Apua! Suhteemme on kriisissä miehen vauvahaaveiden takia! Itken

Olen 25-vuotias nainen ja mieheni 30. Olemme vetäneet yhtä köyttä 7-vuotta ja jo alussa tein hyvin selväksi etten tahdo koskaan lapsia ja sillä kannalla olen edelleen. Olen toki leikitellyt mielessäni ajatuksella, että olisin äiti eikä ajatus aina tunnu niin kovin vieraalta, kun olen vaaleanpunaisissa pumpuli unelmissani, kunnes sitten tapaan taas ystäväni ja hänen taapronsa ja todellisuus iskee taas kovaa ja putoan maan pinnalle ja totean jälleen, että ei olisi minun juttuni tällainen.

Mieheni kertoi minulle myös suhteemme alkuaikoina, että ei ole koskaan halunnut lapsia emmekä ole asiaan kummemmin palanneet. Olemme haaveilleet aiemmin vain yhdessä matkutelusta ja uuden asunnon ostamisesta jne. Mieheni on aivan ihana ihminen. Toki meilläkin on ollut kiistamme, mutta emme juurikaan riitele, ajattelin jo löytäneeni eräänlaisen "sielunkumppanin" itselleni, nämä vuodet ovat olleet elämäni parhaimmat, olemme rakastavaisten lisäksi olleet aina toistemme parhaat ystävät. Olen aina ollut niin onnellinen, kun olen katsonut miestäni, mutta nyt suhteemme on ajautunut kriisiin yhtäkkiä.

Mies nimittäin haluaakin lapsen. Tunnusti myös viilanneensa minua linssiin aikoinaan kertomalla ettei halua lapsia. Uskoi nimittäin, että nuoren ikäni takia en vielä oikeasti tiennyt haluanko lapsia vai en ja uskoi, että muuttaisin mieleni vuosien kuluessa. Hän on siis salaa haaveillut perheestä kanssani ja nyt julisti haluavansa 4 vuoden sisällä yhden lapsen ja lapsi on hänelle ehdoton asia mitä hän tulevaisuudelta odottaa ja toivoo nyt, että teen päätökseni asian suhteen(Kerroin siis hänelle oman kantani), että haluanko jatkaa hänen kanssaan tulevaisuuden rakentamista vai eroammeko me ja kuulemma kovasti toivoo, että muuttaisin mieleni lapsi asian suhteen sillä hän rakastaa minua.

Olen puun ja kuoren välissä. Ajatukseni on sekaisin, koko mielikuvani yhteisestä tulevaisuudesta valuu hiljaa kankkulankaivoon, kaikki ne yhteiset reissut, talon ostot, kaikki, pilalla. Lisäksi tunnen tulleeni jollain tavalla huijatuksi. Minua pelottaa todella paljon. En ole koskaan asunut yksin, ollut yksin ja rakastan miestäni enkä haluaisi hänestä luopua, koska olen varma etten tule hänenlaiseensa toiseen enää törmäämään, pelkään, että ikävöin häntä mahdollisissa uusissa suhteissanikin ja uudet suhteet olisivat laimeita. Olen yrittänyt totutella tässä ajatukseen lapsesta ja yrittänyt toistella itselleni ettei se olisi niin kamalaa. Lisäksi pelkään synnytystä ja raskautta ylikaiken. En haluaisi niitä kokea, mutta olen yrittänyt pyörtää pääni ajatella, että niin ne naiset vain ovat tehneet kautta aikojen. Voi luoja mitä minä teen? Olen vain itkenyt kokopäivän ja itken, kun kirjoitan tätä. Olen sekaisin ja rikki.