Lue keskustelun säännöt.
Hei lapsettomat avioparit tai avoparit, eikö teitä pelota, jos puolisonne kuolisikin ennen itseänne ?
27.04.2021 |
Eikö olisi hirveää jäädä yksin, ettei teillä olisi yhtään yhteistä lasta, ja etenkin aikuista, tervettä omillaan asuvaa aikuista lasta, joka olisi teidän tukenanne vaikeassa ja surullisessa tilanteessanne?
Minua pelottaa puolisoni mahdollinen poisnukkumisensa, vaikka minulla ja puolisollani on yhteisiä omia lapsia ja lapsenlapsiakin. On minulla muutamia sisaruksia ja puolisollanikin, mutta en luota heidän antamaansa tukeensa ihan kaikissa asioissa, enemmänkin luotan hyviin ystäviini, mutta eihän ystäväänkään voi aivan kaikissa asioissaan tukeutua siten kuin omiin läheisimpiin ihmisiinsä. Molempien minun sekä aviopuolisoni omat vanhemmat ovat jo kuolleet.
Minusta olis pelottavaa jäädä vastuuseen ihan yksin kodistaan ja kaikesta, mitä on elämän aikana kerääntynyt ympärilleni; mökistä, autosta ja sen huolloista jne.
Kommentit (108)
Minua ei pelota jäädä yksin vastuuseen omasta omaisuudestani, itse sen olen hankkinut ja itse siitä vastuun kannan. Miehen omaisuus menee hänen veljelleen, siitä ei ole minulle mitään huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä täälläkään pelota. Enemmän tuntuu olevan huolta vanhemmilla jo aikuisista lapsistaan ja toisaalta lapsilla ikääntyvistä vanhemmista. Ei sitä huoletonta elämää saa missään olosuhteissa, mitä vaan voi sattua milloin vain.
Koko aikuiselämänsä yksin asuneet lapsettomat sinkut ovat niin tottuneet elämään yksin, että pelkäävätkö he sitten yhtään mitään? Omaa kuolemaansakaan?
Leski, jolla on kuitenkin omia aikuisia lapsia tai vielä alaikäisiäkin, niin eikö heillä ole jotenkin helpompattavampaa, jos ja kun lapsi tai lapset ovat ikään kuin nostamassa surusta ylös kohti elämää?
Minusta ihmisen osa on niin traaginen kaiken kaikkiaan. Mietin joskus, että onkohan täällä maapallomme päällä yhtäkään perusteellisen onnellista aikuista ihmistä olemassakaan? Väliaikaisesti ihminen voi olla onnellinen, mutta ne ovat vain hetkiä tai jaksoja elämän aikana.
Ei pelota. Olen ihan normaali, työssäkäyvä ihminen, joka osaa hoitaa asiansa. Surullinen olisin, mutta eipä ole tullut mieleenkään pelätä sitä etten muka pärjäisi itsekseni.
Ei pelota. Meillä ei ole autoa ja muista asioista osaan huolehtia. Pyydän apua jos en jotain osaa/tiedä ja maksan kyllä ammattilaiselle jos tarvitsee vaikka jotain korjaustöitä tai remppaa tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole niin v.....n itsekäs että teen lapsia itseäni hoitamaan ja palvelemaan.
Ainokaisemme kuoli leukemiaan 20-vuotiaana. Jos jäisin yksin, osaisin kyllä hoitaa kodin asiat, auton veisin huoltoon merkkikorjaamolle huolto-ohjelman mukaan. Elämä ei mene aina niin kuin suunnittelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei pelota enkä ole koskaan ajatellut asiaa noin. Jos menettäisin myös sisarukseni, niin sitten kokisin itseni yksinäiseksi, muttei sekään pelottaisi.
Olisi varmasti paljon asioita, joita joutuisin miettimään, että miten se nyt menikään. Meillä työt ovat jakautuneet ”miesten ja naisten” töihin, mutta uskon selviytyväni kaikesta. Talousasiat kiinnostavat ja muutoinkin olen niissä parempi kuin mieheni, joten sekään ei koituisi ongelmaksi. Itsellä on aina ollut helppo luopua kaikesta materiasta, joten voisi laittaa kaiken itselle tarpeettoman myyntiin.
Vierailija kirjoitti:
Koko aikuiselämänsä yksin asuneet lapsettomat sinkut ovat niin tottuneet elämään yksin, että pelkäävätkö he sitten yhtään mitään? Omaa kuolemaansakaan?
Leski, jolla on kuitenkin omia aikuisia lapsia tai vielä alaikäisiäkin, niin eikö heillä ole jotenkin helpompattavampaa, jos ja kun lapsi tai lapset ovat ikään kuin nostamassa surusta ylös kohti elämää?
Minusta ihmisen osa on niin traaginen kaiken kaikkiaan. Mietin joskus, että onkohan täällä maapallomme päällä yhtäkään perusteellisen onnellista aikuista ihmistä olemassakaan? Väliaikaisesti ihminen voi olla onnellinen, mutta ne ovat vain hetkiä tai jaksoja elämän aikana.
Sata pistettä taivutuksesta helpompattavampi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isoäitini eli melkein satavuotiaaksi. Oli leski viimeiset vuosikymmenet. Hiljakseen myös kaikki ystävät=ikätoverit kuolivat. Kertoi aina kuinka vaikeaa ikäihmisenä on saada uusia ystäviä. Kyllä siinä tilanteessa lapset ja lapsenlapset pelastivat tilanteen.
Mutta nykyään ajatellaan hyvin lyhytnäköisesti elämää. Jäisivät ne kivat Indonesian reissut ym. väliin jos tähän lapsen tekisi.
En tarkoita kirjoituksella tahattomasti lapsettomia. Itsekin vasta hedelmöityshoitojen kautta onnistunut.
Nää lapselliset on varsinaisia pelkääjiä. Lapsena jo alettava horaamaan että saa edes jonkun peiskajoukon nurkkiin muttaa varmuuden vuoksi ja sitten pitää vääntää kersalauma, joka velvoitetaan mammaa hoitamaan loppuelämä.
Ei tarvi ihmetellä että narsistinen ameeban tasolle elämäkolumammeli hylätään jonnekin Attendon kidutuslaitokseen ja lapset ryntää kirkuen vapauteen niin pian kun jalat kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukaan normaaliälyllä varustettu ihminen ei voi laskea elämäänsä toisten varaan. T. Lapseton leski joka pärjää ihan hyvin.
Ei tuollaisia asioita ihmiset mieti.
Elämään pitää luottaa ja elää eteenpäin. Voihan se puoliso sairastuakin vakavasti ja joutua pyörätuoliin.
Eikä niistä lapsista ole suurta iloa, kun yksin jää. Lapsilla on oma elämä, oma perhe ja omat lapset ja työt.
Eivät ne lapset tule lesken luo asumaan. Ja monet asuvat vielä kaukana, toisella puolen Suomea.
Yksin se leski jää kaikissa tapauksissa elämään ja asumaan, oli sitten vaikka miten monta lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nää lapselliset on varsinaisia pelkääjiä. Lapsena jo alettava horaamaan että saa edes jonkun peiskajoukon nurkkiin muttaa varmuuden vuoksi ja sitten pitää vääntää kersalauma, joka velvoitetaan mammaa hoitamaan loppuelämä.
Ei tarvi ihmetellä että narsistinen ameeban tasolle elämäkolumammeli hylätään jonnekin Attendon kidutuslaitokseen ja lapset ryntää kirkuen vapauteen niin pian kun jalat kantaa.
Puhutpa rumasti äidistäsi ja sisaruksistasi
En jaksa tuhlata elämääni tuollaisten asioiden pelkäämiseen. Koska tahansa voi kuitenkin tapahtua mitä tahansa. Ihan niinkuin se lasten tekeminen suojaisi jotenkin pahoilta asioilta.
50 % parisuhteessa olevista kuolee ensin, niin se vaan on. Eikä sitä lapsiakaan voi (tai ainakaan pitäisi) tehdä sillä silmällä että heittäytyy sitten joskus heidän taakakseen. Nuo käytännön asiat on ihan hoidettavissa olevia, ja voit alkaa valmistautua vaikka heti vähintään miettimällä tai harjoittelemalla tekemistä. Kuulostaa myös, että sinulla on suurikin turvaverkko johon tukeutua tarvittaessa.
Pelkään kyllä avopuolisoni kuolemaa joskus (hänen sisaruksensa ja toinen vanhemmista kuolivat neljänkympin molemmin puolin). Mutta ajattelisin , että onni onnettomuudessa kun ei jää lapsia yksinhuollettavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Isoäitini eli melkein satavuotiaaksi. Oli leski viimeiset vuosikymmenet. Hiljakseen myös kaikki ystävät=ikätoverit kuolivat. Kertoi aina kuinka vaikeaa ikäihmisenä on saada uusia ystäviä. Kyllä siinä tilanteessa lapset ja lapsenlapset pelastivat tilanteen.
Mutta nykyään ajatellaan hyvin lyhytnäköisesti elämää. Jäisivät ne kivat Indonesian reissut ym. väliin jos tähän lapsen tekisi.
En tarkoita kirjoituksella tahattomasti lapsettomia. Itsekin vasta hedelmöityshoitojen kautta onnistunut.
En ymmärrä yhteyttä Indonesian reissun ja lapsen tekemisen välillä. Kumpaakaan en ole tehnyt. Yksin on aika monesta asiasta elämässä jo selvinnyt, joten enköhän läheisten kuolemistakin - elämä vain kulkee niin, oli siinä lapsia, ystäviä, tuttuja tai sukulaisia. Yksin meistä jokainen täällä on.
Ei ole kumppania mikä kuolisi. Lapset on aikuisia ja niillä omat elämät. En nyt ymmärrä ap:n ajatusmaailmaa. Yksinhän tätä elämää on aina eletty.
Ei pelota. Enkä tarvitse puolison omaisuutta, saa mennä hänen sisaruksilleen. Kaikki hyvin, kiitos kysymästä.