Lue keskustelun säännöt.
Hei lapsettomat avioparit tai avoparit, eikö teitä pelota, jos puolisonne kuolisikin ennen itseänne ?
27.04.2021 |
Eikö olisi hirveää jäädä yksin, ettei teillä olisi yhtään yhteistä lasta, ja etenkin aikuista, tervettä omillaan asuvaa aikuista lasta, joka olisi teidän tukenanne vaikeassa ja surullisessa tilanteessanne?
Minua pelottaa puolisoni mahdollinen poisnukkumisensa, vaikka minulla ja puolisollani on yhteisiä omia lapsia ja lapsenlapsiakin. On minulla muutamia sisaruksia ja puolisollanikin, mutta en luota heidän antamaansa tukeensa ihan kaikissa asioissa, enemmänkin luotan hyviin ystäviini, mutta eihän ystäväänkään voi aivan kaikissa asioissaan tukeutua siten kuin omiin läheisimpiin ihmisiinsä. Molempien minun sekä aviopuolisoni omat vanhemmat ovat jo kuolleet.
Minusta olis pelottavaa jäädä vastuuseen ihan yksin kodistaan ja kaikesta, mitä on elämän aikana kerääntynyt ympärilleni; mökistä, autosta ja sen huolloista jne.
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota. Enkä tarvitse puolison omaisuutta, saa mennä hänen sisaruksilleen. Kaikki hyvin, kiitos kysymästä.
Mitä minä luin? Periikö lapsettoman aviopuolison hänen perheensä, esim. sisaruksensa Suomessa???
t. ulkosuomalainen
Avioliitossa leski perii. Ehkä tuo kommentoija puhui avoliitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko aikuiselämänsä yksin asuneet lapsettomat sinkut ovat niin tottuneet elämään yksin, että pelkäävätkö he sitten yhtään mitään? Omaa kuolemaansakaan?
Leski, jolla on kuitenkin omia aikuisia lapsia tai vielä alaikäisiäkin, niin eikö heillä ole jotenkin helpompattavampaa, jos ja kun lapsi tai lapset ovat ikään kuin nostamassa surusta ylös kohti elämää?
Minusta ihmisen osa on niin traaginen kaiken kaikkiaan. Mietin joskus, että onkohan täällä maapallomme päällä yhtäkään perusteellisen onnellista aikuista ihmistä olemassakaan? Väliaikaisesti ihminen voi olla onnellinen, mutta ne ovat vain hetkiä tai jaksoja elämän aikana.
No, pelkään monia asioita, mutta kuolemaa en. Kaikki loppuu siihen, joten en sitä pelkää.
Älä valehtele, ettet pelkää kuolemaasi, sillä sellaista ihmistä tuskin onkaan, ja jos onkin, niin hän ei ole normaali mieleltään.
En minä nyt ainakaan omaa kuolemaani pelkää, sittenhän ei ainakaan ole enää mitään murhetta maailmassa. Ei se ole epänormaaliutta jos ei jaa sinun ajatusmaailmaasi. Melkein jopa väittäisin päinvastoin.
Huh onpa itsekästä ajattelua, jos lasten hankkiminen perustellaan sillä, että lapset sitten hoitaa vanhat vanhemmat ja vieläpä hymyssä suin. Omaa elämäähän näillä lapsilla ei voi olla. Ja se tuttu vela on tässäkin skenaariossa mukamas se itsekäs tyyppi :D
Noh, trollihan tää on, mutta kyllä tää aihe nousee täälläkin usein esille. Eli näitä itsekkäitä vanhempia vaan on paljon.
P.s. Mikä ihmeen oletus on, että sinkkuihiminen ois automaattisesti yksinäinen?
Olen käynyt läpi kipeän eron pitkäaikaisesta puolisosta, ja ajatellut että elämä on nyt pilalla kun ei saanutkaan elämän pituista puhdasta rakkautta. Mutta tämän ketjun luettuani näen asiassa ensi kertaa hyviä puolia, kiitos siitä. Voin vain kuvitella kuinka kädettömiä ja lamaantuneita sellaisista ihmisistä voi tulla, jotka ovat nuorena menneet yhteen, eivätkä koskaan oppineet pärjäämään yksin, ja kun toinen kuolee niin ollaan yhtäkkiä ihan vasta kotoa muuttaneen nuoren tasolla kaiken suhteen vaikka ollaan esim 60-80 v.
Kestävä rakkaus on ihanaa, mutta siihen ei kannata tuudittautua että se kannattelee läpi oman elämän. Ei pidä jättää kaikkea pärjäämistä toisen ihmisen tai omien lasten varaan. Se on aika paha tilanne sitten kun suru toisen kuolemasta ja siihen liittyvät hoidettavat asiat tulevat ajankohtaiseksi, ja hätääntyä vielä ihan perus pärjäämisestä. Tiedän vanhoja miehiä, jotka puolison kuoleman jälkeen ovat joutuneet opettelemaan alusta asti pesukoneen käytön ja ruuan laiton, siis yli eläkeikäiset ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
En ole niin v.....n itsekäs että teen lapsia itseäni hoitamaan ja palvelemaan.
Niin.
Voihan noinkin ajatella.
Miten se aloitus... hankitko puolison itseäsi palvelemaan vai kuin? Onko ihmisten osa palvella sinua?
Palveletko sinä ketään? Vai kuin v...itsekäs oletkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hienoa huomata tämän ketjun kommentoijista, kuinka heitä ei yksin jääminen heilauttaisi toisen puolison kuoltuaan yhtään mitenkään. Eikä sellainen elämänsä tilanne mitenkään pelota. Upeaa, ettei mitään apuja ja tukea edes omilta läheisiltäänkään nämä hehkuttajat pärjäämisestään tulisi tarvitsemaan. Juu yksinhän ihminen on, mutta miksi noita muita ihmisiä sitten on ympärillä, kun ei niitä edes tarvita.
Miten olisi sellaiset syyt kuin toisen seurasta nauttiminen, rakkaus, ystävyys, yhteiset kokemukset?
Aika surullista, jos ihmissuhteet perustuvat tarpeeseen saada apua tai tukea, vieläpä jossain käytännön asioissa. Ja ainoa joka auttaa on jälkikasvu, joka sekin tehty ilmeisesti tukemaan avutonta vanhempaansa.
Mutta vello vaan niissä itsekkäissä kauhukuvissasi äläkä missään nimessä käytä sitä aikaa vaikka niiden mieltä vaivaavien asioiden opetteluun. Marttyyrimummohan on kaikkien suosikki.
Vierailija kirjoitti:
Välittyy minun kaltaiselleni perheelliselle miehelle vahva emotionaalinen denialismi tästä ketjusta sen osalta, että yksin asuminen on ihan tutkitusti vakava terveysriski ja yleensäkin elämän laadun heikentäjä.
Mutta joo, ihminen pysyy toki psyykisesti eheänä jos tekee omista uskomuksistaan tosia.
Naisille on tutkitusti terveellisintä asua yksin. Yksinasuvat naiset ovat onnellisempia kuin parisuhteessa tai lasten kanssa elävät.
Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa.
Itse olen lapseton ja tietysti ajatus oman puolison menettämisestä on pelottava. En kuitenkaan osaa ajatella asiaa niin, että oma lapsi jotenkin muuttaisi tilannetta. Paperilla varmasti muuttaisi, mutta koska kukaan meistä ei voi hallita elämää ja sen kulkua, ei tähän kannata tuudittautua. Eikä ainakaan kannata alkaa pelkäämään elämää ja pärjäämistä siinä pahimmassa tilanteessa.
Joku viittasikin siihen, että ennen vanhaan lapsia tehtiin vanhuuden turvaksi. Näin on edelleen kehittymättömissä maissa ja maissa, joissa kulttuuri ohjaa lapsia huolehtimaan vanhuksistaan. Suomessa meillä on kuitenkin melko hyvät palvelut. Toisaalta en koe sitä, että oma lapsi joutuisi huolehtimaan minusta tilanteessa, jossa en itse pärjäisi, hyvänä ratkaisuna.