Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
Mä luin koko aloitusviestin.
Luulin että oli trolli tai täysin omaa napaansa tuojotteleva draamakunigas ja hänen prinsesessansa.
Siis aikuiset, terveet ihmiset, vain toinen töissä ja itketään taloon korjaamista. Ja pelätään että sairastutaan.
Ei herranen aika!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset on kyllä vastimuksissaan mahdottomia. Pitäisi tulla siivoamaan kahden terveen aikuisen perheeseen, jossa lapsetkin on terveitä.
Hoh hoijaa
joo.
sillä erotuksella että salaan kaiken ystäviltäni ja perheeltäni ettei ne ees tajua auttaa
Vierailija kirjoitti:
On ollut. Jouduin joskus työttömäksi yllättäen ja oli jonkin verran akuuttia velkaa. Pyysin ruokarahaa lainaan omaisiltani, että selviäisin pahimman yli. Eivät antaneet, vaikka heillä oli varallisuutta. Huom: pyysin lainaa, en almua. Menin leipäjonoon ja elin puoli vuotta todella tiukilla. Sitten pääsin töihin ja tilanne helpotti.
Omaiset olivat tämän jälkeen ilmaa minulle.
"Akuutti velka" oli vissiinkin joko pikavippi tai huumevelkaa. En lainaisi minäkään.
He ovat kateellisia. Suomessa on tämä kulttuuri, että kun joku tavoittelee unelmiaan, niin vähemmän onnistuneet kyräilevät, että kunpa tuo epäonnistuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän suvussamme on jostain syystä sellainen ilmiö, että työelämän ulkopuolella (tai pariskunnasta toinen töissä, toinen ei) olevat henkilöt/perheet ovat useimmin avun tarpeessa. Ja sitten kokopäivätyössä olevien täytyisi töiden jälkeen tai viikonloppuisin lähteä auttamaan heitä, joilla on loputtomasti vapaa-aikaa. Juuri nyt tämä näkyy juhlien järjestämiseen liittyen. Serkkuni lapsi pääsee ripille heinäkuussa ja kutsu sisälsi myös pyynnön tulla jo edellisenä päivänä tekemään kakkuja ja suolaisia "eikö hyvä, kun sullahan on silloin se kesälomakin, niin hyvin ehdit". Joo.. hänellä olisi aikaa ryhtyä tekemään niitä tarjottavia pakastimeen vaikka tästä päivästä alkaen..
ps. kieltäydyin. Olen käyttänyt korona-ajan selkärangan kasvattamiseen ja nautin nykytilanteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella meillä tuppaa olemaan niistä omista murheista tarpeeksi.
Onneksi meidän perheessä autetaan.
Tämä on just suomalainen itsekeskeinen ajatusmalli, että muista viis, kunhan oma perse on turvattuna.
On eri asia olla vaikeuksissa TAHTOMATTAAN kuin siten, että TIETOISESTI HAKEUTUNUT vaikeaan tilanteeseen (= ap).
Aloittajalla ei ole paljoa päätä pakottanut, kun ovat ottaneet isoa projektia aina ison projektin perään. Ei ole paljon itsesuojeluvaistoa löytynyt.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Korona-aika on ollut enemmän tai vähemmän stressaavaa kaikille. Koronan takia monille on tullut itselleenkin avuntarvetta ja joillekin isompiakin murheita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle ap! Olin samanlaisessa tilanteessa. Isot remontit kodissa, asuttiin evakossa. Kaksi pientä lasta. Pyysin muutossa apua vanhemmiltani. Tuli mitätöintiä, vähättelyä. Ensimmäinen lausevalinta tuntui henkiseltä lyönniltä naamaan, yllätti. Mekin palkattiin ulkopuoliset remontoimaan. Tässä avunpyynnön yhteydessä alkoivat myös sättimään, kuinka me ei olla itse omin käsin remontoitu. Varmaankin yrityksenä osoittaa, että meillä ei voi olla raskasta. Tulkitsen sen kuitenkin kateellisuudeksi. Ei saatu pitkän remontin aikana minkäänlaista apua. Jaksaminen oli todella koetuksella ja koen että se muutti minua ihmisenä. Tämä loppuhuipennus jätti kyllä arvet. Myöhemmin välit katkesivat kokonaan. Kesti todella pitkään päästä välien katkeamisesta yli. En uskaltaisi ottaa heitä takaisin elämään, sotkemaan enää sitä mitä olen rakentanut uudestaan sen jälkeen.
eli vain ne haluat elämääsi jotka haluaa olla piikoinasi missä tahansa milloin tahansa? Selvä LOL.
Yksihuoltajat ja sairaat ymmärrän, heitä tulee auttaa, mutta omavalintainen tilanne on eri. Ihan hyvä että opit tuosta että elät omien voimiesi mukaan jatkossa, niin muutkin yrittää. EI tule taakoittaa vanhoja eläkeläisiä liikaa, sinun vuoro olisi olla heille tukena nyt kun he on vanhoja ja raihnaisia. EI he ole joku loputon apuautomaatti, kun rahalla saa jaksavampia auttajia. Et itsekään lähtisi loputtomaan urakkaan jollekkin toiselle, jos joku pyytäisi, eikö? Vastaa rehellisetsi.
Vastataanpa rehellisesti. Kukaan ei ole odottanut piikomista. Ei ole liikaa odotettu että isovanhemmat viettäisivät lasten kanssa aikaa harvakseltaan. Ei ollut omavalintainen tilanne. Remonttien piti olla jo ennen lasten syntymää. Taloyhtiö lykkäsi niitä vuosia.
Varmastikin netissä tulee todella kärkeviä vastauksia ja provosoimista. Tästä(kin) ketjusta huomaa miten empaattisuus loistaa poissaolollaan. Ihan kylmää kun näitä kommentteja ihmettelee, että millaisia ihmiset ovat toisilleen.
Kyllä empatiaa löytyy, niille joita sinä syyllistät vaatimuksillasi. Loisille vähemmän.
Itseasiassa en koskaan syyllistänyt heitä enkä myöskään keskustellut asiasta myöhemmin. Muuttoavun pyyntötilanne paisui niin absurdiksi, että ei siinä edes pystynyt jäsentämään järkevää mielipidettä sillä hetkellä. Myöhemmin en nostanut enää asiaa pöydälle.
Loisille? Vaikuttaa että sinulla on paha olla kun solvaat. Toivotan voimia myös sinulle. Varmasti vielä pilvet väistyy ja aurinko paistaa.
Varmaankin se on niin, että oman elämän vastoinkäymiset tuntuu monestakin niiltä pahimmilta. Eikä se hirveästi lohduta ajatella, että kun tukiverkkoja ei ole, että jossakin on joku muu, jolla ei ole tukiverkkoja. Vaikeassa tilanteessa olen kokenut eteenpäinvieväksi hiljaiseksi voimaksi, kun yrittää löytää kiitollisuuden aiheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo lapsena oppinut läksyni: älä valita meille, älä mokaa meidän nähden, älä häpäise meitä, älä pyydä meiltä mitään, älä tee itsestäsi meille "ongelmaa".
Sanomattakin selvää mitä tuo tekee omanarvontunnolle. Sitähän ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt avautua pitkäaikaisille ystävilleni parisuhteessani olevista ongelmista joiden kanssa olen aivan hukassa. Olen yrittänyt kertoa puolisoni lyttäävän minua henkisesti, ja että en tiedä mitä tehdä. Ystäväni vaihtavat kummallisesti puheenaihetta ja vitsailevat jostain kinastelusta kotitöissä. Ilmeisesti heille on tärkeämpää pitää kaveriporukka koossa sillä puolisoni on nykyään heidän puolisonsa ystävä.
Tunnen olevani hylätty ja sivuutettu, ja pitkä ystävyys heidän kanssaan on ohentunut pintapuoliseksi. Olisi tarve puhua ja miettiä, mutta en tiedä kenelle.
Olen niin pahoillani ja toivon että saat vielä elämässä arvoisiasi ystäviä!! Paras ystäväni oli samassa tilanteessa kuin sinä ja kyllä se kirpaisi kun tiesin että oma puoliso menettää samalla hyvän ystävän tästä ystäväni miehestä, MUTTA ystäväni hyvinvointi on kaikkein tärkeintä ja olisi ihan kammottava ajatuskin etten olisi kuunnellut ja auttanut kaikin voimin häntä hänen elämänsä kanssa! Hän kiittää minua tästä edelleen vielä vuosien jälkeen koska kaikki muut ystävät suhtautuivat kuvailemallasi tavalla. Ihmiset osaavat olla niin itsekkäitä ja monet ovat ”hyviä ystäviä” vain silloin kun asiat sujuvat hyvin! Tuntisin itseni myös aivan hylätyksi tilanteessasi. Toivon sinulle paljon voimia.
Siis mitä, puolisosi menettää ystävänsä jos tämä ei seurustele enää sinun ystäväsi kanssa? Miksi?
Alapeukkuja sataa, mutta voisiko joku selittää mikä tässä on taustalla, kun en aidosti ymmärrä? Itselläni ei käynyt mielessäkään sellainen vaihtoehto että olisin pakottanut miehen lopettamaan ystävyyden kaverinsa kanssa ystäväpariskunnan erottua. Näimme sitten ystäviä erikseen jos eivät mahtuneet enää samaan porukkaan.
Ja miksi ihan yhtä lailla nainen ei voisi lopettaa ystävyyden pariskunnan naisen kanssa, jotta mies voi pitää ystävyytensä?
En mä usko, että se liittyy pakottamiseen. Mulle elämä on opettanut, että suurin osa ystävyyssuhteista on elämäntilannesidonnaisia. Ne kestää niin pitkään kuin parisuhde, opiskelu, sinkkuaika, pikkulapsiaika. Ei niitä päätetä, mutta ihminen, jonka elämä muuttuu, joko jätetään ulkopuolelle tai itse laittaa kaikki kuviot uusiksi.
Ja sit on ne harvat ystävyyssuhteet, jotka kestää läpi aikojen, suhteiden, etäisyyksien jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorena sairastuin fibromyalgiaan, masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön, vanhemmat ei auttaneet koska "jokainen tulee toimeen omillaan". Tämä oli hirvittävä shokki, koska olin aina pitänyt vanhempiani empaattisina. Minulla on vieläkin maksettavana tuolloin ottamaani lainaa, kun voimat ei todellakaan riittäneet mihinkään työntekoon tai edes töiden hakemiseen.
tuo on sääli. Itsekin olen kärsinyt pitkään ahdistuneisuushäiriöstä ym. Mutta miksi ihmeessä olisin alkanut elämään velaksi? En ihan ymmärrä...Ja sitten ajatellut että vanhemmat maksaa...? En käytä vanhempiani sossuina. Ehkä heillä ei ollut ylimääräistä tai omat velat maksamatta vielä.
Oli heillä ylimääräistä, äidilläni on hyväpalkkainen työ. Ja elin velaksi koska nostin opintolainaa. Ei esim. toimeentulotukea saa, jos on opintolainaa nostamatta.
miksi et kaktakissut opintotukea, ja hakenut sairaspäivärahaa, itse ainakin tein näin. Ja sen jälkeen jäin työttömäksi, en opiskellut vähään aikaan. Kyllä pelkkä ahdistuneisuushäiriö kelpaa sairaspäivärahaan.
En siis halua sua mollata yhtään, mut sossu on se oikea osoite, sit kun on sairaspäiväraha vetämässä.
Nämä kertomani diagnoosit tuli paljon myöhemmin kuin toimeentulo-ongelmat. En itse tajunnut silloin, että olisin voinut mennä lääkäriin lukuisten oireitteni kanssa ja hakea sairauspäivärahaa.
sairaspäivärahaa voi kai hakea takautuvastikin, ja sitten palauttaa opintotuet jos ei saanut opiskella käsittääkseni. No onhan se kurjaa. Mutta jotkut haluaa omat aikuiselämänsä kulut maksattaa loputtomasti vanhemmillaan vaikka Kela tuputtaisi sitä rahaa ovista ja ikkunoista, ei vaan vaivauduta hakemaan. Olit pahasti sairas kun ei tullut mieleen mennä lääkäriin. Sulla on siis vieläkin opintovelkaa? No jokainen muukin niitä maksaa jos nosti.Yritä neuvotella kelan kanssa jos saisit alennusta psyykkisen sairauden takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kyllä ap puolisonsa kanssa lähtenyt soitellen sotahan. Rakennusbudjetti on pettänyt, sukukin pettänyt kun ei koronasta huolimatta hoidettu heidän lapsiaan.
Elämä on. Harvoin unelmat ja todellisuus kohtaavat. Varsinkin silloin, kun taloudellinen lähtötilanne on epärealistinen.
Vierailija kirjoitti:
On kyllä ap puolisonsa kanssa lähtenyt soitellen sotahan. Rakennusbudjetti on pettänyt, sukukin pettänyt kun ei koronasta huolimatta hoidettu heidän lapsiaan.
Elämä on. Harvoin unelmat ja todellisuus kohtaavat. Varsinkin silloin, kun taloudellinen lähtötilanne on epärealistinen.
Oikein näit vaivaa että kirjoitit tälläisen typerän kommeentin. Hohhoijaa😴
Jos unohdetaan nyt yhden (1) päivän rakennusapu, tai lasten tervehtiminen, joka oli tässä tapauksessa liikaa, niin mitähän arvelet että on syynä ettei Apn sisarukset vaivaudu edes työmaalle katsomaan, miten läheinen voi, ja miten homma edistyy?
Samaan aikaan ajelevat mitä erilaisimpiin paikoihin. Olisikohan iso kateus syynä.
Tsemppiä Ap! 💪🤚
Sisarukset kuulostavat laiskoilta ja kateellisilta. Etteivät ole itse saavuttaneet elämässä mitään. Se on se todellinen syy, etteivät voi tulla toisen rakennukselle edes katsomaan. Ap se vain porskuttaa.
Tämän jälkeen olette entistäkin vahvempia yhdessä.
Syy ei ole mikään sisarusten ”voimavarojen puute” tai ”oman kiireet” 😂 Kyllä 10 ihmisestä 4-5 aina ehtii paikalle, tuomaan vaikka kahvit ja eväskorin!
Happamia, sisaruksia...
On ollut tilanne, jossa minua kohtaan tehtiin törkeä rikos. Rikos on niin sairas ja sellaisen tahon tekemä, johon luotetaan, ettei ensimmäisenä uskoisi todeksi. Perheeni eikä terveydenhuolto auttanut tekemään rikosilmoitusta. Teen sen vielä itse. Jos en saa oikeutta ryhdyn marttyyriksi, koska se on ainoa tapa muuttaa maailmaa. Teen ikävän teon itse siinä vaiheessa, kun.ei ole enää mitään menetettävää. Ensiksi kuitenkin yritän saada po liisilta apua.
Kyllä itse ymmärrän jos nyt näin koronan aikaan kukaan ei ole tulossa. Ihmisillä voi olla omiakin ongelmia, huolia ja stressiä, jolloin sitä jaksamista on vielä vähemmän. Ja emme tied miten negatiivista seuraa AP saattaa olla.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä itse ymmärrän jos nyt näin koronan aikaan kukaan ei ole tulossa. Ihmisillä voi olla omiakin ongelmia, huolia ja stressiä, jolloin sitä jaksamista on vielä vähemmän. Ja emme tied miten negatiivista seuraa AP saattaa olla.
Ai koronan aikaan kahteen vuoteen ei olla oman lähiperheen (vanhemmat ja sisarukset) kanssa missään tekemisissä..? Kaupassa voidaan käydä, ja kaverien mökeillä, hotelleissa jne jne mutta ei sisaruksen luona ulkona rakennuksella😂
Jep...
Kyllä empatiaa löytyy, niille joita sinä syyllistät vaatimuksillasi. Loisille vähemmän.