Millaiset sinun tuntemasi naiset ovat jääneet yksin?

Vierailija kirjoitti:

Täällä on muutama kirjoitus jotka yhteen koottuna on 100% minä.

Intuitiivisesti ehkä tiesin jo hyvin nuorena jääväni yksin. On matkalle mahtunut kyllä kaikenlaisia suhteita, hyväksikäyttäjiä myös. Lapsikin. En koskaan ole rakastanut aidosti kuin ensirakkauttani. Enkä koskaan toipunut siitä että menetin hänet. Minulla on arvio siitä miksi en ”kelvannut” hänelle. Olin luultavasi liian fiksu.

Mulla taas tilanne, että mä olen kyllä rakastanut, mutta yksikään mies (isääni ja poikaani lukuunottamatta) ei ole rakastanut mua. Olen jo 59 v, mutta en tiedä, miltä tuntuu, kun mies rakastaisi mua naisena. Miehet ovat kyllä halunneet mua, nuorena ja kauniina moni mies halusi tosi paljonkin, mutta rakkautta en heiltä koskaan saanut. Halua ja himoa vain. Tai no sain sentään kaksi lasta. Viimeiset 30 vuotta olen ollut sinkku eikä ole ollut kiinnostusta enää heittäytyä jonkun halujen ja himojen kohteeksi. Pariin vuosikymmeneen  ei tietty olisi ollut enää mahdollistakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi ystävääni kipuili asian kanssa 30+ vuotiaina. Toinen oli tekemässä väikkäriä ja lähti sittemmin tekemään sitä ulkomaille. Kaunis, naisellinen, herttainen nainen. Toinen oli (on) yrittäjä, korkeasti koulutettu hänkin, teki pitkää päivää ja matkusteli paljon sekä työn puolesta että vapaa-ajalla. Kaunis, tyylikäs nainen.

Klassinen liian fiksut naiset eivät löydä puolisoa -ongelma.

Itse olen 40-vuotias dosentti, jolla on ollut vaikeuksia solmia parisuhteita. Miehet ovat kyllä lähestyneet minua ja lähestyvät yhä, vaikkakin harvemmin. Usein juttu ei kuitenkaan etene alkua pidemmälle, koska miehet ovat sekä liian läpinäkyviä että epäkiinnostavia. Jos tiedän jo viiden minuutin perusteella, minkälainen loppuelämämme tulisi olemaan, niin miksi haluaisin tuhlata aikaani?

No tuo on jo niin outo lähestymistapa asiaan, etten ihmettelekään jos vietät elämäsi yksin. Tai päädyt narsistien heilaksi, heidän kanssaan on kyllä yllätyksiä tiedossa koko elämän tarpeiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yks tuttu, joka on ikisinkku. Hänellä on epärealistiset odotukset suhteelta. Kaiken pitäisi sujua ilman panostamista ja jatkua vuosikausia satumaisena. Miehen kaiken ajan ja elämän pitäisi pyöriä hänen ympärillään. Hän on mielestään ansainnut paikat korkealta jalustalta ja miehen kuuluisi palvoa häntä. Ei ihme että on yksin.

Toinen tuttava on eronnut suurperheen äiti. Hän juoksee itseään puolet nuorempien ulkomaalaistaustaisten miesten perässä ja uksoo typerimmätkin jutut. Luultavasti siksi, että toivoo löytävänsä jonkun, joka vihdoin elättäisi hänet, kun exä ei siihen kyennyt. Yksi uusista heiloista oli "rikas ravintoloitsija", mutta osottautuikin tavallisen pitserian satunnaiseksi työntekijäksi. Toinen oli umpihomo. Näiden sankareiden lisäksi on ollut jos jonkinmoista huijaria.

Kolmas tuttavani on menestynyt uraohjus, jolle miehet ei vaan kertakaikkiaan pärjää. Eikä hän sellaista tarvitsekaan riesakseen.

Mitä tarkoittaa, ettei mies pärjää? Ettei vain olisi niin, ettei uraohjus vain ole kiinnostava kumppanina?

Enpä kyllä yhtään sinkkunaista tiedä, jolla ei miehiä riittäisi. Ehkä siinä syy ettei vakavaa parisuhdetta löydy.

Tämä on ollut kyllä nähtävissä pidempään, että suomalaiset naiset ja miehet ei arvosta toisiaan ja on kohtaanto- ongelma. Mä en ole esimerkiksi koskaan seurustellut suomalaisen miehen kanssa. Olen silti naimisissa ja mulla on lapsia. Muistelen kuitenkin että nuorena oli usein olo että mun pitäisi jollain tasolla olla erilainen, että kelpaisin ja riittäisin. Mutta se olo loppui kun muutin pois sieltä. Olen riittänyt ja kelvannut oikein hyvin just tällaisena niin miehille kuin työelämässäkin.

Vierailija kirjoitti:

Minä, haluaisin parisuhteen mutta en voi sille mitään että kukaan ei ole tuntunut ns. omanlaiselta. Tai jos on niin he ovat olleet varattuja ja periaatteeni on etten lähde kenenkään perhettä hajottamaan.Olen varmastikin tutustumisvaiheessa jonkin verran ujo mutta olen yrittänyt tehdä työtä sen eteen ja olemaan avoimempi.

Mulla sama. Olen ujo ja kuullemma vaikeasti lähestyttävä. Vuosien varrella miehet ovat kuitenkin jonkin verran lähestyneet, muttei kukaan heistä ole ollut minun tyylinen. Suhdetta suhteen takia en halua, miehen pitää viedä jalat alta ja tuntua oikealta. Kiinnostun tosi harvoin ja sitten jos kiinnostun, mies on lähes poikkeuksetta varattu.

Deittisovelluksissa en ole, olen todennut ettei sieltä löydy minulle mitään. Ehkä olen vain nirso. N26

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ollut kyllä nähtävissä pidempään, että suomalaiset naiset ja miehet ei arvosta toisiaan ja on kohtaanto- ongelma. Mä en ole esimerkiksi koskaan seurustellut suomalaisen miehen kanssa. Olen silti naimisissa ja mulla on lapsia. Muistelen kuitenkin että nuorena oli usein olo että mun pitäisi jollain tasolla olla erilainen, että kelpaisin ja riittäisin. Mutta se olo loppui kun muutin pois sieltä. Olen riittänyt ja kelvannut oikein hyvin just tällaisena niin miehille kuin työelämässäkin.

Oli mulla kysyntää. Päädyin kumminkin rajan takaa tulleeseen. Tahdoin tasa-arvoisen miehen joka ei halunnut polttaa toista aivan loppuun ja sellaisen sain.

Minä 42-vuotias nainen olen jäänyt tahtomattani yksin. Olisin aina halunnut ihan perus-perhekuvion, mutta siinä en ole onnistunut. Koulutus, työpaikka, omistusasunto, jonkun verran kavereita, mielenterveys kunnossa jne jne eli kaikki perusasiat suht koht kunnossa. Sitä en sitten tiedä onko minussa mitään extra-annettavaa tai mitä tuolla joku penäsikään, mutta huumorintajua kyllä löytyy (varmaan jopa liikaa miesten mielestä) ja seksihimojakin vaikka muille jakaa. Olen kovin reippaan ja ehkä jopa vähän liian kovan ja pärjäävän oloinen ulospäin, vaikka todellisuudessa olen ihan normaali herkkä nainen. Se on totta, että minun on vaikeaa näyttää herkkyyttäni ja olen myöskin oikeasti melko arka ja ujo ja jopa läheisyyskammoinen. Eli tarkoitan, että varmaankin sitten ns. hitaasti-lämpiävä. Mulla on niin huonoja kokemuksia miehistä, etten uskalla heittäytyä mihinkään ihan pienestä vihjailusta. Eli mua on höynäytetty useamman kerran tai olen tulkinnut tilanteita väärin ja todellisuudessa miehet eivät olekaan halunneet minusta mitään sen enempää, vaikka ovat niin antaneet olettaa.  Tulen kyllä miesten kanssa oikein hyvin juttuun niin kauan kun kyse on kaveruudesta. Nuorempana olen varmaan ollut ihan mukavannäköinen, mutta nykyään kilot ja ikä on tehneet tehtävänsä ja tämä on vienyt viimeisetkin itsetunnon rippeet. Ihmissuhteen muodostaminen on minulle suuri mysteeri, miten muut siinä onnistuu. Mutta erittäin epäonnistuneeksi ja ulkopuoliseksi itseni kyllä tämän vuoksi tunnen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on muutama kirjoitus jotka yhteen koottuna on 100% minä.

Intuitiivisesti ehkä tiesin jo hyvin nuorena jääväni yksin. On matkalle mahtunut kyllä kaikenlaisia suhteita, hyväksikäyttäjiä myös. Lapsikin. En koskaan ole rakastanut aidosti kuin ensirakkauttani. Enkä koskaan toipunut siitä että menetin hänet. Minulla on arvio siitä miksi en ”kelvannut” hänelle. Olin luultavasi liian fiksu.

Mulla taas tilanne, että mä olen kyllä rakastanut, mutta yksikään mies (isääni ja poikaani lukuunottamatta) ei ole rakastanut mua. Olen jo 59 v, mutta en tiedä, miltä tuntuu, kun mies rakastaisi mua naisena. Miehet ovat kyllä halunneet mua, nuorena ja kauniina moni mies halusi tosi paljonkin, mutta rakkautta en heiltä koskaan saanut. Halua ja himoa vain. Tai no sain sentään kaksi lasta. Viimeiset 30 vuotta olen ollut sinkku eikä ole ollut kiinnostusta enää heittäytyä jonkun halujen ja himojen kohteeksi. Pariin vuosikymmeneen  ei tietty olisi ollut enää mahdollistakaan. 

Itse asiassa, en tiedä onko minuakaan kukaan aidosti rakastanut. Kyllähän ne on olleet ulkonäön perässä. Olin nuorena helppo saalis monestakin syystä. Voihan toki olla että tuo ensirakkautenikin todellisuudessa pelkästään himoitsi minua. Toisaalta hän vaikutti kovin rakastuneelta. Kuitenkin samaan aikaan pakeni. Mikä on kellekin rakkautta.. Itselleni on mahdoton ajatus jättää, jos rakastan oikeasti jotakin ihmistä. Olin valmis vaikka kuolemaan hänen vuokseen.

Kyllä se satuttaa syvästi ettei ole tullut rakastetuksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut monen susta, että "Oltiin treffeillä, mutten heti tuntenut kipinöitä, niin en sitten nähnyt uudestaan". Mitä he***tin kipinöitä? Odotetaan jotain leffojen salama-rakkautta. Pitäisi ymmärtää antaa tunteiden syntymiselle aikaa, ja tutustua kunnolla toiseen. Harva edes on ensimmäisillä treffeillä täysin oma itsensä jännityksen ym. vuoksi. Heittävät siis potentiaalisia miehiä tuosta noin vaan roskakoriin.

Toinen on tinderin selaus hirveän tiukoilla kriteereillä.

Kaiken kaikkiaan ei siis anneta mahdollisuutta itselle tai toiselle.

t. nuori nainen naimisissa hyvän miehen kanssa

Tämä. Naiset rakentaa itselleen romantiikasta esteen tiedostamattaan. Liikaa katottu hömppäelokuvia. Miehillä ei tätä ongelmaa ole.

Minä tunnen kaksi nelikymppistä sinkkua jotka molemmat kyllä varmasti hankalia ihmisiä. Muita kohdatessaan molemmilla tiukka hymy naamalla. Kuulevat ehkä osoittavansa ystävällisyyttä mutta kaukaanäkee että hyvin takakireitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi ystävääni kipuili asian kanssa 30+ vuotiaina. Toinen oli tekemässä väikkäriä ja lähti sittemmin tekemään sitä ulkomaille. Kaunis, naisellinen, herttainen nainen. Toinen oli (on) yrittäjä, korkeasti koulutettu hänkin, teki pitkää päivää ja matkusteli paljon sekä työn puolesta että vapaa-ajalla. Kaunis, tyylikäs nainen.

Klassinen liian fiksut naiset eivät löydä puolisoa -ongelma.

Itse olen 40-vuotias dosentti, jolla on ollut vaikeuksia solmia parisuhteita. Miehet ovat kyllä lähestyneet minua ja lähestyvät yhä, vaikkakin harvemmin. Usein juttu ei kuitenkaan etene alkua pidemmälle, koska miehet ovat sekä liian läpinäkyviä että epäkiinnostavia. Jos tiedän jo viiden minuutin perusteella, minkälainen loppuelämämme tulisi olemaan, niin miksi haluaisin tuhlata aikaani?

Terve Bäckman!

Introvertit, tiukkapipoiset uskikset, lemmikkieläinten palvojat sekä muut tavan hoopot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nainen, joka jäänyt yksin. Haluaisin kovasti parisuhteen. Minulla on perusasiat kunnossa: ulkonäkö ihan ok, on ollut kiinnostuneita ja tapailusuhteita. Harrastan paljon liikuntaa ja taidetta. Pidän lapsista ja eläimistä sekä ruuanlaitosta ja leipomisesta. Tykkään käydä joskus baarissa tanssimassa ja laulamassa karaokea. Pidän ulkonäöstä huolta, meikkaan, pukeudun siististi. Olen kiinnostunut retkeilystä. En seuraa julkkisjuoruja tai ole kiinnostunut pintaliitoelämästä. Punainen tupa ja perunamaa olisi ihanne.

Luonteeltani olen kiltti, empaattinen, rehellinen, huumorintajuinen, ennakkoluuloton ja se mihin kaikki suhteet kaatuu ja miksi olen jäänyt yksin: ujo ja hitaasti lämpiävä.

Se että perusasiat on kunnossa ei vielä tarkoita että olisit kiinnostava kumppani. Kuulostat tylsältä jolla ei ole mitään todellista annettavaa.

Minkälaista annettavaa tarkoitat?

Tämän minäkin haluaisin tietää. Osa jää varmasti yksin, kun ei ymmärrä että se perusasioiden kunnossa oleminenkaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Pitäisi jotain helvetin säihkettä olla vielä päälle. Näin miehenä sitä monesti toivoo, että hitto kun löytyisi nainen jolla olisi edes ne perusasiat kunnossa, muusta ei niin väliä.

Kyllä sitä helvetin säihkettä vaan pitää olla. En minä halua kumppania jossa ei ole mitään muuta kuin perusasiat kunnossa.

Äkkiseltään listattuna:

40+. Perusnätti, urheilullinen, älykäs, koulutettu, ammatillisesti menestynyt. Luonteeltaan aika kilpailuhenkinen ja nuorempana tomboy. Suhteet kariutuneet nopeasti koska on hakenut "vertaisiaan miehiä" joiden kanssa sparrata. Miehiä ei ole tämä kiinnostanut, vaan ovat vaihtaneet luonteeltaan pehmoisempaan naiseen joka täydentää omaa suorittamista.

40+. Kaunis, hoikka, nätti, sosiaalisesti taitava, ammatillisesti menestynyt. Seurusteli melko huipputason miehen kanssa pitkään mutta suhde kariutui. Mukava ja empaattinen ihminen muuten, mutta miesten suhteen pahiman luokan speksilistaaja. Ei ole valmis tyytymään vähempään, valittaa kyllä että jäi/jää ilman lapsia.

45+. Mensan jäsen, koulutettu, ihan hyvässä työssä. Ylipainoinen ja introvertti, aspergermaisia piirteitä. On yrittänyt treffailla mutta siitä ei ole oikein tullut mitään. Ei tietoa millaisten miesten kanssa, ei ole avannut asiaa tarkemmin.

60+. Johtavassa asemassa, varakas, ikäisekseen nätti ja liikunnallinen. Rima miesten suhteen on ilmeisesti laskenut kovastikin, akateemisia mutta naista pienempituloisia ja melko tavallisia epäurheilullisia miehiä. Suhteet kaatuvat siihen että naisessa yhdistyy äly, suorittaminen ja neuroottisuus. Jos koristetyyny on vinossa, minigrip-pussin kokoinen roskapussi viemättä tai miehen solmio 3 astetta vinossa, alkaa nalkutus. Yrittää muuttua, lukee aiheesta kirjojakin tyyliin miten ottaa rennommin, mutta hankalaa aikuisessa iässä.

30+. Todella ujo, sosiaalisesti kömpelö. Työelämässä mutta muuten sosiaalisesti syrjäytynyt nainen joka on kuitenkin ihana ihminen kun kuoren saa jotenkin auki. Ihastunut suosittuun puolijulkkikseen jota ei voi saada. Ei ole kiinnostunut muista.

Vierailija kirjoitti:

Minä olisin varmaan jäänyt yksin Suomessa mutta muutin nuorena ulkomaille ja vientiä oli paljon. Kävin aika monilla treffeillä, miehet on niin aktiivisia ja suorapuheisia ja se on ihanaa! Löysin aika nopeasti miehen jonka kanssa tuntui kaikki todella hyvältä ja luonnolliselta ja alettiin aika nopeasti seurustella. Nyt ollaan oltu yhdessä jo 20- vuotta ja meillä on myös lapsia. Mies on vieläkin mun unelmakumppani, me sovitaan todella hyvin yhteen. Olen ollut todella onnekas.

He he, isis-vaimo ?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ollut kyllä nähtävissä pidempään, että suomalaiset naiset ja miehet ei arvosta toisiaan ja on kohtaanto- ongelma. Mä en ole esimerkiksi koskaan seurustellut suomalaisen miehen kanssa. Olen silti naimisissa ja mulla on lapsia. Muistelen kuitenkin että nuorena oli usein olo että mun pitäisi jollain tasolla olla erilainen, että kelpaisin ja riittäisin. Mutta se olo loppui kun muutin pois sieltä. Olen riittänyt ja kelvannut oikein hyvin just tällaisena niin miehille kuin työelämässäkin.

Miten se näkyy, että eivät arvosta? Ja miksi pitäisi erityisesti arvostaa sukupuolen ja kansallisuuden perusteella? Omituinen ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Naiset joilla on hankala luonne, tavalla tai toisella, ei siihen muuta tarvita. Kompromissinsietokykyä tarvitaan kaikissa ihmissuhteissa.

Ja yleensä nimenomaan naiselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olisin varmaan jäänyt yksin Suomessa mutta muutin nuorena ulkomaille ja vientiä oli paljon. Kävin aika monilla treffeillä, miehet on niin aktiivisia ja suorapuheisia ja se on ihanaa! Löysin aika nopeasti miehen jonka kanssa tuntui kaikki todella hyvältä ja luonnolliselta ja alettiin aika nopeasti seurustella. Nyt ollaan oltu yhdessä jo 20- vuotta ja meillä on myös lapsia. Mies on vieläkin mun unelmakumppani, me sovitaan todella hyvin yhteen. Olen ollut todella onnekas.

He he, isis-vaimo ?

No en todella. Olet aivan hakoteillä ton arvauksen kanssa.

Minä taidan olla vähän sellainen, josta voi se ikisinkku tulla. Olen tosin itse alle 30, mutta en ole koskaan seurustellut. Liian huono tutustumaan ihmisiin ja muutenkin ujo introvertti. Lisäksi itsetunto huono. On paljon kiusattu ja sen takia koen sosiaaliset tilanteet vaikeiksi. Olen myös tottunut olemaan yksin. Ei minulla ole edes kavereita johtuen kaikesta jo kirjoittamastani. En siis tapaa ihmisiä muutenkaan tai käy paljon missään. Luonteestani voisin sanoa sen, että pyrin olemaan ihan toisia hyvin kohteleva. Tosin kaikkein kanssa en tulisi seurustelumielessä toimeen. Etsin ehkä vähän samanlaista kuin itse olen. Tosin tällä hetkellä en voisi edes ajatella seurustevani. Olen välttänyt asian ajattelemista, koska välillä ajattelen ettei minusta ole koskaan parisuhteeseen. Se asia en jotenkin niin kaukainen minulle. Ulkonäkö minulla aika tavallinen ja en todellakaan laske sen varaan yhtään kuin en myös muihinkaan asioihin minussa. Jos nuoruus olisi mennyt toisin niin ehkä tilanne olisi parempi. Joku varmaan ajattelee, että olen omasta tahdosta yksin ja näin se ehkä on. En koe että olisin valmis suhteeseen, mutta en myös usko että minua onnistaisi asian kanssa muutenkaan ja yleensä on saanut kuulla jotain huonoa. Sori valitus. Asiaa helpottaa se, että hyväksyn tilanteen melko hyvin ja en koskaan halua lapsia joten mietin monesti onko minulla sitten pakko olla parisuhde. Onko minun tavallaan "oikeus" saada parisuhde jos en perhettä halua. Tätä mietin paljon ja ehkä haluan niiden saavan suhteen ensin, jotka lapsia tahtoisivat. Tosin kyllähän sitä toivoa on, kun vanha tätinikin sai vielä lähemmäs eläikää puolison. Itse pelkään vaan sitä, että erakoidun entisestään ja myös tuo jonkun kirjoittama erillisyys muista on tottua. Minun ei ole helppo tutustua muihin ja koen monesti olevani erilainen kuin joku muu. Mitään diagnoosia tosin ei ole, mutta vähän outo, ujo, pelokas sekä muuten omalaatuinen olen. Joskus mietin, että tämä on ihan oikein, kun olen yksin ja parempi ollakin. Tosin en silti näin yksin tahtoisi olla. Niin tuttua myös lukea jonkun viesti siitä, ettei ole oikein ketään läheisiä. Jos on niin yksin niin vaikeaa saada uusia ihmisiä elämäänsä muutenkaan. Kappalejakojen puuttumisesta pahoittelut.