Lue keskustelun säännöt.
Olen jotenkin epämiellyttävä ihminen - miten saisin minua inhoavat ihmiset pitämään itsestäni?
05.04.2021 |
Olen halveksinnan ja kiusaamisen kohde ja kipuilen sen välillä, keskittyisinkö jotenkin anelemaan minua inhoavilta välittämistä vai yrittäisinkö vain elää elämääni heistä välittämättä. Ongelma on siinä, että minulla ei ole juurikaan ystäviä tai puolisoakaan, eikä sellaisten löytyminen ole kovin realistista minulle, joten niiden haaveiden osalta minun ehkä tulisi vain luovuttaa.
Ammennan tukeni elämääni lähinnä Youtube- ja TedEd-videoilta sekä muualta netistä, kun ketään minusta välittävää ihmistä ei oikein ole. Mulla on ihan ok koulutus ja käyn töissä sekä olen perusterve, mutta suurin osa elämäni haaveista on toteuttamatta. Nyt korona-ainana ei pääse edes matkalle ja yksinäksenä se olikin ennen elämäni merkittävin henkireikä, joka toi mielekkyyttä elämään. Suuri osa vapaa-ajastani menee sinkkuuteni harmitteluun sekä kiusaamisesta selviämiseen sekä todella häilyväiseen haaveiluun. Miten etenisin?
Kommentit (63)
"miten saisin minua inhoavat ihmiset pitämään itsestäni?"
Nyt mennään ihan väärään suuntaan. Kysy mieluummin, että miten saisit itsesi pitämään itsestäsi? Kiusatuilta puuttuu aina itserakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs isä, ja onko veljiä, kun miesten kanssa on helpompi tulla juttuun? Tai joku vanha, ei-pervo pappa?
Hienoa, ettet ole valinnut sellaista luuserityyliä kuin moni täällä, että etsivät sitten jotain "vielä surkeampaa" alaspainettavaksi tai pyrkivät juoruporukkaan myötäilemällä juttuja. Se on todellista heikkoutta ja luovuttamista.
Vierailija kirjoitti:
Entäs isä, ja onko veljiä, kun miesten kanssa on helpompi tulla juttuun? Tai joku vanha, ei-pervo pappa?
Isäni onkin läheisin sukulaiseni, mutta en kehtaa hänellekään aivan kaikkea angstisuuttani kertoa ja siten rasittaa häntä liikaa. Veljeni on minua todella paljon nuorempi. Voisin ihan mieluusti olla jonkun seniori-ikäisen kaveri, mutta en tiedä, missä heihin voisin tutustua ja sen toisenkin osapuolen pitäisi jotenkin hyväksyä minut.
Vierailija kirjoitti:
En edes oikeasti tiedä, mikä minussa on vikana ja miten voisin parantaa itseäni sellaiseksi, että ne kiusaajat hyväksyisivät minut.
Kiusaajilta sinun ei pidä odottaa mitään hyväksyntää. Unohda heidät. Ei ole hyväksi itsellesi, jos ajattelet noin. Kaikki maailman ihmiset eivät varmasti inhoa sinua eivätkä ole kiusaajiasi. Oikeiden ystävien (tai edes kaverien) löytäminen on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ihan ensimmäiseksi sinun pitää täysin jättää pois ajatus, että kiusaajistasi tulisi sinulle ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen. Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?
Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.
En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.
Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.
Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.
Esimerkiksi autismi tai tunnekylmä lapsuushan sen tekee ettei ole luontaisesti välineitä toimia kuten pidetty ihminen. Johsn tuolla yksi antoi kaikki parhaat vinkit että kuuntele muita, ole ystävällinen yms ja sinä jo tiedätkin sanoa että et esimerkiksi halua miellyttää ihmisiä. Siinähän se vastaus jo on. Mutta tämä taisikin olla ketju jossa haluat pyöriä oman pään sisällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen. Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?
Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.
En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.
Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.
Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.
Esimerkiksi autismi tai tunnekylmä lapsuushan sen tekee ettei ole luontaisesti välineitä toimia kuten pidetty ihminen. Johsn tuolla yksi antoi kaikki parhaat vinkit että kuuntele muita, ole ystävällinen yms ja sinä jo tiedätkin sanoa että et esimerkiksi halua miellyttää ihmisiä. Siinähän se vastaus jo on. Mutta tämä taisikin olla ketju jossa haluat pyöriä oman pään sisällä.
Haluan miellyttää, mutta en kuitenkaan jotenkin osaa feikatakaan eli olen kyllä ystävällinen, mutta en jotenkin kehtaa esim. udella muiden ihmisten asioita lisää. Koen sen tunkeilevaksi, jos kysyn muiden ihmisten asioita "mitä kuuluu?" -kysymystä enemmän. Yleensä juttelen niitä näitä tai jotain yleisempää. Kyllä minusta jotkut ihmiset jollain tasolla ehkä pitävätkin, mutta ei heistä mitään ystäviä silti ole tullut. Odotan yleensä sitä, että muut ovat niitä aloitteellisia ja aktiivisia, itse olen hyvin passiivinen ja vähän estynytkin.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisi lohdullista, jos mulla olisi joku virallinen vammaisuus tai syntymäpoikkeama, niin voisin vedota siihen. Nyt siis vain näytän oudolta ja siksi ihmiset inhoavat. Itse asiassa olen aika varma, että minulla on jokin kehityspoikkeama, mutta se on vain jäänyt diagnosoimatta (kasvojen luustossa on epäsymmetrisyyttä ja aivoni olivat hyvin epäsymmetriset magneettikuvassa). Olisi helpompaa sanoa, että mä oon itse asiassa vammainen x tavalla, niin taatusti ihmiset hyväksyisivät minut paremmin.
On todella inhottavaa sanoa näin. Vammojen kanssa eläminen ei yleensä ole mitään helppoa ja mukavaa. Tietäisit jos olisit kokenut etkä antaisi terveyttäsi pois mistään hinnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi lohdullista, jos mulla olisi joku virallinen vammaisuus tai syntymäpoikkeama, niin voisin vedota siihen. Nyt siis vain näytän oudolta ja siksi ihmiset inhoavat. Itse asiassa olen aika varma, että minulla on jokin kehityspoikkeama, mutta se on vain jäänyt diagnosoimatta (kasvojen luustossa on epäsymmetrisyyttä ja aivoni olivat hyvin epäsymmetriset magneettikuvassa). Olisi helpompaa sanoa, että mä oon itse asiassa vammainen x tavalla, niin taatusti ihmiset hyväksyisivät minut paremmin.
On todella inhottavaa sanoa näin. Vammojen kanssa eläminen ei yleensä ole mitään helppoa ja mukavaa. Tietäisit jos olisit kokenut etkä antaisi terveyttäsi pois mistään hinnasta.
Ei varmasti olekaan, mutta olisi tavallaan helpompaa selitellä sitä, miksi en ole sellainen "ideaali-ihminen", millainen ikäiseni naisen kuuluisi olla. Nyt olen vain tuntemattomasta syystä vähän erikoisen näköinen ja sosiaaliset taitoni ovat vähän huonot, eikä kukaan tunne mitään myötätuntoa minua kohtaan, vaan ajattelevat, että olen vain "tahallani", tietoisten valintojen seurauksena sosiaalisesti kömpelö ja erikoisen näköinen, vaikka tosiasiallisesti pinnistelen kovasti vaikuttaakseni normaalilta ja keskiverrolta.
Vierailija kirjoitti:
Onko ap:lla asperger?
Ei ole, tosin yksi tuttuni melkeinpä kiusasi minua siitä, kun väitti, että minulla olisi Aspergerin syndrooma, vaikka ei olekaan (ja kerroin taustankin, että olin asiaa joskus selvitellyt, mutta mikään ei viitannut siihen riittävän selkeästi). Hän käytti suuren osan ajastaan piirteitteni nälvimiseen ja lopuksi hylkäsi. Itse olisin halunnut jutella kaikesta muusta, niin hän vain syyllisti, haukkui, uhkaili ja keksi erilaisia diagnooseja sekä lopuksi hylkäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku alapeukutti kommentoimatta mitään? En ihan oikeasti tiedä, missä ja miten voisin käsitellä näitä minua stressaavia asioita, kun ei ole KETÄÄN, kenen kanssa voisin jutella ja tilanne on jatkunut jo pitkään. En edes oikeasti tiedä, mikä minussa on vikana ja miten voisin parantaa itseäni sellaiseksi, että ne kiusaajat hyväksyisivät minut.
Toisaalta olen joskus puhunut esim. vanhemmilleni ja he vain sanoivat, että koetan olla välittämättä, mutta kun yksinäisenä ei ole ketään tukena, enkä saa mistään sitä myönteistä feedbackia. Minusta ei välitä käytännössä kukaan ja ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento. Kukaan sukulaiseni ei käy luonani kylässä ja livekavereita ei ole lainkaan. Joten en voi tavata ketään ja jutella vapaa-ajan jutuista kasvokkain. Kukaan ei hymyile mulle tai ole ystävällinen. Olen yhtä yksinäinen kuin monet vanhukset, vaikka olen nuorehko vielä.
eräs "ystävä", suuttui kun otin häneen yhteyttä, en ole ikinä ollut hankala. Nykyään ihmiset ärsyyntyvät ihan hirveästi siitä jos yrittää yhteyttä saada. Koskana aikaisemmin ollut tällaista!
Mä elän erakkona täällä Hesassa. Haen varmaan kohta työkyvyttömyyspaperit kun yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä.
Tää korona- aika on pudottanut kaikki ihmiset pois. IGssä on poistettu kavereista, on ghostattu, on suututtu kun pyydetään lenkille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse kehitin sosiaalisia taitoja ihan vain seuraamalla miten suositummat toimii. Eli ollaan kiinnostuneita toisen jutuista, osoitetaan myötätuntoa, ollaan prososiaalisia, ei juoruta rumasti, ei ilmaista tuomitsevia mielipiteitä, kuunnellaan ja annetaan jotain itsestä, osataan nauraa itselle. Voisit opetella suhtautumaan paremmin ja ennakkoluulottomasti naisiin.
Mä nimenomaan onnistuin KAIKKI karkoittaa tällä tavalla! Ihmiset ärsyyntyvät ihan kauheasti kun on heistä kiinnostunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen. Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?
Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.
En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.
Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.
Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.
tuntuu että mitä kaksnaamaisempi, kierompi ja tylympi, sen enemmän ihmiset etsii heidät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kehitin sosiaalisia taitoja ihan vain seuraamalla miten suositummat toimii. Eli ollaan kiinnostuneita toisen jutuista, osoitetaan myötätuntoa, ollaan prososiaalisia, ei juoruta rumasti, ei ilmaista tuomitsevia mielipiteitä, kuunnellaan ja annetaan jotain itsestä, osataan nauraa itselle. Voisit opetella suhtautumaan paremmin ja ennakkoluulottomasti naisiin.
Mä nimenomaan onnistuin KAIKKI karkoittaa tällä tavalla! Ihmiset ärsyyntyvät ihan kauheasti kun on heistä kiinnostunut.
Nuo vinkit eivät toimi niin kauan kuin on rajaton läheisriippuvainen. Ei saa olla sillä tavalla kiinnostunut että yrittää imeä toisen ihmisen elämää itseensä vaan yleisellä tasolla kiinnostunut ihmisestä omana itsenään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku alapeukutti kommentoimatta mitään? En ihan oikeasti tiedä, missä ja miten voisin käsitellä näitä minua stressaavia asioita, kun ei ole KETÄÄN, kenen kanssa voisin jutella ja tilanne on jatkunut jo pitkään. En edes oikeasti tiedä, mikä minussa on vikana ja miten voisin parantaa itseäni sellaiseksi, että ne kiusaajat hyväksyisivät minut.
Toisaalta olen joskus puhunut esim. vanhemmilleni ja he vain sanoivat, että koetan olla välittämättä, mutta kun yksinäisenä ei ole ketään tukena, enkä saa mistään sitä myönteistä feedbackia. Minusta ei välitä käytännössä kukaan ja ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento. Kukaan sukulaiseni ei käy luonani kylässä ja livekavereita ei ole lainkaan. Joten en voi tavata ketään ja jutella vapaa-ajan jutuista kasvokkain. Kukaan ei hymyile mulle tai ole ystävällinen. Olen yhtä yksinäinen kuin monet vanhukset, vaikka olen nuorehko vielä.
eräs "ystävä", suuttui kun otin häneen yhteyttä, en ole ikinä ollut hankala. Nykyään ihmiset ärsyyntyvät ihan hirveästi siitä jos yrittää yhteyttä saada. Koskana aikaisemmin ollut tällaista!
Mä elän erakkona täällä Hesassa. Haen varmaan kohta työkyvyttömyyspaperit kun yksinäisyys on tehnyt tehtävänsä.
Mistä sinä tiedät ettet ole ikinä hankala? Hankalaa on myös miellyttämisen halu ja se ettei osaa olla oma erillinen itsensä, ikäänkuin jatkuvasti hakee muilta jotain hyväksyntää, sitä että enhän ole huono ihminen, pidäthän musta, enhän ole liikaa, enhän tee mitään väärin. Aika raskas taakka sille toiselle ihmiselle varsinkin kun koronan aikana monen jaksaminen on äärirajoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet nuori? Muiden ihmisten motiivien miettiminen on raskasta. Itsekkin olen sitä tehnyt tosi paljon. Netin kautta on melkoisen vaikeaa löytää ystäviä. Asenne omaan itseesi on kovin negatiivinen. Auttaminen on vaikea laji. Mitä itse haluaisit muiden tekevän?
Mitä nopeammin oppii että maailmassa kukaan ei ole itselle mitään velkaa niin sen parempi. Sen jälkeen voi alkaa rakentaa omaa elämää ja vastavuoroisia ihmissuhteita sellaisten ihmisten kanssa jotka sitä haluavat. Kerjäämiseen ei kannata käyttää energiaa, sellaiseen ei kukaan vastaa.
En ymmärrä, miten ne ihmiset toimivat, joista pidetään, joita ei kiusata ja joilla on ystäviä. Osa heistäkin saattaa olla vajavaisia. Olen jotenkin joutunut uudelleen tällaiseen surkeuden kehään, josta on vaikeaa päästä pois. Minulla sellaisen aiheuttaa yksinäisyys ja sellainen, kun ei ole ollut vuosikausiin ainoatakaan ystävää tai kaveria, jota voisi nähdä. Enkä oikein uskalla tutustuakaan keneenkään, kun ajattelen, että olen jotenkin nolo ja ruma ja se toinen todennäköisesti pitää minua epämiellyttävänä.
Sitten yksinäisenä ajatukset helposti kiertävät kehäänsä lisää. Harmillista, kun edes omat vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tilanteeseeni. Jos edes yksi sukulainen joskus soittaisi ja kysyisi, mitä kuuluu, tai pyytäisi kylään tai tulisi luokseni käymään, niin se helpottaisi.
Yritin äidiltäni pyytää tukea (siis että hän kävisi luonani juttelemassa vaikka 1 krt/kk), mutta hän ei suostu tulemaan, sillä hänen mielestään olen liian needy ja vaikea, kun pyydän epätoivoissani hänen tukeaan ja häntä siis ahdistaa sellainen.
tuntuu että mitä kaksnaamaisempi, kierompi ja tylympi, sen enemmän ihmiset etsii heidät.
Sitten vaan ryhtyy sellaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap:lla asperger?
Ei ole, tosin yksi tuttuni melkeinpä kiusasi minua siitä, kun väitti, että minulla olisi Aspergerin syndrooma, vaikka ei olekaan (ja kerroin taustankin, että olin asiaa joskus selvitellyt, mutta mikään ei viitannut siihen riittävän selkeästi). Hän käytti suuren osan ajastaan piirteitteni nälvimiseen ja lopuksi hylkäsi. Itse olisin halunnut jutella kaikesta muusta, niin hän vain syyllisti, haukkui, uhkaili ja keksi erilaisia diagnooseja sekä lopuksi hylkäsi.
Mitä nämä tutkimukset oli ja missä vaiheessa elämää? Paljonko saat pisteitä netin aspergertesteistä? Voihan sitä tosin olla estynyt ja epätasapainossa omien tunteiden kanssa vaikka lapsuudenkin vuoksi.
Olen saanut kuvan että kaikkea on jo tutkittu ja paljonkin ja nyt pitäisi reippaasti ryhtyä parantamaan omia tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja ja myötätuntoa. Jos et töitä sitä kynnystä niin työnnät ihmiset etäälle roikkumalla heissä sairaalloisesti ja analysoimalla ja ihmettelemällä miten voi olla näin. Oma sydän ei suurene miettimällä vaan tuntemalla.
Nuorena 18-19-vuotiaanakin olin todella yksinäinen. Asuin kaukana kotikonnuiltani ja käytin vapaa-aikani siihen, että tein yksin pitkiä kävelylenkkejä. Niillä sitten jotkut miehet joskus lyöttäytyivät seuraani, mutta eivät kaverimielessä, vaan silleen puoliksi ahdistellen ja tosi lihalliset ajatukset mielessään. Yksi yritti raiskatakin (kävi siis kimppuuni, mutta pääsin irti tilanteesta).
En tosin sitten koskaan joutunut mihinkään lähikontaktiin enempää ja säilyin koskemattomana, mutta oli sekin masentavaa, että ainoat, jotka tulivat juttelemaan, olivat jotain fyysistä seksiseuraa vailla. Itse olin sellainen kiltti, yksinäinen, vähän ruma ja rujo oman elämäni runotyttö. Samaa yksinäisyyden tuskaa koen edelleen.
T. Ap