Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voidaan harkita yhteenmuuttoa vasta kun miehen lapset muuttaneet kotoa?
05.04.2021 |
Ollaan 49-56 v seurusteleva uusio pari. Asumme erikseen. Meillä kummallakin on 2 lasta aiemmista avioliitoista ja jotka asuvat osin luonamme (50/50 käytäntö kummallakin). Kaikki tulevat juttuun kaikkien kanssa. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, kun mies ei ehdota yhteenmuuttoa. Vanhan liiton naisena koen että tämä ehdotus on miehen tehtävä.
No nyt talossani alkaa putkiremontti syksyllä, joten vastaan tulee joka tapauksessa muutto, remontti kestää viikkoja. Minä nyt sitten itse ehdotin että josko muuttaisimme yhteen tässä. Olemme olleet jo 2v yhdessä, joten en näkisi kovin suurena "riskinä" yhteenmuuttoa. Mutta sitten tippui pommi: Mies sanoi että niin kauan kun lapset eivät ole omilleen, ei harkitsekaan yhteenmuuttoa. Lapsensa ovat siis 11 ja 15v.
En kysy teiltä, arvon vauvalaiset, mitä tekisin, koska tiedän sen jo itsekin: en jaksa odottaa ehkä kymmentä vuotta, vaan päätän suhteen. Olen vielä shokkitilassa joten kykenen toimimaan asiassa vasta kohta. Ilmoitin kyllä miehelle että olin järkyttynyt kuulemastani. Hän kuittasi vain että näin on.
Mutta miten tämä on mahdollista, ettei hän ole tuota aiemmin sanonut? Okei, en ole minäkään ottanut puheeksi yhteenmuuttoa (kerroinkin jo miksi). Olenko mä sittenkin joku pelkkä pano? Mutta miksi nähdä tämä kaikki vaiva, saisi sitä seksiseuraa vähemmälläkin panostuksella?
Omat lapsenikin ovat sanoneet että olisi kiva asua kaikki samassa (kaikki tullaan siis harvinaisen hyvin toimeen). Mun täytyy nyt kelata ajan kanssa, mitä sanon heillekin.
Olen kuullut näistä (yleensä ovat naisia) että eivät halua muuttaa yhteen ennenkuin lapset ovat aikuisia, mutta en arvannut että tällainen tulee puskista omalle kohdalleni. Luulin kyseessä olevan marginaaliporukan ja ehkä erityislapset, silloin voi olla ettei saa liikaa muutoksia tuoda lapsen elämään. Tai jos uusi sulhaskandidaatti on joku juoppo tms, niin toki ymmärrän. Tässä ei kuitenkaan ole sellaisesta kysymys. Traumatisoitunut mies?
Ja jos ajatellaan että tuo 11-v muuttaisi kotoa vaikka 20-vuotiaana, niin mieshän on silloin aika iäkäs? Sitä paitsi kuka takaa sen, että jo tuolloin muuttaisi, hänhän voi asua vaikka 25-vuotiaaksi kotona. Ja minun tehtävä lapsineni on odottaa sitä päivämäärää? Ei.
Ja jos jollain tulee mieleen, että olisin muuttamassa miehen luo lapsineni loisimaan, niin siitä ei ole kysymys. Kykenen elättämään kyllä itseni ja lapseni ja asumiseni.
Lähinnä ainoa kysymys mitä voisi vielä kysyä: onko mitään tehtävissä tilanteen korjaamiseksi? Muuten olisi niin hyvä suhde, olisi suuri suru päättää tämä nyt.
Kokemuksia tai vertaistukea?
Kommentit (110)
Ei olisi tullut mieleenikään pakottaa lastani uusperhe-elämään niin pitkään kuin hän asui kotona. Avioeroni ja nykyisen puolisoni kohtaamisen välillä oli 21 vuotta. Niistä ensimmäiset 13 asuin lapseni kanssa kaksin ja jälkimmäiset kahdeksan yksin. Puolisoni kanssa seurustelimme neljä vuotta ennen kuin olimme varmoja, että haluamme muuttaa saman katon alle. Keskinäiseen parisuhteeseen olimme sitoutuneet jo paljon ennen avoliittoon muuttamista ja olisimme voineet ihan hyvin asua myös erillään ellei matkustaminen olisi käynyt niin raskaaksi ja kalliiksi.
Jos puolisoni olisi sanonut, että hän haluaa muuttaa saman katon alle varmistaakseen, ettei minulla ole sivusuhteita tai säästääkseen rahaa, en olisi sitoutunut avoliittoon hänen kanssaan. Tai jos hän olisi alkanut väittää, että en ole sitoutunut häneen tai en rakasta häntä, kun en suostu muuttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo on ihan järkiajatus, että muutetaan yhteiseen omaan asuntoon vasta sitten kun sinne muuttaa kaksi aikuista. Uusperheessä on paljon säätämistä ja sinne tänne venymistä. Pahimmillaan uusperhearki voi kaataa kaiken. Jos teillä on nyt kaikki hyvin ja kaikki viihtyvät yhdessä, niin miksi rikkoa sitä.
Vierailija kirjoitti:
Mä en olisi jäänyt odottamaan jos mies olisi tuollaista sanonut. Muutimme yhteen 10kk seurustelun jälkeen jolloin miehen kanssa asuva nuorin lapsensa oli 15 ja mun lapsi oli 8. Yhteen muuttaminen mahdollisti sen mihin emme olisi kumpikaan pystyneet yksin eli vuokrasimme omakotitalon ja alle vuoden päästä tästä ostimme oman talon johon muutimme. Yhdessä ollaan oltu 10 vuotta, olemme naimisissa ja yhteinen lapsikin on.
Mulla oli vähän samanlainen kuvio. Mies itse jopa ehdotti yhteenmuuttoa. Ja yhteen muutettiinkin ja hyvin lähti elämä liikkeelle. Kyllä lapset sopeutuvat ellei ole kysymys jostain mielisairaista isä-tai äitipuolista. Lisäksi joskus se isäpuoli tai äitipuoli voi olla läheisempi lapselle kun esimerkiksi ongelmainen biovanhempi. Miettikääpäs sitäkin.
En olisi jäänyt odottelemaan mitään vuosikaupalla, en sentään niin epätoivoinen olisi :)
ap. linjoilla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on oletuksena perinteinen parisuhdemalli: tapaillaan, seurustellaan, muutetaan yhteen, mennään naimisiin. Miehellä taas on oletuksena, että nyt kypsällä iällä toisella kierroksella tehdään eri tavalla.
Ei kumpikaan ole väärässä tai vähemmän sitoutunut.Mutta mielestäni olet vähän lyhytnäköinen, jos pistät muuten hyvän suhteen tämän vuoksi poikki. Jos kaksi vuotta kaikki on toiminut hyvin ja olet ollut tyytyväinen, eikö kannattaisi kokeilla voisiko se jatkua?
Taitaa tulla kyllä kolmaskin kierros tässä itselleni. Tosin avioliitosta emme ole edes puhuneet, että miten se nyt sitten lasketaan, mikä kierros milloinkin on kyseessä?
Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla että kumpikaan ei ole väärässä tai oikeassa.
En vain jaksa tällaista mielestäni teinisuhteilua enää kauaa, ei ole mun juttuni, sori nyt vain. Tiedän että sopii joillekin mutta minulle ei.
Mitä ihmeen teinisuhteilua? Nykyaikana monet parit voivat asua hyvinkin vakavissa suhteissa erillään. Jopa osa aviopareista asuu eri osoitteissa. Toki jos ei sellaista elämää halua niin se on ihan okei, mutta ihmettelen tuota hieman lapsellista tapaasi kutistaa miehesi näkemys suhteesta pelkäksi teinisuhteiluksi tai sekstailuksi. Jos et kykene kuuntelemaan ja kunnioittamaan toista ihmistä tuon enempää, niin kolmoskierroksen sijaan kannattaisi harkita terapiaa. Kaikki parisuhteet kun vaativat kumppanin tarpeiden ja mielipiteiden kuulemista ilman vähättelyä ja vääristelyä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Minun lapset olisi teidän iässä lähes 30 ja päälle, lähemmäs neljääkymppiä. Sen siitä saa kun ei tajua, että sitä elämää varsinaisesti eletään sieltä loppupäästä.
Minä ainakin paljon paaaljon mieluummin elän elämääni miten haluan nyt kun olen nuori. Lapset ja perhe-elämä tulee myöhemmin jos on tullakseen. Nyt opiskelen ja elän nuoruuttani. Olisipa masentavaa ajatella, että vasta 40-vuotiaana saa varsinaisesti elää. Toisekseen koitko siis, ettet lasten ollessa pieniä saanut elää? Miksi sitten edes hankit lapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin ymmärrän lapsettomana äitipuolena miehen pointin. Se on kuitenkin ensisijaisesti hänen lastensa koti, ei sinun. Jos teille tuleekin joskus jotain kärhämää tai sinulle ja hänen lapsilleen, kärsivät hänen lapsensa siitä. Haluaa taata lapsilleen varmasti hyvän kasvuympäristön eikä voi tietää varmaksi miten käyttäytyisit jos oikeasti asuisitte saman katon alla. Kohtelisitko kaikkia lapsia tasavertaisesti, miten ison vallan ottaisit suhteessa hänen lapsiinsa ja niin pois päin. Arvostan että asettaa lapsensa parisuhteen edelle.
Jos olisin lapseton itse, en tuollaiseen kuvioon lähtisi ollenkaan. Tarkoitan sitä että odottaisin kämpässäni sitä päivää kun viimeisinkin lapsi täyttää sen maagisen 18. Miksi lapseton etenkään tuollaiseen suostuisi?
Enkä alkaisi suhteeseen jossa minut asetettaisiin kakkossijalle. Tai jopa kolmos. Ei, kyllä parisuhde on se ykkösprioriteetti, asia korostuu juuri uusioperheissä, joissa sun ja mun lapset ovat hajottava, ei yhdistävä tekijä.
Onneksi ei tarvitsekaan etsiä tällaista miestä, olen hyvän löytänyt, joka osaa kunnioittaa mua ja parisuhdettamme, vaikka lapsia kummallakin onkin. Toki myös mä kunnioitan häntä enkä anna lasteni pompottaa elämäämme. Rajat ja rakkautta, niinhän se vanha viisaus taisi mennäkin.
Sitä paitsi: onko kukaan ajatellut, että jos lasten antaa liikaa pompottaa, se sama meininki jatkuu loppuiän, vaikka lapsi olisi jo 40v. Oli sitten kyse ero tai ydin perheen lapsista.
Rajat ja rakkautta!
Mistä sinä tuon pompottavat lapset keksit? Ei kukaan ole sanonut, että miehen lapset vastustaisivat yhteenmuuttoa? Aikuinen vanhempi osaa joskus ajatella sitä lasten parasta ihan itsekin. Kuulostaa kyllä siltä, että sinulle se on vieras ajatus, aikuisten petikumppanit pitäisi laittaa etusijalle ja lapset pärjätköön miten taitaa. Onneksi kaikki ei ajattele noin.
Ohops, olipas ärhäkkä vastaus!
Kyllä niitä pompottavia lapsia vaan kuule on... joskus osaavat toimia niin ovelastikin ettei oma isä/äiti edes tajua sitä, mutta ulkopuolinen sokea reettakin sen näkee hetimiten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en olisi jäänyt odottamaan jos mies olisi tuollaista sanonut. Muutimme yhteen 10kk seurustelun jälkeen jolloin miehen kanssa asuva nuorin lapsensa oli 15 ja mun lapsi oli 8. Yhteen muuttaminen mahdollisti sen mihin emme olisi kumpikaan pystyneet yksin eli vuokrasimme omakotitalon ja alle vuoden päästä tästä ostimme oman talon johon muutimme. Yhdessä ollaan oltu 10 vuotta, olemme naimisissa ja yhteinen lapsikin on.
Mulla oli vähän samanlainen kuvio. Mies itse jopa ehdotti yhteenmuuttoa. Ja yhteen muutettiinkin ja hyvin lähti elämä liikkeelle. Kyllä lapset sopeutuvat ellei ole kysymys jostain mielisairaista isä-tai äitipuolista. Lisäksi joskus se isäpuoli tai äitipuoli voi olla läheisempi lapselle kun esimerkiksi ongelmainen biovanhempi. Miettikääpäs sitäkin.
En olisi jäänyt odottelemaan mitään vuosikaupalla, en sentään niin epätoivoinen olisi :)
Ei tarvitse olla kuin teini ja isä- tai äitipuolena henkilö, jolla on toisenlaiset ja mielestään ainoat ja oikeat säännöt lapsille, niin metsään mennään ja lujaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Minun lapset olisi teidän iässä lähes 30 ja päälle, lähemmäs neljääkymppiä. Sen siitä saa kun ei tajua, että sitä elämää varsinaisesti eletään sieltä loppupäästä.
Pidän itseäni kohtalaisen fiksuna, mutta en tajua, mitä tämä lause tarkoittaa käytännössä. Osaako joku auttaa?
En osaa sanoa. Ehkä hän teki lapset niin nuorena, että jäi peruskoulu kesken ja ulosanti vähän vajaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin ymmärrän lapsettomana äitipuolena miehen pointin. Se on kuitenkin ensisijaisesti hänen lastensa koti, ei sinun. Jos teille tuleekin joskus jotain kärhämää tai sinulle ja hänen lapsilleen, kärsivät hänen lapsensa siitä. Haluaa taata lapsilleen varmasti hyvän kasvuympäristön eikä voi tietää varmaksi miten käyttäytyisit jos oikeasti asuisitte saman katon alla. Kohtelisitko kaikkia lapsia tasavertaisesti, miten ison vallan ottaisit suhteessa hänen lapsiinsa ja niin pois päin. Arvostan että asettaa lapsensa parisuhteen edelle.
Jos olisin lapseton itse, en tuollaiseen kuvioon lähtisi ollenkaan. Tarkoitan sitä että odottaisin kämpässäni sitä päivää kun viimeisinkin lapsi täyttää sen maagisen 18. Miksi lapseton etenkään tuollaiseen suostuisi?
Enkä alkaisi suhteeseen jossa minut asetettaisiin kakkossijalle. Tai jopa kolmos. Ei, kyllä parisuhde on se ykkösprioriteetti, asia korostuu juuri uusioperheissä, joissa sun ja mun lapset ovat hajottava, ei yhdistävä tekijä.
Onneksi ei tarvitsekaan etsiä tällaista miestä, olen hyvän löytänyt, joka osaa kunnioittaa mua ja parisuhdettamme, vaikka lapsia kummallakin onkin. Toki myös mä kunnioitan häntä enkä anna lasteni pompottaa elämäämme. Rajat ja rakkautta, niinhän se vanha viisaus taisi mennäkin.
Sitä paitsi: onko kukaan ajatellut, että jos lasten antaa liikaa pompottaa, se sama meininki jatkuu loppuiän, vaikka lapsi olisi jo 40v. Oli sitten kyse ero tai ydin perheen lapsista.
Rajat ja rakkautta!
Mistä sinä tuon pompottavat lapset keksit? Ei kukaan ole sanonut, että miehen lapset vastustaisivat yhteenmuuttoa? Aikuinen vanhempi osaa joskus ajatella sitä lasten parasta ihan itsekin. Kuulostaa kyllä siltä, että sinulle se on vieras ajatus, aikuisten petikumppanit pitäisi laittaa etusijalle ja lapset pärjätköön miten taitaa. Onneksi kaikki ei ajattele noin.
Ohops, olipas ärhäkkä vastaus!
Kyllä niitä pompottavia lapsia vaan kuule on... joskus osaavat toimia niin ovelastikin ettei oma isä/äiti edes tajua sitä, mutta ulkopuolinen sokea reettakin sen näkee hetimiten.
Myös pompottavis äiti- ja isäpuolia löytyy, eikä lasten oma vanhempi tajua mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4 lasta ja 2 aikuista? Eli asunnon pitää olla 6h+k. Onko teillä molemmilla nyt siis sellainen omaisuus, että pystyisitte ostamaan puoliksi tuon kokoisen asunnon? Siis ilman, että ottaisitte kumpikaan lisää velkaa?
Miehesi on viisas. Ajattelee lapsiaan. Ja myös koko pakkaa. En minäkään halua asua mieheni kanssa, jolla 10v lapsi. Minulla kaikki jo maailmalla. Lapsi saa isältään täyden huomion vuorollaan. Minä omaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä sitä tietää asuuko lapset vielä parikymppisenäkin kotona
Todellakin tämä! Voi jäädä heistä yksikin vaikka peräkammarinpojaksi. Siinähän sitten ap on odotellut vielä hyvät vuotensa ihan tyhjää.
Entä jos vaikka lapset ovat jo lähteneetkin ja ap odottaa kiltisti, ja sitten yhteenmuutto tapahtuisikin. Mitä jos nuoren aikuisen siivet eivät kannakaan ja haluaa palata isän luo? Mites sitten suu pannaan? Tai mitä muuta pannaan sitten (huono, ok!)?
Tai mies voi keksiä jonkin toisen syyn, että muutetaan yhteen kyllä, kunnes XXX on tapahtunut. Näille tällaisille miehille vedätys on sujuvaa ja arkipäiväistä. Ovat hyviä puhumaan ja naiset ovat sulaa vahaa.
Jos mies haluaa naisen, tämä kyllä ottaa hänen täysin järkiperäiset toiveensa huomioon ja haluaa tehdä hänet onnelliseksi. AP:n mies ei rakasta ap:ta.
Tässä ketjussa on paljon samaa kuin siinä missä nainen valittelee kun ei koskaan pääse miehen asunnolle käymään, vaikka tapailtu on jo pitkään. Miehellä on joku konkelo miksi ei suostu avoimeen normaaliin parisuhteeseen.
Eiköhän meistä naisista jokainen muista sen, millasta meno on kun mies on tulisesti rakastunut! Ei silloin jahkita, uhkailla, odotella tulemattomia puheluita, vedätetä eikä lauota omia jumiintuneita totuuksia. Ei, silloin mennään, niin että rytisee! Toki joskus vähän liiankin lujaa, mutta sitten nuollaan haavoja.
Etenkin tässä myöhäiskeski-iässä on mielestäni ihan turhaa odotella vuosia/vuosikymmeniä jotain ehkäjoskus tapahtuvaa asiaa.
Ihan kuin yhteen muuttaminen olisi joku elämän tarkoitus!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin ymmärrän lapsettomana äitipuolena miehen pointin. Se on kuitenkin ensisijaisesti hänen lastensa koti, ei sinun. Jos teille tuleekin joskus jotain kärhämää tai sinulle ja hänen lapsilleen, kärsivät hänen lapsensa siitä. Haluaa taata lapsilleen varmasti hyvän kasvuympäristön eikä voi tietää varmaksi miten käyttäytyisit jos oikeasti asuisitte saman katon alla. Kohtelisitko kaikkia lapsia tasavertaisesti, miten ison vallan ottaisit suhteessa hänen lapsiinsa ja niin pois päin. Arvostan että asettaa lapsensa parisuhteen edelle.
Jos olisin lapseton itse, en tuollaiseen kuvioon lähtisi ollenkaan. Tarkoitan sitä että odottaisin kämpässäni sitä päivää kun viimeisinkin lapsi täyttää sen maagisen 18. Miksi lapseton etenkään tuollaiseen suostuisi?
Enkä alkaisi suhteeseen jossa minut asetettaisiin kakkossijalle. Tai jopa kolmos. Ei, kyllä parisuhde on se ykkösprioriteetti, asia korostuu juuri uusioperheissä, joissa sun ja mun lapset ovat hajottava, ei yhdistävä tekijä.
Onneksi ei tarvitsekaan etsiä tällaista miestä, olen hyvän löytänyt, joka osaa kunnioittaa mua ja parisuhdettamme, vaikka lapsia kummallakin onkin. Toki myös mä kunnioitan häntä enkä anna lasteni pompottaa elämäämme. Rajat ja rakkautta, niinhän se vanha viisaus taisi mennäkin.
Sitä paitsi: onko kukaan ajatellut, että jos lasten antaa liikaa pompottaa, se sama meininki jatkuu loppuiän, vaikka lapsi olisi jo 40v. Oli sitten kyse ero tai ydin perheen lapsista.
Rajat ja rakkautta!
Wau 😍
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa ihmisillä kammottavia asenteita vanhemman seurustelukumppaneita/äiti-tai isäpuolia kohtaan.
Ihan kuin se tarkoittaisi automaattisesti sitä, että on huono ihminen joka haluaa lapsille pahaa ja pilaa näiden lapsuuden. Jos henkilö on tasapainoinen ja selväpäinen aikuinen ihminen ja itsekin vanhempi, miksi hän haluaisi pahaa toisen ihmisen lapsille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Minun lapset olisi teidän iässä lähes 30 ja päälle, lähemmäs neljääkymppiä. Sen siitä saa kun ei tajua, että sitä elämää varsinaisesti eletään sieltä loppupäästä.
Pidän itseäni kohtalaisen fiksuna, mutta en tajua, mitä tämä lause tarkoittaa käytännössä. Osaako joku auttaa?
Kuulostaa siltä, että tyyppi odottaa autuaana kun lapset lähtee ja hän saa elää menettyä nuoruuttansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhteessa kannattaa kommunikoida eikä olettaa asioita (kuten että seurustelu johtaa yhteenmuuttoon). Ap:n miesystävä kuulostaa hyvältä isältä joka prioirisoi lastensa tarpeet omien edelle. Ehtiihän sitä olla yhdessä kun lapset on isoja. Olen yh ja päätin jo aikoja sitten että meille ei muuta kukaan mies niin kauan kuin lapset asuvat kotona. Olen kyllä kertonut sen heti alussa jottei tule väärinkäsityksiä.
Ihan hyvä pointti mutta huomasitko ap:n ja hänen miehensä iät? Ovat aika vanhoja, jos enää hengissäkään, silloin kun lapset ovat aikuistuneet. Ovatko molemmat osapuolet vielä toimintakykyisiä useiden vuosien päästä? Kuuskymppisiä miehiä menehtyy yllättäen aika paljon.
Se on reilua sulta että olet heti sanonut tuon uudelle seuralaiskandidaatillesi. Koska näin erilailla voi eri ihmiset tulkita kuvion.
Ja mielestäni reilua onkin sen "poikkeavamman" mainita suhteen alussa toiselle että yhteenmuutto/kihlat/avioliitto ei ole näköpiirissä. Koska se on se perinteinen kuvio, että seurustellaan, muutetaan yhteen ja avioliitot/lapset etc.
Vaan jos on esim. kiinnostunut erikoisemmista kuvioista (kinky jutut, polyamoriset suhteet ym) - näistä tulee heti mainita koska ei voida olettaa että vieras seuralaisehdokas on automaattisesti tällaiseen vähemmistöön kuuluva. Ontuva esimerkki tässä nuo kinky jutut mutta en nyt parempaakaan keksinyt.
Periaatteessa nuorempien ihmisten kohdalla samaa mieltä, mutta ap:n ja miehensä ikäluokassa en varsinkaan lapsiperheestä eronneilla koe tuota perinteistä kaavaa yhtä ilmeisenä. Eiväthän he edes voi mennä sen perinteisen kuvion mukaan - kuten itsekin sanoit, seurustellaan, muutetaan yhteen, avioliitot/lapset. No tuota viimeistä etappia ei iänkään puolesta enää yhdessä tule vaan se askel on jo otettu muiden ihmisten kanssa. Noilla spekseillä tuo ap:n ehdoton yhteenmuuttovaatimus on minusta melkeinpä yhtä poikkeava kuin miehenkin näkemys ja ap:lla olisi siten ollut ihan yhtäläinen velvollisuus tuoda se suhteen alussa esiin.
Nythän tässä katsotaan tilannetta siitä näkökulmasta, että ap:ta on loukattu ja kohdeltu väärin. Mutta entä se mies? Kumppani iskee kahden vuoden jälkeen yhtäkkiä pöytään uhkavaatimuksen josta ei aiemmin ole ollut mitään puhetta, ja aikoo lähteä lätkimään ellei mies tottele. Eikö kukaan ajattele, että sillä miehelläkin on tunteet joita ap nyt satuttaa? Ehkä mieskin oli toivonut ja odottanut yhteistä tulevaisuutta ja nyt se kaikki on romuttumassa?
Ehkä mies on erotessaan sopinut näin lasten asumisesta ex-vaimonsa kanssa. Toki omat lapset menevät aikuisella ihmisellä aina jonkun uuden tuttavuuden edelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin ymmärrän lapsettomana äitipuolena miehen pointin. Se on kuitenkin ensisijaisesti hänen lastensa koti, ei sinun. Jos teille tuleekin joskus jotain kärhämää tai sinulle ja hänen lapsilleen, kärsivät hänen lapsensa siitä. Haluaa taata lapsilleen varmasti hyvän kasvuympäristön eikä voi tietää varmaksi miten käyttäytyisit jos oikeasti asuisitte saman katon alla. Kohtelisitko kaikkia lapsia tasavertaisesti, miten ison vallan ottaisit suhteessa hänen lapsiinsa ja niin pois päin. Arvostan että asettaa lapsensa parisuhteen edelle.
Jos olisin lapseton itse, en tuollaiseen kuvioon lähtisi ollenkaan. Tarkoitan sitä että odottaisin kämpässäni sitä päivää kun viimeisinkin lapsi täyttää sen maagisen 18. Miksi lapseton etenkään tuollaiseen suostuisi?
Enkä alkaisi suhteeseen jossa minut asetettaisiin kakkossijalle. Tai jopa kolmos. Ei, kyllä parisuhde on se ykkösprioriteetti, asia korostuu juuri uusioperheissä, joissa sun ja mun lapset ovat hajottava, ei yhdistävä tekijä.
Onneksi ei tarvitsekaan etsiä tällaista miestä, olen hyvän löytänyt, joka osaa kunnioittaa mua ja parisuhdettamme, vaikka lapsia kummallakin onkin. Toki myös mä kunnioitan häntä enkä anna lasteni pompottaa elämäämme. Rajat ja rakkautta, niinhän se vanha viisaus taisi mennäkin.
Sitä paitsi: onko kukaan ajatellut, että jos lasten antaa liikaa pompottaa, se sama meininki jatkuu loppuiän, vaikka lapsi olisi jo 40v. Oli sitten kyse ero tai ydin perheen lapsista.
Rajat ja rakkautta!
Mistä sinä tuon pompottavat lapset keksit? Ei kukaan ole sanonut, että miehen lapset vastustaisivat yhteenmuuttoa? Aikuinen vanhempi osaa joskus ajatella sitä lasten parasta ihan itsekin. Kuulostaa kyllä siltä, että sinulle se on vieras ajatus, aikuisten petikumppanit pitäisi laittaa etusijalle ja lapset pärjätköön miten taitaa. Onneksi kaikki ei ajattele noin.
Ohops, olipas ärhäkkä vastaus!
Kyllä niitä pompottavia lapsia vaan kuule on... joskus osaavat toimia niin ovelastikin ettei oma isä/äiti edes tajua sitä, mutta ulkopuolinen sokea reettakin sen näkee hetimiten.
En minä sanonut ettei ole pompottavia lapsia, vaan että mikään ei ap:n kertomassa Anna ymmärtää että kyse olisi siitä. Aikuinen mies on itse ilmoittanut ettei aio muuttaa yhteen. Vai nytkö sille kumppanillekaan ei enää sallita mielipiteitä? Kuka täällä pompottaa?
Mulla sama homma, tosin ollaan paljon nuorempia ja lapset pienempiä. Pätetty on ainakin se, ettei varmaa tuon ekan ollessa kotona tai alaikäinen, muuteta asumaan samaan kämppään. Meidän tapauksessa tarkoittanee tulevaa 9 vuotta, lapsi on nyt seitsemän. En tiedä, miten asia tulee menemään käytännössä. Pienempi lapsi on vasta 3, eli sen täysi-ikäistymiseen tai kotoa lähtöön näillä näkymin kuluu vähintään 13 vuotta.
Veikkaan, että erotaan ennen sitä, koska haluaisin kuitenkin ennen neljääkymmentä asua mieheni kanssa ihan yhteisessä taloudessa. En vaan tiedä, haluanko itsekään hypätä vuoroviikoin uusperhe-"äitipuolen" rooliin, kun olen tällä hetkellä se "isän tyttöystävä" ja se riittää meille molemmille vallan mainiosti. Tämä siis, jos muutetaan yhteen kun lapset vielä asuu kotona. Ja heittomerkit siksi, koska äitipuoli on käsitteenä mulle kammotus (en ole kenenkään äiti enkä puolikas mistään) ja isän tyttöystävä olkoon vaikka sitten synonyymi aikuisen miehen uudelle parisuhteelle, en parempaakaan keksinyt. Varmaan tulee alapeukkuja ja haukkumista tällekin postaukselle, kuinka parempi onkin meidän erota :D
Tällä hetkellä menee ihan kivasti, mutta tietysti välillä mietityttää suhteen tulevaisuus kun tosiasiat ovat mitä ovat nykyhetken valossa.
Alue: Aihe vapaa
Ihan hyvä pointti mutta huomasitko ap:n ja hänen miehensä iät? Ovat aika vanhoja, jos enää hengissäkään, silloin kun lapset ovat aikuistuneet. Ovatko molemmat osapuolet vielä toimintakykyisiä useiden vuosien päästä? Kuuskymppisiä miehiä menehtyy yllättäen aika paljon.
Se on reilua sulta että olet heti sanonut tuon uudelle seuralaiskandidaatillesi. Koska näin erilailla voi eri ihmiset tulkita kuvion.
Ja mielestäni reilua onkin sen "poikkeavamman" mainita suhteen alussa toiselle että yhteenmuutto/kihlat/avioliitto ei ole näköpiirissä. Koska se on se perinteinen kuvio, että seurustellaan, muutetaan yhteen ja avioliitot/lapset etc.
Vaan jos on esim. kiinnostunut erikoisemmista kuvioista (kinky jutut, polyamoriset suhteet ym) - näistä tulee heti mainita koska ei voida olettaa että vieras seuralaisehdokas on automaattisesti tällaiseen vähemmistöön kuuluva. Ontuva esimerkki tässä nuo kinky jutut mutta en nyt parempaakaan keksinyt.