Hei lapsettomat avioparit tai avoparit, eikö teitä pelota, jos puolisonne kuolisikin ennen itseänne ?

Kun ei ennenkään ole saanut mitään tukea suvultaan ja perheeltään, niin eipä sitä osaa enää missään tilanteessa odottaakaan.

Itse olen yksin pärjäillyt tähänkin asti, ja jos sitten romahdan jos mies kuolee ennen minua, niin mulla on jo suunnitelma miten päätän päiväni. Jos on talvi, vedän lärvit ja menen ulos istumaan kauniille paikalle metsässä. Jos on kesä, käytän kaasua.

Omaisuus - mitä väliä sillä on? Kai kirjoitan testamentin, mutta ei se niin hirveän tärkeältä tunnu. Mukaansa sitä ei kuitenkaan saa.

Taas yksi aloitus varmaan samalta läheisriippuvaiselta, joka tarvitsee koko ajan jonkun tukea tavallisiin arkiasioihinsa.

Toki on kurjaa ja surullista kun jää yksin kun puoliso kuolee. Varmaan suunnaton ikävä hyvää puolisoa. On myös varmaan vähän hankalampaa kun joutuu yksin tekemään kaikki kotityöt, kun aiemmin on tehty yhdessä. En kyllä siltikään odottaisi, että jos minulla olisi aikuinen lapsi, että hän kävisi minulla siivoamassa ja keittämässä aamukahvit joka aamu. Ihan itse kyllä pärjään ja osaan ostaa palveluja jos tuntuisi, että en enää jaksaisikaan esim. pestä ikkunoita.

Ei voi pelottaa sellaisen menetys mitä ei ole koskaan ollutkaan. Eli olen ikisinkku, parisuhteeseen kelpaamaton, miehille nolla. Siispä koko elämäni olen hoitanut kaiken yksin. En siihen tarvi ketään tueksi. Toki ystäviä on, läheisempiä kuin sisarukset, ja heiltä saan henkisen tuen kyllä. Mutta enpä enää osaisi jokapäiväisessä elämässä tarvita ketään.

Vierailija kirjoitti:

No ei niistä lapsista välttämättä apua ole. Voivat olla hankalia persoonia, katkaista välit, olla kiireisiä uraihmisiä, muuttaa ulkomaille/toiselle puolelle Suomea, ajautua huonoille teille, rikoksiin ja syrjäytyä, paljastua psykopaateiksi jne. jne.

Yksin olemme jokainen lopulta.

Ja vaikka olisi ihan tavallinen sinkkuna elelevä tytär, niin ei häntäkään ole oikein velvoittaa äidin hoivaajaksi, niin kuin joskus sata vuotta sitten vanhapiikatyttärille saattoi käydä. Aikuisella lapsella on aina oma elämänsä, omat ilonsa ja huolensa ja ihmissuhteensa.

Jos välit ovat pysyneet läheisinä, niin mukavaa. Mutta ei omille lapsilleen koskaan voi sälyttää vastuuta vanhempiensa holhoamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Olen ihan normaali, työssäkäyvä ihminen, joka osaa hoitaa asiansa. Surullinen olisin, mutta eipä ole tullut mieleenkään pelätä sitä etten muka pärjäisi itsekseni.

Eihän tässä nyt ollut mistään ihmisen normaalisuudesta kyse tai työssäkäymisestään. Mutta riippuen sukupuolesta, osaatko hoitaa kaikki kotiin liittyvät tekniset jutut ihan itsenäisesti, tiedätkö esim. auton huolloista ihan kaiken ja kotisi kaikista huoltohommista, hallitsetko esim. uusien koneiden käyttöönoton ihan itsenäisesti, ja osaatko korjata jonkin teknistä taitoa vaativan kodin kohdan kuntoon?  Lähinnä ajattelen näitä naisena, jolla ei ole teknistä koulutustaustaa.

Sitten vieläpä jos jäisit naisena asumaan jonnekin syrjäkylään isoon omakotitaloon ihan yksin, niin eikö mukamas pelottaisi ainakin pimeän aikaan?

En tiedä minkä ikäinen olet/missä ympäristössä olet kasvanut, mutta ei kaikissa perheissä "jaotella" miesten ja naisten töitä. Oma isäni opetti minulle "kaiken" mahdollisen, ja sanoi esim. renkaanvaihdosta että jos ajaa autoa PITÄÄ osata vaihtaa rengas sen sijaan että olettaa/odottaa saavansa apua (jos hajoaa esim. jossain syrjätiellä tmv. ei apua välttämättä ole lähellä)

Samoin opetti kaatamaan puita, tekemään tulet takkaan/sytyttämään nuotion, ja lukemattomia(!) muita taitoja ja asioita joista on aikuisena ollut paljon hyötyä.

Yksi opetuksensa oli, että ne asiat joita ei osaa kannattaa jättää ammattilaislle, ja keskittyä niihin juttuihin jotka osaa, suurin osa "pikku rempoista" on helppo oppia/tehdä itse (jos verrataan vaikka seinan maalausta automaattivaihdelaatikon korjaukseen tmv. niin eri tason hommat oppia "youtubesta" tmv. kautta)

Ja omalle ajalle kannattaa myös antaa arvo: osaisin kyllä vuokrata peräkärryn, ostaa pesukoneen, raahata sen nokkakärryillä kärrystä sisälle ja asentaa paikoilleen, ja viedä vanhan kierrätykseen. Mutta MIELUMMIN maksan muutaman kympin enemmän siitä että joku muu tuo sen kotiin, asentaa, ja vie vanhan pois.

Välittyy minun kaltaiselleni perheelliselle miehelle vahva emotionaalinen denialismi tästä ketjusta sen osalta, että yksin asuminen on ihan tutkitusti vakava terveysriski ja yleensäkin elämän laadun heikentäjä.

Mutta joo, ihminen pysyy toki psyykisesti eheänä jos tekee omista uskomuksistaan tosia.

Kun ei ole viettänyt vuosikausia äitiyslomilla on ehtinyt etenemään uralla ja kerryttämään tuloja niin, että pystyy maksamaan ulkopuoliselle niistä huoltotöistä mitä ei itse osaa tehdä. Ystäviä ja läheisiä taas voi löytyä verisukulaisten ulkopuoleltakin. En siis pelkää.

Mulle tulee kysymyksestä mieleen ex-tuttava, joka soitti keskellä yötä itkien räkä poskella että mitä mä nyt teen! Hän oli 32 ja hätääntyi ajatuksesta, että hänellä ei ole ketään!

Niinpä hän jätti piltsut pois ja hankkiutui raskaaksi, jotta hänellä olisi joku.

Kauhistunut poikaystävä jätti hänet saman tien.

Myöhemmin kun lapsi, joka siis oli tehty jotta ex-tuttavalla olisi joku, oli syntynyt, ja kauhistuksestaan toipunut poikaystävä oli muuttunut avopuolisoksi ja ex-tuttava elelivät päällisin puolin normaalinnäköistä perhe-elämää, kävin heidän luonaan kylässä.

Voin vilpittömästi sanoa, että väkinäisempää tilaisuutta en muista kokeneeni. Avopuoliso tuijotti haikean näköisenä sääriäni, ex-tuttava tarjosi laihaa kahvia ja tarjouspullaa ja yritti turhaan saada siippansa huomiota. Lapsi hakkasi kauhalla lattiaa.

Poistuin korvat soiden ja kiitin luojaa, että tuo ei ollut minun elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Välittyy minun kaltaiselleni perheelliselle miehelle vahva emotionaalinen denialismi tästä ketjusta sen osalta, että yksin asuminen on ihan tutkitusti vakava terveysriski ja yleensäkin elämän laadun heikentäjä.

Mutta joo, ihminen pysyy toki psyykisesti eheänä jos tekee omista uskomuksistaan tosia.

Luitko nyt aloitusta edes, jos puoliso kuolee ja lapset on aikuisia niin yksinhän jäät asumaan joka tapauksessa.

Omakohtaisena kokemuksena ap:n kysymykseen voin kertoa, että kyllä sitä vaan selviää. 

Mutta sen vinkin annan, että laatikaa keskenänne avioehto ja kirjalliset toiveet hautajaisista. Säästytte monilta täysin typeriltä riidoilta hautajaisjärjestelyissä ja joihin ottavat kantaa jopa kummin kaimat pahimmillaan. Myös testamentti, jossa esim, haluaa lahjoittaa onkivehkeet veljenpojalle ja  isoäidin pukukorut lapsenlapselle kannattaa ne kaikki selkeästi merkitä muistiin.

Suru vie niin mennessään. Samaan aikaan ympärillä liihottaa ahneita korppikotkia nokkimassa kuolinpesästä kaikkea hyötyä itselleen, joten puolisoaan säästääkseen mahdollisimman selkokielistä puhetta mitä kuoleman jälkeen haluaa tehtävän.

Lapset eivät ole lesken paras tuki. LApset surevat myöskin ja tarvitsevat kuuntelijaa sekä tukea. Usein leski joutuu olemaan sitä lapsilleen, joten parasta jo tässä vaiheessa sisäistää sekin. 

 

Tottakait pelottaa, koska rakastan häntä niin paljon. Haluan elää elämäämme yhdessä ja pitkään. Rakkaus on niin voimakasta, vaikka meillä on yli kolmenkymmenen vuoden yhteinen taival. On rakkautta, on läheisyyttä, on halauksia ja suudelmia paljon ja joka päivä. Ja seksikin on todella taivaallista ja siinä pääsee niin lähelle toista. Eniten toisen läheisyyden menettäminen, toisen menettäminen siitä viereltä pelottaa. Jokainen varmasti jollain tavalla selviää aina, mutta kyllä se olisi kova paikka. En ikinä ottaisi ketään toista ihmistä enää vierelleni, koska tämä on minun rakkautteni aina ja ikuisesti.

En pelkää, koska tulen taloudellisesti toimeen ihan hyvin. Olisi minulla lapsia tai ei,he eivät muuta luokseni. Heillä on oma elämä ja perheet. Olisi aika suuri vastuu lapsille pitää huolta vain minusta ja pitää itselleni seuraa. Olen pitänyt itseni aina aktiivisena myös puolison kanssa eläessä, että minulla on ystäviä. Ystävien kanssa keskustelut ja myös niiden ihmissuhteiden hoitaminen myös perheen ohessa on tärkeää. Kysyä edes silloin tällöin kiireessä, että kuinka sinulla menee.

Tälläkin palstalla monesti kyseenalaistetaan se vanhemman oma aika, mutta ystävien tapaaminen on myös sijoitus ihmisarvoiseen elämään vanhetessa. On ihanaa soittaa jollekin ystävälle aika ajoin ja vielä aktiivisena ollessaan käydä kylässä.Yhdessä ystävien kanssa nauraminen on vienyt itseäni eteenpäin jo kauan. Niin, yhdessä ystävien kanssa nauraminen on ollut myös sitä omaa aikaa, kun on päässyt juttelemaan muidenkin aikuisten kanssa kuin oman puolison.

Jos käy niin, että puoliso menehtyy ennen itseäni, minulla on myös ystäviä tukemassa minua ja taloudellisesti olemme pitäneet puolison kanssa huolta siitä, että meillä on perusturvallisuus asumisen ja raha-asioiden sujuvuuden kanssa hoidettu, että surutyölle ja hautajaisjärjestelyille on aikaa. Kuolemasta pitää osata puolison kanssa keskustella riittävän ajoissa, ettei turvattomuus ole vahvasti läsnä. Jo pelkästään rakkaasta elämänkumppanistaan luopuminen on raskasta. Kaikki ei selviä sydänsuruistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Olen ihan normaali, työssäkäyvä ihminen, joka osaa hoitaa asiansa. Surullinen olisin, mutta eipä ole tullut mieleenkään pelätä sitä etten muka pärjäisi itsekseni.

Eihän tässä nyt ollut mistään ihmisen normaalisuudesta kyse tai työssäkäymisestään. Mutta riippuen sukupuolesta, osaatko hoitaa kaikki kotiin liittyvät tekniset jutut ihan itsenäisesti, tiedätkö esim. auton huolloista ihan kaiken ja kotisi kaikista huoltohommista, hallitsetko esim. uusien koneiden käyttöönoton ihan itsenäisesti, ja osaatko korjata jonkin teknistä taitoa vaativan kodin kohdan kuntoon?  Lähinnä ajattelen näitä naisena, jolla ei ole teknistä koulutustaustaa.

Sitten vieläpä jos jäisit naisena asumaan jonnekin syrjäkylään isoon omakotitaloon ihan yksin, niin eikö mukamas pelottaisi ainakin pimeän aikaan?

Olen lapsettoman pariskunnan naispuolisko. Osaan aika paljon asioita. Jos en osaa jotain, minä opettelen sen tai maksan palvelusta ammattilaiselle. Esim. nykyajan autot ovat liikkuvia tietokoneita, ei niitä enää rassailla itse. Renkaat ja huollot voi hoitaa liikkeessä. Osaan myös myydä itselleni tarpeettomat tavarat pois.

Pidän talvesta, pimeästä ja yksinolosta. Yksin lemmikkien kanssa erämaassa eläminen olisi autuas ajatus. Työelämän kannalta se ei nyt vielä ole toimiva ratkaisu. En ole edes lapsena pelännyt yksinoloa tai pimeää.

Me myös perimme toisemme l. se joka ensin kuolee, perii toisen. Muut sukulaiset saavat odotella molempien kuolemista ellemme tee testamenttia vaikkapa eläintensuojelulle.

Ihminen on todellisuudessa aina aika yksin, päänsä sisällä. Kannattaa opetella tuntemaan itsensä ja viihtymään itsensä kanssa niin ei tarvitse pelätä tällaisiakaan ajatuksia mitä ap:lla on.

Totta kai pelottaa, että puolisoni kuolee ennen mua. Jos tekisin lapsia, pitäisi niidenkin puolesta pelätä koko ajan jotain.

Vastauksista voin lukea sen, että enemmistö vastaajista on aivan pihalla mitä on kun puoliso kuolee.

MIstä ihmeestä tuo hullu ajatus lapsista, jotka ottavat vastuun leskeksi jääneestä vanhemmastaan? Onko ajatus se, ettei leskeksi voi jäädä kuin iäkäs vanhus?  

Leskiä löytyy joka ikäluokasta alkaen alle 30 vuotiaista pareista, joilla on pieniä lapsia. Tai keski-ikäisiä murrosikäisine lapsineen. Ja lapsetko sitten se lesken turva? Hah hah! Suosittelen tutustumaan leskeyteen ihan ajatuksen kanssa.

Se, että iäkäs vanhempi kuolee ja jäljelle jää sitten se puoliraihnas muistisairas vanhempi ei enää tarvitse kuin turvallisen hoitokodin. 

kaikki tuollainen romanttinen höpinä leskivanhemman auttamisesta kertoo vanhempien hyvin itsekkäistä kasvatustavoista, jossa ei ole hetkeksikään jääty pohtimaan olisikohan lapsellakin surua ja voimaantumisen tarvetta?  On hyvä jakaa surua, mutta ei kaataa sitä aikuistenkaan lasten niskaan. 

 

Ei kai tuollaisten käytännönasioiden takia kannata pelätä. Opettele nyt hoitamaan asioita ja sen mökinkin voit sitten myydä tarvittaessa. Naimisissa ollessa en koskaan ajatellut tuollaisia ja eron jälkeen olen oikein hyvin pärjännyt yksin.

Ap, siis suurin huolesi on, että sitten pitää yksin hoitaa omat talot ja tavarat?

Minkäs takia oikeastaan oletkaan parisuhteessa?

Minulla on oma talo ja auto ja tavarat, ja vastaan niistä jo nyt. En valitse puolisoa sen mukaan. Minulla on ystävät ja sukulaiset, jotka tukevat minua vastoinkäymisissä. En ole tehnyt lapsia pönkittämään minun elämääni.

Leskiäiti kirjoitti:

Vastauksista voin lukea sen, että enemmistö vastaajista on aivan pihalla mitä on kun puoliso kuolee.

MIstä ihmeestä tuo hullu ajatus lapsista, jotka ottavat vastuun leskeksi jääneestä vanhemmastaan? Onko ajatus se, ettei leskeksi voi jäädä kuin iäkäs vanhus?  

Leskiä löytyy joka ikäluokasta alkaen alle 30 vuotiaista pareista, joilla on pieniä lapsia. Tai keski-ikäisiä murrosikäisine lapsineen. Ja lapsetko sitten se lesken turva? Hah hah! Suosittelen tutustumaan leskeyteen ihan ajatuksen kanssa.

Se, että iäkäs vanhempi kuolee ja jäljelle jää sitten se puoliraihnas muistisairas vanhempi ei enää tarvitse kuin turvallisen hoitokodin. 

kaikki tuollainen romanttinen höpinä leskivanhemman auttamisesta kertoo vanhempien hyvin itsekkäistä kasvatustavoista, jossa ei ole hetkeksikään jääty pohtimaan olisikohan lapsellakin surua ja voimaantumisen tarvetta?  On hyvä jakaa surua, mutta ei kaataa sitä aikuistenkaan lasten niskaan. 

 

Aivan samaa ihmettelen. Tähän voisin lisätä vielä senkin, että se lapsikin voi sairastua vakavasti (fyysisesti tai psyykkisesti) tai jopa kuolla ennen vanhempaansa. Ei ole mitenkään harvinaista. Eikä sekään ole itsestäänselvyys, että lapsi edes syntyy terveenä. Kehitysvammainen lapsi ei kyllä vanhemmistaan huolehdi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Olen ihan normaali, työssäkäyvä ihminen, joka osaa hoitaa asiansa. Surullinen olisin, mutta eipä ole tullut mieleenkään pelätä sitä etten muka pärjäisi itsekseni.

Eihän tässä nyt ollut mistään ihmisen normaalisuudesta kyse tai työssäkäymisestään. Mutta riippuen sukupuolesta, osaatko hoitaa kaikki kotiin liittyvät tekniset jutut ihan itsenäisesti, tiedätkö esim. auton huolloista ihan kaiken ja kotisi kaikista huoltohommista, hallitsetko esim. uusien koneiden käyttöönoton ihan itsenäisesti, ja osaatko korjata jonkin teknistä taitoa vaativan kodin kohdan kuntoon?  Lähinnä ajattelen näitä naisena, jolla ei ole teknistä koulutustaustaa.

Sitten vieläpä jos jäisit naisena asumaan jonnekin syrjäkylään isoon omakotitaloon ihan yksin, niin eikö mukamas pelottaisi ainakin pimeän aikaan?

Teknisiin asioihin ja remontteihin voi ostaa ammattiapua. Ei ne miehetkään kaikesta kaikkea tiedä. Maalla asutaan nyt ja puoliso on reissu töissä, joten paljon on tullut yksin oltua, ei pelota. Lapsia on, mutta opiskelevat muualla, enkä todellakaan aio olla jarruna heidän unelmilleen.

Olen itse niin väsynyt oman vanhempani ainaiseen pelkoon kaikesta ja sitä myötä tulevaan negatiivisuuteen (jota ollut aina) varsinkin kun itsellä olisi valta ja avaimet tehdä elämästään hyvää. Ymmärrän suuren surun kun puoliso rinnalta lähtee. Kuitenkin se ettet mitään voi tehdä jos jotain sattuu, tai teet jotain niin kuin edesmennyt puoliso on tehnyt vaikka itse olisit sitä mieltä että toinen tapa olisikin parempi. Ikäänkuin olisi pyhäinhäväistys tehdä jotain toisin. Minun näkökulmastani tuo pelko hävittää oman ajattelun, etkä uskalla tehdä päätöksiä ja silloin vasta oletkin riippuvainen toisista.

Kysymys aloittajalle, oletko koskaan asunut yksin, ollut vastuussa vain itsestäsi ja omista asioistasi vai onko aina ollut joku muu johon turvaudut kun jotain pitää hoitaa? Osaatko tehdä yksin päätöksiä?

Pelko rajoittaa sinua elämästä. Nämä ovat asioita joita tapahtuu halusi tai ei, ei niitä kannata murehtia etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota. Olen ihan normaali, työssäkäyvä ihminen, joka osaa hoitaa asiansa. Surullinen olisin, mutta eipä ole tullut mieleenkään pelätä sitä etten muka pärjäisi itsekseni.

Eihän tässä nyt ollut mistään ihmisen normaalisuudesta kyse tai työssäkäymisestään. Mutta riippuen sukupuolesta, osaatko hoitaa kaikki kotiin liittyvät tekniset jutut ihan itsenäisesti, tiedätkö esim. auton huolloista ihan kaiken ja kotisi kaikista huoltohommista, hallitsetko esim. uusien koneiden käyttöönoton ihan itsenäisesti, ja osaatko korjata jonkin teknistä taitoa vaativan kodin kohdan kuntoon?  Lähinnä ajattelen näitä naisena, jolla ei ole teknistä koulutustaustaa.

Sitten vieläpä jos jäisit naisena asumaan jonnekin syrjäkylään isoon omakotitaloon ihan yksin, niin eikö mukamas pelottaisi ainakin pimeän aikaan?

Mitä ihmettä???? No entäs, jos kaikki lapset olisivat tyttöjä?

Mä erosin 20 vuotta sitten. Lapsia on, ovat jo aikuisia. En ole mennyt uudelleen parisuhteeseen. Kummasti on onnistunut kaikki kodin huoltotyöt. Joko olen tehnyt homman itse tai palkannut ammattilaisen. Esim kun  ostan uuden pesukoneen, ostan siihen samalla kotiinkuljetuksen, asennuksen ja vanhan koneen pois viemisen. Helppoa. Omakotitalossa syrjäkylillä ei ole yhtään sen pelottavampaa kuin mökillä syrjäkylillä.