Kuinka moni nainen tunnustaa ettei olisi kannattanut jättää eksää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Tiedätkö miksi?

Naisilla on tapana pohtia, tehdä käytännön muutoksia, puhua ja yrittää loppuun asti, jopa vuositolkulla, ne ei luovuta helpolla.

Mies sivuuttaa nämä asiat "nalkuttamisena" ja jatkaa samaan malliin turhia miettimättä.

Sit kun ero tulee niin mies ihmettelee, että mikä oli muka vialla kun hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin.

Nainen tietää tuossa vaiheessa, että on tehnyt kaikkensa suhteen eteen, ei silti onnistunut ja saa rauhan asian kanssa. Mies havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ehkä sitä olis kannattanut toimia toisin ja silloin on jo liian myöhäistä.

Allekirjoitan tämän.

Olen lähtenyt pitkästä parisuhteesta kahdesti. Ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, toisen kerran 34-vuotiaana. Rakastin kumpaakin miestä, mutta suhteiden ongelmat eivät ratkenneet vaikka tein kaikkeni. Puhuin, kirjoitin tuntojani kirjallisesti, anelin yhdessä edes kerran parisuhdeterapeutilla käymistä. Etsin epätoivoisena ratkaisuja kunnes sitten ensimmäisessä suhteessa puoli vuotta ja edellisessä vuoden ennen lopullista eropäätöstä annoin ns. Viimeisen varoituksen. Sanoin suoraan että en ole onnellinen, en voi hyvin ja suhde on kriisissä, jollei muutosta tule niin ero on edessä.

Sitten jätin ja se tuli kummallekin miehelle "yllätyksenä". Edellisessä suhteessa tarjosin vielä kamojani kerätessäni viimeistä mahdollisuutta jatkaa mutta erillään asuen. Ei käynyt.

Molemmat ovat edelleen rakkaita ihmisiä, haluan tietää mitä heille kuuluu ja toivon heille parasta, mutta en haikaile suhteeseen takaisin. Tein kaikkeni eikä se riittänyt.

Sitäpä naiset eivät ole ymmärtäneet, että vaatimalla kun toinen ei muutu, se pahentaa tilannetta. Onnellisuus lähtee aina itsestä, eikä sitä voi toisen harteille laittaa. Kukaan ei voi tehdä toista onnellikseksi, vaan se toinen tulee sen onnellisuuden päälle. Kyse on tuossa itsestä. On äärettömän helppo vaipua tilaan jossa syyttää toista omasta onnettomuudestaan ja vaatii tältä tekoja oman onnellisuuden parantamiseksi. Ihmettelen että miten nämä kumppanit yhtäkkiä estävät toista tekemästä niitä asioita jotka tekevät hänet onnelliseksi?

Kukaan ei voi toista onnelliseksi tehdä, mutta miehet käyttää kyllä huiman määrän energiaa tehdäkseen naisestaan surullisen, onnettoman, mielisairaan sekä traumatisoituneen. Ja kun pyytää että sitä ei tekisi, niin se ei onnistu. Onnellinen oltiin ihan omin avuin ennen suhdetta, sitten tuli mies ja se loppui siihen.

No mitä ihmeen masokisteja naiset on, kun jää huonon miehen kidutettavaksi? Sitten syytetään siitä kaikesta sitä miestä/miehiä. Nyt pikkasen jotain omaakin vastuuta touhuun.