Kuinka moni nainen tunnustaa ettei olisi kannattanut jättää eksää?

Naiselle aina mies löytyy, helpompi heittää pois elämästä ja ottaa uus.

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Mietitkö sä koskaan tuota sun muuttunutta asennettasi? Sullehan oli alkuaikoina jotain faniketjujakin. :D

Ja mistähä oot tommosta saanu päähäs? Alusta lähtii miuu on kiusattu tääl, nii ny kiusaan takas.

Sinua on 'kiusattu', siispä 'kiusaat' muita (tuntemattomia, syyttömiä) ihmisiä takaisin. What a champ. 

Todella sääli, vaihdoin itseasiassa kanssasi pari viestiä silloin kun olit vielä mukava. Noh sitä se palstalla oleminen kai joillekin teettää.

n21

Palsta koulii kaltaisekseen. Ei täällä kukaan jaksa kiva olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jättänyt. Tulin jätetyksi. Ja välillä mietin häntä edelleen, vaikka aikaa jo yli 10 vuotta tästä. Tiedän, että häntä harmitti asia jossain kohtaa todella, koska laitteli viestiä. Mutta ei olisi ollut järkeä palata yhteen kuitenkaan.

Jätä se nainen rauhaan ja lopeta haikailu. Mäkin olen tänään viestitellyt kahden exän kanssa, mutta mitään yhteenpaluuhaikailua ei ole.

Et sitten malttanut vihoissasi olla mollaamatta, vaikka NAINEN laittoi viestä? Taidat olla joku miesvihaluuseri joka etsii vain paikkaa haukkua miehiä luullen, että siitä seuraa sinulle jotain hyvää. N38

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Tiedätkö miksi?

Naisilla on tapana pohtia, tehdä käytännön muutoksia, puhua ja yrittää loppuun asti, jopa vuositolkulla, ne ei luovuta helpolla.

Mies sivuuttaa nämä asiat "nalkuttamisena" ja jatkaa samaan malliin turhia miettimättä.

Sit kun ero tulee niin mies ihmettelee, että mikä oli muka vialla kun hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin.

Nainen tietää tuossa vaiheessa, että on tehnyt kaikkensa suhteen eteen, ei silti onnistunut ja saa rauhan asian kanssa. Mies havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ehkä sitä olis kannattanut toimia toisin ja silloin on jo liian myöhäistä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutaman naisen, joka sanoo, että erosivat turhan heppoisasti. Heitä yhdistää se, että he myöntävät asian vasta, kun erosta on vähintään 10-25 vuotta.

N52

Aika kultaa muistot. He luultavasti ovat unohtaneet ne huonot puolet ja muistavat ne hyvät hetket.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutaman naisen, joka sanoo, että erosivat turhan heppoisasti. Heitä yhdistää se, että he myöntävät asian vasta, kun erosta on vähintään 10-25 vuotta.

N52

Aika kultaa muistot. He luultavasti ovat unohtaneet ne huonot puolet ja muistavat ne hyvät hetket.

Ei ole näin näiden henkilöiden kohdalla. Olen keskustellut paljon heidän kanssaan, ja he kykenevät analysoimaan tilannetta. Tietysti se on vaatinut ison muutoksen ko naisen itsetuntemuksessa.

Enkä kyllä usko muutenkaan, että kovin usealla aika kuultaisi muistot. Olen itsekin eronnut ja huomannut, että eksä unohtuu totaalisesti vuosien jälkeen. Sitä ihmettelee, kuka tuo on, tuonko kanssa olin naimisissa? Nykyinen aviomiehenikin tapasi eksänsä vuosien jälkeen ja sanoi,,ettei mikään muistuttanut mitään, oli aivan vieras ihminen.

Tästä oli ketju av:lla jokunen päivä sitten.

N52

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Tiedätkö miksi?

Naisilla on tapana pohtia, tehdä käytännön muutoksia, puhua ja yrittää loppuun asti, jopa vuositolkulla, ne ei luovuta helpolla.

Mies sivuuttaa nämä asiat "nalkuttamisena" ja jatkaa samaan malliin turhia miettimättä.

Sit kun ero tulee niin mies ihmettelee, että mikä oli muka vialla kun hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin.

Nainen tietää tuossa vaiheessa, että on tehnyt kaikkensa suhteen eteen, ei silti onnistunut ja saa rauhan asian kanssa. Mies havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ehkä sitä olis kannattanut toimia toisin ja silloin on jo liian myöhäistä.

Allekirjoitan tämän.

Olen lähtenyt pitkästä parisuhteesta kahdesti. Ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, toisen kerran 34-vuotiaana. Rakastin kumpaakin miestä, mutta suhteiden ongelmat eivät ratkenneet vaikka tein kaikkeni. Puhuin, kirjoitin tuntojani kirjallisesti, anelin yhdessä edes kerran parisuhdeterapeutilla käymistä. Etsin epätoivoisena ratkaisuja kunnes sitten ensimmäisessä suhteessa puoli vuotta ja edellisessä vuoden ennen lopullista eropäätöstä annoin ns. Viimeisen varoituksen. Sanoin suoraan että en ole onnellinen, en voi hyvin ja suhde on kriisissä, jollei muutosta tule niin ero on edessä.

Sitten jätin ja se tuli kummallekin miehelle "yllätyksenä". Edellisessä suhteessa tarjosin vielä kamojani kerätessäni viimeistä mahdollisuutta jatkaa mutta erillään asuen. Ei käynyt.

Molemmat ovat edelleen rakkaita ihmisiä, haluan tietää mitä heille kuuluu ja toivon heille parasta, mutta en haikaile suhteeseen takaisin. Tein kaikkeni eikä se riittänyt.

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Mietitkö sä koskaan tuota sun muuttunutta asennettasi? Sullehan oli alkuaikoina jotain faniketjujakin. :D

Ja mistähä oot tommosta saanu päähäs? Alusta lähtii miuu on kiusattu tääl, nii ny kiusaan takas.

Sinua on 'kiusattu', siispä 'kiusaat' muita (tuntemattomia, syyttömiä) ihmisiä takaisin. What a champ. 

Todella sääli, vaihdoin itseasiassa kanssasi pari viestiä silloin kun olit vielä mukava. Noh sitä se palstalla oleminen kai joillekin teettää.

n21

Kun ei palstalta löytynyt sitä instabeibeä kotiinkuljetuksella, niin sitten uhriutuu.

Oikeasti, jos jossakin vapaa-ajan paikassa todella vaan kiusataan? No pysytään sieltä pois sitten. 

Ainoa mitä kadun on se että pariakin jäppistä ylipäätään siedin vuosikausia, parempi olisi ollut ilman.

Huonoon suhteeseen om ihan jokaisen helppo päästä. Mitään järkeä ei ole olla suhteessa vain siksi ettei parempaakaan saa, tulee pelkkiä ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Naiselle aina mies löytyy, helpompi heittää pois elämästä ja ottaa uus.

Pitää paikkansa. Vaikka itse jätin naisen, nainen löysi heti uuden. Yritin itsekin aikani, mutta luovutin ja yksin sitä vaan ollaan. Parempi silti näin kuin sen naisen kanssa, en kadu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Tiedätkö miksi?

Naisilla on tapana pohtia, tehdä käytännön muutoksia, puhua ja yrittää loppuun asti, jopa vuositolkulla, ne ei luovuta helpolla.

Mies sivuuttaa nämä asiat "nalkuttamisena" ja jatkaa samaan malliin turhia miettimättä.

Sit kun ero tulee niin mies ihmettelee, että mikä oli muka vialla kun hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin.

Nainen tietää tuossa vaiheessa, että on tehnyt kaikkensa suhteen eteen, ei silti onnistunut ja saa rauhan asian kanssa. Mies havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ehkä sitä olis kannattanut toimia toisin ja silloin on jo liian myöhäistä.

Allekirjoitan tämän.

Olen lähtenyt pitkästä parisuhteesta kahdesti. Ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, toisen kerran 34-vuotiaana. Rakastin kumpaakin miestä, mutta suhteiden ongelmat eivät ratkenneet vaikka tein kaikkeni. Puhuin, kirjoitin tuntojani kirjallisesti, anelin yhdessä edes kerran parisuhdeterapeutilla käymistä. Etsin epätoivoisena ratkaisuja kunnes sitten ensimmäisessä suhteessa puoli vuotta ja edellisessä vuoden ennen lopullista eropäätöstä annoin ns. Viimeisen varoituksen. Sanoin suoraan että en ole onnellinen, en voi hyvin ja suhde on kriisissä, jollei muutosta tule niin ero on edessä.

Sitten jätin ja se tuli kummallekin miehelle "yllätyksenä". Edellisessä suhteessa tarjosin vielä kamojani kerätessäni viimeistä mahdollisuutta jatkaa mutta erillään asuen. Ei käynyt.

Molemmat ovat edelleen rakkaita ihmisiä, haluan tietää mitä heille kuuluu ja toivon heille parasta, mutta en haikaile suhteeseen takaisin. Tein kaikkeni eikä se riittänyt.

Sitäpä naiset eivät ole ymmärtäneet, että vaatimalla kun toinen ei muutu, se pahentaa tilannetta. Onnellisuus lähtee aina itsestä, eikä sitä voi toisen harteille laittaa. Kukaan ei voi tehdä toista onnellikseksi, vaan se toinen tulee sen onnellisuuden päälle. Kyse on tuossa itsestä. On äärettömän helppo vaipua tilaan jossa syyttää toista omasta onnettomuudestaan ja vaatii tältä tekoja oman onnellisuuden parantamiseksi. Ihmettelen että miten nämä kumppanit yhtäkkiä estävät toista tekemästä niitä asioita jotka tekevät hänet onnelliseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Tiedätkö miksi?

Naisilla on tapana pohtia, tehdä käytännön muutoksia, puhua ja yrittää loppuun asti, jopa vuositolkulla, ne ei luovuta helpolla.

Mies sivuuttaa nämä asiat "nalkuttamisena" ja jatkaa samaan malliin turhia miettimättä.

Sit kun ero tulee niin mies ihmettelee, että mikä oli muka vialla kun hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin.

Nainen tietää tuossa vaiheessa, että on tehnyt kaikkensa suhteen eteen, ei silti onnistunut ja saa rauhan asian kanssa. Mies havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ehkä sitä olis kannattanut toimia toisin ja silloin on jo liian myöhäistä.

Allekirjoitan tämän.

Olen lähtenyt pitkästä parisuhteesta kahdesti. Ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, toisen kerran 34-vuotiaana. Rakastin kumpaakin miestä, mutta suhteiden ongelmat eivät ratkenneet vaikka tein kaikkeni. Puhuin, kirjoitin tuntojani kirjallisesti, anelin yhdessä edes kerran parisuhdeterapeutilla käymistä. Etsin epätoivoisena ratkaisuja kunnes sitten ensimmäisessä suhteessa puoli vuotta ja edellisessä vuoden ennen lopullista eropäätöstä annoin ns. Viimeisen varoituksen. Sanoin suoraan että en ole onnellinen, en voi hyvin ja suhde on kriisissä, jollei muutosta tule niin ero on edessä.

Sitten jätin ja se tuli kummallekin miehelle "yllätyksenä". Edellisessä suhteessa tarjosin vielä kamojani kerätessäni viimeistä mahdollisuutta jatkaa mutta erillään asuen. Ei käynyt.

Molemmat ovat edelleen rakkaita ihmisiä, haluan tietää mitä heille kuuluu ja toivon heille parasta, mutta en haikaile suhteeseen takaisin. Tein kaikkeni eikä se riittänyt.

Sitäpä naiset eivät ole ymmärtäneet, että vaatimalla kun toinen ei muutu, se pahentaa tilannetta. Onnellisuus lähtee aina itsestä, eikä sitä voi toisen harteille laittaa. Kukaan ei voi tehdä toista onnellikseksi, vaan se toinen tulee sen onnellisuuden päälle. Kyse on tuossa itsestä. On äärettömän helppo vaipua tilaan jossa syyttää toista omasta onnettomuudestaan ja vaatii tältä tekoja oman onnellisuuden parantamiseksi. Ihmettelen että miten nämä kumppanit yhtäkkiä estävät toista tekemästä niitä asioita jotka tekevät hänet onnelliseksi?

Aamen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Tiedätkö miksi?

Naisilla on tapana pohtia, tehdä käytännön muutoksia, puhua ja yrittää loppuun asti, jopa vuositolkulla, ne ei luovuta helpolla.

Mies sivuuttaa nämä asiat "nalkuttamisena" ja jatkaa samaan malliin turhia miettimättä.

Sit kun ero tulee niin mies ihmettelee, että mikä oli muka vialla kun hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin.

Nainen tietää tuossa vaiheessa, että on tehnyt kaikkensa suhteen eteen, ei silti onnistunut ja saa rauhan asian kanssa. Mies havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ehkä sitä olis kannattanut toimia toisin ja silloin on jo liian myöhäistä.

Allekirjoitan tämän.

Olen lähtenyt pitkästä parisuhteesta kahdesti. Ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, toisen kerran 34-vuotiaana. Rakastin kumpaakin miestä, mutta suhteiden ongelmat eivät ratkenneet vaikka tein kaikkeni. Puhuin, kirjoitin tuntojani kirjallisesti, anelin yhdessä edes kerran parisuhdeterapeutilla käymistä. Etsin epätoivoisena ratkaisuja kunnes sitten ensimmäisessä suhteessa puoli vuotta ja edellisessä vuoden ennen lopullista eropäätöstä annoin ns. Viimeisen varoituksen. Sanoin suoraan että en ole onnellinen, en voi hyvin ja suhde on kriisissä, jollei muutosta tule niin ero on edessä.

Sitten jätin ja se tuli kummallekin miehelle "yllätyksenä". Edellisessä suhteessa tarjosin vielä kamojani kerätessäni viimeistä mahdollisuutta jatkaa mutta erillään asuen. Ei käynyt.

Molemmat ovat edelleen rakkaita ihmisiä, haluan tietää mitä heille kuuluu ja toivon heille parasta, mutta en haikaile suhteeseen takaisin. Tein kaikkeni eikä se riittänyt.

Sitäpä naiset eivät ole ymmärtäneet, että vaatimalla kun toinen ei muutu, se pahentaa tilannetta. Onnellisuus lähtee aina itsestä, eikä sitä voi toisen harteille laittaa. Kukaan ei voi tehdä toista onnellikseksi, vaan se toinen tulee sen onnellisuuden päälle. Kyse on tuossa itsestä. On äärettömän helppo vaipua tilaan jossa syyttää toista omasta onnettomuudestaan ja vaatii tältä tekoja oman onnellisuuden parantamiseksi. Ihmettelen että miten nämä kumppanit yhtäkkiä estävät toista tekemästä niitä asioita jotka tekevät hänet onnelliseksi?

Tietyssä määrin tämä on totta, mutta kyllä parisuhteessa ois suotavaa et toista ei kohdella itsestään selvyytenä ja kämppiksenä. Yleensä nää ongelmat on sitä luokkaa, että toista osapuolta ei enää kiinnosta panostaa parisuhteeseen. Ei enää huomioida, kuunnella eikä olla tukena tarvittaessa tai tehdän mitään kunnolla yhdessä. Tai ehkä tehdään,mut vastahakoisesti. Seksielämä saattaa olla olematon. Kuitenkin sitä toista rakastaa mut miten tollaisessa tilanteessa voi olla onnellinen jos vaan yksi parisuhteen osapuoli yrittää antaa kaikkensa ja toista ei kiinnosta mutta toinen on tilanteeseen tyytyväinen? Miten siinä ite itsensä tekee sit onnelliseksi? Tottakai sitä ensin yrittää puhua ja jos toinen ei ota tosissaan nii mitä muutakaan voi kun lopulta uhata erolla jos mikään ei muutu? pitäisikö aina vaan samantien lähteä kun ei ole onnellinen ja jättää toinen ihmettelemään miksi ero tuli? Kyllä se on kahden kauppa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Tiedätkö miksi?

Naisilla on tapana pohtia, tehdä käytännön muutoksia, puhua ja yrittää loppuun asti, jopa vuositolkulla, ne ei luovuta helpolla.

Mies sivuuttaa nämä asiat "nalkuttamisena" ja jatkaa samaan malliin turhia miettimättä.

Sit kun ero tulee niin mies ihmettelee, että mikä oli muka vialla kun hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin.

Nainen tietää tuossa vaiheessa, että on tehnyt kaikkensa suhteen eteen, ei silti onnistunut ja saa rauhan asian kanssa. Mies havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ehkä sitä olis kannattanut toimia toisin ja silloin on jo liian myöhäistä.

Allekirjoitan tämän.

Olen lähtenyt pitkästä parisuhteesta kahdesti. Ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, toisen kerran 34-vuotiaana. Rakastin kumpaakin miestä, mutta suhteiden ongelmat eivät ratkenneet vaikka tein kaikkeni. Puhuin, kirjoitin tuntojani kirjallisesti, anelin yhdessä edes kerran parisuhdeterapeutilla käymistä. Etsin epätoivoisena ratkaisuja kunnes sitten ensimmäisessä suhteessa puoli vuotta ja edellisessä vuoden ennen lopullista eropäätöstä annoin ns. Viimeisen varoituksen. Sanoin suoraan että en ole onnellinen, en voi hyvin ja suhde on kriisissä, jollei muutosta tule niin ero on edessä.

Sitten jätin ja se tuli kummallekin miehelle "yllätyksenä". Edellisessä suhteessa tarjosin vielä kamojani kerätessäni viimeistä mahdollisuutta jatkaa mutta erillään asuen. Ei käynyt.

Molemmat ovat edelleen rakkaita ihmisiä, haluan tietää mitä heille kuuluu ja toivon heille parasta, mutta en haikaile suhteeseen takaisin. Tein kaikkeni eikä se riittänyt.

Sitäpä naiset eivät ole ymmärtäneet, että vaatimalla kun toinen ei muutu, se pahentaa tilannetta. Onnellisuus lähtee aina itsestä, eikä sitä voi toisen harteille laittaa. Kukaan ei voi tehdä toista onnellikseksi, vaan se toinen tulee sen onnellisuuden päälle. Kyse on tuossa itsestä. On äärettömän helppo vaipua tilaan jossa syyttää toista omasta onnettomuudestaan ja vaatii tältä tekoja oman onnellisuuden parantamiseksi. Ihmettelen että miten nämä kumppanit yhtäkkiä estävät toista tekemästä niitä asioita jotka tekevät hänet onnelliseksi?

Tietyssä määrin tämä on totta, mutta kyllä parisuhteessa ois suotavaa et toista ei kohdella itsestään selvyytenä ja kämppiksenä. Yleensä nää ongelmat on sitä luokkaa, että toista osapuolta ei enää kiinnosta panostaa parisuhteeseen. Ei enää huomioida, kuunnella eikä olla tukena tarvittaessa tai tehdän mitään kunnolla yhdessä. Tai ehkä tehdään,mut vastahakoisesti. Seksielämä saattaa olla olematon. Kuitenkin sitä toista rakastaa mut miten tollaisessa tilanteessa voi olla onnellinen jos vaan yksi parisuhteen osapuoli yrittää antaa kaikkensa ja toista ei kiinnosta mutta toinen on tilanteeseen tyytyväinen? Miten siinä ite itsensä tekee sit onnelliseksi? Tottakai sitä ensin yrittää puhua ja jos toinen ei ota tosissaan nii mitä muutakaan voi kun lopulta uhata erolla jos mikään ei muutu? pitäisikö aina vaan samantien lähteä kun ei ole onnellinen ja jättää toinen ihmettelemään miksi ero tuli? Kyllä se on kahden kauppa.

Onhan se kahden kauppa, mutta onnellisuus lähtee aina itsestä. Ei kaikki ihmiset sovi yhteen, eroaminen on ihan ok. Toinen voi olla suhteessa tyytyväinen vähempään ja ei häntä voi pakottaa tanssimaan toisen pillin mukaan uhkailemalla tai vaatimalla. Jos ei elo kivuttomasti suju, kumppani on silloin väärä. Ei kukaan halua kuunnella vapaaehtoisesti nalkutustakaan, onhan se selvä sukupuolesta riippumatta. Nykyään ladataan parisuhteelle myös kohtuuttomia odotuksia ja idealisoidaan kumppani ja parisuhde. Rakkaus on ennenkaikkea valinta että sietää kumppanin ja parisuhteen epätäydellisyyttä. Omista puutteista tulisi olla myös kartalla. Tärkeintä on että kelpaa omana itsenään ja vioista ja puutteista huolimatta ja se, että kumppani valitsee joka ainoa päivä olla kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Yksikään nainen ei kadu tekojaan. Tyhmää ees kysyy tommosta.

Tiedätkö miksi?

Naisilla on tapana pohtia, tehdä käytännön muutoksia, puhua ja yrittää loppuun asti, jopa vuositolkulla, ne ei luovuta helpolla.

Mies sivuuttaa nämä asiat "nalkuttamisena" ja jatkaa samaan malliin turhia miettimättä.

Sit kun ero tulee niin mies ihmettelee, että mikä oli muka vialla kun hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin.

Nainen tietää tuossa vaiheessa, että on tehnyt kaikkensa suhteen eteen, ei silti onnistunut ja saa rauhan asian kanssa. Mies havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ehkä sitä olis kannattanut toimia toisin ja silloin on jo liian myöhäistä.

Allekirjoitan tämän.

Olen lähtenyt pitkästä parisuhteesta kahdesti. Ensimmäisen kerran 21-vuotiaana, toisen kerran 34-vuotiaana. Rakastin kumpaakin miestä, mutta suhteiden ongelmat eivät ratkenneet vaikka tein kaikkeni. Puhuin, kirjoitin tuntojani kirjallisesti, anelin yhdessä edes kerran parisuhdeterapeutilla käymistä. Etsin epätoivoisena ratkaisuja kunnes sitten ensimmäisessä suhteessa puoli vuotta ja edellisessä vuoden ennen lopullista eropäätöstä annoin ns. Viimeisen varoituksen. Sanoin suoraan että en ole onnellinen, en voi hyvin ja suhde on kriisissä, jollei muutosta tule niin ero on edessä.

Sitten jätin ja se tuli kummallekin miehelle "yllätyksenä". Edellisessä suhteessa tarjosin vielä kamojani kerätessäni viimeistä mahdollisuutta jatkaa mutta erillään asuen. Ei käynyt.

Molemmat ovat edelleen rakkaita ihmisiä, haluan tietää mitä heille kuuluu ja toivon heille parasta, mutta en haikaile suhteeseen takaisin. Tein kaikkeni eikä se riittänyt.

Sitäpä naiset eivät ole ymmärtäneet, että vaatimalla kun toinen ei muutu, se pahentaa tilannetta. Onnellisuus lähtee aina itsestä, eikä sitä voi toisen harteille laittaa. Kukaan ei voi tehdä toista onnellikseksi, vaan se toinen tulee sen onnellisuuden päälle. Kyse on tuossa itsestä. On äärettömän helppo vaipua tilaan jossa syyttää toista omasta onnettomuudestaan ja vaatii tältä tekoja oman onnellisuuden parantamiseksi. Ihmettelen että miten nämä kumppanit yhtäkkiä estävät toista tekemästä niitä asioita jotka tekevät hänet onnelliseksi?

Tietyssä määrin tämä on totta, mutta kyllä parisuhteessa ois suotavaa et toista ei kohdella itsestään selvyytenä ja kämppiksenä. Yleensä nää ongelmat on sitä luokkaa, että toista osapuolta ei enää kiinnosta panostaa parisuhteeseen. Ei enää huomioida, kuunnella eikä olla tukena tarvittaessa tai tehdän mitään kunnolla yhdessä. Tai ehkä tehdään,mut vastahakoisesti. Seksielämä saattaa olla olematon. Kuitenkin sitä toista rakastaa mut miten tollaisessa tilanteessa voi olla onnellinen jos vaan yksi parisuhteen osapuoli yrittää antaa kaikkensa ja toista ei kiinnosta mutta toinen on tilanteeseen tyytyväinen? Miten siinä ite itsensä tekee sit onnelliseksi? Tottakai sitä ensin yrittää puhua ja jos toinen ei ota tosissaan nii mitä muutakaan voi kun lopulta uhata erolla jos mikään ei muutu? pitäisikö aina vaan samantien lähteä kun ei ole onnellinen ja jättää toinen ihmettelemään miksi ero tuli? Kyllä se on kahden kauppa.

Minä olen ollut huonossa parisuhteessa, eikä siinä sille toiselle voi tehdä muuta kuin kohdella häntä hyvin. Asiallisesti keskustelemalla mitä odottaa tältä parisuhteelta ja sitten pitäisi pystyä tekemään jokin molempien hyväksymä kompromissi. Ottaa vastuu siitä omasta hyvinvoinnista, harrastaa ja nauttia niistä asioista mistä nauttisi parisuhteen ulkopuolellakin, sitä kautta se toinenkin voi innostua nauttimaan elämästä kun näkee että sinäkin nautit. Pahalla saa aikaan pahaa. Ei se parisuhde saa olla koko elämä, vaan molempien on olta erilliset yksikkönsä jotka sitten ovat päättäneet toimia yhteisen hyvän eteen.

Mä jätin eksän nykyisen miehen takia enkä ole katunut. Varmasti ihan luonnollista katua varsinkin jos jää yksin vaikka toinen ei olisikaan ollut sopiva itselle. Ihmisluonne on sellainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella huonoa tuuria jos yksi ja sama henkilö eroaa 3-5 kertaa. Itsessä ei kumminkaan mitään vikaa. On 10+

Lapsia joka exälle.

Eihän ero tarkoita että kummassakaan olisi mitään objektiivista vikaa vaan että ei oltu ainakaan toisen mielestä riittävän yhteensopiva pari.

Me kaikki ihmiset olemme viallisia. Pitkän parisuhteen salaisuus on yleensä siinä, että osapuolilla on turvallinen kiintymyssuhde. Ja vain noin 25 prosentilla on sellainen. Se ei tarkoita, että loput 75 % olisivat viallisia tai persoonallisuushäiriöisiä tai jotain, vaan sitä, että heillä on parisuhdetta tuhoavia toimintamalleja.

Ja onhan sekin ”vika”, jos esim. vaatii toiselta jotain mitä tämä ei kykene antamaan, tai ei pysty hyväksymään toisen ihmisen epätäydellisyyttä, tai jos itsellä on tiukat kriteerit miten elämä pitää elää, ja se oma tapa on ainoa oikea tapa.

Yhteensopimattomuus on vain pinnallinen selitys, kun ei pysty reflektoimaan itseään sieltä peilistä. Sitä paitsi, miksi kukaan edes aloittaa seurustelun ihmisen kanssa, jonka kanssa ei sovi yhteen...?

N52

Jos en olisi seurustellut miehen kanssa jonka kanssa en sovi yhteen tai rakasta, olisin ollut yksin 40-vuotiaaksi saakka. Siksi. Ihminen ei halua olla yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella huonoa tuuria jos yksi ja sama henkilö eroaa 3-5 kertaa. Itsessä ei kumminkaan mitään vikaa. On 10+

Lapsia joka exälle.

Eihän ero tarkoita että kummassakaan olisi mitään objektiivista vikaa vaan että ei oltu ainakaan toisen mielestä riittävän yhteensopiva pari.

Me kaikki ihmiset olemme viallisia. Pitkän parisuhteen salaisuus on yleensä siinä, että osapuolilla on turvallinen kiintymyssuhde. Ja vain noin 25 prosentilla on sellainen. Se ei tarkoita, että loput 75 % olisivat viallisia tai persoonallisuushäiriöisiä tai jotain, vaan sitä, että heillä on parisuhdetta tuhoavia toimintamalleja.

Ja onhan sekin ”vika”, jos esim. vaatii toiselta jotain mitä tämä ei kykene antamaan, tai ei pysty hyväksymään toisen ihmisen epätäydellisyyttä, tai jos itsellä on tiukat kriteerit miten elämä pitää elää, ja se oma tapa on ainoa oikea tapa.

Yhteensopimattomuus on vain pinnallinen selitys, kun ei pysty reflektoimaan itseään sieltä peilistä. Sitä paitsi, miksi kukaan edes aloittaa seurustelun ihmisen kanssa, jonka kanssa ei sovi yhteen...?

N52

Jos en olisi seurustellut miehen kanssa jonka kanssa en sovi yhteen tai rakasta, olisin ollut yksin 40-vuotiaaksi saakka. Siksi. Ihminen ei halua olla yksin. 

Jos olisit mies, tuo olisi yksiselitteisesti hyväksikäyttöä. En tiedä onko se, kun en tiedä teidän tarinaa paremmin.

Ero oli hyvä asia. Päättyi 20 vuoden taistelu. Siltä tuntui eron jälkeen. Jatkuvaa vääntämistä asioista, sillä mikään ei sujunut mukavasti ja mutkattomasti. Viimeiset vuodet suhteessa ahdisti ja puristi. Yritin viimeiseen asti, mutta yksin ei parisuhteessa voi olla ja sitä rakentaa. Jos toinen ei tule missään asiassa vastaan, vaan vastustaa kaikkea niin mikä se sellainen suhde. Loppui minun joustaminen.

Voin sanoa vain että olisi pitänyt lähteä huomattavasti aiemmin, jätin sitten itse tai tulin jätetyksi. Yksin olen, ja silti parempi näin. Kuka tietää vaikka olisikin joku kiva löytynyt sinä aikana kun hukkasin vuosikymmenet noissa suhteissa.