Lapsen käytös pilasi reissun

Vierailija kirjoitti:

Ei 10-vuotias korvaansa lotkauta jollekin puuhakirjalle. Ihan sama onko sellainen vai ei, ja elämä jatkuu.

Tarkoitat tässä normaalia 10-vuotiasta.

Ap:n lapsi ei ole normaali (hulluja raivokohtauksia, koulukin suositellut tutkimuksia + luulee, että häntä kuvataan tai nauhoitetaan). 

Vierailija kirjoitti:

Tuo lapsi tarvitsee nyt syliä, säännöllisiä rutiineja, rauhallista aikaa ja onnistumisen kokemuksia, ei rangaistuksia ja syyllistämistä. Hänellä on ehkä itsetunto-ongelmia jo nyt, älkää pahentako niitä. Lapsi on selvästi ylikuormittunut, eikä osaa käsitellä päänsä kaaosta, siksi reagoi noin.

Ikävä kyllä ei kuulosta  siltä, että sylittely ja onnistumisen kokemukset riittäisivät korjaamaan lapsen ongelmat. Tuossa on jotain jo pahemmin vialla. Väkivalta veljeä kohtaan sentään vielä puuttuu (toivottavasti).

Äkkiä apua sille lapselle!

Itselläni puhkesi 11-vuotiaana psykoosi, luulin mm, että vanhemmat ja muutkin ihmiset yrittää tappaa mut, ruuassani on myrkkyä jne. Sitä kesti yli vuoden. Harkitsin myös tappavani itseni koska "sitten isi ja äiti ei tekis sitä". En saanut mitään apua ajatuksiini, onneksi lopulta se helitti itsestään. Olin kyllä todella sekaisin kun nyt aikuisena jälkeenpäin miettii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljonko mies osallistuu lasten hoitoon? Vähän vaikuttaa siltä, ettei halua puuttua ongelmiin, koska se vaatii, että jotain täytyy tehdä.  Onko lapsella kavereita? Harrastuksia? Kiusataanko koulussa? Miten hän pärjää muiden lasten kanssa? Jos koulukin on hoidon kannalla, niin ehdottomasti jotain on todellakin vialla. Onko erosta isään kuink kauan?

"Seuraavaksi hän alkoi vainoharhaisesti syytellä minua, että kuvaan tai nauhoitan häntä. En ollut tehnyt tai sanonut mitään." 10-vuotiaat ei tällaista puhu. Onko teillä suvussa esim. skitsofreniaa? Tai onko joku tuttu/koulukaveri kuvannut poikaa jossain ja pelkää sitä nyt? 

Tuo oli minustakin kaikkein hälyttävintä. Ilmeisesti lapsi on tuossa kohtaa ihan todellisuudesta erillään.

Miten tuon ikäinen edes keksii kuvaamisen tai nauhoittamisen?

Nykyään kaikilla tuon ikäisillä on älypuhelimet, joilla kuvaavat itseä ja toisia. Osa lapsista käyttää somea ja julkaisee itse kuvaamiaan videoita siellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljonko mies osallistuu lasten hoitoon? Vähän vaikuttaa siltä, ettei halua puuttua ongelmiin, koska se vaatii, että jotain täytyy tehdä.  Onko lapsella kavereita? Harrastuksia? Kiusataanko koulussa? Miten hän pärjää muiden lasten kanssa? Jos koulukin on hoidon kannalla, niin ehdottomasti jotain on todellakin vialla. Onko erosta isään kuink kauan?

"Seuraavaksi hän alkoi vainoharhaisesti syytellä minua, että kuvaan tai nauhoitan häntä. En ollut tehnyt tai sanonut mitään." 10-vuotiaat ei tällaista puhu. Onko teillä suvussa esim. skitsofreniaa? Tai onko joku tuttu/koulukaveri kuvannut poikaa jossain ja pelkää sitä nyt? 

Tuo oli minustakin kaikkein hälyttävintä. Ilmeisesti lapsi on tuossa kohtaa ihan todellisuudesta erillään.

Miten tuon ikäinen edes keksii kuvaamisen tai nauhoittamisen?

Nykyään kaikilla tuon ikäisillä on älypuhelimet, joilla kuvaavat itseä ja toisia. Osa lapsista käyttää somea ja julkaisee itse kuvaamiaan videoita siellä.

Lapsi on varmaan nähnyt kun kaverit kuvaavat toisiaan esim. noloissa tilanteissa ja lataavat videon someen. Ehkä poika säikähti, että äiti kuvaa raivarin ja lähettää isälle ”todistusaineistoa”, koska isä on vastustanut lapsen viemistä tutkimuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo lapsi tarvitsee nyt syliä, säännöllisiä rutiineja, rauhallista aikaa ja onnistumisen kokemuksia, ei rangaistuksia ja syyllistämistä. Hänellä on ehkä itsetunto-ongelmia jo nyt, älkää pahentako niitä. Lapsi on selvästi ylikuormittunut, eikä osaa käsitellä päänsä kaaosta, siksi reagoi noin.

Ikävä kyllä ei kuulosta  siltä, että sylittely ja onnistumisen kokemukset riittäisivät korjaamaan lapsen ongelmat. Tuossa on jotain jo pahemmin vialla. Väkivalta veljeä kohtaan sentään vielä puuttuu (toivottavasti).

Tässä keskustelussa häiritsee todella paljon se, että lapsi leimataan ongelmalliseksi ja hoidon tarpeessa olevaksi. Todennäköisempää on, että ongelmana on lapsen ja vanhempien välinen vuorovaikutus. Ap:n kannattaa hakea apua vuorovaikutukseen lapsensa ja lapsen isän kanssa. Ongelma ei välttämättä lainkaan ole pelkästään lapsessa.’

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljonko mies osallistuu lasten hoitoon? Vähän vaikuttaa siltä, ettei halua puuttua ongelmiin, koska se vaatii, että jotain täytyy tehdä.  Onko lapsella kavereita? Harrastuksia? Kiusataanko koulussa? Miten hän pärjää muiden lasten kanssa? Jos koulukin on hoidon kannalla, niin ehdottomasti jotain on todellakin vialla. Onko erosta isään kuink kauan?

"Seuraavaksi hän alkoi vainoharhaisesti syytellä minua, että kuvaan tai nauhoitan häntä. En ollut tehnyt tai sanonut mitään." 10-vuotiaat ei tällaista puhu. Onko teillä suvussa esim. skitsofreniaa? Tai onko joku tuttu/koulukaveri kuvannut poikaa jossain ja pelkää sitä nyt? 

Tuo oli minustakin kaikkein hälyttävintä. Ilmeisesti lapsi on tuossa kohtaa ihan todellisuudesta erillään.

Miten tuon ikäinen edes keksii kuvaamisen tai nauhoittamisen?

Olisi hyvä ymmärtää, että nykyisin koululaisilla on älykännykät, joiden avulla tapahtuva kiusaaminen kuvaamalla ja nauhoittamisella ei ole mitenkään todellisuudesta erillään oleva juttu.

Ei lapset ole tyhmiä. Useimmat vanhemmat ovat tyhmiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa minun kummitytöltä. Koulussa meni ok, mutta kotielämä oli yhtä rääkymistä alusta alkaen. Lapsi muutti maalle 12 vuotiaana ja koko perheen elämä rauhottuu paljon. Toki sitä huutoa on edelleen välillä, mutta kuulemma niitä on noin 80% vähemmän ja isot raivot on muuttuneet lähinnä kiukutteluksi. Ehkä kuviot olivat kaupungissa liian isot (koulu, kaupunkiympäristö, kiire), että kuormitus oli korkealla ja kuppi meni vaan nurin.

Samaa ratkaisua voisin suositella muillekin erityislapsiperheille. No ymmärrän, että voi olla vaikeaa muuttaa, mutta Kai sen raivoavan lapsen kanssa joka päivä eläminen on myös vaikeaa.

Ja mikä lapsella on? On ollut kaikenlaista tukea, perneneuvolaa ym. Mutta diagnoosia ei ole. Perheen kaksi muuta lasta käyttäytyvät ihan normaalisti,ja nykyään myös viihtyvät maalla.

Sori mutta entisenä ns. vaikeana lapsena lapsen oireilun kutsuminen rääkymiseksi ja kiukutteluksi nostaa ihon kananlihalle. Noin käyttäytyvä lapsi oireilee jostakin, ei se ole normaalia. Kaikista eniten kärsii se lapsi jolla myrskyää sisällä ja jolla ei ole mitään keinoja purkaa sitä pahaa oloa.

Omassa lapsuudessa oireilin vanhempien jatkuvaa riitelyä kunnes he vihdoin tajusivat erota juuri kun olin menossa yläasteelle, kiusaamista, yksinäisyyttä ja hyväksikäyttöä. Aikuisena löytyi myös neuroepätyypillisyyttä. Muistan sen hädän ja pahan olon lapsena kun ahdisti niin paljon että korvissa humisi ja silmissä sumeni, mutta sitä ei voinut käsitellä mitenkään tai kenellekään turvalliselle aikuiselle. Sitten kuppi meni aina nurin jostain pienestä asiasta ja kaikki se kasaantunut paha oloni tuli kerralla ulos huudon, itkun ja tavaroiden paiskomisen muodossa. Myöhemmin se vaihtui itsetuhoisuuteen, koska se oli muilta näkymätöntä ja siten myös sallittua tunteidenpurkua.

Olen tuosta eri mieltä.

Vielä enemmän kärsivät rääkyjän sisarukset, etenkin pienemmät. Jotka joutuvat ilman minkäänlaista omaa syytään aina pettymään, nöyrtymään, olemaan yksin kun vanhemmat joutuvat keskittämään aikansa ja energiansa rääkyjään. Pahimmassa tapauksessa pelkäävät myös sisaruksen väkivaltaa. Suunnitelmia perutaan ja vieralut/reissut menevät pilalle rääkyjän takia. 

10 vuotiaalle voi antaa sen kympin kouraan ja saa ostaa mitä haluaa. Kai hän saa itse valita eikä aina tuu äidin päättämä värityskirja kouraan

Vierailija kirjoitti:

Nousee heti niskavillat pystyy kommenteista, joissa lapset luokitellaan negatiivisiksi, jotka pilaavat muilta kaiken...

Tilanteeseen löytyy varmasti monia syitä, mutta yksi syy täytyy olla tuo lapseen kohdistuva negatiivisuus. Jos perheessä koetaan, että kaiken epämiellyttävän syy löytyy aina yhdestä perheenjäsenestä, niin koko perheessä on paljon vialla ei vain siinä yhdessä perheenjäsenessä. Näissä tapauksissa kannattaa hakeutua ulkopuolisen ammattiauttajan pakeille mahdollisimman nopeasti.

Jos lapsi on kiukutellut vuoden, niin yksi puuhakirjakiukuttelu ei voi olla ainoa syy "lähteä kotiin".  Äiti on niin rakastava tätä 10 vuotiasta lastaan kohtaan, että haluaa perua koko huvipuistokäynnin ja lisää löylyä syyllistämällä nuoremman lapsen ilon pilaamisesta. Vaikka olettaisi, että äiti hiljaa itkeskelee eikä sano mitään tälle 10 vuotiaalle, niin kyllä lapsikin tunnistaa vihamielisen ympäristön ja lapsen epämiellyttävä olotila purkautuu usein juuri kiukkuna.

Pitäiskö sitten ihan vaan vaihtelun vuoksi syyttää sitä pikkuveljeä, joka kärsii jo muutenkin tilanteesta? Ihan vaan sen takia, että ei aina syytettäisi sitä negatiivista riehujaa. Olisko sinusta hyvä idea?

Vierailija kirjoitti:

Pojallasi on varmasti itselläänkin paha olla. Viette matkan loppuun ja keskustelet vanhemman pojan kanssa siitä että nuorempi tarvitsee mukavan loman, pyydät häntä asettumaan pienemmän veljen asemaan. Yritä puhua rakentavasti - niin kuin vaikka työkaverille, ei syyttävästi tai kuten lapselle puhutaan. Kysele myös syytä miksi hän on vihainen, yritä jo luoda uudenlaista "teini-äiti" suhdetta, tämä eroaa aika lailla "lapsi-äiti" suhteesta, ja haette keskusteluapua loman jälkeen.

Tuollainen lässytys, keskustelu ja "sanoitus" ei tasan varmaan auta mitään.

Pahentaa vielä, jos äiti menee mainitsemaan että pikkuveljeä mukamas pitäisi ajatella.

Ei tuolla tavalla riehuvaa lasta kiinnosta pikkuveljen asema ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljonko mies osallistuu lasten hoitoon? Vähän vaikuttaa siltä, ettei halua puuttua ongelmiin, koska se vaatii, että jotain täytyy tehdä.  Onko lapsella kavereita? Harrastuksia? Kiusataanko koulussa? Miten hän pärjää muiden lasten kanssa? Jos koulukin on hoidon kannalla, niin ehdottomasti jotain on todellakin vialla. Onko erosta isään kuink kauan?

"Seuraavaksi hän alkoi vainoharhaisesti syytellä minua, että kuvaan tai nauhoitan häntä. En ollut tehnyt tai sanonut mitään." 10-vuotiaat ei tällaista puhu. Onko teillä suvussa esim. skitsofreniaa? Tai onko joku tuttu/koulukaveri kuvannut poikaa jossain ja pelkää sitä nyt? 

Tuo oli minustakin kaikkein hälyttävintä. Ilmeisesti lapsi on tuossa kohtaa ihan todellisuudesta erillään.

Miten tuon ikäinen edes keksii kuvaamisen tai nauhoittamisen?

Nykyään kaikilla tuon ikäisillä on älypuhelimet, joilla kuvaavat itseä ja toisia. Osa lapsista käyttää somea ja julkaisee itse kuvaamiaan videoita siellä.

Lapsi on varmaan nähnyt kun kaverit kuvaavat toisiaan esim. noloissa tilanteissa ja lataavat videon someen. Ehkä poika säikähti, että äiti kuvaa raivarin ja lähettää isälle ”todistusaineistoa”, koska isä on vastustanut lapsen viemistä tutkimuksiin.

Mahdollisesti häntä itseään on kuvattu jossain nolossa tilanteessa ja videota levitetty somessa. Selvitä tämäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin... Avioero. Se okoettelee lapsia valtavasti, paljon enemmän kuin nykymaailman uutisoinnissa ja erojen normalisoinnissa annetaan ymmärtää. Eroperheenä lapsilla on paljon erilaisia ongelmia. 70% pitkästä parisuhteesta eron ottavia on naisia.

Pitäisikö joskus miettiä sitä perhettä ja lapsiakin, ennenkuin vain itseään eroa harkitessa? Tai ylipäätään perheen perustamista, jos ei pidä todennäköisenä, että kasvatetaan lapset yhdessä aikuiseksi?

Meillä ex vaimo teki päätöksen erosta yksin, meidän (mun ja lasten) puolestamme. Lasten kanssa itkettiin, kun perheemme hajosi. Uusi mies astui tilalle uusperhekuvioineen. Minä menetin kotini, perheeni ja elämäni perheen isänä. Ei tässä lapsillakaan ole helppoa ollut.

Muuten samaa mieltä, mutta naisia tästä on turha syyllistää. Usein varsinainen syy eroon voi olla miehen pettäminen tms. Nainen vaan tekee sen viimeisen askeleen.

Vain viimeisen askeleen? Aloittajankin mies syytti häntä perheen hajottamisesta, mutta ap itse ei näe tilannetta niin?

Tajuaako eron ottavat äidit kuinka koville he joutuvat erityisesti poikalasten kanssa, jo ennen murrosikää?

Et vissiin tajunnut, että se isä joka kirjoitti tänne ei ollut ap:n mies. Ei missään vaiheessa edes sanonut olevansa, keksit sen ihan ite. 

Joku ihan ulkopuolinen, joka kertoi oman kokemuksensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo lapsi tarvitsee nyt syliä, säännöllisiä rutiineja, rauhallista aikaa ja onnistumisen kokemuksia, ei rangaistuksia ja syyllistämistä. Hänellä on ehkä itsetunto-ongelmia jo nyt, älkää pahentako niitä. Lapsi on selvästi ylikuormittunut, eikä osaa käsitellä päänsä kaaosta, siksi reagoi noin.

Ikävä kyllä ei kuulosta  siltä, että sylittely ja onnistumisen kokemukset riittäisivät korjaamaan lapsen ongelmat. Tuossa on jotain jo pahemmin vialla. Väkivalta veljeä kohtaan sentään vielä puuttuu (toivottavasti).

Ei tietenkään pelkästään, mutta hyvä on pohtia omiakin käyttäytymismalleja, mahdollisen lääketieteellisen hoidon tukena. Ei auta, jos sekaisin olevalle lapselle huutaa. On hoidettava syitä, ei seurauksia.

Vierailija kirjoitti:

Älä ainakaan puhu lapsen kuullen, että hän on sairas ja tarvitsee hoitoa. Lapsi ei halua kuulla sellaista itsestään. Sen sijaan hän varmasti haluaisi kuulla, että äiti ja isä rakastavat häntä juuri sellaisena kuin hän on. Hän ei halua kuulla

olevansa hankala ja pilaavansa kaiken. Todennäköisesti tämä lapsi ajattelee, että häntä ei rakasteta ja vain pikkuveljeä rakastetaan.

On totta, että lapsen tunteenpurkaus voi tuntua aikuisista ylimitoitetulta. Oletko varma, että hän ei ollut väsynyt tai nälkäinen? Tuskin oikeasti oli kyse siitä puuhakirjasta. Eiköhän siellä ole joitain muita padottuja tai pidäteltyjä tunteita taustalla, mutta puuhakirja räjäytti potin.

Lapsi taitaa oireilla eroanne. Kokee myös varmaan olonsa turvattomaksi, jos hänen raivokohtaus johtaa siihen, että äiti itkee vessassa. Osaako lapsi nimetä tunteen ja sen voimakkuuden? Hänen kanssaan voisi hänen rauhoituttua jutella asiasta. Hänelle voisi kertoa, että tunteet kuuluvat elämään eivätkä ole vaarallisia ja kestävät aikansa ja sitten hiipuvat pois.

Välttäisin kyllä viimeiseen asti lapsen leimaamista ”sairaaksi”, hankalaksi tai vaikeaksi. On aika julmaa lasta kohtaan, että aikuiset näkevät ongelman vain hänessä. Kyseessä on kuitenkin lopulta vuorovaikutusongelma. Vanhemman tulee auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Puhu lapselle mielummin niin, että te vanhemmat tarvitsette apua ja työvälineitä lapsen kanssa toimimiseen. Ei niin, että lapsi on ”hullu” ja tarvitsee hoitoa.

Olen itse ollut lapsena sellainen, että saatoin suuttua vaikka kesken Linnanmäen reissun, jos reissussa tuli tilanne/muutos, mitä en ollut ennakoinut. Vanhempieni mielestä olin hankala ja omapäinen lapsi. No, mitä olen nyt aikuisena.

Väitän, että olen keskimääräistä paremmin tunteitani säätelevä aikuinen. Harvoin suutun tai raivoan. En ole koskaan ollut missään psykiatrisessa hoidossa. Minulla on perhe, pitkä parisuhde, työ ja ystäviä.

Lapsesi aivot kehittyvät joka päivä.

Hän ei tule olemaan tuollainen lopun elämäänsä. Hänellä voi olla haastavampia temperamenttipiirteitä.

En kyllä peruisi tuolta lapsesta sitä Särkänniemen reissua. Mitä se autta? Lapsi vaikuttaa jo nyt olevan negatiivisessa kehässä.

Särkänniemen reissun peruminen lisää vaan uhmaa tai masennusta. Kokee olevansa huono ja epäonnistunut. Palkitse mielummin onnistumisista. Kun on ollut päivä, jolloin ei raivaria tullut. En usko että rankaisu auttaa tuota lasta tunteidensa käsittelyssä.

Olen ihan päinvastaista mieltä.

Jos 10-vuotias toistuvasti saa uhmaikäisen raivokohtauksia ja käyttäytyy koulussakin siten, että sieltä on suositeltu tutkimuksia. Niin tosiaankin kannattaa alkaa täysin avoimesti selvittää, mikä on pielessä. Ja ottaa ihan esiin se ruma "sairaus" -sanakin. Tuo lapsi on ihan kohta teini-ikäinen ja siinä ei enää auta mikään kiva tarrapalkinto, kun päivä on mennyt ilman uhmakohtausta tai ilman, että on heittänyt pikkuveljen seinälle useammin kuin kaksi kertaa. 

Vierailija kirjoitti:

10 vuotiaalle voi antaa sen kympin kouraan ja saa ostaa mitä haluaa. Kai hän saa itse valita eikä aina tuu äidin päättämä värityskirja kouraan

Ostaa hotellin lapsille annettavista ilmaisista lahjoista mitä haluaa?

Kuvittelet että siellä on isokin valikoima kaikille "erityisille" ihan itse päätettäväksi?

Kolmenmamma- kirjoitti:

Mulla on kohta 12v täyttävä autismin kirjolainen poika ja olemme eronneet lasten isän kanssa useita vuosia sitten. Poika tsemppaa koulussa na rähisee kotona, mitään muutoksia ei kestä ja joku Särkänniemen reissu olisi yhtä helvettiä. Muutamia vuosia sitten oltiin Naantalin kylpylässä ja silloin jo alkoi olla niin että raivareita tuli vähän väliä. Mä reissaan ainostaan tyttöjen kanssa, poika menee aina isälleen/mummolaan

Poika ei kestä ennakoimattomuutta tai yhtäkkisiä muutoksia. Uimarannallakin ratkeaa jos vaikka siskojen kavereita tulee paikalle ja hän on ajatellut että leikkivät siskojen kanssa koko rantareissun yhdessä. Potkii autoja, heittelee hiekkaa toisten päälle jne. Ja tosiaan tunnekuohuissa menee viisivuotiaan tasolle. Suosittelen tutkimuksia, sitä kautta saa diagnoosin ja tietoa. Kenellekään en tätä elämää kyllä toivo. Varsinkin kun isällä (mielestäni) samoja piirteitä eikö saa yhtään tukea mihinkään.

Onpa todella kiva lapsi, kun potkii autoja. Mitäs silloin teet, kun pentusi saa potkimalla aikaan lommon jonkun sivullisen autoon? Kannattaako tuollaista viedä julkisille paikoille?

Hotellien puuhakirjojen kohderyhmä on yleensä alle kouluikäiset. Ymmärrätkö, että 10- vuotias on erilainen kuin 6-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei 10-vuotias korvaansa lotkauta jollekin puuhakirjalle. Ihan sama onko sellainen vai ei, ja elämä jatkuu.

Tarkoitat tässä normaalia 10-vuotiasta.

Ap:n lapsi ei ole normaali (hulluja raivokohtauksia, koulukin suositellut tutkimuksia + luulee, että häntä kuvataan tai nauhoitetaan). 

No onko ap kuvannut tai koulukaverit?

Jos lapsi on vaan väsynyt. Itse kuormitun työmatkoilla ja iltaisin hotellihuoneessa itken yksikseni.

Tiedän mistä asia johtuu. En jaksa tavata uusia ihmisiä, en jaksa matkustaa enkä esittää sosiaalista. Työmatkojen jälkeen nukun pari pv kotona ja toivun. No, tämä korona onneksi muutti työnkuvaa paljon.

Ehkä lapsellasi raivoaminem johtuu jostaim vastaavasta? Että tulee liikaa asiaa lyhyessä ajassa.