Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsen käytös pilasi reissun
25.06.2021 |
Istun hotellin kylppärissä ja itken. Järjestin kahdelle lapselleni kauan odotetun Tampereen matkan, ja isompi poika, 10 v pilasi sen meiltä kaikilta kolmelta. Hänen käytöksensä on ollut vaikeaa jo lähes vuoden. Ei pidä sanaansa, valehtelee, jättää tulematta kotiin, ei tee läksyjään tai yritä koulussa. Silti aiattelin, että yritetään vielä, luodaan hyviä muistoja yhdessä. Ja tietysti pikkuveli, 6 v ansaitsi lomansa.
Yritin parhaani, että olisi kivaa. Tehtiin mitä
lapset halusi, syötiin missä halusivat. Kerrankin lasten ehdoilla.
Vaan ei. Tietysti hotellin puuhakirja oli vääränlainen ja poika sai hysteerisen huutokohtauksen. Huusi niin kovaa kuin pystyi ja syytti minua. Nyt odotan, lennetäänkö ulos hotellista.
Apuahan tuo lapsi tarvitsee. Psykiatrista hoitoa. Ei voi olla, että 10 v taantuu kolmevuotiaan tasolle jonkun saamarin puuhakirjan vuoksi. Seuraavaksi hän alkoi vainoharhaisesti syytellä minua, että kuvaan tai nauhoitan häntä. En ollut tehnyt tai sanonut mitään.
Jo keväällä ehdotin lapsen isälle, että poika tarvitsee hoitoa. Myös koulu oli tuolla kannalla. Isänsä ei ole siihen suostunut. Ja nytkin kun otin yhteyden lapsen isään, laittoi hän tämän syykseni. Painoi tilanteen villaisella ja sanoi, että kaikki on hyvin jos et huuda. Vaan ainahan ei voi mennä niin, että veli pilaa pikkuveljenkin matkan ja se on ”ihan ok”.
Huomenna lähdetään kotiin etuajassa. Tekisi mieli mennä pienemmän kanssa kahden sinne luvattuun Särkänniemeen, mutta pelkään taas uutta hulluuskohtausta. Se on varmaa, että tätä käytöstä ei voi palkita millään huvipuistoreissulla.
En kestä enää. Rankka vuosi, ja minulla ei äitini hiljattain kuoltua ole mitään tukijoukkoja. Tällaisiin reissuihin ei todella usein edes ole varaa. Itkettää, harmittaa myös sen pikkuveljen puolesta.
Kommentit (128)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko varma että et tee itse jotain vahingossa "väärin" kommunikaatiossa lapsen kanssa. Koska lapsi heijastaa käytöstä takaisin, hermostuneisuutta tai negatiivisuutta esimerkiksi. Eikö lapselle voi sanoa että otetaan huomenna uusi värityskirja kirjakaupasta, niin saa hyvän ja asiat voi sanoa puhumalla, ei tarvitse huutaa kovaa. Kokeeko lapsi ettei hänen tunteita /sanoja ole aiemmin aina kuultu, vaan ohitettu. Jos lapsi pelkää että joku "kuvaa tai nauhoittaa" voi olla syvä luottamuspula, oletko riidellyt lapsen kanssa usein? Vai onko asia selvitetty rauhassa, rennosti. Onko elämässäsi huumoria tai iloa, vai liikaa suorittamista.
Sori, mutta tähän mulla ei ollut osaa eikä arpaa. En sanonut ja tehnyt mitään, raivokohtaus vaan taas tuli. Ei minusta normaalia, että 10 v kokee 6 vuotiaalle suunnatut tehtävät niin haastavaksi, että täytyy tuhota ja huutaa, ja pudota parivuotiaan tasolle. Minusta ongelma on juuri tuo, että huono käytös sallitaan. Siitä ei seuraa mitään.
Aikuisen esimerkki määrittää. Hyväkäytöksisellä kivalla vanhemmalla on usein kiva lapsi.
Mulla on 2 kivaa ja onnellista lasta ja yks Negative Nancy, joka huutaa ja myrkyttää ympäristönsä ja mikään ei ole ikinä hyvin. Kaikki 3 kasvatettu samoin. Selitä tämä. Tuskin mä aivan paska äiti olen, koska 2/3 on normaaleja ihmisiä. Tykkäävät käydä kylässä (nytkin ovat täällä juhannuksen vietossa). Yksi lapsista saa tulla tänne, jos 2 muuta ei ole, koska niillä on välit poikki kokonaan, koska eivät jaksa. Minä olen hyvin vähäisessä kontaktissa.
Eli hän olisi tarvinnut toisentyyppisen kasvatuksen kuin muut. Hänen tarpeitaan ei huomioitu.
Vierailija kirjoitti:
Psyykkisesti oirelevien lasten kanssa työskentely on kyllä opettanut sen, että aivan valtaosa, siis lähes poikkeuksetta, tulevat eroperheistä. Tosin olisi liian yksioikoista vetää yhtäläisyysmerkki avioeron ja lapsen ongelmien välille. Toki ero on lapselle vahingollinen, mielestäni ihmiset eroaa aivan liian helposti. Joskus se voi olla helpotuskin lapselle, mutta monesti ei ole. Se ero usein jo pelkästään aiheuttaa sen, että yhden vanhemman vääntövoima haastavan lapsen kanssa on pienempi kuin kahden. Kaksi jaksaa paremmin yhdessä.
Toinen ehkä merkittävämpi on kuitenkin se, että kaikki levottomat, kelvottomat ja ADHD-vanhemmat on aina eronneita. Eli ero ei ole sinänsä se ongelma välttämättä vaan vanhemman levoton elämäntyyli ylipäätään. Ongelmat siis syntyvät sekä geeni- että kulttuuriperimän lopputuloksena.
Tiivistetysti: Levottomat ja kelvottomat vanhemmat on kaikki käytännössä eronneet, mutta kaikki eronneet eivät ole kelvottomia vaan hyviä vanhempia. Sama kuin puliukot ei käy töissä, mutta tietenkään kaikki työttömät ei ole puliukkoja. Itseasiassa valtaosa eronneista on hyviä vanhempia kuten työttömistä ei-puliukkoja.
Vanhempani eivät eronneet, vaikka äidillä on adhd ja sivuoireet. Isällä oli jotain, mutta hän oli kiltti ja pehmeä.
Äiti tosin käväisi nuorena naimisissa täysin kelvottoman tyypin kanssa.
Mulla on kohta 12v täyttävä autismin kirjolainen poika ja olemme eronneet lasten isän kanssa useita vuosia sitten. Poika tsemppaa koulussa na rähisee kotona, mitään muutoksia ei kestä ja joku Särkänniemen reissu olisi yhtä helvettiä. Muutamia vuosia sitten oltiin Naantalin kylpylässä ja silloin jo alkoi olla niin että raivareita tuli vähän väliä. Mä reissaan ainostaan tyttöjen kanssa, poika menee aina isälleen/mummolaan
Poika ei kestä ennakoimattomuutta tai yhtäkkisiä muutoksia. Uimarannallakin ratkeaa jos vaikka siskojen kavereita tulee paikalle ja hän on ajatellut että leikkivät siskojen kanssa koko rantareissun yhdessä. Potkii autoja, heittelee hiekkaa toisten päälle jne. Ja tosiaan tunnekuohuissa menee viisivuotiaan tasolle. Suosittelen tutkimuksia, sitä kautta saa diagnoosin ja tietoa. Kenellekään en tätä elämää kyllä toivo. Varsinkin kun isällä (mielestäni) samoja piirteitä eikö saa yhtään tukea mihinkään.
Tsemppiä AP äidille ja hoitoa pojalle.. ja äkkiä.
Olisi kiva kuulla miten AP tästä selviää?
Jatko?
❤️🌹👍
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei olisi mun lapsi tuollainen enää. Mikälie rikollinen vielä aikuisena. Pelottavalta kuulostaa.
Huh. No, onneksi ei ole sinun lapsesi. Sinä kuulostat todella pelottavalta. Hylkäät ristiriidoissa. Olet HIRVIÖ.
Lapsi tarvitsee apua, konkreettista apua.
Minun lapseni reagoidessa vein suoraan psykiatrille. Koulu suositteli avun hakemista, kun oli kaikenlaista koulussa, kotona ja vapaa-aikana. Itsekin mietin ja ihmettelin ja yritin puhua ja auttaa. Se vaan ei riittänyt.
Käytiin ensin koulupsykologilla ja kuraattorilla, mutta se ei riittänyt. Psykiatrin kautta sitten edettiin.
Kaikkein tärkeintä on nyt, että lasta autetaan. Älä jää aapee ihmettelemään.
Apuja lapsellesi! Sille nuoremmalle myös.
Vierailija kirjoitti:
Menkää nyt kuitenkin sinne Särkänniemeen. Teidän kaikkien vuoksi. Maanantaina haette apua.
Juuri näin ja, jos alkaa siellä riehumaan, niin anna riehua yksinään, eksykööt vaikka sinne, niin eiköhän ala muuttua mieli..
Tai sit soitat isänsä hakemaan pojan, tai jätät hotellille riehujan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää nyt kuitenkin sinne Särkänniemeen. Teidän kaikkien vuoksi. Maanantaina haette apua.
Juuri näin ja, jos alkaa siellä riehumaan, niin anna riehua yksinään, eksykööt vaikka sinne, niin eiköhän ala muuttua mieli..
Tai sit soitat isänsä hakemaan pojan, tai jätät hotellille riehujan.
Kannustat siis psyykkisesti oireilevan lapsen heitteillejättöön?
Nousee heti niskavillat pystyy kommenteista, joissa lapset luokitellaan negatiivisiksi, jotka pilaavat muilta kaiken...
Tilanteeseen löytyy varmasti monia syitä, mutta yksi syy täytyy olla tuo lapseen kohdistuva negatiivisuus. Jos perheessä koetaan, että kaiken epämiellyttävän syy löytyy aina yhdestä perheenjäsenestä, niin koko perheessä on paljon vialla ei vain siinä yhdessä perheenjäsenessä. Näissä tapauksissa kannattaa hakeutua ulkopuolisen ammattiauttajan pakeille mahdollisimman nopeasti.
Jos lapsi on kiukutellut vuoden, niin yksi puuhakirjakiukuttelu ei voi olla ainoa syy "lähteä kotiin". Äiti on niin rakastava tätä 10 vuotiasta lastaan kohtaan, että haluaa perua koko huvipuistokäynnin ja lisää löylyä syyllistämällä nuoremman lapsen ilon pilaamisesta. Vaikka olettaisi, että äiti hiljaa itkeskelee eikä sano mitään tälle 10 vuotiaalle, niin kyllä lapsikin tunnistaa vihamielisen ympäristön ja lapsen epämiellyttävä olotila purkautuu usein juuri kiukkuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on samanlainen 9-vuotias poika, joka on koko elämänsä ajan saanut paljon raivareita ja ollut muutenkin haastava. Apua olemme hakeneet jo monta vuotta sitten, mutta mitään diagnoosiin riittävää ei kuulemma ole, vaikkakin hieman piirteitä autismin kirjon häiriöstä ehkä. Eteenpäin emme kuitenkaan ole päässeet, vaan vain me vanhemmat käymme perheneuvolassa jutskailemassa (tästä ei kuitenkaan juuri mitään konkreettista apua ole ollut). Meidän pojalla ei tosin ole koulussa juurikaan ongelmia ja raivoaa vain kotona. Meillä on myös 6-vuotias poika, joka on luonteeltaan hyvin erilainen, ja pelkään kovasti, miten isoveljen käytös häneen vaikuttaa.
Paljon tsemppiä sinulle ja toivottavasti saatte tilanteeseen jotain apua! Kuulostaa raskaalta ja voin hyvin samaistua kokemukseesi.
Vierailija kirjoitti:
Psyykkisesti oirelevien lasten kanssa työskentely on kyllä opettanut sen, että aivan valtaosa, siis lähes poikkeuksetta, tulevat eroperheistä. Tosin olisi liian yksioikoista vetää yhtäläisyysmerkki avioeron ja lapsen ongelmien välille. Toki ero on lapselle vahingollinen, mielestäni ihmiset eroaa aivan liian helposti. Joskus se voi olla helpotuskin lapselle, mutta monesti ei ole. Se ero usein jo pelkästään aiheuttaa sen, että yhden vanhemman vääntövoima haastavan lapsen kanssa on pienempi kuin kahden. Kaksi jaksaa paremmin yhdessä.
Toinen ehkä merkittävämpi on kuitenkin se, että kaikki levottomat, kelvottomat ja ADHD-vanhemmat on aina eronneita. Eli ero ei ole sinänsä se ongelma välttämättä vaan vanhemman levoton elämäntyyli ylipäätään. Ongelmat siis syntyvät sekä geeni- että kulttuuriperimän lopputuloksena.
Tiivistetysti: Levottomat ja kelvottomat vanhemmat on kaikki käytännössä eronneet, mutta kaikki eronneet eivät ole kelvottomia vaan hyviä vanhempia. Sama kuin puliukot ei käy töissä, mutta tietenkään kaikki työttömät ei ole puliukkoja. Itseasiassa valtaosa eronneista on hyviä vanhempia kuten työttömistä ei-puliukkoja.
Hyvä kirjoitus. En tiedä, mitä henkilö puli-ukoilla tarkoittaa, mutta moni alkoholisti on myös työelämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on myös toinen lapsista haastava.. ensinnäkin jännittää niin paljon reissuja että aloittaa jo monta päivää ennen kiukuttelun, pahinta se on juuri kun ollaan lähdössä, niin että tekisi mieli perua reissu jo ennenkuin ollaan lähdetty. Matkalla aloittaa sisaruksen kiusaamisen: ”sinä et pääse sinne.. minä menen mutta sinä et pääse etkä saa tehdä sitä tätä ja tota!” Jos ei tehdä juuri sitä mitä hän haluaa juuri sillä hetkellä niin aloittaa raivoomisen eikä rauhoitu millään, yrittää pilata muidenkin hauskuuden, vaikka on luvattu että seuraavaksi tehdään mitä hän haluaa. En tiedä mitä tehdä?
Vierailija kirjoitti:
Meillä on samanlainen 9-vuotias poika, joka on koko elämänsä ajan saanut paljon raivareita ja ollut muutenkin haastava. Apua olemme hakeneet jo monta vuotta sitten, mutta mitään diagnoosiin riittävää ei kuulemma ole, vaikkakin hieman piirteitä autismin kirjon häiriöstä ehkä. Eteenpäin emme kuitenkaan ole päässeet, vaan vain me vanhemmat käymme perheneuvolassa jutskailemassa (tästä ei kuitenkaan juuri mitään konkreettista apua ole ollut). Meidän pojalla ei tosin ole koulussa juurikaan ongelmia ja raivoaa vain kotona. Meillä on myös 6-vuotias poika, joka on luonteeltaan hyvin erilainen, ja pelkään kovasti, miten isoveljen käytös häneen vaikuttaa.
Paljon tsemppiä sinulle ja toivottavasti saatte tilanteeseen jotain apua! Kuulostaa raskaalta ja voin hyvin samaistua kokemukseesi.
Kirjoitat selkeästi, mistä löytyy syy: "Meidän pojalla ei tosin ole koulussa juurikaan ongelmia ja raivoaa vain kotona." Lapsessa ei siis ole vikaa vaan vanhemmissa, joten "apua" ei löydy jutskailemalla ennen kuin ongelman aiheuttaja itse myöntää ja auttaa ratkaisun löytämisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin... Avioero. Se koettelee lapsia valtavasti, paljon enemmän kuin nykymaailman uutisoinnissa ja erojen normalisoinnissa annetaan ymmärtää. Eroperheenä lapsilla on paljon erilaisia ongelmia. 70% pitkästä parisuhteesta eron ottavia on naisia.
Pitäisikö joskus miettiä sitä perhettä ja lapsiakin, ennenkuin vain itseään eroa harkitessa? Tai ylipäätään perheen perustamista, jos ei pidä todennäköisenä, että kasvatetaan lapset yhdessä aikuiseksi?
Meillä ex vaimo teki päätöksen erosta yksin, meidän (mun ja lasten) puolestamme. Lasten kanssa itkettiin, kun perheemme hajosi. Uusi mies astui tilalle uusperhekuvioineen. Minä menetin kotini, perheeni ja elämäni perheen isänä. Ei tässä lapsillakaan ole helppoa ollut.
Juu. Kyllä minäkin otin eron pettävästä miehestä. Lapset kärsi joo. Meinaatko, että minun olisi vain pitänyt katsoa vain vierestä miehen käytöstä? Eron jälkeen lapset ja henkinen kuorma jäi minulle kera lasten ja arjen pyörityksen. Exä pääsi kuin koira veräjästä. Senkun juosta mulkuttelee ilman minkäänlaista huolta. Ei ole nyt lapsensakaan jaloissa pyörimässä. Mutta äidille jäi kaikki siis KAIKKI vastuu! Tällaisia ovat tietyn mielenlaadun ja persoonallisuuden omaavat Luojan luomat.
No exä pettää nyksäänsäkin. Nyksä on tämän minulle kertonut mutta rahahuoliensa vuoksi roikkuu suhteessa. Naurettavaa mielestäni.
Lasta kiusataan. Ei osaa taikka kykene siitä kertomaan. Myös isällä ollessaan voi olla isoja ongelmia. Purkaa pahaa oloaan sinuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on samanlainen 9-vuotias poika, joka on koko elämänsä ajan saanut paljon raivareita ja ollut muutenkin haastava. Apua olemme hakeneet jo monta vuotta sitten, mutta mitään diagnoosiin riittävää ei kuulemma ole, vaikkakin hieman piirteitä autismin kirjon häiriöstä ehkä. Eteenpäin emme kuitenkaan ole päässeet, vaan vain me vanhemmat käymme perheneuvolassa jutskailemassa (tästä ei kuitenkaan juuri mitään konkreettista apua ole ollut). Meidän pojalla ei tosin ole koulussa juurikaan ongelmia ja raivoaa vain kotona. Meillä on myös 6-vuotias poika, joka on luonteeltaan hyvin erilainen, ja pelkään kovasti, miten isoveljen käytös häneen vaikuttaa.
Paljon tsemppiä sinulle ja toivottavasti saatte tilanteeseen jotain apua! Kuulostaa raskaalta ja voin hyvin samaistua kokemukseesi.
Kirjoitat selkeästi, mistä löytyy syy: "Meidän pojalla ei tosin ole koulussa juurikaan ongelmia ja raivoaa vain kotona." Lapsessa ei siis ole vikaa vaan vanhemmissa, joten "apua" ei löydy jutskailemalla ennen kuin ongelman aiheuttaja itse myöntää ja auttaa ratkaisun löytämisessä.
Jöpöhöpö, moni lapsi ei uskalla koulussa näyttää tunteitaan ja ne purkautuvat sitten kotona.
Vierailija kirjoitti:
Psyykkisesti oirelevien lasten kanssa työskentely on kyllä opettanut sen, että aivan valtaosa, siis lähes poikkeuksetta, tulevat eroperheistä. Tosin olisi liian yksioikoista vetää yhtäläisyysmerkki avioeron ja lapsen ongelmien välille. Toki ero on lapselle vahingollinen, mielestäni ihmiset eroaa aivan liian helposti. Joskus se voi olla helpotuskin lapselle, mutta monesti ei ole. Se ero usein jo pelkästään aiheuttaa sen, että yhden vanhemman vääntövoima haastavan lapsen kanssa on pienempi kuin kahden. Kaksi jaksaa paremmin yhdessä.
Toinen ehkä merkittävämpi on kuitenkin se, että kaikki levottomat, kelvottomat ja ADHD-vanhemmat on aina eronneita. Eli ero ei ole sinänsä se ongelma välttämättä vaan vanhemman levoton elämäntyyli ylipäätään. Ongelmat siis syntyvät sekä geeni- että kulttuuriperimän lopputuloksena.
Tiivistetysti: Levottomat ja kelvottomat vanhemmat on kaikki käytännössä eronneet, mutta kaikki eronneet eivät ole kelvottomia vaan hyviä vanhempia. Sama kuin puliukot ei käy töissä, mutta tietenkään kaikki työttömät ei ole puliukkoja. Itseasiassa valtaosa eronneista on hyviä vanhempia kuten työttömistä ei-puliukkoja.
Tuossa on myös se puoli, että vanhemmat ovat voineet erota nimenomaan sen vaikean lapsen takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee lasu itsestäsi, sitä exä ei voi estää. Parhaassa tapauksessa hullu lapsi tyrkätään äijälle hoitoon.
Tämä on tyhmä idea. Lasujen tekeminen vie vaan äidiltä loputkin energiat ja häntähän sossut tästä syyttävät tyhmiä kun ovat. Pahimmassa tapauksessa myös pienempi lapsi otetaan huostaan.
Väärin.Ei lasu tarkoita automaattisesti huostaanottoa vaan esimerkiksi oireilevan lapsen nopeampaa pääsyä psykiatrille. Lastensuojelun kautta isommat resurssit ja pikakaista käytössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on samanlainen 9-vuotias poika, joka on koko elämänsä ajan saanut paljon raivareita ja ollut muutenkin haastava. Apua olemme hakeneet jo monta vuotta sitten, mutta mitään diagnoosiin riittävää ei kuulemma ole, vaikkakin hieman piirteitä autismin kirjon häiriöstä ehkä. Eteenpäin emme kuitenkaan ole päässeet, vaan vain me vanhemmat käymme perheneuvolassa jutskailemassa (tästä ei kuitenkaan juuri mitään konkreettista apua ole ollut). Meidän pojalla ei tosin ole koulussa juurikaan ongelmia ja raivoaa vain kotona. Meillä on myös 6-vuotias poika, joka on luonteeltaan hyvin erilainen, ja pelkään kovasti, miten isoveljen käytös häneen vaikuttaa.
Paljon tsemppiä sinulle ja toivottavasti saatte tilanteeseen jotain apua! Kuulostaa raskaalta ja voin hyvin samaistua kokemukseesi.
Kirjoitat selkeästi, mistä löytyy syy: "Meidän pojalla ei tosin ole koulussa juurikaan ongelmia ja raivoaa vain kotona." Lapsessa ei siis ole vikaa vaan vanhemmissa, joten "apua" ei löydy jutskailemalla ennen kuin ongelman aiheuttaja itse myöntää ja auttaa ratkaisun löytämisessä.
Olemme hyvin tietoisia vanhemmuuden merkityksestä, omista puutteistamme ja vahvuuksistamme. En kiistä sitä ollenkaan ja olen epäillyt ja surrut omaa epäonnistumistani äitinä kyllä ihan riittävästi. Nimenomaan vanhemmuuteen perheneuvolassa on koko ajan keskitytty ja hyvässä yhteistyössä toimittu. Tuntuu kuitenkin, että apu on ollut lähinnä voivottelua eikä oikein mitään konkreettisia neuvoja esimerkiksi lapsen raivareiden kanssa toimimiseen ole tullut. Poika osaa hillitä tunteitaan koulussa, mutta kuormittuu selkeästi etenkin sosiaalisissa tilanteissa eikä monesti osaa tulkita muita ihmisiä "oikein". On myös hyvin ääniherkkä. Eräs lastenpsykiatri suositteli nepsy-tutkimuksia, mutta niihin emme pääse, koska resursseja ei ole. Ei sillä, että diagnoosi mitään ratkaisisi. Ymmärrän kyllä erittäin hyvin, että vanhemmat ovat avainasemassa. Se ei toki poista sitä, etteivätkö vanhemmatkin saisi olla joskus väsyneitä ja turhautuneita. Tsemppiä AP:lle edelleen!
Alue: Aihe vapaa
Psyykkisesti oirelevien lasten kanssa työskentely on kyllä opettanut sen, että aivan valtaosa, siis lähes poikkeuksetta, tulevat eroperheistä. Tosin olisi liian yksioikoista vetää yhtäläisyysmerkki avioeron ja lapsen ongelmien välille. Toki ero on lapselle vahingollinen, mielestäni ihmiset eroaa aivan liian helposti. Joskus se voi olla helpotuskin lapselle, mutta monesti ei ole. Se ero usein jo pelkästään aiheuttaa sen, että yhden vanhemman vääntövoima haastavan lapsen kanssa on pienempi kuin kahden. Kaksi jaksaa paremmin yhdessä.
Toinen ehkä merkittävämpi on kuitenkin se, että kaikki levottomat, kelvottomat ja ADHD-vanhemmat on aina eronneita. Eli ero ei ole sinänsä se ongelma välttämättä vaan vanhemman levoton elämäntyyli ylipäätään. Ongelmat siis syntyvät sekä geeni- että kulttuuriperimän lopputuloksena.
Tiivistetysti: Levottomat ja kelvottomat vanhemmat on kaikki käytännössä eronneet, mutta kaikki eronneet eivät ole kelvottomia vaan hyviä vanhempia. Sama kuin puliukot ei käy töissä, mutta tietenkään kaikki työttömät ei ole puliukkoja. Itseasiassa valtaosa eronneista on hyviä vanhempia kuten työttömistä ei-puliukkoja.