Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
Olen ollut yli 10 vuotta kahden lapsen yh, toisella sairaus joka on koetellut voimia ja jaksamista paljon. Asiat on ollut pakko järjestää niin, että voimat ja muut resurssit riittää - ollaan menty siitä, mistä aita on matalin, eli esim. siivouksessa käytän robotti-imuria ja ruuaksi laitetaan vai yksinkertaisia, nopeita ja helppoja ruokia, joskus jopa eineksiä. Elämä on paljolti just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen itse tekee. Aloittajan perhe on säästynyt sairauksilta, mikä on jo paljon. Iso remontointiurakka silloin, kun on pieni lapsi ja toinen tulossa, on vähän niinkuin verta kaivais nenästä. Totta kai jokainen varmaan odottaa, että lähipiiri auttaa silloin kun apua tarvitaan, mutta ei sen varaan kannata mitään laskea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hyi että miten muut KEHASIVATKAAN elää omaa elämäänsä, käydä mökeillä silloin kun teillä on talonrakennus kesken! aijai. Nyt ovat tehneet väärin. Heidän olisi pitänyt keskeyttää oma elämänsä ja olla vain teidän piikoina teidän unelmaanne varten....?
Aivan sairas ajatuskin, ap. Olette aivan sekaisin. Jokainen tietää ettei talonrakennukseen ryhdytä vauva-aikana, raskaana, ja jos ei ole rahaa viedä sitä loppuun, tai se hoidetaan ilman muiden tuen ruinaamista. Saanko vielä arvata? Ette ole edes naimisissa koska kaikki pitää saada, muttei mennä oikeaa tietä, vielä muilla maksattaen. Pistä nyt vielä kolmas lapsi alulle. Onko tämä edes totta?
ymmärrän 100% läheistenne vastaukset, Todennäköisesti mikään muukaan ei ole teillä aiemmin onnistunut, vaan he on loppuun palaneet teidän pyyntöjenne edessä. Jokaisella on se omakin taakkansa, eikö he saisi rentoutua oman taakkansa kanssa edes joskus?, etenkin JOS se teidän vaikeus on ITSE aiheutettu, ei esim. joku sairaus jolle ei voi mitään. Apua voi saada jos muilla on sihen ylimääräistä intoa ja aikaa, ani harvalla on. Jokainen haluaa rakentaa omaa unelmaansa. Entäpä jos HE olisi pyytäeet sinua tulemaan auttamaan samaan aikaan heidän talonrakennuspuuhissa, tai sairauksissaan samaan aikaan kun sinä rakennat? ETpä tietenkään olisi suostunut....koska sinä vain saat olla avunpyyntäjä. Mulla on just tämmönen läheinen (oli). Hukkaan meni kaikki tuki ja apu.
Jäi epäselväksi mikä oli ongelma. Mies hoito taloprojektia ja muijalla ei ollut muuta virkaa kuin hoitaa lapsia. Ja siihen olisi pitänyt lentää joku avustamaan? Aivan toistaidoton nainenko siellä ap:nä on? Paniikkioireita kun hoitaa itse omia lapsiaan, joita ei edes montaa ole. En ihmettele, jos ei sukulaisia huvittanut.
Vierailija kirjoitti:
hyi että miten muut KEHASIVATKAAN elää omaa elämäänsä, käydä mökeillä silloin kun teillä on talonrakennus kesken! aijai. Nyt ovat tehneet väärin. Heidän olisi pitänyt keskeyttää oma elämänsä ja olla vain teidän piikoina teidän unelmaanne varten....?
Aivan sairas ajatuskin, ap. Olette aivan sekaisin. Jokainen tietää ettei talonrakennukseen ryhdytä vauva-aikana, raskaana, ja jos ei ole rahaa viedä sitä loppuun, tai se hoidetaan ilman muiden tuen ruinaamista. Saanko vielä arvata? Ette ole edes naimisissa koska kaikki pitää saada, muttei mennä oikeaa tietä, vielä muilla maksattaen. Pistä nyt vielä kolmas lapsi alulle. Onko tämä edes totta?
ymmärrän 100% läheistenne vastaukset, Todennäköisesti mikään muukaan ei ole teillä aiemmin onnistunut, vaan he on loppuun palaneet teidän pyyntöjenne edessä. Jokaisella on se omakin taakkansa, eikö he saisi rentoutua oman taakkansa kanssa edes joskus?, etenkin JOS se teidän vaikeus on ITSE aiheutettu, ei esim. joku sairaus jolle ei voi mitään. Apua voi saada jos muilla on sihen ylimääräistä intoa ja aikaa, ani harvalla on. Jokainen haluaa rakentaa omaa unelmaansa. Entäpä jos HE olisi pyytäeet sinua tulemaan auttamaan samaan aikaan heidän talonrakennuspuuhissa, tai sairauksissaan samaan aikaan kun sinä rakennat? ETpä tietenkään olisi suostunut....koska sinä vain saat olla avunpyyntäjä. Mulla on just tämmönen läheinen (oli). Hukkaan meni kaikki tuki ja apu.
HYVÄ PROVO🤗
Vierailija kirjoitti:
Jäi epäselväksi mikä oli ongelma. Mies hoito taloprojektia ja muijalla ei ollut muuta virkaa kuin hoitaa lapsia. Ja siihen olisi pitänyt lentää joku avustamaan? Aivan toistaidoton nainenko siellä ap:nä on? Paniikkioireita kun hoitaa itse omia lapsiaan, joita ei edes montaa ole. En ihmettele, jos ei sukulaisia huvittanut.
Kutsutko aina naisia muijiksi? Huh, minkälaista porukkaa täällä🙈
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle ap! Olin samanlaisessa tilanteessa. Isot remontit kodissa, asuttiin evakossa. Kaksi pientä lasta. Pyysin muutossa apua vanhemmiltani. Tuli mitätöintiä, vähättelyä. Ensimmäinen lausevalinta tuntui henkiseltä lyönniltä naamaan, yllätti. Mekin palkattiin ulkopuoliset remontoimaan. Tässä avunpyynnön yhteydessä alkoivat myös sättimään, kuinka me ei olla itse omin käsin remontoitu. Varmaankin yrityksenä osoittaa, että meillä ei voi olla raskasta. Tulkitsen sen kuitenkin kateellisuudeksi. Ei saatu pitkän remontin aikana minkäänlaista apua. Jaksaminen oli todella koetuksella ja koen että se muutti minua ihmisenä. Tämä loppuhuipennus jätti kyllä arvet. Myöhemmin välit katkesivat kokonaan. Kesti todella pitkään päästä välien katkeamisesta yli. En uskaltaisi ottaa heitä takaisin elämään, sotkemaan enää sitä mitä olen rakentanut uudestaan sen jälkeen.
eli vain ne haluat elämääsi jotka haluaa olla piikoinasi missä tahansa milloin tahansa? Selvä LOL.
Yksihuoltajat ja sairaat ymmärrän, heitä tulee auttaa, mutta omavalintainen tilanne on eri. Ihan hyvä että opit tuosta että elät omien voimiesi mukaan jatkossa, niin muutkin yrittää. EI tule taakoittaa vanhoja eläkeläisiä liikaa, sinun vuoro olisi olla heille tukena nyt kun he on vanhoja ja raihnaisia. EI he ole joku loputon apuautomaatti, kun rahalla saa jaksavampia auttajia. Et itsekään lähtisi loputtomaan urakkaan jollekkin toiselle, jos joku pyytäisi, eikö? Vastaa rehellisetsi.
Ymmärrän aloittajan harmin.
Se ettei olekaan niin läheinen tukiverkoston kanssa kun kuvitteli eikä saa sellaista apua kun kaipaa, harmittaa...
Mutta aloittajan olisi ymmärrettävää se että palstaa lukee varmasti esim. monia yksinhuoltajia, joilla on rankka työ, ei yhtään tukiverkostoa ja sairauksia.. Ei ole hääviä hoitaa lapsia yksin kipeänä sängynpohjalla eikä ole edes ketään kelle soittaa.
Siihen nähden kun terve pariskunta joilla on ilmeisesti hyvät työtkin kun on taloon varaa pikkulapsi aikana uuvuttaa itsensä talon rakentamisprojektilla, ärsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin vuosia autellut sukulaisia palkatta ties missä, veljeä viikkokaupalla remontissa, siivonnut siskon asuntoa kun masentui, vahtinut lapsia, autellut muutoissa yms. Minulla oli korkea kynnys pyytää apua. Mutta kun tuli paha burn out töissä, niin että toimintakyky lamaantui kotonakin, muisti pätki, en saanut nukuttua, jne, niin oli lopulta pakko. Kukaan sukulainen ketä olin itse auttanut, heiltä ei herunut edes hetkeä. "Voi onpa harmi, mutta mulla on niin kiire että kuule pärjäile." Se tuntui ihan jumalattoman pahalta. Mutta vielä pahemmalta tuntui, kun sitä apua ei tullut omalta puolisoltakaan. Odotti vaan että passaa häntä niinkuin aina, vaikka olin niin loppu, että silmät seisoi päässä ja välillä en ymmärtänyt mitä minulle puhuttiin kun olin niin väsynyt. Tuntui niin h*lvetin hirveältä tajuta sillon, että minulla ei ole turvaverkkoa, ei omasta suvustani, ei lapsuudenperheestäni, eikä puolisostani. Yritin its*murhaa, niin hirveä oli se todellisuus, tajuta että ei merkitse muille yhtään mitään. Ja että on aina auttanut toisia, eikä pyytänyt mitään, ja kun sen yhden kerran tarvitsisi apua, niin kohautellaan olkia. Nyt kokoan voimiani, että jaksan jättää tuon paskasakin taakseni.
näin juuri se menee, etenkin niiden kohdalla jotka on nuorimpia sisaruksista. Muita ovat auttaneet hyvää hyvyyttään, mutta koska viimeisenä itse perustaavat perheen, tai muuta avuntarvetta tulee, ketään ei kiinnosta. Pahimmillaan saavat syytteitä niskaansa niiltä joita auttoivat aiemmin. Mulla näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle ap! Olin samanlaisessa tilanteessa. Isot remontit kodissa, asuttiin evakossa. Kaksi pientä lasta. Pyysin muutossa apua vanhemmiltani. Tuli mitätöintiä, vähättelyä. Ensimmäinen lausevalinta tuntui henkiseltä lyönniltä naamaan, yllätti. Mekin palkattiin ulkopuoliset remontoimaan. Tässä avunpyynnön yhteydessä alkoivat myös sättimään, kuinka me ei olla itse omin käsin remontoitu. Varmaankin yrityksenä osoittaa, että meillä ei voi olla raskasta. Tulkitsen sen kuitenkin kateellisuudeksi. Ei saatu pitkän remontin aikana minkäänlaista apua. Jaksaminen oli todella koetuksella ja koen että se muutti minua ihmisenä. Tämä loppuhuipennus jätti kyllä arvet. Myöhemmin välit katkesivat kokonaan. Kesti todella pitkään päästä välien katkeamisesta yli. En uskaltaisi ottaa heitä takaisin elämään, sotkemaan enää sitä mitä olen rakentanut uudestaan sen jälkeen.
eli vain ne haluat elämääsi jotka haluaa olla piikoinasi missä tahansa milloin tahansa? Selvä LOL.
Yksihuoltajat ja sairaat ymmärrän, heitä tulee auttaa, mutta omavalintainen tilanne on eri. Ihan hyvä että opit tuosta että elät omien voimiesi mukaan jatkossa, niin muutkin yrittää. EI tule taakoittaa vanhoja eläkeläisiä liikaa, sinun vuoro olisi olla heille tukena nyt kun he on vanhoja ja raihnaisia. EI he ole joku loputon apuautomaatti, kun rahalla saa jaksavampia auttajia. Et itsekään lähtisi loputtomaan urakkaan jollekkin toiselle, jos joku pyytäisi, eikö? Vastaa rehellisetsi.
Vastataanpa rehellisesti. Kukaan ei ole odottanut piikomista. Ei ole liikaa odotettu että isovanhemmat viettäisivät lasten kanssa aikaa harvakseltaan. Ei ollut omavalintainen tilanne. Remonttien piti olla jo ennen lasten syntymää. Taloyhtiö lykkäsi niitä vuosia.
Varmastikin netissä tulee todella kärkeviä vastauksia ja provosoimista. Tästä(kin) ketjusta huomaa miten empaattisuus loistaa poissaolollaan. Ihan kylmää kun näitä kommentteja ihmettelee, että millaisia ihmiset ovat toisilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä muiden pitää rakentaa teidän talonne tai hoitaa lapsenne? Jos ei ole rahaa, niin aika outoa olettaa, että suku ja läheiset tulevat tekemään teille jotain sellaista, minkä kuka tahansa ulkopuolinen näkee olevan voimavarojenne ulottumattomissa.
Kuten joku jo kirjoitti: ei tuossa tilanteessa kukaan järkevä lähde rakentamaan, kun lapset on pieniä ja rahat valmiiksi loppu.
Eihän tässä tarvitse mennä kuin yksi sukupolvi taaksepäin niin oli normaalia että sukulaiset ja tutut auttoivat lastenhoidossa ja remontteja tehtiin talkoilla puolin ja toisin, vuorotellen toisiaan auttaen. Tämä nykytila missä ydinperhe on 100% yksin vastuussa kaikesta eikä edes isovanhemmat halua ottaa lapsia hoitoon on ihan uusi ihmiskunnan historiassa. Ja itseasiassa maailmanlaajuisestikin aika harvinainen.
Ei ap:n kaltaiset koskaan ajattele, että muillakin kuin heillä on vaikeaa, ja ne vaikeudet ei välttämättä ole edes itse aiheutettuja. Ihmiset ei yleensä halua kertoa, vaan kun harvoin tavataan, puhutaan mukavista asioista.
Apua saa, kun se on vastavuoroista. Kun itse katsoo toisten lapsia ensin, voi edellyttää että he tekevät samoin. Kuinka monta päivää ap on tehnyt ilmaiseksi muiden työmailla?
Nykyvanhemmat on itsekin työelämässä, väsyneitä ja kaikkia stressaa korona. Ei välttämättä ole resursseja auttaa. Etenkään jos apu johtaa vaan yhä suurempiin pyyntöihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena sairastuin fibromyalgiaan, masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön, vanhemmat ei auttaneet koska "jokainen tulee toimeen omillaan". Tämä oli hirvittävä shokki, koska olin aina pitänyt vanhempiani empaattisina. Minulla on vieläkin maksettavana tuolloin ottamaani lainaa, kun voimat ei todellakaan riittäneet mihinkään työntekoon tai edes töiden hakemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä muiden pitää rakentaa teidän talonne tai hoitaa lapsenne? Jos ei ole rahaa, niin aika outoa olettaa, että suku ja läheiset tulevat tekemään teille jotain sellaista, minkä kuka tahansa ulkopuolinen näkee olevan voimavarojenne ulottumattomissa.
Kuten joku jo kirjoitti: ei tuossa tilanteessa kukaan järkevä lähde rakentamaan, kun lapset on pieniä ja rahat valmiiksi loppu.
Eihän tässä tarvitse mennä kuin yksi sukupolvi taaksepäin niin oli normaalia että sukulaiset ja tutut auttoivat lastenhoidossa ja remontteja tehtiin talkoilla puolin ja toisin, vuorotellen toisiaan auttaen. Tämä nykytila missä ydinperhe on 100% yksin vastuussa kaikesta eikä edes isovanhemmat halua ottaa lapsia hoitoon on ihan uusi ihmiskunnan historiassa. Ja itseasiassa maailmanlaajuisestikin aika harvinainen.
Vastavuoroisuus, ei se apu ollut yksipuolista. Vanhemmat auttoi, mutta sitten niitä sai asuttaa omassa huushollissa vastavuoroisesti, kuinka moni on siihen valmis?
Ja joku taloyhtiön remppa? Porvoossa taas tämmöinen, jos taloyhtiö remppaa, mitä ihmettä siellä itse tehdään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä näitä vastauksia.
Kyllä me autamme lapsiamme vaikka olisivatkin omilla ehkä ajattelemattomilla valinnoillaan saattaneet itsensä tukalaan tilanteeseen. Myös itse olen aina tarvittaessa saanut vanhemmiltani apua.Oletteko kaikki kasvaneet tunnekylmässä kodissa?
Ap, olen pahoillani puolestasi.
Läheisriippuvaisessa ja mielenterveysongelmaisessa kodissa olen kasvanut. Kasvatus oli pelotteitteluun ja hiljaiseksi nujertettua ja kamalaa fyysistä kuritusta remmillä ja risulla häpäisyä. Juurikin mikä aivan taatusti olin sopivaa koulukiusaamis luonnetta itsetunto nujerettuna sellaisille keitä ei kasvatettu kotona ollenkaan vaan oli vapaa kasvatus.
Se kun lapsi kasvatetaan ihan väärin niin siitä ei tule koskaan yhteiskuntakelpoista veronmaksajaa tähän yhteiskuntaan vaan veronkuluttaja.
kyllä ne on enemmänkin ne "vapaan kasvatuksen hetelmät" niitä jotka on taakkana yhteiskunnalle. Sivusta seurannut. Ei mitään otetta elämään. Ajopuuna seilaa ja kuvittleee itsestään liikoja, kasvatettu kai näin.
ps- miten risu sinut "häpäisi"?
Vierailija kirjoitti:
Nuorena sairastuin fibromyalgiaan, masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön, vanhemmat ei auttaneet koska "jokainen tulee toimeen omillaan". Tämä oli hirvittävä shokki, koska olin aina pitänyt vanhempiani empaattisina. Minulla on vieläkin maksettavana tuolloin ottamaani lainaa, kun voimat ei todellakaan riittäneet mihinkään työntekoon tai edes töiden hakemiseen.
tuo on sääli. Itsekin olen kärsinyt pitkään ahdistuneisuushäiriöstä ym. Mutta miksi ihmeessä olisin alkanut elämään velaksi? En ihan ymmärrä...Ja sitten ajatellut että vanhemmat maksaa...? En käytä vanhempiani sossuina. Ehkä heillä ei ollut ylimääräistä tai omat velat maksamatta vielä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä muiden pitää rakentaa teidän talonne tai hoitaa lapsenne? Jos ei ole rahaa, niin aika outoa olettaa, että suku ja läheiset tulevat tekemään teille jotain sellaista, minkä kuka tahansa ulkopuolinen näkee olevan voimavarojenne ulottumattomissa.
Kuten joku jo kirjoitti: ei tuossa tilanteessa kukaan järkevä lähde rakentamaan, kun lapset on pieniä ja rahat valmiiksi loppu.
Eihän tässä tarvitse mennä kuin yksi sukupolvi taaksepäin niin oli normaalia että sukulaiset ja tutut auttoivat lastenhoidossa ja remontteja tehtiin talkoilla puolin ja toisin, vuorotellen toisiaan auttaen. Tämä nykytila missä ydinperhe on 100% yksin vastuussa kaikesta eikä edes isovanhemmat halua ottaa lapsia hoitoon on ihan uusi ihmiskunnan historiassa. Ja itseasiassa maailmanlaajuisestikin aika harvinainen.
Vastavuoroisuus, ei se apu ollut yksipuolista. Vanhemmat auttoi, mutta sitten niitä sai asuttaa omassa huushollissa vastavuoroisesti, kuinka moni on siihen valmis?
Ja joku taloyhtiön remppa? Porvoossa taas tämmöinen, jos taloyhtiö remppaa, mitä ihmettä siellä itse tehdään?
Riippuu remontista, voi tulla ylimääräistä siivousta, tavaroiden siirtoa huoneesta toiseen esim putki- tai sähkövetojen tieltä, hissiremontin aikana lapset ja tavarat kannetaan portaita ylös ja alas, julkisivuremontissa vedetään talo pussiin ja kesäkuumalla on löydettävä evakkopaikkaa edes kuumimmiksi päiviksi ym.
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt avautua pitkäaikaisille ystävilleni parisuhteessani olevista ongelmista joiden kanssa olen aivan hukassa. Olen yrittänyt kertoa puolisoni lyttäävän minua henkisesti, ja että en tiedä mitä tehdä. Ystäväni vaihtavat kummallisesti puheenaihetta ja vitsailevat jostain kinastelusta kotitöissä. Ilmeisesti heille on tärkeämpää pitää kaveriporukka koossa sillä puolisoni on nykyään heidän puolisonsa ystävä.
Tunnen olevani hylätty ja sivuutettu, ja pitkä ystävyys heidän kanssaan on ohentunut pintapuoliseksi. Olisi tarve puhua ja miettiä, mutta en tiedä kenelle.
ehkä noin arkaluontoisista asioista pitäisi mielummin puhua ammattiauttajille, kirkon perheneuvojalle, papille, sielunhoitajalle, heillä on vaitiolovelvollisuus. En ihmettele ettei kaverit halua puuttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt avautua pitkäaikaisille ystävilleni parisuhteessani olevista ongelmista joiden kanssa olen aivan hukassa. Olen yrittänyt kertoa puolisoni lyttäävän minua henkisesti, ja että en tiedä mitä tehdä. Ystäväni vaihtavat kummallisesti puheenaihetta ja vitsailevat jostain kinastelusta kotitöissä. Ilmeisesti heille on tärkeämpää pitää kaveriporukka koossa sillä puolisoni on nykyään heidän puolisonsa ystävä.
Tunnen olevani hylätty ja sivuutettu, ja pitkä ystävyys heidän kanssaan on ohentunut pintapuoliseksi. Olisi tarve puhua ja miettiä, mutta en tiedä kenelle.
ehkä noin arkaluontoisista asioista pitäisi mielummin puhua ammattiauttajille, kirkon perheneuvojalle, papille, sielunhoitajalle, heillä on vaitiolovelvollisuus. En ihmettele ettei kaverit halua puuttua.
Kyllä nyt parisuhdeongelmista on ihan normaalia puhua ystäville, ei siihen pappia tarvita.
Jo joutui armas aika ja suvi suloinen😇
Loistava idea! Sossusta perusteellinen perheterapiajakso Apn vanhemmille ja sisaruksille, pieni luento siitä onko elämässä tärkeämpää auttaa 1 päivä vuodessa omaa läheistään ja lastenlapsiaan, vai juosta kavereiden mökeillä 🙌