Olen jotenkin epämiellyttävä ihminen - miten saisin minua inhoavat ihmiset pitämään itsestäni?

Kirjoituksesi liikutti minua kovin ap. Olet vielä nuori ja mitään ei ole menetetty. Voisiko koko tilanteen kääntää toisin päin, hakeudu mukaan vappaehtoistyöhön esim. ystäväpalveluun seurakunnalle, sitä kautta voit auttaa esim. vanhusta joka on vielä yksinäisempi, voit saada uutta merkitystä elämään auttamalla niitä joilla menee vielä paljon huonommin, muukin vapaaehtoistyö antaa merkitystä elämään ja voit löytää kuin huomaamatta uusia ihmisiä elämääsi. Kiusaajat kannattaa unohtaa, heitä et saa puolellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen.  Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?

Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.

En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.

Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.

Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.

Esimerkiksi autismi tai tunnekylmä lapsuushan sen tekee ettei ole luontaisesti välineitä toimia kuten pidetty ihminen. Johsn tuolla yksi antoi kaikki parhaat vinkit että kuuntele muita, ole ystävällinen yms ja sinä jo tiedätkin sanoa että et esimerkiksi halua miellyttää ihmisiä. Siinähän se vastaus jo on. Mutta tämä taisikin olla ketju jossa haluat pyöriä oman pään sisällä.

Haluan miellyttää, mutta en kuitenkaan jotenkin osaa feikatakaan eli olen kyllä ystävällinen, mutta en jotenkin kehtaa esim. udella muiden ihmisten asioita lisää. Koen sen tunkeilevaksi, jos kysyn muiden ihmisten asioita "mitä kuuluu?" -kysymystä enemmän. Yleensä juttelen niitä näitä tai jotain yleisempää. Kyllä minusta jotkut ihmiset jollain tasolla ehkä pitävätkin, mutta ei heistä mitään ystäviä silti ole tullut. Odotan yleensä sitä, että muut ovat niitä aloitteellisia ja aktiivisia, itse olen hyvin passiivinen ja vähän estynytkin.

T. Ap

Tuolla tyylillä toiselle osapuolelle tulee helposti mielikuva, että et ole kiinnostunut heistä ja heidän elämässään, etkä halua olla yhteydessä. Tunnistan tämän ongelman kyllä itsekin, olisi tavallaan helpompaa kun toinen aktiivisesti ottaisi yhteyttä. Sitten tietäisi, että hän itse haluaa olla tekemisissä. Mutta jos molemmat osapuolet ajattelevat näin, yhteys hiipuu. Yleisistä asioista voi jutella myös ja usein jutellaankin, mutta kyllä varsinkin naiset tykkäävät että jutellaan omia kuulumisia, ja on hyvä osoittaa niihin kiinnostusta - kysellä, kommentoida, vastata samaan asiaan omasta puolestaan. Ylipäätään sanoa jotain, mikä liittyy jollain tavalla siihen mitä toinen äsken sanoi :)

Mutta sinulla on kyllä erikoinen tilanne, kun äitisikään ei halua tulla luonasi käymään. Joko hän on todella välinpitämätön ja julma (mikä selittäisi keittiöpsykologin mielestä sinun itsetunto-ongelmia tosi hyvin, jos on itsekäs ja kylmä äiti), hänellä on omia ongelmia niin paljon ettei jaksa, tai sitten sinä olet tehnyt jotain niin pöyristyttävää että on ollut pakko vetää rajat (ja tällöin luulisi että pystyisit itse vähintäänkin arvaamaan mistä tilanne johtuu, eli epätodennäköinen selitys). Todella rankka ja inhottava kuvio.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoituksesi liikutti minua kovin ap. Olet vielä nuori ja mitään ei ole menetetty. Voisiko koko tilanteen kääntää toisin päin, hakeudu mukaan vappaehtoistyöhön esim. ystäväpalveluun seurakunnalle, sitä kautta voit auttaa esim. vanhusta joka on vielä yksinäisempi, voit saada uutta merkitystä elämään auttamalla niitä joilla menee vielä paljon huonommin, muukin vapaaehtoistyö antaa merkitystä elämään ja voit löytää kuin huomaamatta uusia ihmisiä elämääsi. Kiusaajat kannattaa unohtaa, heitä et saa puolellesi.

Kiitos tästä ❤ Koetan rohkaistua tuohon ideaasi. Mieluusti auttaisin muita, jotka ovat vähän vastaavassa tilanteessa kuin itse olen ollut.

T. Ap

Tällä palstalla kieltämättä näkyy millaisia monet ihmiset todellisuudessa ovat: itsekkäitä, ilkeitä, kapeakatseisia, ahneita ja toisen epäonnistumisista nauttivia. Livenä esitetään niin mukavaa, niin mukavaa, mutta palstalla anonyymina näytetään todelliset kasvot.

Miksi anelisit tällaisilta ihmisiltä hyväksyntää? Jätä omaan arvoonsa tällaiset ihmiset ja elä elämääsi. Löydät vielä itsellesi sopivat ihmiset.[/quote]

Aivan totta.Olen shokkaantunut kuin ilkeitä ihmiset voi olla oikeesti.

Täällä Ruotsissa asuvana en ole milloinkaan kokenut tälläista ilkeyttä kuin täällä ja senpä takia emme pysty koskaan keskustelemaan tärkeistä asioista asiallisesti.Aina joku

( anteeksi sana "mulkku") tulee pilaamaan keskustelut joko " Ilmoitettu" tai peukuttamalla alas, haukkumalla, ivaamalla jne. 

Syytä en ymmärrä enkä pyydä vastausta ,koska tiedän mikä se on!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen.  Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?

Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.

En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.

Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.

Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.

Esimerkiksi autismi tai tunnekylmä lapsuushan sen tekee ettei ole luontaisesti välineitä toimia kuten pidetty ihminen. Johsn tuolla yksi antoi kaikki parhaat vinkit että kuuntele muita, ole ystävällinen yms ja sinä jo tiedätkin sanoa että et esimerkiksi halua miellyttää ihmisiä. Siinähän se vastaus jo on. Mutta tämä taisikin olla ketju jossa haluat pyöriä oman pään sisällä.

Haluan miellyttää, mutta en kuitenkaan jotenkin osaa feikatakaan eli olen kyllä ystävällinen, mutta en jotenkin kehtaa esim. udella muiden ihmisten asioita lisää. Koen sen tunkeilevaksi, jos kysyn muiden ihmisten asioita "mitä kuuluu?" -kysymystä enemmän. Yleensä juttelen niitä näitä tai jotain yleisempää. Kyllä minusta jotkut ihmiset jollain tasolla ehkä pitävätkin, mutta ei heistä mitään ystäviä silti ole tullut. Odotan yleensä sitä, että muut ovat niitä aloitteellisia ja aktiivisia, itse olen hyvin passiivinen ja vähän estynytkin.

T. Ap

Tuolla tyylillä toiselle osapuolelle tulee helposti mielikuva, että et ole kiinnostunut heistä ja heidän elämässään, etkä halua olla yhteydessä. Tunnistan tämän ongelman kyllä itsekin, olisi tavallaan helpompaa kun toinen aktiivisesti ottaisi yhteyttä. Sitten tietäisi, että hän itse haluaa olla tekemisissä. Mutta jos molemmat osapuolet ajattelevat näin, yhteys hiipuu. Yleisistä asioista voi jutella myös ja usein jutellaankin, mutta kyllä varsinkin naiset tykkäävät että jutellaan omia kuulumisia, ja on hyvä osoittaa niihin kiinnostusta - kysellä, kommentoida, vastata samaan asiaan omasta puolestaan. Ylipäätään sanoa jotain, mikä liittyy jollain tavalla siihen mitä toinen äsken sanoi :)

Mutta sinulla on kyllä erikoinen tilanne, kun äitisikään ei halua tulla luonasi käymään. Joko hän on todella välinpitämätön ja julma (mikä selittäisi keittiöpsykologin mielestä sinun itsetunto-ongelmia tosi hyvin, jos on itsekäs ja kylmä äiti), hänellä on omia ongelmia niin paljon ettei jaksa, tai sitten sinä olet tehnyt jotain niin pöyristyttävää että on ollut pakko vetää rajat (ja tällöin luulisi että pystyisit itse vähintäänkin arvaamaan mistä tilanne johtuu, eli epätodennäköinen selitys). Todella rankka ja inhottava kuvio.

Täytyy vain koettaa rohkaistua tietoisesti olemaan lähestyttävämpi ja kysyä toisten elämästä (hienovaraisesti toki) sen sijaan, että jutellaan pelkkiä niitä näitä yleisellä tasolla. Se vaatii ainakin nykytilanteessa tietoista ponnistelua, kun olisi niin helppoa vain pitää sitä tuttua ja turvallista etäisyyttä.

Äitini on aina ollut jotenkin kylmä minua kohtaan ja hänellä oli useamman vuoden ajan alkoholin kanssa ongelmaa myös. Itse olen ollut koko elämäni kiltti ja kunnollinen, vähän hissukkamainen tosin, ainakin yleisemmin ulospäin (tosin yksin mielessäni tosi allapäin ja surullinen sekä yksinäinen).

Häntä kohtaan olen ollut asiallinen ja pitänyt yhteyttä kuulostellen hänen mielialojaan, sillä hän ei halua, että otan yhteyttä, jos itselläni olisi vaikeaa tai olisin oikeasti todella allapäin (hän ei vain kestä kuunnella sellaista ja sen jälkeen saisin pelätä, että hän ratkeaa alkoholin pariin uudelleen). Huono itsetuntoni osin perustuu lapsuuteeni varmastikin ja voi olla, että se itseinhonikin juontaa sieltä juurensa.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap:lla asperger?

Ei ole, tosin yksi tuttuni melkeinpä kiusasi minua siitä, kun väitti, että minulla olisi Aspergerin syndrooma, vaikka ei olekaan (ja kerroin taustankin, että olin asiaa joskus selvitellyt, mutta mikään ei viitannut siihen riittävän selkeästi). Hän käytti suuren osan ajastaan piirteitteni nälvimiseen ja lopuksi hylkäsi. Itse olisin halunnut jutella kaikesta muusta, niin hän vain syyllisti, haukkui, uhkaili ja keksi erilaisia diagnooseja sekä lopuksi hylkäsi.

Mitä nämä tutkimukset oli ja missä vaiheessa elämää? Paljonko saat pisteitä netin aspergertesteistä? Voihan sitä tosin olla estynyt ja epätasapainossa omien tunteiden kanssa vaikka lapsuudenkin vuoksi.

Olen saanut kuvan että kaikkea on jo tutkittu ja paljonkin ja nyt pitäisi reippaasti ryhtyä parantamaan omia tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja ja myötätuntoa. Jos et töitä sitä kynnystä niin työnnät ihmiset etäälle roikkumalla heissä sairaalloisesti ja analysoimalla ja ihmettelemällä miten voi olla näin. Oma sydän ei suurene miettimällä vaan tuntemalla.

Sitä en käsitä, miten roikun muissa sairaalloisesti. Soitan äidilleni ehkä kerran kuukaudessa-kahdessa. Hän soittaa minulle nykyisin ehkä kerran puolessa vuodessa. Olen viimeksi nähnyt hänet toissavuonna, vaikka olen häntä pyytänyt useasti kylään ja hän asuu samassa kaupungissa. Isääni olen enemmän yhteydessä, ehkä kerran viikossa soitellaan.

Kaverini ovat joko toisella puolella Suomea tai ulkomailla asuvia chattikavereita, joille en kehtaa liikaa chatata, sillä muutamalla oli minua kohtaan jotain mies-nainen -tyyppistä kiinnostusta joskus, enkä halua antaa vaikutelmaa, että olisin tyrkyttämässä itseäni. Heidän kanssa chattailen ehkä kerran viikossa keskimäärin, parin viestin verran.

Livenä olen viimeksi nähnyt tuttavani vapaa-ajalla viime vuoden puolella, vähän ennen joulua. En mä ole kovinkaan takertuvainen käytännössä. Toki mietin paljon heitä, mutta riittääkö se läheisriippuvuuden määritelmään?

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen.  Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?

Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.

En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.

Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.

Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.

Esimerkiksi autismi tai tunnekylmä lapsuushan sen tekee ettei ole luontaisesti välineitä toimia kuten pidetty ihminen. Johsn tuolla yksi antoi kaikki parhaat vinkit että kuuntele muita, ole ystävällinen yms ja sinä jo tiedätkin sanoa että et esimerkiksi halua miellyttää ihmisiä. Siinähän se vastaus jo on. Mutta tämä taisikin olla ketju jossa haluat pyöriä oman pään sisällä.

Haluan miellyttää, mutta en kuitenkaan jotenkin osaa feikatakaan eli olen kyllä ystävällinen, mutta en jotenkin kehtaa esim. udella muiden ihmisten asioita lisää. Koen sen tunkeilevaksi, jos kysyn muiden ihmisten asioita "mitä kuuluu?" -kysymystä enemmän. Yleensä juttelen niitä näitä tai jotain yleisempää. Kyllä minusta jotkut ihmiset jollain tasolla ehkä pitävätkin, mutta ei heistä mitään ystäviä silti ole tullut. Odotan yleensä sitä, että muut ovat niitä aloitteellisia ja aktiivisia, itse olen hyvin passiivinen ja vähän estynytkin.

T. Ap

Tuolla tyylillä toiselle osapuolelle tulee helposti mielikuva, että et ole kiinnostunut heistä ja heidän elämässään, etkä halua olla yhteydessä. Tunnistan tämän ongelman kyllä itsekin, olisi tavallaan helpompaa kun toinen aktiivisesti ottaisi yhteyttä. Sitten tietäisi, että hän itse haluaa olla tekemisissä. Mutta jos molemmat osapuolet ajattelevat näin, yhteys hiipuu. Yleisistä asioista voi jutella myös ja usein jutellaankin, mutta kyllä varsinkin naiset tykkäävät että jutellaan omia kuulumisia, ja on hyvä osoittaa niihin kiinnostusta - kysellä, kommentoida, vastata samaan asiaan omasta puolestaan. Ylipäätään sanoa jotain, mikä liittyy jollain tavalla siihen mitä toinen äsken sanoi :)

Mutta sinulla on kyllä erikoinen tilanne, kun äitisikään ei halua tulla luonasi käymään. Joko hän on todella välinpitämätön ja julma (mikä selittäisi keittiöpsykologin mielestä sinun itsetunto-ongelmia tosi hyvin, jos on itsekäs ja kylmä äiti), hänellä on omia ongelmia niin paljon ettei jaksa, tai sitten sinä olet tehnyt jotain niin pöyristyttävää että on ollut pakko vetää rajat (ja tällöin luulisi että pystyisit itse vähintäänkin arvaamaan mistä tilanne johtuu, eli epätodennäköinen selitys). Todella rankka ja inhottava kuvio.

Täytyy vain koettaa rohkaistua tietoisesti olemaan lähestyttävämpi ja kysyä toisten elämästä (hienovaraisesti toki) sen sijaan, että jutellaan pelkkiä niitä näitä yleisellä tasolla. Se vaatii ainakin nykytilanteessa tietoista ponnistelua, kun olisi niin helppoa vain pitää sitä tuttua ja turvallista etäisyyttä.

Äitini on aina ollut jotenkin kylmä minua kohtaan ja hänellä oli useamman vuoden ajan alkoholin kanssa ongelmaa myös. Itse olen ollut koko elämäni kiltti ja kunnollinen, vähän hissukkamainen tosin, ainakin yleisemmin ulospäin (tosin yksin mielessäni tosi allapäin ja surullinen sekä yksinäinen).

Häntä kohtaan olen ollut asiallinen ja pitänyt yhteyttä kuulostellen hänen mielialojaan, sillä hän ei halua, että otan yhteyttä, jos itselläni olisi vaikeaa tai olisin oikeasti todella allapäin (hän ei vain kestä kuunnella sellaista ja sen jälkeen saisin pelätä, että hän ratkeaa alkoholin pariin uudelleen). Huono itsetuntoni osin perustuu lapsuuteeni varmastikin ja voi olla, että se itseinhonikin juontaa sieltä juurensa.

T. Ap

Tuohan on täysin sairasta ja kieroutunutta ja sen sijaan että kasvaisit omaksi erilliseksi ihmiseksi tuo jatkuu edelleen. Et itse ilmeisesti edes ymmärrä kuinka syvästi kieroon tuollaisessa ympäristössä kasvaa eikä ole normaaleita kanssakäymiseen kuuluvia asioita jatkuvasti kuulostella muiden reaktioita suhteessa itseen.

Nyt oikeasti, jos et mitään muuta konkreettista aio tehdä ja jatkat vellomista niin kirjoita Googleen edes läheisriippuvuus. On täysin mahdollista pyöriä tuota samaa kehää elämän loppuun asti, kymmeniä vuosia, se mikä sut sieltä tuo pois on se että päätät ottaa vastuun omasta elämästä. Ehkä et just nyt pysty mutta laita takaraivoon kuitenkin ajatus että niin kauan kun teet kaiken kuten ennenkin, lopputulos on sama kuin ennenkin.

Tuossa tilanteessa tervehtiminen on muutenkin niin pitkä ja kipeä prosessi että sitä kannattaisi alkaa aloitella koska edes vuosikymmen ei takapakkeineen ja kuoreen vetäytymisineen välttämättä riitä, ehkä ei edes yksi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap:lla asperger?

Ei ole, tosin yksi tuttuni melkeinpä kiusasi minua siitä, kun väitti, että minulla olisi Aspergerin syndrooma, vaikka ei olekaan (ja kerroin taustankin, että olin asiaa joskus selvitellyt, mutta mikään ei viitannut siihen riittävän selkeästi). Hän käytti suuren osan ajastaan piirteitteni nälvimiseen ja lopuksi hylkäsi. Itse olisin halunnut jutella kaikesta muusta, niin hän vain syyllisti, haukkui, uhkaili ja keksi erilaisia diagnooseja sekä lopuksi hylkäsi.

Mitä nämä tutkimukset oli ja missä vaiheessa elämää? Paljonko saat pisteitä netin aspergertesteistä? Voihan sitä tosin olla estynyt ja epätasapainossa omien tunteiden kanssa vaikka lapsuudenkin vuoksi.

Olen saanut kuvan että kaikkea on jo tutkittu ja paljonkin ja nyt pitäisi reippaasti ryhtyä parantamaan omia tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja ja myötätuntoa. Jos et töitä sitä kynnystä niin työnnät ihmiset etäälle roikkumalla heissä sairaalloisesti ja analysoimalla ja ihmettelemällä miten voi olla näin. Oma sydän ei suurene miettimällä vaan tuntemalla.

Sitä en käsitä, miten roikun muissa sairaalloisesti. Soitan äidilleni ehkä kerran kuukaudessa-kahdessa. Hän soittaa minulle nykyisin ehkä kerran puolessa vuodessa. Olen viimeksi nähnyt hänet toissavuonna, vaikka olen häntä pyytänyt useasti kylään ja hän asuu samassa kaupungissa. Isääni olen enemmän yhteydessä, ehkä kerran viikossa soitellaan.

Kaverini ovat joko toisella puolella Suomea tai ulkomailla asuvia chattikavereita, joille en kehtaa liikaa chatata, sillä muutamalla oli minua kohtaan jotain mies-nainen -tyyppistä kiinnostusta joskus, enkä halua antaa vaikutelmaa, että olisin tyrkyttämässä itseäni. Heidän kanssa chattailen ehkä kerran viikossa keskimäärin, parin viestin verran.

Livenä olen viimeksi nähnyt tuttavani vapaa-ajalla viime vuoden puolella, vähän ennen joulua. En mä ole kovinkaan takertuvainen käytännössä. Toki mietin paljon heitä, mutta riittääkö se läheisriippuvuuden määritelmään?

T. Ap

Taustasi ja se että kaikissa suhteissa jatkuvasti mietit tekemisiäsi ettei muut vaan tuntisi sitä tai tätä riittää täydellisesti läheisriippuvaisuuden määritelmään. Ei siinä ole siitä missään määrin kyse siitä kuinka paljon käytännössä livenä riiput ihmisissä läheisesti vaan siitä ettet erota omia tunteita muiden tunteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen.  Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?

Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.

En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.

Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.

Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.

Esimerkiksi autismi tai tunnekylmä lapsuushan sen tekee ettei ole luontaisesti välineitä toimia kuten pidetty ihminen. Johsn tuolla yksi antoi kaikki parhaat vinkit että kuuntele muita, ole ystävällinen yms ja sinä jo tiedätkin sanoa että et esimerkiksi halua miellyttää ihmisiä. Siinähän se vastaus jo on. Mutta tämä taisikin olla ketju jossa haluat pyöriä oman pään sisällä.

Haluan miellyttää, mutta en kuitenkaan jotenkin osaa feikatakaan eli olen kyllä ystävällinen, mutta en jotenkin kehtaa esim. udella muiden ihmisten asioita lisää. Koen sen tunkeilevaksi, jos kysyn muiden ihmisten asioita "mitä kuuluu?" -kysymystä enemmän. Yleensä juttelen niitä näitä tai jotain yleisempää. Kyllä minusta jotkut ihmiset jollain tasolla ehkä pitävätkin, mutta ei heistä mitään ystäviä silti ole tullut. Odotan yleensä sitä, että muut ovat niitä aloitteellisia ja aktiivisia, itse olen hyvin passiivinen ja vähän estynytkin.

T. Ap

Tuolla tyylillä toiselle osapuolelle tulee helposti mielikuva, että et ole kiinnostunut heistä ja heidän elämässään, etkä halua olla yhteydessä. Tunnistan tämän ongelman kyllä itsekin, olisi tavallaan helpompaa kun toinen aktiivisesti ottaisi yhteyttä. Sitten tietäisi, että hän itse haluaa olla tekemisissä. Mutta jos molemmat osapuolet ajattelevat näin, yhteys hiipuu. Yleisistä asioista voi jutella myös ja usein jutellaankin, mutta kyllä varsinkin naiset tykkäävät että jutellaan omia kuulumisia, ja on hyvä osoittaa niihin kiinnostusta - kysellä, kommentoida, vastata samaan asiaan omasta puolestaan. Ylipäätään sanoa jotain, mikä liittyy jollain tavalla siihen mitä toinen äsken sanoi :)

Mutta sinulla on kyllä erikoinen tilanne, kun äitisikään ei halua tulla luonasi käymään. Joko hän on todella välinpitämätön ja julma (mikä selittäisi keittiöpsykologin mielestä sinun itsetunto-ongelmia tosi hyvin, jos on itsekäs ja kylmä äiti), hänellä on omia ongelmia niin paljon ettei jaksa, tai sitten sinä olet tehnyt jotain niin pöyristyttävää että on ollut pakko vetää rajat (ja tällöin luulisi että pystyisit itse vähintäänkin arvaamaan mistä tilanne johtuu, eli epätodennäköinen selitys). Todella rankka ja inhottava kuvio.

Täytyy vain koettaa rohkaistua tietoisesti olemaan lähestyttävämpi ja kysyä toisten elämästä (hienovaraisesti toki) sen sijaan, että jutellaan pelkkiä niitä näitä yleisellä tasolla. Se vaatii ainakin nykytilanteessa tietoista ponnistelua, kun olisi niin helppoa vain pitää sitä tuttua ja turvallista etäisyyttä.

Äitini on aina ollut jotenkin kylmä minua kohtaan ja hänellä oli useamman vuoden ajan alkoholin kanssa ongelmaa myös. Itse olen ollut koko elämäni kiltti ja kunnollinen, vähän hissukkamainen tosin, ainakin yleisemmin ulospäin (tosin yksin mielessäni tosi allapäin ja surullinen sekä yksinäinen).

Häntä kohtaan olen ollut asiallinen ja pitänyt yhteyttä kuulostellen hänen mielialojaan, sillä hän ei halua, että otan yhteyttä, jos itselläni olisi vaikeaa tai olisin oikeasti todella allapäin (hän ei vain kestä kuunnella sellaista ja sen jälkeen saisin pelätä, että hän ratkeaa alkoholin pariin uudelleen). Huono itsetuntoni osin perustuu lapsuuteeni varmastikin ja voi olla, että se itseinhonikin juontaa sieltä juurensa.

T. Ap

Tuohan on täysin sairasta ja kieroutunutta ja sen sijaan että kasvaisit omaksi erilliseksi ihmiseksi tuo jatkuu edelleen. Et itse ilmeisesti edes ymmärrä kuinka syvästi kieroon tuollaisessa ympäristössä kasvaa eikä ole normaaleita kanssakäymiseen kuuluvia asioita jatkuvasti kuulostella muiden reaktioita suhteessa itseen.

Nyt oikeasti, jos et mitään muuta konkreettista aio tehdä ja jatkat vellomista niin kirjoita Googleen edes läheisriippuvuus. On täysin mahdollista pyöriä tuota samaa kehää elämän loppuun asti, kymmeniä vuosia, se mikä sut sieltä tuo pois on se että päätät ottaa vastuun omasta elämästä. Ehkä et just nyt pysty mutta laita takaraivoon kuitenkin ajatus että niin kauan kun teet kaiken kuten ennenkin, lopputulos on sama kuin ennenkin.

Tuossa tilanteessa tervehtiminen on muutenkin niin pitkä ja kipeä prosessi että sitä kannattaisi alkaa aloitella koska edes vuosikymmen ei takapakkeineen ja kuoreen vetäytymisineen välttämättä riitä, ehkä ei edes yksi elämä.

Harmillista kyllä, en oikein ymmärrä edes, mitä tarkoitat. Missä menee raja sen välillä, että huomioi ystävällisesti muita ihmisiä ja haluaa heille hyvää ja toisaalta sen osalta, että liikaakin pelkää muiden reaktioita? Onko se läheisriippuvuutta, että huomioin äitini tarpeita? Siis äitini oikeasti ei kestä liian hankalia uutisia tai tunteita minun puoleltani, vaan saattaa revetä ryyppäämään tai muuttuu melkein itsetuhoiseksi. Saan varoa aina sanojani ja kaikkia tekemisiäni hänen seurassaan ja niin on aina ollutkin.

Toisaalta isäni seurassa saan olla paljon rennommin. Se minulle diagnooseja keksinyt tuttuni oli myös jotenkin "epävakaa" siinä mielessä, että saattoi kuin salama kirkkaalta taivaalta saada jonkun ihme raivarin. Muut sitten ovatkin vakaampia. Yksinäisyyteni on tehnyt sen, että pyörittelen niitä vähiä sosiaalisia kontaktejani mielessäni aika paljon. Elelen siis muistoissa ja haaveissa luppoajallani.

Ja sekin on mielenkiintoista, että silloin, kun mulla on ollut joku seurusteluntapainen, niin se "läheisriippuvuudeksi" yhden ketjuun kommentoivan väittämä tila aina paranee. Kun saan oikeasti läheisyyttä, niin se kaipui helpottaa ja suhtaudun muutenkin rennommin ympäristööni. Siksi olen aika vakaasti sitä mieltä, että yksinäisyys on aiheuttanut jonkun määrittelemättömän pahan olon ja arvottomuuden tunteen, minkä seurauksena on entistäkin vaikeampaa olla sosiaalinen.

Ei kai sitä enää aikuisena tarvitse miettiä vanhempiaan päivät pitkät, ovat nyt "vain" toisia aikuisia, jotka elävät elämäänsä ilman sinuakin, vaikka asuisit Amerikassa. Tuskin heidän kanssaan tulisi edes tutustuttua, jos eivät olisi vanhempiasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen.  Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?

Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.

En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.

Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.

Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.

Esimerkiksi autismi tai tunnekylmä lapsuushan sen tekee ettei ole luontaisesti välineitä toimia kuten pidetty ihminen. Johsn tuolla yksi antoi kaikki parhaat vinkit että kuuntele muita, ole ystävällinen yms ja sinä jo tiedätkin sanoa että et esimerkiksi halua miellyttää ihmisiä. Siinähän se vastaus jo on. Mutta tämä taisikin olla ketju jossa haluat pyöriä oman pään sisällä.

Haluan miellyttää, mutta en kuitenkaan jotenkin osaa feikatakaan eli olen kyllä ystävällinen, mutta en jotenkin kehtaa esim. udella muiden ihmisten asioita lisää. Koen sen tunkeilevaksi, jos kysyn muiden ihmisten asioita "mitä kuuluu?" -kysymystä enemmän. Yleensä juttelen niitä näitä tai jotain yleisempää. Kyllä minusta jotkut ihmiset jollain tasolla ehkä pitävätkin, mutta ei heistä mitään ystäviä silti ole tullut. Odotan yleensä sitä, että muut ovat niitä aloitteellisia ja aktiivisia, itse olen hyvin passiivinen ja vähän estynytkin.

T. Ap

Tuolla tyylillä toiselle osapuolelle tulee helposti mielikuva, että et ole kiinnostunut heistä ja heidän elämässään, etkä halua olla yhteydessä. Tunnistan tämän ongelman kyllä itsekin, olisi tavallaan helpompaa kun toinen aktiivisesti ottaisi yhteyttä. Sitten tietäisi, että hän itse haluaa olla tekemisissä. Mutta jos molemmat osapuolet ajattelevat näin, yhteys hiipuu. Yleisistä asioista voi jutella myös ja usein jutellaankin, mutta kyllä varsinkin naiset tykkäävät että jutellaan omia kuulumisia, ja on hyvä osoittaa niihin kiinnostusta - kysellä, kommentoida, vastata samaan asiaan omasta puolestaan. Ylipäätään sanoa jotain, mikä liittyy jollain tavalla siihen mitä toinen äsken sanoi :)

Mutta sinulla on kyllä erikoinen tilanne, kun äitisikään ei halua tulla luonasi käymään. Joko hän on todella välinpitämätön ja julma (mikä selittäisi keittiöpsykologin mielestä sinun itsetunto-ongelmia tosi hyvin, jos on itsekäs ja kylmä äiti), hänellä on omia ongelmia niin paljon ettei jaksa, tai sitten sinä olet tehnyt jotain niin pöyristyttävää että on ollut pakko vetää rajat (ja tällöin luulisi että pystyisit itse vähintäänkin arvaamaan mistä tilanne johtuu, eli epätodennäköinen selitys). Todella rankka ja inhottava kuvio.

Täytyy vain koettaa rohkaistua tietoisesti olemaan lähestyttävämpi ja kysyä toisten elämästä (hienovaraisesti toki) sen sijaan, että jutellaan pelkkiä niitä näitä yleisellä tasolla. Se vaatii ainakin nykytilanteessa tietoista ponnistelua, kun olisi niin helppoa vain pitää sitä tuttua ja turvallista etäisyyttä.

Äitini on aina ollut jotenkin kylmä minua kohtaan ja hänellä oli useamman vuoden ajan alkoholin kanssa ongelmaa myös. Itse olen ollut koko elämäni kiltti ja kunnollinen, vähän hissukkamainen tosin, ainakin yleisemmin ulospäin (tosin yksin mielessäni tosi allapäin ja surullinen sekä yksinäinen).

Häntä kohtaan olen ollut asiallinen ja pitänyt yhteyttä kuulostellen hänen mielialojaan, sillä hän ei halua, että otan yhteyttä, jos itselläni olisi vaikeaa tai olisin oikeasti todella allapäin (hän ei vain kestä kuunnella sellaista ja sen jälkeen saisin pelätä, että hän ratkeaa alkoholin pariin uudelleen). Huono itsetuntoni osin perustuu lapsuuteeni varmastikin ja voi olla, että se itseinhonikin juontaa sieltä juurensa.

T. Ap

Tuohan on täysin sairasta ja kieroutunutta ja sen sijaan että kasvaisit omaksi erilliseksi ihmiseksi tuo jatkuu edelleen. Et itse ilmeisesti edes ymmärrä kuinka syvästi kieroon tuollaisessa ympäristössä kasvaa eikä ole normaaleita kanssakäymiseen kuuluvia asioita jatkuvasti kuulostella muiden reaktioita suhteessa itseen.

Nyt oikeasti, jos et mitään muuta konkreettista aio tehdä ja jatkat vellomista niin kirjoita Googleen edes läheisriippuvuus. On täysin mahdollista pyöriä tuota samaa kehää elämän loppuun asti, kymmeniä vuosia, se mikä sut sieltä tuo pois on se että päätät ottaa vastuun omasta elämästä. Ehkä et just nyt pysty mutta laita takaraivoon kuitenkin ajatus että niin kauan kun teet kaiken kuten ennenkin, lopputulos on sama kuin ennenkin.

Tuossa tilanteessa tervehtiminen on muutenkin niin pitkä ja kipeä prosessi että sitä kannattaisi alkaa aloitella koska edes vuosikymmen ei takapakkeineen ja kuoreen vetäytymisineen välttämättä riitä, ehkä ei edes yksi elämä.

Harmillista kyllä, en oikein ymmärrä edes, mitä tarkoitat. Missä menee raja sen välillä, että huomioi ystävällisesti muita ihmisiä ja haluaa heille hyvää ja toisaalta sen osalta, että liikaakin pelkää muiden reaktioita? Onko se läheisriippuvuutta, että huomioin äitini tarpeita? Siis äitini oikeasti ei kestä liian hankalia uutisia tai tunteita minun puoleltani, vaan saattaa revetä ryyppäämään tai muuttuu melkein itsetuhoiseksi. Saan varoa aina sanojani ja kaikkia tekemisiäni hänen seurassaan ja niin on aina ollutkin.

Toisaalta isäni seurassa saan olla paljon rennommin. Se minulle diagnooseja keksinyt tuttuni oli myös jotenkin "epävakaa" siinä mielessä, että saattoi kuin salama kirkkaalta taivaalta saada jonkun ihme raivarin. Muut sitten ovatkin vakaampia. Yksinäisyyteni on tehnyt sen, että pyörittelen niitä vähiä sosiaalisia kontaktejani mielessäni aika paljon. Elelen siis muistoissa ja haaveissa luppoajallani.

Se on juuri se perimmäinen ongelma että ei yksinkertisesti tiedä, ymmärrä eikä näe tunnetasolla missä menee normaalin kanssakäymisen rajat jos ei ole niitä koskaan oppinut. Ei kukaan av:lla pysty mitenkään vääntämään niitä rautalangasta yhdessä keskustelussa sen jälkeen kun ne on ollut koko siihenastisen elämän tuntemattomia. Ne pitää löytää itsestä, omasta kehosta, omista tunteista, pitää oppia näkemään missä menee raja omien ja muiden tunteiden, toiveiden ja vaatimusten välillä ja oppia antamaan itselleen ensisijaisesti sen mitä tarvitsee. Siinä on niin paljon kyse omasta tunnekehosta että omia rajoja ja erillisyyttä ei pysty järkeilemään.

Kylmien ja etäisten alkoholistien lapset saattaa jäädä koko elämäksi kerjäämään keneltä vaan kohdalle sattuu hyväksyntää ihan olemattomin keinoin jos ei osaa riittää itse itselleen.

Yksinäisyys on yksi surun aihe mutta ei toisia ihmisiä voi haluta omaan elämään siksi että ajattelisi että joku niistä vielä poistaa omat kivut. Siihen valtavaan tyhjään aukkoon iskee pahimmat sekopäät.

Vierailija kirjoitti:

Ja sekin on mielenkiintoista, että silloin, kun mulla on ollut joku seurusteluntapainen, niin se "läheisriippuvuudeksi" yhden ketjuun kommentoivan väittämä tila aina paranee. Kun saan oikeasti läheisyyttä, niin se kaipui helpottaa ja suhtaudun muutenkin rennommin ympäristööni. Siksi olen aika vakaasti sitä mieltä, että yksinäisyys on aiheuttanut jonkun määrittelemättömän pahan olon ja arvottomuuden tunteen, minkä seurauksena on entistäkin vaikeampaa olla sosiaalinen.

Eikö toi just kuulosta ääriesimerkiltä siitä että koet että olemassaolosi riippuu jonkun itsesi ulkopuolella olevan ihmisen hyväksynnästä ja ripustat elämäsi seurustelukumppanin harteille helpottuneena? Jos suhteet tekivät sinusta aidosti ehjän niin mihin ne päättyi?

Mä olen aina ollut tuollainen josta ihmiset ei pidä. Koulussa kiusattu, työpaikoilla kiusattu tai vältelty ja ulos porukoista jätetty, ei koskaan miesystävää eikä kavereita tai ystäviä. Olin vieläpä nuorempana aika kauniskin mutta miehet jotka ihastui minuun ulkonäköni takia tajusivat hyvin äkkiä että taivas kun tuo on tylsä tyyppi ja häipyivät.

Itse kuitenkin päätin että aion olla oma itseni enkä ala näytellä muuta kelvatakseni ihmisille. Olen tosikko, älykkyystestin mukaan huippuälykäs, erittäin introvertti mutta en pätkääkään ujo vaan enemmän äänekäs - ihmisten mielestä pelottava ja luotaantyöntävä yhdistelmä. Mutta olen mikä olen ja 35 ikävuoden jälkeen en ole enää edes kärsinyt mitenkään yksin olemisesta ja siitä ettei muut pidä minusta - olen nykyään ihan tyytyväinen elämääni näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sekin on mielenkiintoista, että silloin, kun mulla on ollut joku seurusteluntapainen, niin se "läheisriippuvuudeksi" yhden ketjuun kommentoivan väittämä tila aina paranee. Kun saan oikeasti läheisyyttä, niin se kaipui helpottaa ja suhtaudun muutenkin rennommin ympäristööni. Siksi olen aika vakaasti sitä mieltä, että yksinäisyys on aiheuttanut jonkun määrittelemättömän pahan olon ja arvottomuuden tunteen, minkä seurauksena on entistäkin vaikeampaa olla sosiaalinen.

Eikö toi just kuulosta ääriesimerkiltä siitä että koet että olemassaolosi riippuu jonkun itsesi ulkopuolella olevan ihmisen hyväksynnästä ja ripustat elämäsi seurustelukumppanin harteille helpottuneena? Jos suhteet tekivät sinusta aidosti ehjän niin mihin ne päättyi?

Ne loppuivat siihen, että minut joko pahoinpideltiin vakavasti tai minua uhkailtiin ampuma-aseella. Yksi seurustelu päättyi siihen, kun kävi ilmi, että mies oli monta vuotta pitänyt toista naista. En ole kertaakaan ollut suhteessa, jossa olisi kohdeltu hyvin. Jos olisin ollut, en olisi eronnut vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen.  Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?

Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.

En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.

Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.

Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.

Esimerkiksi autismi tai tunnekylmä lapsuushan sen tekee ettei ole luontaisesti välineitä toimia kuten pidetty ihminen. Johsn tuolla yksi antoi kaikki parhaat vinkit että kuuntele muita, ole ystävällinen yms ja sinä jo tiedätkin sanoa että et esimerkiksi halua miellyttää ihmisiä. Siinähän se vastaus jo on. Mutta tämä taisikin olla ketju jossa haluat pyöriä oman pään sisällä.

Haluan miellyttää, mutta en kuitenkaan jotenkin osaa feikatakaan eli olen kyllä ystävällinen, mutta en jotenkin kehtaa esim. udella muiden ihmisten asioita lisää. Koen sen tunkeilevaksi, jos kysyn muiden ihmisten asioita "mitä kuuluu?" -kysymystä enemmän. Yleensä juttelen niitä näitä tai jotain yleisempää. Kyllä minusta jotkut ihmiset jollain tasolla ehkä pitävätkin, mutta ei heistä mitään ystäviä silti ole tullut. Odotan yleensä sitä, että muut ovat niitä aloitteellisia ja aktiivisia, itse olen hyvin passiivinen ja vähän estynytkin.

T. Ap

Tuolla tyylillä toiselle osapuolelle tulee helposti mielikuva, että et ole kiinnostunut heistä ja heidän elämässään, etkä halua olla yhteydessä. Tunnistan tämän ongelman kyllä itsekin, olisi tavallaan helpompaa kun toinen aktiivisesti ottaisi yhteyttä. Sitten tietäisi, että hän itse haluaa olla tekemisissä. Mutta jos molemmat osapuolet ajattelevat näin, yhteys hiipuu. Yleisistä asioista voi jutella myös ja usein jutellaankin, mutta kyllä varsinkin naiset tykkäävät että jutellaan omia kuulumisia, ja on hyvä osoittaa niihin kiinnostusta - kysellä, kommentoida, vastata samaan asiaan omasta puolestaan. Ylipäätään sanoa jotain, mikä liittyy jollain tavalla siihen mitä toinen äsken sanoi :)

Mutta sinulla on kyllä erikoinen tilanne, kun äitisikään ei halua tulla luonasi käymään. Joko hän on todella välinpitämätön ja julma (mikä selittäisi keittiöpsykologin mielestä sinun itsetunto-ongelmia tosi hyvin, jos on itsekäs ja kylmä äiti), hänellä on omia ongelmia niin paljon ettei jaksa, tai sitten sinä olet tehnyt jotain niin pöyristyttävää että on ollut pakko vetää rajat (ja tällöin luulisi että pystyisit itse vähintäänkin arvaamaan mistä tilanne johtuu, eli epätodennäköinen selitys). Todella rankka ja inhottava kuvio.

Täytyy vain koettaa rohkaistua tietoisesti olemaan lähestyttävämpi ja kysyä toisten elämästä (hienovaraisesti toki) sen sijaan, että jutellaan pelkkiä niitä näitä yleisellä tasolla. Se vaatii ainakin nykytilanteessa tietoista ponnistelua, kun olisi niin helppoa vain pitää sitä tuttua ja turvallista etäisyyttä.

Äitini on aina ollut jotenkin kylmä minua kohtaan ja hänellä oli useamman vuoden ajan alkoholin kanssa ongelmaa myös. Itse olen ollut koko elämäni kiltti ja kunnollinen, vähän hissukkamainen tosin, ainakin yleisemmin ulospäin (tosin yksin mielessäni tosi allapäin ja surullinen sekä yksinäinen).

Häntä kohtaan olen ollut asiallinen ja pitänyt yhteyttä kuulostellen hänen mielialojaan, sillä hän ei halua, että otan yhteyttä, jos itselläni olisi vaikeaa tai olisin oikeasti todella allapäin (hän ei vain kestä kuunnella sellaista ja sen jälkeen saisin pelätä, että hän ratkeaa alkoholin pariin uudelleen). Huono itsetuntoni osin perustuu lapsuuteeni varmastikin ja voi olla, että se itseinhonikin juontaa sieltä juurensa.

T. Ap

Tuohan on täysin sairasta ja kieroutunutta ja sen sijaan että kasvaisit omaksi erilliseksi ihmiseksi tuo jatkuu edelleen. Et itse ilmeisesti edes ymmärrä kuinka syvästi kieroon tuollaisessa ympäristössä kasvaa eikä ole normaaleita kanssakäymiseen kuuluvia asioita jatkuvasti kuulostella muiden reaktioita suhteessa itseen.

Nyt oikeasti, jos et mitään muuta konkreettista aio tehdä ja jatkat vellomista niin kirjoita Googleen edes läheisriippuvuus. On täysin mahdollista pyöriä tuota samaa kehää elämän loppuun asti, kymmeniä vuosia, se mikä sut sieltä tuo pois on se että päätät ottaa vastuun omasta elämästä. Ehkä et just nyt pysty mutta laita takaraivoon kuitenkin ajatus että niin kauan kun teet kaiken kuten ennenkin, lopputulos on sama kuin ennenkin.

Tuossa tilanteessa tervehtiminen on muutenkin niin pitkä ja kipeä prosessi että sitä kannattaisi alkaa aloitella koska edes vuosikymmen ei takapakkeineen ja kuoreen vetäytymisineen välttämättä riitä, ehkä ei edes yksi elämä.

Harmillista kyllä, en oikein ymmärrä edes, mitä tarkoitat. Missä menee raja sen välillä, että huomioi ystävällisesti muita ihmisiä ja haluaa heille hyvää ja toisaalta sen osalta, että liikaakin pelkää muiden reaktioita? Onko se läheisriippuvuutta, että huomioin äitini tarpeita? Siis äitini oikeasti ei kestä liian hankalia uutisia tai tunteita minun puoleltani, vaan saattaa revetä ryyppäämään tai muuttuu melkein itsetuhoiseksi. Saan varoa aina sanojani ja kaikkia tekemisiäni hänen seurassaan ja niin on aina ollutkin.

Toisaalta isäni seurassa saan olla paljon rennommin. Se minulle diagnooseja keksinyt tuttuni oli myös jotenkin "epävakaa" siinä mielessä, että saattoi kuin salama kirkkaalta taivaalta saada jonkun ihme raivarin. Muut sitten ovatkin vakaampia. Yksinäisyyteni on tehnyt sen, että pyörittelen niitä vähiä sosiaalisia kontaktejani mielessäni aika paljon. Elelen siis muistoissa ja haaveissa luppoajallani.

Se on juuri se perimmäinen ongelma että ei yksinkertisesti tiedä, ymmärrä eikä näe tunnetasolla missä menee normaalin kanssakäymisen rajat jos ei ole niitä koskaan oppinut. Ei kukaan av:lla pysty mitenkään vääntämään niitä rautalangasta yhdessä keskustelussa sen jälkeen kun ne on ollut koko siihenastisen elämän tuntemattomia. Ne pitää löytää itsestä, omasta kehosta, omista tunteista, pitää oppia näkemään missä menee raja omien ja muiden tunteiden, toiveiden ja vaatimusten välillä ja oppia antamaan itselleen ensisijaisesti sen mitä tarvitsee. Siinä on niin paljon kyse omasta tunnekehosta että omia rajoja ja erillisyyttä ei pysty järkeilemään.

Kylmien ja etäisten alkoholistien lapset saattaa jäädä koko elämäksi kerjäämään keneltä vaan kohdalle sattuu hyväksyntää ihan olemattomin keinoin jos ei osaa riittää itse itselleen.

Yksinäisyys on yksi surun aihe mutta ei toisia ihmisiä voi haluta omaan elämään siksi että ajattelisi että joku niistä vielä poistaa omat kivut. Siihen valtavaan tyhjään aukkoon iskee pahimmat sekopäät.

Paradoksaalista on se, että kaltaiseni "rakkauden kerjäläiset" sitten jäävät yksin tai päätyvät kiusatuiksi tai hyväksikäytetyiksi. Ne rennommin elämään suhtautuvat saavat sitä välittämistä ja hyvää yllin kyllin, mutta kaltaiseni hyvästä paitsi jäänyt ei saa mitään ja minua jopa syyllistetään siitä, kun toivoisin kavereita tai parisuhdetta. Näin koen asian itse.

Mutta ne paremmilla eväillä maailmaan saatetut sitten kohtelevat kaltaisiani joko huonosti tai sitten viettävät aikaa niiden muiden onnekkaiden kanssa keskenään. Ei ole ketään, joka välittäisi meistä jo valmiiksi hyljeksityistä ja tien raivaaminen niiden sosiaalisessa mielessä "parempien ihmisten" piireihin on aivan mahdottomalta tuntuva, suorastaan utopistisen vaikea ja kivikkoinen polku.

T. Ap

Saattaisit saada apua Karla Niemisen kirjasta Olet hyvä tyyppi. Siinä on käytännöllisiä neuvoja ihmisille, jotka haluaisivat saada ystäviä. En ole lukenut koko kirjaa, mutta alun perusteella tärkeä pointti on ainakin yrittää, olla aktiivinen ja tehdä aloitteita eikä masentua, kun epäonnistuu. Ei tietenkään pidä tukkia kenenkään elämään pakonomaisesti, mutta ehdottaa ja ottaa kontaktia luontevin tavoin. Nieminen korostaa sitä, että jokaisella ihmissuhteissaan onnistuneella on takanaan paljon yrityksiä ja epäonnistumisia, toimivia suhteita ei saa noin vaan. Jokaista onnistumista kohti on monta epäonnistumista, ja niistä oppii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sekin on mielenkiintoista, että silloin, kun mulla on ollut joku seurusteluntapainen, niin se "läheisriippuvuudeksi" yhden ketjuun kommentoivan väittämä tila aina paranee. Kun saan oikeasti läheisyyttä, niin se kaipui helpottaa ja suhtaudun muutenkin rennommin ympäristööni. Siksi olen aika vakaasti sitä mieltä, että yksinäisyys on aiheuttanut jonkun määrittelemättömän pahan olon ja arvottomuuden tunteen, minkä seurauksena on entistäkin vaikeampaa olla sosiaalinen.

Eikö toi just kuulosta ääriesimerkiltä siitä että koet että olemassaolosi riippuu jonkun itsesi ulkopuolella olevan ihmisen hyväksynnästä ja ripustat elämäsi seurustelukumppanin harteille helpottuneena? Jos suhteet tekivät sinusta aidosti ehjän niin mihin ne päättyi?

Ne loppuivat siihen, että minut joko pahoinpideltiin vakavasti tai minua uhkailtiin ampuma-aseella. Yksi seurustelu päättyi siihen, kun kävi ilmi, että mies oli monta vuotta pitänyt toista naista. En ole kertaakaan ollut suhteessa, jossa olisi kohdeltu hyvin. Jos olisin ollut, en olisi eronnut vieläkään.

Ja tuonkaan jälkeen et ole ajatellut että ripustaudut sinulle huonoksi olevaan seuraan vaan pidät sitä merkkinä siitä että vika on ainoastaan muissa?

No ei kannata ainakaan terapiaan mennä itseään rikkomaan lisää. Ei ole yhtään mitään takeita että se auttaisi yhtään mitenkään mutta jumitut vaan edelleen hyysättäväksi. Löydä ne voimat itsestäsi. Mene vaikka reppu selässä Lappiin ensikesänä ja haasta itsesi kunnolla selviimään. Kun tulet elävänä kotiin se helpottaa. Älä laita mitöön muita odotuksia kuin että tulet hengissä takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kehitin sosiaalisia taitoja ihan vain seuraamalla miten suositummat toimii. Eli ollaan kiinnostuneita toisen jutuista, osoitetaan myötätuntoa, ollaan prososiaalisia, ei juoruta rumasti, ei ilmaista tuomitsevia mielipiteitä, kuunnellaan ja annetaan jotain itsestä, osataan nauraa itselle. Voisit opetella suhtautumaan paremmin ja ennakkoluulottomasti naisiin.

Suhtaudun hyvin naisiin, mutta jotenkin rehellisesti sanoen pelkään naisia, vaikka olen itsekin nainen. Useimmat naiset ovat niin hyvännäköisiä, naisellisia, sosiaalisesti taitavia jne., että tunnen alemmuudentunnetta heitä kohtaan. Ajattelen aina, että he varmaan pitävät minua todella nolona tyyppinä, kun en ole niin klassisen kaunis tai tyylikäs ja laitettu kuin muut ovat. Kaltaisiani rumahkoja ja tylsästi pukeutuneita naisia on Suomessa todella vähän. Koen, että en kohtaa itseni kaltaisia juurikaan missään koskaan. Olen aavistuksen erikoisen näköinen haluamattani ja samanlaisia ulkonäkövikaisia, mutta kuitenkin ei-vammaisia on aika harvassa.

En ole koskaan kiinnostunut juoruilusta tai oikeastaan muiden (ei paikalla olevien) ihmisten henkilökohtaisista asioistakaan. Tykkään jutella joistain luonnonilmiöistä, politiikasta, historiasta ja tekniikasta ehkä eniten. Olen ihan hyväntuulinen ja koetan aina keksiä jotain hauskaakin, tosin en uskalla yleensä liikaa vitsailla, kun en halua vaikuttaa liian erikoiselta tai raisulta.

Kuulostaa että sinulla on todella huono itsetunto, ja varmasti kiusaaminen saakin sen aikaan. Tunnistan nuoremman itseni tuosta kuvauksesta. En uskaltanut ottaa kontaktia ihmisiin, pelkäsin että minulle vain nauretaan, tunsin olevani ruma jne.

Masennuslääkkeistä voisi olla apua, mutta terapia olisi varmasti paras ratkaisu, jos sulla on varaa ja mahdollisuutta mennä sinne. 

Itselleni ainakin on helpompi tutustua ihmisiin netissä ja sieltä löytyi puolisokin, tosin maailman toiselta puolelta. Jos sinulla on joku kiinnostuksen kohde, voit hakeutua siitä kertovalle sivulle vaikka Redditiin tai Twitteriin ja yrittää keskustella ihmisten kanssa. Jos perustat johonkin asiaan keskittyvän Twitterin, se on ollut itselleni keino löytää uusia kavereita. Myös Facebook-ryhmissä voi tutustua ihmisiin. 

Et ole yksin, meitä on monia, joilla on joku "ulkonäkövika". Kyllä siitä huolimatta voi löytää ystäviä ja kumppanin. Et ole niin huono ja kaikkien vihaama kuin tunnet olevasi.