Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
miksi muiden pitäisi auttaa sinua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
miksi muiden pitäisi auttaa sinua?
Niin tai sinua kun satut sairastumaan tai elämä koettelee. Miksi sinua pitäisi auttaa?
Ei ehkä ihan noin pahaa, mutta läheisteni käytös avioeroni aikaan oli ihan syvältä. Vanhempani eivät halunneet auttaa ollenkaan yhdessä asiassa, jota en nyt viitsi yksilöidä, ei muutto. Vaikka kyse oli heidän kannaltaan vain yhdestä päivästä muuten tasaisessa elämässä, eivät auttaneet ja olivat ihan omituisia monta kuukautta muutenkin.
Muuttoavuksi ei saatu ketään yhteisistä ystävistä tai mun sisaruksista, mies on ainut lapsi. Suurin osa oli lapsettomia silloin. Miehen nuoruudenystävä ja yksi minun vanhoista ystävistäni joka oli ihan viimeisillään raskaan tuli sitten auttamaan. Kolmistaan sitten muutettiin minut pois yhteisestä kodista ja kaverini huolehti koirastamme ja tilaili ruokaa ja teki jotain kevyttä mitä pystyi. Olisin ottanut muuttofirman, mutta en löytänyt mitään firmaa riittävän nopeasti johon olisi ollut varaakin.
Pari kk erosta huomasin somesta, että meidän vanha jengi oli viettämästä juhannusta isolla vuokramökillä ilman minua tai exääni. Itse olin yksin Viron risteilyllä, exäni oli mennyt extempore johonkin festareille. Pahinta oli se, että kyselin pari viikkoa ennen juhannusta näiltä kavereilta, että mitä juhannussuunnitelmia ja mutisivat vaan jotain jostain sisarusten kanssa mökkeilystä. Kyse ei ollut edes pelkistä pariskunnista, vaan mukana oli aina myös yhteisiä sinkkukavereita, eli meidät vaan jätettiin pois siitä porukasta. Paria niistä naisista joskus tapasin kahden kahvilla yms., mutta koin sen juhannusoharin niin pahaksi, että en oikeastaan halunnut heidän kanssaan olla tekemisissä. Harmillista on se, että he olivat minun parhaat opiskeluaikaiset kaverini, eli elämässäni ei ole enää ketään kenen kanssa muistella opiskeluaikoja tai mennä alumnitapaamisiin. Joskus kävin yksin, mutta siitä se vasta surkea olo tulikin
En ole oikein osannut sen jälkeen luottaa muihin kuin tähän yhteen ystävääni. Sukulaisilta en odota enää mitään.
Mun äiti tuli aina auttamaan kun vain mahdollista. Käytännössä tämä tarkoitti että hänet piti kuljettaa kotiinsa ja takaisin 15km. Meillä lähes poikkeuksetta alkoi leipoa pullaa oli avun tarve mikä tahansa. Sotku jäi aina siivottavakseni.
Hän kertoi aina auliisti kaikille että auttaa meitä jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oi tuttua, tuttua. Mulla on käynyt kriiseissä ja vaikeissa tilanteissa samoi, itse asiassa vielä pahemmin: vanhemmat/sisarukset ei ole auttaneet, heitä ei ole kiinnostanut hätä tai kriisi, mutta sen lisäksi vielä V*TTUILIVAT JA ILKKUIVAT mulle. Isäkin kehtasi pilkata että heikot ja typerät ne apua pyytää. Samaan hengenvetoon sanoi että missään emme tule koskaan auttamaan, ei edes hädässä, koska heillä on periaate että emme auta ollenkan. Jos pian kerran auttaa niin pyydetään toistekin.
Mulla on pari kertaa ollut vastaava järkky tilanne kuin Aplla, ja kyllä olen itkenyt vanhempieni kylmyyttä ja ilkeyttä. Eivät ole koskaan auttaneet sekuntiakaan mitenkään eivätkö esim koskaan sekuntiakaan katsoneet lapsiamme, ei edes helppoina aikoina
Ap et voi mitään tuolle. Mikään mitä teet ei auta. Se on vaan hyväksyttävä että omillas oot, kukaan ei auta, läheisiä ei kiinnosta,
Ja muistat sen miten sua kohdeltiin sitten kun vanhempasi on vanhuksia.onhan tuo kamalaa. Mutta, voisiko vähän miettiä mistä se alkoi, ei kai kukaan ole huvikseen tuommoinen. Olisko heillä useita aikuisia lapsia jatkuvasti vaatimassa sitä ja tätä ja jopa lapsenlapset käsi ojossa, ja jossain vaiheessa on ollut pakko panna rajat vastaan etä nyt riitti, omia sairauksia, väsymystä, tai oma lapsuus ollut puutteellista...? Nämä vaan tulee mieleen kun olen nähnyt samanalaisia kuvioita etä vanhuksia häikäilemättömästi hyväksikäytetään.
Mietiskelet typeriä. Nuo mun itsekkäät kusipäävanhrmmat on aina olleet tuollaisia. Lapsuudessani myös. Tuollaiset ei koskaan muutu. Mitään ei ole koskaan niiltä pyydetty koska eivät ole mitään ikinä antaneet, lapsuudessakaan.
Mutta kiva syyllistämisen yritys toki sulla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olette ihan normaaleja ihmisiä jne. niin ei kuulosta terveeltä. Ihan ensiksi lopettaisin auttamasta muita. Keskittyisin niihin ihmisiin joiden kanssa vastavuoroisuus toimii.
En usko, että teidän kohdallanne on kyse tästä, mutta tunnen erään pariskunnan samanlaisessa tilanteessa, ja heillä kävi noin koska olivat vaan vuosien varrella olleet aivan sietämättömiä todella montaa eri ihmistä kohtaan. He hankkivat lapsia / taloja ja olin alkuun tosi onnellinen heidän puolestaan. Mutta sitten huomasin että minä ja kaikki muutkin oltiin koko ajan etenkin vaimon oman päänsisäisen mielenmaiseman materiaalia; kun joku ei tullut kylään, oli se joku kateellinen. Jos joku meni naimisiin hienosti, niin se oli selkeä osoitus lapsellisuudesta ja epäkypsyydestä. Kaikki mitä he tekivät marssitettiin meidän silmillemme asioina, jotka mekin vielä joskus voimme saada. Eikö olekin kivan kuuloista? Että menet kylään vain kuullaksesi, että sun elämä on vailinnaista ja keskeneräistä tähän kuningaspariin nähden. Oi miten ihmeellinen asia onkaan omakotitalo! Kukaan ei ole sellaisessa koskaan ennen häntä asunut!
Ja ollaan kaikki muut ihan normaaleissa ja hyvissä väleissä muiden, esim. omakotitaloissa asuvien perheellisten ihmisten kanssa. Nää ei ole muille asioita jotka on edes puheenaiheita muiden kuin heidän kanssa. Vaan normaalielämää. Mutta siellä ollaan mittatikuilla heidän alapuolellaan ja se tuodaan esiin jatkuvasti. Ja jos käy niin ikävästi että jollain alkaa mennä heitä paremmin niin saa tosiaan kuulla ilkeää puhetta noista ihmisistä. Mietin vaan mitä minusta puhutaan...
No, sitten kun heillä tuli ongelmia ja olis kaivannut apua niin en vaan itse pystynyt mennä sinne arvosteltavaksi ja mollattavaksi. Sitä niitti mitä kylvi, toivon todella että he jotenkn pystyivät näkemään että täydellisiä ei kukaan koe tarvetta auttaa.
Niinpä. Ja sitten kun itse on jotakuinkin normaali ihminen, niin sen sijaan että menisi auttamaan ja muistuttaisi, että kaikilla voi mennä joskus huonosti eikä kannattaisi ylpistyä, niin meneekin lohduttamaan ja kuulemaan kuinka on nnnniiin vaikeeta ja se vaikeuskin on isompaa ja hienompaa kuin meillä muilla.
Uskomattoman raskaita ihmisiä, onneksi voi vaan pistää välit poikki. Surullista että varmaan loppuelämänsä kuvittelevat että heille ollaan kateellisia tai jotain muuta. Muistetaan että toisten taloilla ja mökeillä autetaan mutta ei tajuta ajatella, että miten ne samat ihmiset jotka ovat muka heille kateellisia, eivät olekaan niille muille? Ai mutta kun se on niin vaikeeta kun oma napa on maankin napa. Kaikki liittyy itseen. Hyi helv...
Höpö höpö!
Hä. Eikö ap oikein hormoni/maalihuuruissaan ole sisäistänyt koronasuosituksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ehkä ihan noin pahaa, mutta läheisteni käytös avioeroni aikaan oli ihan syvältä. Vanhempani eivät halunneet auttaa ollenkaan yhdessä asiassa, jota en nyt viitsi yksilöidä, ei muutto. Vaikka kyse oli heidän kannaltaan vain yhdestä päivästä muuten tasaisessa elämässä, eivät auttaneet ja olivat ihan omituisia monta kuukautta muutenkin.
Muuttoavuksi ei saatu ketään yhteisistä ystävistä tai mun sisaruksista, mies on ainut lapsi. Suurin osa oli lapsettomia silloin. Miehen nuoruudenystävä ja yksi minun vanhoista ystävistäni joka oli ihan viimeisillään raskaan tuli sitten auttamaan. Kolmistaan sitten muutettiin minut pois yhteisestä kodista ja kaverini huolehti koirastamme ja tilaili ruokaa ja teki jotain kevyttä mitä pystyi. Olisin ottanut muuttofirman, mutta en löytänyt mitään firmaa riittävän nopeasti johon olisi ollut varaakin.
Pari kk erosta huomasin somesta, että meidän vanha jengi oli viettämästä juhannusta isolla vuokramökillä ilman minua tai exääni. Itse olin yksin Viron risteilyllä, exäni oli mennyt extempore johonkin festareille. Pahinta oli se, että kyselin pari viikkoa ennen juhannusta näiltä kavereilta, että mitä juhannussuunnitelmia ja mutisivat vaan jotain jostain sisarusten kanssa mökkeilystä. Kyse ei ollut edes pelkistä pariskunnista, vaan mukana oli aina myös yhteisiä sinkkukavereita, eli meidät vaan jätettiin pois siitä porukasta. Paria niistä naisista joskus tapasin kahden kahvilla yms., mutta koin sen juhannusoharin niin pahaksi, että en oikeastaan halunnut heidän kanssaan olla tekemisissä. Harmillista on se, että he olivat minun parhaat opiskeluaikaiset kaverini, eli elämässäni ei ole enää ketään kenen kanssa muistella opiskeluaikoja tai mennä alumnitapaamisiin. Joskus kävin yksin, mutta siitä se vasta surkea olo tulikin
En ole oikein osannut sen jälkeen luottaa muihin kuin tähän yhteen ystävääni. Sukulaisilta en odota enää mitään.
Minulla kävi sama eron jälkeen. Vanhemmat muuttuivat oudoksi ja etäiseksi, entisiltä tuppaantujilta ei yhtäkkiä saanutkaan apua tai tukea elämän kriisissä. Kaverit menivät myös jotenkin kiusaantuneiksi ja kutsuja ei enää tullut. Mikä sinänsä erikoista, koska eksä on introvertti kotihiiri ja olin aina ennenkin käynyt ilman häntä illanistujaisissa ja juhlissa. Mikään ei olisi siis muuttunut. Ero tapahtui ihan hyvissä väleissä suhteen väljähdyttyä eikä mitään draamaa tai riitaa ollut.
Tämä on ilmeisesti yleinen ilmiö, koska olen sittemmin kuullut vastaavia tapauksia muiltakin aikuisena eronneilta. Erään vanhemmat katkaisivat jopa yhteydenpidon lapsenlapsiinsa.
Me myös rakennetaan. Pieni lapsi ja raskaana. Perheestä ei kukaan ole myöskään käynyt auttamassa edes yhtä päivää. Postailevat kuvia eri lomapaikoista🤔
Kyllä todella pistää miettimään että oman perheen arvo on täysi nolla, kun näin olemattomasti tekemisemme kiinnostavat🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli krooninen ongelma keuhkojen kanssa vajaa 6 vuotta.
Vaikutti jatkuvasti arkipäiväiseen elämään, esim. valvoin kuukausikaupalla, siis niin että pystyin nukkumaan keskimäärin alle viisi tuntia vuorokaudessa.
En pystynyt normaalisti nousemaan lyhyehköjä portaita, en pystynyt keskittymään mihinkään koska minulla oli pitkiä aikoja jatkuva lievä happivajaus. Haukoin siis vuosia henkeä 24/7.
Käytin kortikosteroideja, niistä ei ollut todellisuudessa apua, vaan sain vain lähinnä kärsiä sivuvaikutuksista.
Kaiken tämän kruunasi se, että lähiomaiseni, mm. vanha äitini, pitivät minua luulosairaana.
Nämä kokokemukset tekivät minusta selvästi kyynisemmän ihmisen, jolle tuli kristillinkirkkaasti selväksi se, miten helvetin typeriä suurin osa ihmisistä on.
Ihmiset joilla on paha mieli, kun kaupasta ei löytynyt sopivia housuja, kun samaan aikaan minun mukana oleva saturaatiomittarini vilkkuu, koska hapen määrä on laskemassa niin alas että tajunta alkaa hämärtyä ja tulee paniikki yhdessä hyperventilaation kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
miksi muiden pitäisi auttaa sinua?
Niin tai sinua kun satut sairastumaan tai elämä koettelee. Miksi sinua pitäisi auttaa?
Ei tarvitsekaan, hoidan asiani ihan itse. Mikset sinä pysty samaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ollut ystäviä, vain lapset ja aviopuoliso.
Kun sitten sairastuin, enkä pystynyt hoitamaan "omaa tonttiani", mies suuttui.
Yritin sinnitellä ja selviytyä (käytännössä yksinhuoltajana) yhdellä paikkakunnalla, kun mies teki uraa toisella. Hän ei voinut eli halunnut joustaa yhtään, ei mitään kompromisseja. Silloin tajusin, että minulla oli avioliitossamme ollut vain hyötyarvo.
Sairaana en ollut enää hyödyllinen, ja mies lähti.
Sai kyllä sitten lapset mukaansa, kun minusta ei ollut enää hoitajaksi.
Oma elämäni meni sitten täysin romuiksi ja raunioksi.
(Tuskin tarvii sanoa, että mies löysi alta aikayksikön uuden kumppanin. Ilmeisesti hyödyllisen.)
Ei oo niin tiukkaa ollut että apua pitää saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse päivät töissä, lapsia, harrastuksia, omaa siivottavaa ja rempattavaa, ruuanlaittoa sun muuta ihan tarpeeksi. En todellakaan jaksaisi ystävien tai sisarusten hommia alkaa hoitaa. Jokaisen oma asia, jos rakentaa, ei minun.
Kunnan lapsiperheiden kotipalvelusta kannattaa pyytää apua tai viedä lapsi varhaiskasvatukseen päivisin, jos omat voimat eivät riitä.
Läheisenne eivät ehkä uskalla tulla edes yhdeksi kerraksi, jos pelkäävät, että täytyy tulla toistekin.
Vielä kysyisin: kuinka monen rakentamista itse olet auttanut???
Mutta tiedän, että loukkaa, jos läheiset "pettää" odotukset. Itse tulin petetyksi ja tuli ero pitkästä suhteesta. Oma perhe ei ikinä kysynyt, miten voin tai miten voivat auttaa. Ihan uskomattomalta tuntui, olin aivan kriisissä, shokissa ja rikki!!! Onneksi toiset juuri eronneet olivat suuri tuki.
Joo toi on totta että se on kumma miten noita kaiken maailman omakotitaloasujia ja menestyjiä riittää joiden luokse kyllä mennään vaikka sun luokse ei menty, että miten sitä ollaankin vaan ja ainoastaan sulle kateellisia? Jännä juttu, erityisjännä... Ehkä ne on kateellisia sun aurinkoiselle, empaattiselle ja pyytettömälle luonteelle?