Lue keskustelun säännöt.
Isovanhemmat ärsyttää!
26.06.2021 |
Aaargh. Pakko purkaa tää nyt jonnekin.
Minun vanhempani ovat varmasti syyllistämisen mestareita! Niin turhauttavaa. He eivät pidä mitään, eivät siis oma-alotteisesti MITÄÄN yhteyttä lapsenlapsiinsa. Ei ainuttakaan puhelua, käyntiä tapaamaan lapsia, ei mitään.
Ja sitten syyllistetään siitä miksen minä tuo lapsia mökille. Kun sinne sitten päästään jatkavat isovanhemmat omissa puuhissaan, hokevat LAPSILLE koko ajan, että on kiire hoitaa rikkaruohot, maalata pihakeinu tms, minulla ja lapsilla on todella epämukava olo olla "tiellä" jatkuvasti, mutta jos ei mennä, niin siitä vasta syyllistetään!
On se nyt perk kun täytyy pilata toistenkin juhannus käytöksellään.
Ja ei, minä en odota minkäänlaista lastenhoitopalvelua, esikoinen on 10v, eikä sinä aikana isovanhemmat ole hoitaneet lapsia kuin tunneissa laskettavan määrän. Ei ainuttakaan yökyläilyä tms. Mutta mikä siinä on, että lapsenlapset täytyy saada paikalle aivan kuin sitä varten, että näytetään mökkinaapureille, että ollaan "hyviä" isovanhempia....
Kommentit (164)
Vierailija kirjoitti:
Mua surettaa (olen aiemmin kirjoittanut välit katkonut jolla meni koko suku samalla) että mun vanhemmat ei koskaan tunteneet mua. Ei lapsena, ei nuorena, ei aikuisena. En saanut koskaan kertoa mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä toivon. Lapset ei saaneet ylipäätään puhua, vastata piti toki jos vanhemmat kysyi. Koskaan ei puhuttu mitään koulusta, ystävistä, siis vanhemmat ei kysyneet miten menee ja oletko tyytväinen tai mitään.
Heille lapsi on kuin huonekalu. Nurkassa, ja hiljaa, ja sitä voi potkaista kun itseä ärsyttää ja kiukuttaa. Ei ne tunne ollenkaan minua eikä tiedä mitään millainen olen.Tätä ei koskaan voi korjata sillä välirikko on jo niin kauan kestänyt että ”tässä elämässä” emme mitään yhteyttä tule koskaan saamaan.
Kaikkien ei pitäisi tehdä lapsia, omat vanhemmat teki useamman lapsen siksi koska oli sosiaalinen pakko. Tämä siis oli 70-luvulla.
Oletko sinä aikuisena kysynyt vanhemmiltasi mitä tuntevat, mitä ajattelevat mitä toivovat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsuudessa oli pelon ilmapiiri. Syyllistäminen oli myös arkipäivää. Tietynlainen häpeä istutettiin myös varhain. Sellaisessa ympäristössä oli tuhoisaa kasvaa. Väkivaltaa oli myös, jopa silloinkin kun olin jo aikuinen ja mulla oli omat lapset. Äitini yritti vuosia kääntää lapsiani mua vastaan, jälkeenpäin olen ymmärtänyt kuinka sairas tuo kuvio oli.
Lapsena suunnittelin aina kuinka isompana lähden enkä taakseni vilkaise. Omille muutettuani yritin edelleen tuota irtiottoa. Mutta äidilläni oli todella vahva ote pääni sisälle. Kyllä meillä oli välirikkoja pitkiäkin aikoja etten ollut häneen yhteydessä.
Asia sai lopullisen niitin kun sairastuin masennukseen. Siinä olin vuosia aivan sekaisin, ja äitini yritti tehdä minusta syntipukkia kaikkeen. Mulla oli tosi vahva lääkitys, joten hän sai sekoitettua kaikki lapsuusmuistoni ja menneisyydessä tapahtuneet asiat. Minähän olin syyllinen kaikkeen, ja hän oli suurinpiirtein äiti Teresasta seuraava.
Nykyään en pidä mitään yhteyttä. Pikkuhiljaa olen selvinnyt normaaliin elämään. Lapseni ovat jo aikuisia, ja heillä onneksi asiat ovat hyvin. Olisin voinut katkeroitua, mutta sitä iloa en ole äidilleni ja lähisuvulleni antanut. Pahalta tuntuu kirjoittaa, mutta annoin anteeksi sen kaiken paskan, koska olisin muuten jäänyt vellomaan iäksi kaikkeen kokemaani.
Tämä on hyvä ketju, ja koskettava. Mutta jokaisen pitää tehdä omat päätöksensä. Minä vapauduin kaikesta vasta kun ymmärsin että menneisyyttä ei voi muuttaa, enkä väkisin voi ketään saada hyväksymään mua, edes omaa äitiäni.
Nykyään elän omannäköistä elämääni. Olen vapaa ja se on mahtava tunne. Muiden syyllistäminen ei koskaan johda hyvään lopputulokseen.
Hyvää kesää kaikille.
Minun lapsuuden perheessä ei ollut väkivaltaa eikä edes sen uhkaa ja paljon hyvääkin ollut, mutta meillä ei koskaan ole osattu puhua muuta kuin pinnallisesti ja toki arvostella muiden tekemiset, olemiset ja käytökset. Olen viisikymppinen ja viimeisen kymmenen vuotta olen kipunoinut näiden asioiden kanssa kun olen tajunnut että mua kautta rantain syyllistetään yhdestä jos toisesta asiasta.
Onneksi mulla on mies, joka on opettanut että asioista pitää voida puhua ja eri mieltä saa olla olematta silti riidoissa. Mun vanhemmat ohittavat mun sanomiset kuin ne olisi ilmaa vaan ja jos otan asian esille, loukkaannutaan eikä omaa vastuuta oteta mistään. Vika on aina jonkun muun. Minulta ei ole koskaan pyydetty anteeksi mitään, kun ilmeisestikin se ongelma olen minä, kiltti, rauhallinen tytär joka yrittäisi keskustella mutta vääristä asioista. On keskusteltu niin, että molemmat (minä ja vanhempani) pahoittavat mielensä, pyydän anteeksi osuuttani. En saanut vastausta ja kun kysyin miksi eivät vastaa, kommentti vain, mitä tuohon pitäisi vastata. Eivät ole koskaan kuulemma loukanneet ketään (ikäänkuin he pystyisivät määrittelemän mistä joku toinen saa ja voi loukkaantua).
Viimeksi kun turhauduin ja yritin asiallisesti keskustella ja saada selvyyttä miksi minun sanomiseni eivät merkkaa mitään vaan ylitseni kävellään. Tämä aloitti vain spekuloinnin työstressistä, aiheuttaako sairauteni kipuja, onko minulla vaihdevuodet. Muutenhan en toisi näitä asioita esiin, eikä mitään puhumista ole. Kun ei osata puhua, niin sen puhumattomuuden syy on aina joku toinen, eivät he itse. Turhautuneena siis minulta tuli kyyneleet ja heti sain kommentin että aina sinä alat itkemään, ei tähän ole mitään sanottavaa. (Olen viimeksi itkenyt heidän nähtensä lähisukulaisen hautajaisissa 7 vuotta sitten). Eli jo noiden kyyneleiden pitäisi kertoa että mulla on asiasta paha olla.
Tiedän ettei nuo sanomiseni johda yhtään mihinkään, enkä niitä sen takia isosti enää harrasta, mutta voin paremmin kun olen edes yrittänyt. Eivät he tule koskaan myöntämään että heidän käytöksessään mitään vikaa olisi. Välimme ovat pintapuoliset ja sellaisena pysyvät, etäisyyttä otan niin paljon kuin mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua surettaa (olen aiemmin kirjoittanut välit katkonut jolla meni koko suku samalla) että mun vanhemmat ei koskaan tunteneet mua. Ei lapsena, ei nuorena, ei aikuisena. En saanut koskaan kertoa mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä toivon. Lapset ei saaneet ylipäätään puhua, vastata piti toki jos vanhemmat kysyi. Koskaan ei puhuttu mitään koulusta, ystävistä, siis vanhemmat ei kysyneet miten menee ja oletko tyytväinen tai mitään.
Heille lapsi on kuin huonekalu. Nurkassa, ja hiljaa, ja sitä voi potkaista kun itseä ärsyttää ja kiukuttaa. Ei ne tunne ollenkaan minua eikä tiedä mitään millainen olen.Tätä ei koskaan voi korjata sillä välirikko on jo niin kauan kestänyt että ”tässä elämässä” emme mitään yhteyttä tule koskaan saamaan.
Kaikkien ei pitäisi tehdä lapsia, omat vanhemmat teki useamman lapsen siksi koska oli sosiaalinen pakko. Tämä siis oli 70-luvulla.Oletko sinä aikuisena kysynyt vanhemmiltasi mitä tuntevat, mitä ajattelevat mitä toivovat?
Huono ärsytysyritys. Olen koko elämäni yrittänyt miellyttää vanhempiani ja taipunut monelle mutkalle. Enää keskusteluun ei ole mahdollisuutta, se juna meni jo vuosia sitten.
103 vielä jatkaa.
Itseään pitää rakastaa. Ei pidä hyväksyä sitä, että sinua kohdellaan huonosti. Sitä tarkoitin tuolla syyllistämisen hyväksymisellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me ei odoteta, että isovanhempien elämä pysähtyy kun mennään HEIDÄN mökille vaan sopeudumme siihen heidän elämään. Siinä lapsetkin kivasti oppii muutakin kuin vain sitä kännykän peluuta. Jonkun kun pitää ne puutkin sinne saunaan kantaa ennen kuin löylyistä voi nauttia, mutta nyt niille aikuisille lapsillekin pitäisi kaikki pedata valmiiksi ja sama esimerkki annetaan niille lapsille.
Nyt puhutaan vähän eri asiasta kuin mistä sinä. Mutta joo, kaikki ei vaan hoksaa…
Niin mistä sitten puhutaan? Teidän katkeruuden kitkerästä hötöstä lapsuuttanne kohtaan? Aloittajalta on esim kysytty miten vanhemmat suhtautuu kun aloittaja lapsineen on tarjoutunut avuksi. Ei taida omaan agendaan sopia vasta siihen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me ei odoteta, että isovanhempien elämä pysähtyy kun mennään HEIDÄN mökille vaan sopeudumme siihen heidän elämään. Siinä lapsetkin kivasti oppii muutakin kuin vain sitä kännykän peluuta. Jonkun kun pitää ne puutkin sinne saunaan kantaa ennen kuin löylyistä voi nauttia, mutta nyt niille aikuisille lapsillekin pitäisi kaikki pedata valmiiksi ja sama esimerkki annetaan niille lapsille.
Nyt puhutaan vähän eri asiasta kuin mistä sinä. Mutta joo, kaikki ei vaan hoksaa…
Niin mistä sitten puhutaan? Teidän katkeruuden kitkerästä hötöstä lapsuuttanne kohtaan? Aloittajalta on esim kysytty miten vanhemmat suhtautuu kun aloittaja lapsineen on tarjoutunut avuksi. Ei taida omaan agendaan sopia vasta siihen?
Ei kai nyt nykymukulalta voi vaatia, että tämä alentuisi rikkaruohoja nyppimään kun voi ihastella perhosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsuuden perheessä ei ollut väkivaltaa eikä edes sen uhkaa ja paljon hyvääkin ollut, mutta meillä ei koskaan ole osattu puhua muuta kuin pinnallisesti ja toki arvostella muiden tekemiset, olemiset ja käytökset. Olen viisikymppinen ja viimeisen kymmenen vuotta olen kipunoinut näiden asioiden kanssa kun olen tajunnut että mua kautta rantain syyllistetään yhdestä jos toisesta asiasta.
Onneksi mulla on mies, joka on opettanut että asioista pitää voida puhua ja eri mieltä saa olla olematta silti riidoissa. Mun vanhemmat ohittavat mun sanomiset kuin ne olisi ilmaa vaan ja jos otan asian esille, loukkaannutaan eikä omaa vastuuta oteta mistään. Vika on aina jonkun muun. Minulta ei ole koskaan pyydetty anteeksi mitään, kun ilmeisestikin se ongelma olen minä, kiltti, rauhallinen tytär joka yrittäisi keskustella mutta vääristä asioista. On keskusteltu niin, että molemmat (minä ja vanhempani) pahoittavat mielensä, pyydän anteeksi osuuttani. En saanut vastausta ja kun kysyin miksi eivät vastaa, kommentti vain, mitä tuohon pitäisi vastata. Eivät ole koskaan kuulemma loukanneet ketään (ikäänkuin he pystyisivät määrittelemän mistä joku toinen saa ja voi loukkaantua).
Viimeksi kun turhauduin ja yritin asiallisesti keskustella ja saada selvyyttä miksi minun sanomiseni eivät merkkaa mitään vaan ylitseni kävellään. Tämä aloitti vain spekuloinnin työstressistä, aiheuttaako sairauteni kipuja, onko minulla vaihdevuodet. Muutenhan en toisi näitä asioita esiin, eikä mitään puhumista ole. Kun ei osata puhua, niin sen puhumattomuuden syy on aina joku toinen, eivät he itse. Turhautuneena siis minulta tuli kyyneleet ja heti sain kommentin että aina sinä alat itkemään, ei tähän ole mitään sanottavaa. (Olen viimeksi itkenyt heidän nähtensä lähisukulaisen hautajaisissa 7 vuotta sitten). Eli jo noiden kyyneleiden pitäisi kertoa että mulla on asiasta paha olla.
Tiedän ettei nuo sanomiseni johda yhtään mihinkään, enkä niitä sen takia isosti enää harrasta, mutta voin paremmin kun olen edes yrittänyt. Eivät he tule koskaan myöntämään että heidän käytöksessään mitään vikaa olisi. Välimme ovat pintapuoliset ja sellaisena pysyvät, etäisyyttä otan niin paljon kuin mahdollista.
Voisi olla sanasta sanaan mun teksti. Erotusena se että jos osoitin tunteeni (pahoitin mielen) niin mua rangaistiin aina välirikolla, kestoltaan puoesta vuodesta kahteen vuoteen.
Eli ihan samat reaktiot keskusteluyrityksiin kuin silla.
Mutta muuten prosessi oli aina tämä: vanhemmat alkaa raivoamaan ja haukkumaan minua, tulee törkeää loukkausta ulkonäöstä, haukutaan mies, lapset, työ ja asunto. Sitten loukkaannun ja pahoitan mieleni, ja koska vanhempani ei osaa asiaa selvittää (esim pyytämällä anteeksi loukkauksiaan), niin he k0staa sitten niin että tulee välirikko vähintään puoleksi vuodeksi. Eivät tänä aikana soita, eivät vastaa. Mykkäkoulu päällä.
Kun sitten välirikko heidän mielestään on riittävä (kesto vaihtelee 6kk-2v) niin he muina miehinä ottaa yhteyttä ja on kuin mitään ei olisi ollutkaan. Sitten taas tyhmänä menin leikkiin mukaan ja olin kuin mitään ei olisi ollut… ja taas sitten hetken päästä sama tilanne, mua loukataan, minä pahoitan mieleni, vanhrmmat k0staa.
Tätä jatkui liki nelikymppiseksi. Nyt välit on poikki. Lapseni menivät ihan sekaisin tuosta, välillä oli isovanhemmat mukana, sitten taas pari vuotta että ei ollut, sitten taas hetken oli, sitten olikin taas jo välirikko jne. Oli pakko puhaltaa peli poikki. Välit meni poikki ihan siitä että halusin keskustella. Vetivät herneen nenään ja taas tuttu välirikko-k0sto tuli. Tällä kertaa en vaan suostunut palaamaan entiseen!
Mikä siinä on että aina tällaiseen kurjan lapsuuden vertaisketjuun pitää hyväosaisten hyvän kodin lasten tulla nälvimään ja ilkkumaan? Menkää muualle pätemään omaihyväisinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti kaikki joilla väkivaltaiset, julmat ja kaltoinkohtelevat vanhemmat, ymmrätävät sen että tuollaisia ei ole mikään pakko auttaa vanhuksina. Mitään ei tuollaisille vanhemmille ole lapsi velkaa, ei yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on ongelma: isovanhemmuus ei ole synonyymi lastenhoitajalle. Yhdenkään isovanhemmat ei tarvitse hoitaa yhtäkään lapsenlasta.
Syyllistyminen on sinun päässäsi, olet itse sen kehittänyt. Isovanhemmat eivät halunneet lapsia mökille, he vain esittivät kohteliaan kysymyksen "tuleeko lapset kesällä mökillä käymään" tarkoittaen, että ei ole pakko eikä tarvetta saapua, mutta kysymme, koska se kuuluu asiaan.
Mökkinaapurit ei kurki aidan yli kakaroita, korkeintaan etsivät korvatulpat, kun naapurin valtaa kakaralauma.
Isovanhemmuus ei siis tarkoita edes lasten näkemistä, kuulumisten kysymistä tai heidän elämäänsä kuulumista? Koska sitä vanhempani eivät tee. Minä en tarvitse heiltä mitään hoitopalveluita, ne on hankittu ostopalveluna jo sen 10 vuotta, joten turha sunkin on yrittää syyllistää.
Ja jos ei mennä siitä mainitaan kaikille sukulaisille, miten kiittämätön olen ym, kun en tuo lapsia heidän mökilleen, lapsenlapsia vartenhan he sitä pitävät, kaiken tekevät lapsenlapsia varten blaablaa. Siis marttyyriviitta sujahtaa sillä sekunnilla ylle, jos en ole heti menossa.
Tuuli huulia heiluttaa, anna sanoa. Mitä sinua liikuttaa, jos haukkuu sukulaisille.
Minulla myös vaikeat vanhemmat, jotka syyllistivät. Isän kuoltua äiti jatkaa. Ihan sama, mitä olen tehnyt, sisareni on tehnyt paremmin. Vaikka oikeasti sisareni hoidatti lapsensa vanhemmillani, sai apua ja rahaa. Ja nyt kun pitäosi äitiä auttaa, on häipynyt kuin pieru saharaan. Minä sitten autan.
Sukulaisille on kailottanut aina, kuinka sisareni häntä auttaa, minä olen kiittämätön.
Olen oppinut,että en välitä. En ole sukulaisten kanssa tekemisissä, eikä niiden mielipiteet liikuta. Muutenkin otan äitini sanomiset huumorilla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllistämisestä selviää kuuntelemalla. Ja kuten yllä sanottiin oppia ikä kaikki. Ensi kerralla olet menemättä ja annat heidän kiutella ihan yksinään.
Kun se ei tosiaan pääty siihen, ettei mennä. Minut haukutaan kaikille sukulaisille. Varsinkin isäni haukkuu minut äidilleen (minun mummolleni siis) ja mummo soittaa taas hädissään miksen käy mökillä🤯
Entä sitten?
Nimenomaan näin. Entä sitten?
Miksi sinä annat sukulaisille noin suuren painon elämässäsi? Ja muuten, ikimaailmassa en usko, että sinut haukutaan KAIKILLE SUKULAISILLE. Ilmeisesti tarkoitat vain tuota mummoa, joka ei suinkaan ole kaikki. Joka ikiselle sukulaiselle haukkuminen vaatisi melkoisen rumban kun kaikki on käytävä läpi jokaista serkkua ja tätiä ja setää myöten.
Tässä on sulla nyt takana joku muu asia, jota et ehkä itsekään ole pysähtynyt ajattelemaan. Kauna siitä, että vanhemmat ei ole mielestäsi hoitaneet lapsiasi niin kuin olisit halunnut, näkyy ihan selkeästi. Ei muuten olisi mitään tarvetta korostaa sitä, kuinka lasten hoidot on huolehdittu ostopalveluina aikanaan.
Eikä muuten 10-vuotias enää sano, että mummi, mummi, katso perhonen. Höpö höpö.
Olet vain vihainen vanhemmillesi, kun he ei korota sinua ja perhettäsi niin korkealle jalustalle kuin haluaisit, koska heillä on omakin elämänsä. Osallistu sinä siihen, jos haluat olla vanhempiesi kanssa tekemisissä. Mene avuksi tekemään niitä asioita. Tai anna heidän puuhata, keitä kahvit ja pyydä heitä kahville sitten, vai menetkö sinne vain seisomaan tumput suorina ja odottamaan, että vanhempasi alkavat viihdyttää lapsianne?
Ei kaikki isovanhemmat ole mitään lapsille lepertelijöitä, eivät vain ole ja sillä siisti. He olettavat, että sinä ja miehesi hoidatte lapsenne. Ja eikös se näin maailmanjärjestyksen mukaan pitäisi mennäkin. Joillekin ihmisille se kova touhuaminen on elämäntapa, koko ajan on oltava jotain tekemistä. Et ole ilmeisesti perinyt sitä mallia. Viihdytä sinä lapsiasi siellä mökillä. Jos se ei onnistu, älkää menkö sinne ja viis veisatkaa mistään jälkipuheista. Mummon kyselyyn voitte sanoa, että ei nyt vaan menty, oli muuta ja sillä siisti. Ja mikä siinä on, ettet voi mummollesi sanoa sitä, mitä nyt tännekin kirjoitit, että vanhemmat ei ole olleet lapsista koskaan kiinnostuneita, joten miksi menisimme. Mikä selitysvelvollinen sinä olet?
Elämässä pitää oppia viittaamaan kintaalla näinkin mitättömille asioille. Sukulaiset teidän asioistanne niin kiinnostuneita kuitenkaan ole.
No heippis sullekin ja kiitos positiivisesta vastauksesta!
Kuten ehkä huomaat kirjoitan monikossa lapsista. Sekä siitä, että esikoinen on 10v. Joten loput ovat nuorempia. Sekä sitäpaitsi kyllä meidän 10v aina innostuu perhosista edelleen.
En ole vihainen mistään meidän perheen jalustalle nostamattomuudesta. En tiedä onko sinulle jalustalle nostamista puhelinsoitto lapsenlapsille? Ihan jo se satuttaa lasta, että isovanhemmat hokevat koko ajan mökillä olevansa niin kiireisiä, etteivät ehdi hetkeksikään pysähtyä. Minä sitten hoidan yksin lapsia useimmiten rannassa ja lähdetään sen jälkeen kotiin. Ei mitään järkeä.
Ja kyllä, suurin osa sukua soitellaan läpi. Tämä tosin alkoi jo, kun olin lapsi. Aina kerrottiin suureen ääneen missä olin epäonnistunut tms. Sama jatkuu, eri muodossa.
Iloista kesää sinullekin.
Ap
Älä ap välitä. Taitaa tää vastaaja olla tuota samaa itsekästä sukupolvea. Meilläkään ei kukaan neljästä isovanhemmasta välitä yhtään. Oon laittanut välit kaikkiin poikki ja ihanaa, kun ei oo mitään negatiivisia tekijöitä enää!
Asioita läpi käynyt kirjoitti:
Sodan aikaan ja pian sotien jälkeen syntyneillä ikäpolvilla on pahoja tunnelukkoja. Heitä ei ole huomioitu niinkuin kuuluisi ja he taas siirtävät näitä tunnelukkoja seuraaville sukupolville. Meidän tehtävä on katkaista tämä kierre. Suojella lapsiamme tunnekylmyydeltä samoin kuin yrittää ymmärtää näitä vanhuksia, jotka ovat jääneet niin paljosta paitsi lapsuudessaan He toteuttavat sitä, mitä näkivät lapsuudessaan, loputonta tekemistä. Surullista, todella surullista. Kun omat lapset ovat siinä iässä, että heille voi kertoa näistä asioista niin pelkkä tietoisuus asioista auttaa ymmärtämään ja tunnelukkokierre katkeaa.
Aivan kuin minun kynästäni tämä kirjoitus. Yritin joskus ymmärtää äitiäni. Halusin puhua hänen kanssaan, ja jossain vaiheessa hän olikin valmis hakemaan apua terapeutilta. Minulle hän vuosia avautui muutamasta ikävästä kokemuksestaan. Mutta kun en ole ammattiauttaja, ja lapsi ei voi toimia terapeuttina, kyllä se henkilö pitää olla ulkopuolinen ja ammatti-ihminen. Tuntui että ne ikävät kokemukset oli hänellä haudattu niin syvälle, että hän ei uskaltanut käydä asioita läpi. Surullista kuinka monen sukupolven ketju tuo puhumattomuus oli, ja kuinka paljon pahaa tapahtui mutta itse päätin hakea apua terapeutilta, koska halusin että seuraava sukupolvi voisi elää terveemmän elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllistämisestä selviää kuuntelemalla. Ja kuten yllä sanottiin oppia ikä kaikki. Ensi kerralla olet menemättä ja annat heidän kiutella ihan yksinään.
Kun se ei tosiaan pääty siihen, ettei mennä. Minut haukutaan kaikille sukulaisille. Varsinkin isäni haukkuu minut äidilleen (minun mummolleni siis) ja mummo soittaa taas hädissään miksen käy mökillä🤯
Entä sitten?
Nimenomaan näin. Entä sitten?
Miksi sinä annat sukulaisille noin suuren painon elämässäsi? Ja muuten, ikimaailmassa en usko, että sinut haukutaan KAIKILLE SUKULAISILLE. Ilmeisesti tarkoitat vain tuota mummoa, joka ei suinkaan ole kaikki. Joka ikiselle sukulaiselle haukkuminen vaatisi melkoisen rumban kun kaikki on käytävä läpi jokaista serkkua ja tätiä ja setää myöten.
Tässä on sulla nyt takana joku muu asia, jota et ehkä itsekään ole pysähtynyt ajattelemaan. Kauna siitä, että vanhemmat ei ole mielestäsi hoitaneet lapsiasi niin kuin olisit halunnut, näkyy ihan selkeästi. Ei muuten olisi mitään tarvetta korostaa sitä, kuinka lasten hoidot on huolehdittu ostopalveluina aikanaan.
Eikä muuten 10-vuotias enää sano, että mummi, mummi, katso perhonen. Höpö höpö.
Olet vain vihainen vanhemmillesi, kun he ei korota sinua ja perhettäsi niin korkealle jalustalle kuin haluaisit, koska heillä on omakin elämänsä. Osallistu sinä siihen, jos haluat olla vanhempiesi kanssa tekemisissä. Mene avuksi tekemään niitä asioita. Tai anna heidän puuhata, keitä kahvit ja pyydä heitä kahville sitten, vai menetkö sinne vain seisomaan tumput suorina ja odottamaan, että vanhempasi alkavat viihdyttää lapsianne?
Ei kaikki isovanhemmat ole mitään lapsille lepertelijöitä, eivät vain ole ja sillä siisti. He olettavat, että sinä ja miehesi hoidatte lapsenne. Ja eikös se näin maailmanjärjestyksen mukaan pitäisi mennäkin. Joillekin ihmisille se kova touhuaminen on elämäntapa, koko ajan on oltava jotain tekemistä. Et ole ilmeisesti perinyt sitä mallia. Viihdytä sinä lapsiasi siellä mökillä. Jos se ei onnistu, älkää menkö sinne ja viis veisatkaa mistään jälkipuheista. Mummon kyselyyn voitte sanoa, että ei nyt vaan menty, oli muuta ja sillä siisti. Ja mikä siinä on, ettet voi mummollesi sanoa sitä, mitä nyt tännekin kirjoitit, että vanhemmat ei ole olleet lapsista koskaan kiinnostuneita, joten miksi menisimme. Mikä selitysvelvollinen sinä olet?
Elämässä pitää oppia viittaamaan kintaalla näinkin mitättömille asioille. Sukulaiset teidän asioistanne niin kiinnostuneita kuitenkaan ole.
No heippis sullekin ja kiitos positiivisesta vastauksesta!
Kuten ehkä huomaat kirjoitan monikossa lapsista. Sekä siitä, että esikoinen on 10v. Joten loput ovat nuorempia. Sekä sitäpaitsi kyllä meidän 10v aina innostuu perhosista edelleen.
En ole vihainen mistään meidän perheen jalustalle nostamattomuudesta. En tiedä onko sinulle jalustalle nostamista puhelinsoitto lapsenlapsille? Ihan jo se satuttaa lasta, että isovanhemmat hokevat koko ajan mökillä olevansa niin kiireisiä, etteivät ehdi hetkeksikään pysähtyä. Minä sitten hoidan yksin lapsia useimmiten rannassa ja lähdetään sen jälkeen kotiin. Ei mitään järkeä.
Ja kyllä, suurin osa sukua soitellaan läpi. Tämä tosin alkoi jo, kun olin lapsi. Aina kerrottiin suureen ääneen missä olin epäonnistunut tms. Sama jatkuu, eri muodossa.
Iloista kesää sinullekin.
Ap
Älä ap välitä. Taitaa tää vastaaja olla tuota samaa itsekästä sukupolvea. Meilläkään ei kukaan neljästä isovanhemmasta välitä yhtään. Oon laittanut välit kaikkiin poikki ja ihanaa, kun ei oo mitään negatiivisia tekijöitä enää!
Olen aiemmin vastannut jolla sama tilanne, molemmat isovanhemmat piittaamattomia eikä mitään välejä. Mutta mua surettaa asia. Miten sinä olet päässyt tästä yli? Eikö koskaan sureta tai harmita? Eikö ole kaihoa kun lapsillesi ei ole antaa juuria? Nää asiat mietityttää mua ja siksi olisi kiva tietää miten pääsit asiasta yli. Mulla se on vielä kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua surettaa (olen aiemmin kirjoittanut välit katkonut jolla meni koko suku samalla) että mun vanhemmat ei koskaan tunteneet mua. Ei lapsena, ei nuorena, ei aikuisena. En saanut koskaan kertoa mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä toivon. Lapset ei saaneet ylipäätään puhua, vastata piti toki jos vanhemmat kysyi. Koskaan ei puhuttu mitään koulusta, ystävistä, siis vanhemmat ei kysyneet miten menee ja oletko tyytväinen tai mitään.
Heille lapsi on kuin huonekalu. Nurkassa, ja hiljaa, ja sitä voi potkaista kun itseä ärsyttää ja kiukuttaa. Ei ne tunne ollenkaan minua eikä tiedä mitään millainen olen.Tätä ei koskaan voi korjata sillä välirikko on jo niin kauan kestänyt että ”tässä elämässä” emme mitään yhteyttä tule koskaan saamaan.
Kaikkien ei pitäisi tehdä lapsia, omat vanhemmat teki useamman lapsen siksi koska oli sosiaalinen pakko. Tämä siis oli 70-luvulla.Oletko sinä aikuisena kysynyt vanhemmiltasi mitä tuntevat, mitä ajattelevat mitä toivovat?
En ole tuo keneltä kysyit, mutta minä olen kysynyt . Monet kerrat. Puheenaihe yleensä vaihtuu nopeasti, eikä kysymykseen saa suoraa vastausta. Jos kysyn, miksi on jotain mieltä jostain asiasta niin se nyt vaan on niin, ei tule ikinä perusteluja miksi niin ajattelevat.
Minun kokemukseni nuoruudestani jne on se, että jos en ollut samaa mieltä, olin väärässä ja minua on tuettu ja kannustettu paljon... Vain sanomalla miten kuuluu / pitää tehdä. Sillä mitä minä olisin halunnut tehdä tai mitä mieltä minä asiasta olin ei ollut mitään merkitystä.
Nyt kun olen huomannut miten vaillinaiseksi tuo tapa on minut tehnyt, toimin itse eri tavalla. Siihen olisi vanhemmillanikin ollut mahdollisuus, toimia meidän lasten kanssa toisin. Ovat vain kuitanneet asian niin, että he nyt vain toimivat näin. Minä en toimi, vaikka en muuta mallia ole saanutkaan. En tiedä onko kaikki toimintani lapsilleni paremmin, mutta omalta kohdalta voin sanoa, että tuollainen kasvatus mursi itsetunnon ja sai ainoastaan epävarman nuoren aikuisen, asioista muistettiin mainita se osuus mikä ei onnistunut.
Nyt asioita käsiteltyäni, olen löytänyt itsetunnon ja varmuuden. Pärjään työelämässä (jota vieläkin vanhempani epäilevät), minulla on hyvä perhe. Lapset saavat puhua iloista, suruista, toiveistaan, haaveistaan, tunteistaan, mistä vaan haluavat. Epäonnistuminen ei ole häpeä. Mieheni kanssa olen oppinut puhumaan eikä meillä ole aiheita joista ei puhuta (kuten lapsuudessani oli).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllistämisestä selviää kuuntelemalla. Ja kuten yllä sanottiin oppia ikä kaikki. Ensi kerralla olet menemättä ja annat heidän kiutella ihan yksinään.
Kun se ei tosiaan pääty siihen, ettei mennä. Minut haukutaan kaikille sukulaisille. Varsinkin isäni haukkuu minut äidilleen (minun mummolleni siis) ja mummo soittaa taas hädissään miksen käy mökillä🤯
Entä sitten?
Nimenomaan näin. Entä sitten?
Miksi sinä annat sukulaisille noin suuren painon elämässäsi? Ja muuten, ikimaailmassa en usko, että sinut haukutaan KAIKILLE SUKULAISILLE. Ilmeisesti tarkoitat vain tuota mummoa, joka ei suinkaan ole kaikki. Joka ikiselle sukulaiselle haukkuminen vaatisi melkoisen rumban kun kaikki on käytävä läpi jokaista serkkua ja tätiä ja setää myöten.
Tässä on sulla nyt takana joku muu asia, jota et ehkä itsekään ole pysähtynyt ajattelemaan. Kauna siitä, että vanhemmat ei ole mielestäsi hoitaneet lapsiasi niin kuin olisit halunnut, näkyy ihan selkeästi. Ei muuten olisi mitään tarvetta korostaa sitä, kuinka lasten hoidot on huolehdittu ostopalveluina aikanaan.
Eikä muuten 10-vuotias enää sano, että mummi, mummi, katso perhonen. Höpö höpö.
Olet vain vihainen vanhemmillesi, kun he ei korota sinua ja perhettäsi niin korkealle jalustalle kuin haluaisit, koska heillä on omakin elämänsä. Osallistu sinä siihen, jos haluat olla vanhempiesi kanssa tekemisissä. Mene avuksi tekemään niitä asioita. Tai anna heidän puuhata, keitä kahvit ja pyydä heitä kahville sitten, vai menetkö sinne vain seisomaan tumput suorina ja odottamaan, että vanhempasi alkavat viihdyttää lapsianne?
Ei kaikki isovanhemmat ole mitään lapsille lepertelijöitä, eivät vain ole ja sillä siisti. He olettavat, että sinä ja miehesi hoidatte lapsenne. Ja eikös se näin maailmanjärjestyksen mukaan pitäisi mennäkin. Joillekin ihmisille se kova touhuaminen on elämäntapa, koko ajan on oltava jotain tekemistä. Et ole ilmeisesti perinyt sitä mallia. Viihdytä sinä lapsiasi siellä mökillä. Jos se ei onnistu, älkää menkö sinne ja viis veisatkaa mistään jälkipuheista. Mummon kyselyyn voitte sanoa, että ei nyt vaan menty, oli muuta ja sillä siisti. Ja mikä siinä on, ettet voi mummollesi sanoa sitä, mitä nyt tännekin kirjoitit, että vanhemmat ei ole olleet lapsista koskaan kiinnostuneita, joten miksi menisimme. Mikä selitysvelvollinen sinä olet?
Elämässä pitää oppia viittaamaan kintaalla näinkin mitättömille asioille. Sukulaiset teidän asioistanne niin kiinnostuneita kuitenkaan ole.
No heippis sullekin ja kiitos positiivisesta vastauksesta!
Kuten ehkä huomaat kirjoitan monikossa lapsista. Sekä siitä, että esikoinen on 10v. Joten loput ovat nuorempia. Sekä sitäpaitsi kyllä meidän 10v aina innostuu perhosista edelleen.
En ole vihainen mistään meidän perheen jalustalle nostamattomuudesta. En tiedä onko sinulle jalustalle nostamista puhelinsoitto lapsenlapsille? Ihan jo se satuttaa lasta, että isovanhemmat hokevat koko ajan mökillä olevansa niin kiireisiä, etteivät ehdi hetkeksikään pysähtyä. Minä sitten hoidan yksin lapsia useimmiten rannassa ja lähdetään sen jälkeen kotiin. Ei mitään järkeä.
Ja kyllä, suurin osa sukua soitellaan läpi. Tämä tosin alkoi jo, kun olin lapsi. Aina kerrottiin suureen ääneen missä olin epäonnistunut tms. Sama jatkuu, eri muodossa.
Iloista kesää sinullekin.
Ap
Älä ap välitä. Taitaa tää vastaaja olla tuota samaa itsekästä sukupolvea. Meilläkään ei kukaan neljästä isovanhemmasta välitä yhtään. Oon laittanut välit kaikkiin poikki ja ihanaa, kun ei oo mitään negatiivisia tekijöitä enää!
Olen aiemmin vastannut jolla sama tilanne, molemmat isovanhemmat piittaamattomia eikä mitään välejä. Mutta mua surettaa asia. Miten sinä olet päässyt tästä yli? Eikö koskaan sureta tai harmita? Eikö ole kaihoa kun lapsillesi ei ole antaa juuria? Nää asiat mietityttää mua ja siksi olisi kiva tietää miten pääsit asiasta yli. Mulla se on vielä kesken.
Olen eri. Lapsille riittää tietoisuus omasta suvusta ja heitä voi kantaa mukana neutraalisti, esim sinulle on samanlaiset hymykuopat mummilla. Ja kannattaa ottaa selvää tarjotaanko omassa kunnassasi esim varamummoja ja -pappoja. Me ollaan saatu ihan äly paljon, kun ollaan lähdetty tähän toimintaan mukaan.
Äitini kohteli minua aina kuin olisin kymmen-vuotias. Vuoropuhelumme eivät ikinä olleet kahden aikuisen kanssakäymistä. Tuntui että olen pilannut olemassaolollani kaiken, ja minun pitäisi hyvitellä ja pyydellä anteeksi että olen edes syntynyt.
Äitini oli minulle tärkeä ihminen, ja koko lapsuuteni ajan hain hyväksyntää. Yritin olla vielä kiltempi, vielä ahkerampi ja mielistellä, että hän edes kerran huomioisi minut.
Tie parantumiseeni alkoi, kun hyväksyin sen tosiasian etten ollut se tytär joka olisi äidilleni kelvannut. Kun lapsi tulee aina torjutuksi niin sitä menee kuoreensa, ja lopulta koittaa vain selviytyä.
Aikuisena minulla on edelleen itsetunto-ongelmia. Yritän oppia pois myös ylikiltteydestä. Läheisriippuvuus on myös asia mikä vuosia hallitsi elämääni. Hylätyksi tulemisen tunne oli myös vahvana vuosia.
Pahinta oli että kun en ollut ihmisenä ehjä, niin minulla ei myöskään ole ihmissuhteet onnistuneet. Ihmisenä olen aina ollut yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä.
Parasta elämässäni on omat lapseni. Tuntuu että jotain olen kuitenkin osannut tehdä oikein. Välillä silti tulee tunne, että kuinka viisas olisin jos näillä tiedoilla saisi aloittaa alusta. Mutta karistan nopeasti ajatuksen pois, koska 50-kymppisenä olen vihdoinkin sitä mitä äitini ei koskaan hyväksynyt, nimittäin että voin olla oma itseni. Ja että elän elämääni ihmisten ympäröimänä jotka hyväksyvät mut juuri tällaisena kuin olen.
Eli tuntuu kuitenkin että aloitin sen uuden elämäni. Ja jätin vanhan taakse.
Tsemppiä kaikille ja hyvää kesää.
Kyllä meitä on paljon, ja jäin tän ketjun myötä miettimään että kunpa tästä kirjoitettaisiin enemmän. Mutta suuria ikäluokkia suojellaan eikä mikään lehti kirjoita heistä negatiivista, ovat rikkain kansanosa suomessa, heitä ”pelätään” koska moni elää heidän rahoistaan. Kunpa voisimme jotenkin verkostoitua. Vertaistuki on parasta apua.
Tähän vaan se, että ärsyttää kun lehdissä taivastellaan miten vanhainkodeissa on vanhuksia joita kukaan ei käy katsomassa. Ne on just näitä vanhempia. Omani tulevat olemaan myös yksinäiset vanhainkodissa. Ei käy kukaan katsomassa.
Mutta sen sijaan että hoitajat tai media päivittelisi tätä asiaa, voisi joskus vaikka miettiä mitä sieltä taustalta löytyy. Mun tapauksessa on todella painava syy sille että en aio osallistua mitenkään heidän vanhuudenhoivaansa. En enää ikinä suostu näkemään kaltoinkohtelijoitani ja kiusaajiani.
Nyt puhutaan vähän eri asiasta kuin mistä sinä. Mutta joo, kaikki ei vaan hoksaa…