Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isovanhemman kuolema
11.09.2022 |
Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että menetin vasta nyt 40-vuotiaana toisen hyvin tärkeän isovanhempani, hänen puolisonsa on vielä elossa.
(Toisen puolen isovanhemmat kuolivat ollessani ihan pieni, joten he eivät ole koskaan olleet elämässäni).
Mutta nyt vasta tuntuu siltä, että oma "lapsuuteni" on ohitse ja kuolema on tullut osaksi elämääni. Enää ei tule sellisia lapsuuden kesiä mummolassa, tai enää ei ole edes sama asia mennä sinne kylään kun toinen heistä puuttuu. Ja kohta ei ole enää sitä toistakaan.
Kun kuolema tulee kunnolla läsnä elämään vasta näinkin vanhana, niin en tiedä miten jatkaa tästä. Miten tähän tottuu? Kohtahan ne omatkin vanhempani kuolevat jo ikänsä puolesta.
Toisaalta onhan se ihanaa, että olen saanut pitää isovanhempani elämässäni näin pitkään ja omakin lapseni pääsi heihin molempiin tutustumaan.
Taisi tulla siis vain ikäkriisi.
Kommentit (15)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä.
Siihen tottuu ajan kanssa. Kokonainen vuosi pitää kulua, jolloin koko vuoden perinteiset asiat on ravisteltu. Mutta kyllä se siitä sitten.
T: 10-vuotiaana ensimmäisen ja 23-vuotiaana viimeisen menettänyt
Ihana, että olet saanut pitää rakkaan isovanhempasi noin pitkään. Itsekin mietin, että olen onnekas, että lapseni ehti tavata isoisäni, joka oli kyllä supervaari.
Mielestäni nuo pohdintasi ovat hyvinkin luonnollisia ja olennainen osa surutyötä. JOkainen suree omalla tavallaan, toinen haluaa surra yksin, toinen saa apua jakamalla suruaan, joku kirjoittaa ajatuksiaan ja saa siitä apua, joku taas esim. urheilee ja liikkuu luonnossa. toivottavasti löydät oman tapasi surra ja käsitellä menetystäsi.
Minä sain pitää viimeisen isovanhempani lähes 50-vuotiaaksi. Ymmärrän ajatuksiasi erittäin hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaiken on vaan totuttava. Muista ei katso ikää kun kuolema vie ihmisiä elämästä viereltä. Joten kohtele jokaista edessä olevaa ihmistä siten kun toivot itseäsi kohdeltavan.Koskaan et tiedä näetkö enää huomenna henkilöä ,jota kenties olet kohdellut huonosti?Tai mennyt kiireen taakse, et tavannut sukusi vanhimpia tai edes vanhempiasi? Omatuntohan se suurin syy joka kolottaa.Kukat on ojenettava eläessä ,kun ihminen kuollut ,on kuollut.Ei niitä kukkia enää näe.
Menetin viimeisen isovanhemman, kun olin 7-vuotias, mutta silti muistan mummolassa vietettyjä aikoja. Molemmat vanhempani menetin ennen kuin täytin 34 vuotta, ja tuo tuntui iahn liian aikaiselta. Monia yhteisiä hetkiä jäi kokematta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet kyllä tosi onnekas, kun olet saanut pitää isovanhemmat noin pitkään.
No eikö ne lapsuuden kesät loppuneet jo aikoja sitten, jos olet jo 40-vuotias? Luulisi sinun käyneen isovanhemman luona ihan hänestä huolta pitäen eikä romantisoiden lapsuuden kesiä. Sori, kuulostaa nuo sinun muistelot vähän oudolta tuossa iässä jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No eikö ne lapsuuden kesät loppuneet jo aikoja sitten, jos olet jo 40-vuotias? Luulisi sinun käyneen isovanhemman luona ihan hänestä huolta pitäen eikä romantisoiden lapsuuden kesiä. Sori, kuulostaa nuo sinun muistelot vähän oudolta tuossa iässä jo.
Ap vastaa..
Tokihan ne lapsuuden kesät loppuivat jo lapsena, mutta olen ollut siinä onnekkaassa asemassa, että että me lapsenlapset olemme kokoontuneet (edes osa) isovanhemmille edelleen vielä viime vuosinakin. Ei se ihan samaa enää ollut, mutta lähellä sitä kuitenkin.
Minua myös jännittää tämä, koska edessä on. Olen 30 vuotias ja enää toiset vanhemmat jäljellä, jotka vetelee viimeisiään. Myös vanhemmat sairastelee. Olen yrittänyt miettiä tätä asiaa ja toisaalta olla miettimättä. Tuntuu pelottavalta, että se oma tukiverkko pikkuhiljaa tippuu pois ja itse pitäisi olla sitten se aikuinen, eikä enää jonkun lapsi tai lapsenlapsi. Itselleni isovanhemmat on valtavan tärkeitä ja en tiedä miten elämä jatkuu kun niin iso ja merkittävä osa otetaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaiken on vaan totuttava. Muista ei katso ikää kun kuolema vie ihmisiä elämästä viereltä. Joten kohtele jokaista edessä olevaa ihmistä siten kun toivot itseäsi kohdeltavan.Koskaan et tiedä näetkö enää huomenna henkilöä ,jota kenties olet kohdellut huonosti?Tai mennyt kiireen taakse, et tavannut sukusi vanhimpia tai edes vanhempiasi? Omatuntohan se suurin syy joka kolottaa.Kukat on ojenettava eläessä ,kun ihminen kuollut ,on kuollut.Ei niitä kukkia enää näe.
Ap vastaa..
Tämä on niin totta mitä kirjoitat. Onneksi kävin isovanhempieni luona kuukausittain, sain vielä hyviä hetkiä molempien kanssa ihan loppuun asti. Ja sain arvokkaita kuvia, joista voin heitä muistella.
Ja nyt tiedän, että haluan käydä vielä tämän elossa olevankin luona riittävän usein, jotta hän saa tuntea olevansa tärkeä minulle.
Niin helposti läheiset unohtuvat siinä arjen kiireessä, varsinkin kun eivät asu niin lähellä, että työpäivän jälkeen olisi mahdollista piipahtaa kylään. Koskaan kun ei tiedä milloin on kenelläkin se viimeinen päivä. Sen muistaa vielä paremmin nyt, kun yhden tärkeän henkilön on menettänyt. Vaikka tämä kuolema oli jo ennustettavissa, niin silti se lopullinen voinnin heikentyminen on aina odottamaton yllätys.
Vierailija kirjoitti:
Oho, oletpas ollut onnekas kyllä. Olen saman ikäinen ja veli on ainoa elossa oleva tuttu sukulainen. Puolet vanhasta kaveriporukastakin on jo haudassa.
Teillähän villiä menoa on. Oletko kirjallinen teos vai pohojalaanen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua myös jännittää tämä, koska edessä on. Olen 30 vuotias ja enää toiset vanhemmat jäljellä, jotka vetelee viimeisiään. Myös vanhemmat sairastelee. Olen yrittänyt miettiä tätä asiaa ja toisaalta olla miettimättä. Tuntuu pelottavalta, että se oma tukiverkko pikkuhiljaa tippuu pois ja itse pitäisi olla sitten se aikuinen, eikä enää jonkun lapsi tai lapsenlapsi. Itselleni isovanhemmat on valtavan tärkeitä ja en tiedä miten elämä jatkuu kun niin iso ja merkittävä osa otetaan pois.
Juuri tämä, en itsekään tiedä miten elämä jatkuu. Varsinkaan enää sitten, kun toisestakin aika jättää. Suten jo sitä, että isovanhempien maille ei enää kukaan sukulainen muuta. Paikka ollut suvun asumuksessa jo yli vuosisadan. Sekin päättyy. Kai se on se, että omat isovanhemmat asuivat/toinen asuu edelleen aina samassa paikassa, kaikki pysyi lähes samanlaisena neljä vuosikymmentä.
Tiedän, että suren muistojen menetystä. Nyt tuntuu etten muista yhtään mitään lapsuudestani siellä, vaikka oikeasti muistan paljonkin. Onneksi on paljon valokuvia joita katsella. Mutta tuntuu, että paljon on silti jäänyt kysymättä mitä olisin halunnut tietää.
Y:ap
Alue: Aihe vapaa
Oho, oletpas ollut onnekas kyllä. Olen saman ikäinen ja veli on ainoa elossa oleva tuttu sukulainen. Puolet vanhasta kaveriporukastakin on jo haudassa.