Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Dokumentti: Marikan kuolema
31.03.2021 |
Oli koskettava, kaunis ja ahdistava. Ahdistavan kamalaa etenkin Marikan ja hänen miehensä jonkinlainen välirikko kuoleman lähestyessä kun toista olisi tarvinnut kaikkein eniten..
Kommentit (506)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetytti hieman se hoitajien puhumattomuus. Eikö jotain olisi voinut jutella siinä letkua laittaessa ja edes katsoa potilasta? Varsinkin, kun heille kuolevien ihmisten kohtaaminen on jokapäiväistä.
Minulle kanssa otti silmään se hoitajien tympeys. Yksi hoitaja kysyi että mitä sinulle kuuluu, ja Marika alkoi sitten laveasti kertomaan kuulumisiaan. Hoitaja ei korvaansa lotkauttanut, ei vastannut mitään eikä ollut lainkaan kiinnostunut.
Toiselta hoitajalta Marika kysyi mitä mahtaa olla ruokana, ja yritti vähän virittää keskustelua. Nainen sanoi ettei tiedä ja lähti huoneesta. Eikö nyt vähän olisi voinut rupatella ja seurustella kun potilas selvästi kaipasi juttuseuraa?Tässä näkyy se miten vähän hoitajilla on aikaa, on tehtävä nopeasti vain välttämättömät työt, ja juostava seuraavan potilaan luokse, ei ole jätetty aikaa keskusteluihin.
Ei pidä lainkaan paikkaansa. Saattohoidossa olevien ihmisten kanssa käydään pitkiä keskusteluja, tarvittaessa ollaan olkapäänä ja kuunnellaan, silitetään hiuksia tai pidetään kädestä. Annetaan aikaa. Kun äitini oli saattohoidossa, hänellä oli öisin ahdistusta ja pelkoja ja vaikeuksia nukahtaa. En voi edes sanoin ilmaista, kuinka kiitollinen olen edelleen kaikille yöhoitajille, jotka jaksoivat häntä lohduttaa ja olla läsnä yön pimeinä tunteina! Tuossa dokumentissa ei näitä hetkiä näkynyt, eikä ole tarpeenkaan. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin kuvaaja ei istu huoneessa dokumentoimassa. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin ihminen on yksin ja peloissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saattohoitaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.
Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.
Mahdatko tietää kuinka vähän kuolevalla ihmisellä on enää energiaa kannatella toista? Omat kivut, väsymys ja hengitysvaikeudet vie ihan kaiken energian. On todella väärin, että edes siinä tilanteessa ei mieheltä löydy selkärankaa päättää ihan itse että tulee moikkaamaan, tuo mukanaan kukkia ja kauniita sanoja, eikä vaadi itselleen MITÄÄN. Ei edes päätöksentekoa siitä voiko vierailla tai ei.
Ei voi vierailla, jos henkilö itse on kieltänyt. Kun äitini oli saattohoidossa, siellä ovella kysyttiin joka kerta, kuka olet ja kenen luo menossa. Päättelin, että sisään päästetään vain ne, joilla on lupa tulla. Kun kummitätini tuli Amerikasta katsomaan, hän oli odottanut oven ulkopuolella niin kauan, että äidiltäni hoitajat kävivät kysymässä, haluaako ja jaksaako ottaa nämä vieraat vastaan. Saattohoitokoti ei ole mikään tavallinen sairaala, jonne ihmiset marssivat sisään. Ovet on aina lukossa ja ihminen saa itse päättää, milloin jaksaa tavata vieraita ja ketä saa tulla.
Vierailija kirjoitti:
Kauheeta toi loppuvaihe kun hengittäminen on tollaista nykivää. Tuleekohan siinä tukehtumisen tunne vai oliko Marika niin lääkitty?
Tuntuu, että kuolemastakin on tehty tietynlainen someen sopiva, romantisoitu suoritus jossa kuoleva odottaa rauhallisen nätisti sängyllä kuolemaansa läheisten ympäröimänä ja vaan nukahtaa hengitettyään vielä sen viimeisen kerran.
Se viimeinen hengenvetokaan kun ei tosiaan ole aina mikään rauhallinen ja nätti vaan enemmänkin sellainen korahdus..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.
Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.
Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.
Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.
Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.
Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.
Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.
Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.
Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?
Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.
Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.
Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.
Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.
Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja. Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä. Sekä raakaa ummetusta. oSaiko hän rituksimabia vai mitä?
Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?
Mahasyöpä, kuoli munuaisten pettämiseen.
Kävimme docrates syöpäasauraaalassa, mustä saatiin hyvin toimiivat pahoinvointilääkkeet ja kolme eri sytostaattivaihtoehtoa. Mieheni käytti paljon lisäravinteita, kun tavallusen ruoan määrä oli pieni , niistä jaksaminen.
Kysyisin, kuinka vanha oli? Oma mieheni oli 62. Teillä oli varmaan valmiiksi onnellinen avioliitto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Dokumentin loppu oli erityisen kaunis. Se kohta, kun kuollutta vietiin ja yhtä aikaa näytettiin metsässä liikkuvaa Marikaa. Taustamusiikin kanssa tunnelma oli lohduttava, lähes lumoava.
Itseeni teki vaikutuksen se kaunis puu jota kuvattiin eri vuodenaikoina. Viimeisessä kuvassa se oli lehdetön ja paljas.
Minusta ne kohtaukset, joissa Marika käveli metsässä kameran kanssa ja pohdiskeli syvällisiä, olivat hienoja. Ja se festarikohtaus oli piristävä, näyttivät niin iloisilta.
Tuli ihan vanhat hyvät ajat mieleen (ennen koronaa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauheeta toi loppuvaihe kun hengittäminen on tollaista nykivää. Tuleekohan siinä tukehtumisen tunne vai oliko Marika niin lääkitty?
Tuntuu, että kuolemastakin on tehty tietynlainen someen sopiva, romantisoitu suoritus jossa kuoleva odottaa rauhallisen nätisti sängyllä kuolemaansa läheisten ympäröimänä ja vaan nukahtaa hengitettyään vielä sen viimeisen kerran.
Se viimeinen hengenvetokaan kun ei tosiaan ole aina mikään rauhallinen ja nätti vaan enemmänkin sellainen korahdus..
Itse pelkäsin juuri sitä kuoleman hetkeä mutta koska mieheni halusi kuolla kotiin, nielin pelkoni. Onneksi kuolemanhetki oli tosi rauhallinen sittenkin, ei korinaa, hetki tiivimpää hengitystä ja sitten hiljaisuus.
"Miehen sairastuessa eroriski kasvaa tutkimuksen mukaan terveinä pysyneisiin pariskuntiin nähden viidenneksellä. Sairastuneen ollessa nainen riski ei kasvanut yhtä paljon, mutta oli kuitenkin suurempi kuin terveillä pariskunnilla."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsoin vain osan.
Sitä kohtaa ihmettelin missä hänelle laitettiin mahaan joku letku ja alkoi tulla ulos verta tai jotain suolen sisältöä ihmettelin kun otti heti toimenpiteen jälkeen kännykän ja alkoi kuvata sitä suolen sisältä valunutta tavaraa.
Itse olisin niin rättipoikki ja väsynyt ettei tulisi kieleenkään ottaa ensimmäiseksi kännykkää käteen ja alkaa kuvata.
En ehkä muutenkaan haluaisi tai jaksaisi ottaa kännykkäkuvia paljonkaan, mutta ehkä tämä oli hänelle eräänlaista terapiaa.
(no, minulla ei ole edes kameraa kännykässä, vanhanaikainen kännykkä ja ihminen, joten en voi verrata).
Vierailija kirjoitti:
Katsoin vain osan.
Sitä kohtaa ihmettelin missä hänelle laitettiin mahaan joku letku ja alkoi tulla ulos verta tai jotain suolen sisältöä ihmettelin kun otti heti toimenpiteen jälkeen kännykän ja alkoi kuvata sitä suolen sisältä valunutta tavaraa.
Itse olisin niin rättipoikki ja väsynyt ettei tulisi kieleenkään ottaa ensimmäiseksi kännykkää käteen ja alkaa kuvata.
En ehkä muutenkaan haluaisi tai jaksaisi ottaa kännykkäkuvia paljonkaan, mutta ehkä tämä oli hänelle eräänlaista terapiaa.
(no, minulla ei ole edes kameraa kännykässä, vanhanaikainen kännykkä ja ihminen, joten en voi verrata).
Tätä ihmettelin myös! Mietin, mahtoivatko ne kuvat päätyä someen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katsoin vain osan.
Sitä kohtaa ihmettelin missä hänelle laitettiin mahaan joku letku ja alkoi tulla ulos verta tai jotain suolen sisältöä ihmettelin kun otti heti toimenpiteen jälkeen kännykän ja alkoi kuvata sitä suolen sisältä valunutta tavaraa.
Itse olisin niin rättipoikki ja väsynyt ettei tulisi kieleenkään ottaa ensimmäiseksi kännykkää käteen ja alkaa kuvata.
En ehkä muutenkaan haluaisi tai jaksaisi ottaa kännykkäkuvia paljonkaan, mutta ehkä tämä oli hänelle eräänlaista terapiaa.
(no, minulla ei ole edes kameraa kännykässä, vanhanaikainen kännykkä ja ihminen, joten en voi verrata).
Mitå ihmeen suolen sisältä valunutta tavaraa? Oletkohan nähnyt väärin? Pissaako tarkoitat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin vain osan.
Sitä kohtaa ihmettelin missä hänelle laitettiin mahaan joku letku ja alkoi tulla ulos verta tai jotain suolen sisältöä ihmettelin kun otti heti toimenpiteen jälkeen kännykän ja alkoi kuvata sitä suolen sisältä valunutta tavaraa.
Itse olisin niin rättipoikki ja väsynyt ettei tulisi kieleenkään ottaa ensimmäiseksi kännykkää käteen ja alkaa kuvata.
En ehkä muutenkaan haluaisi tai jaksaisi ottaa kännykkäkuvia paljonkaan, mutta ehkä tämä oli hänelle eräänlaista terapiaa.
(no, minulla ei ole edes kameraa kännykässä, vanhanaikainen kännykkä ja ihminen, joten en voi verrata).Mitå ihmeen suolen sisältä valunutta tavaraa? Oletkohan nähnyt väärin? Pissaako tarkoitat?
No sitä dreenillä poistettavaa nestettä vatsaontelosta tässä tarkoitetaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieheni kuoli syöpään talvella sairastettuaan 1,5 vuotta. Oli 61 v. Hän kuoli kotiin, saattohoitovaihetta kesti vain kaksi viikkoa.
Ihan sairauden toteamisen jälkeen lähennyimme kovasti. Mutta sen jälkeen, hoitojen jatkuttua muutaman kuukauden minut yllättivät mieleeni nousseet kaunan ja katkeruuden tunteet. Kaikki selvittämättömät asiat, joita 40 vuoden aikana väistämättä kertyy, nousivat pintaan. Mies oli heikkona sytostaateista ja sulatteli mielessään väistämättömän kuoleman läheisyyttä, ei niitä avioasioita enää voinut ruveta siinä setvimään. Välillä hän tuntui ihan vieraalta ihmiseltä, kun ulkonäkökin muuttui, kun kaikki karvat silmäripsiä myöten lähtivät. Tämä vieraantumisvaihe kesti muutaman kuukauden, sitten se meni ohi.
Ja kun sairaus heti uusi ja uusi hoitokierros alkoi, sanoin miehelle, että nyt pidetään fyysisestä läheisyydestä huolta (en tarkoita nyt seksiä), koska se on lyhin tie toisen sisimpään. Katseen lisäksi. Näin teimme, ja lepäilimme paljon yhdessä, silloin kun pahoinvointia ei ollut.
MUTTA kuoleminen on silti yksinäistä työtä ja siitä Marikakin puhui, samoin Jörn Donner viimeisessä haastattelussaan. Tajusin koko ajan, että en voi ymmärtää, mitä mieheni päässä liikkuu hänen pohtiessaan elämänsä loppumista, koska toivoa ei ollut annettu, vain lisäaikaa muutamia kuukausia. Sitä tilannetta on terveen vaikea käsittää. Varmaan mahdoton. Siksi olin usein sanaton.
Ymmärrän tätä Marikan miestä. Hän ilmeisesti sanoi ne kiivaat sanat "sun kuolema on mun murheista pienin", uupuneena, varmaan harkitsematta eikä todellakaan tarkoittanut sitä. Hänen olemuksestaan näkyi, että ei ollut murheista pienin, hän kaipasi Marikaa ja olisi halunnut varmaan selvittää, palata läheisyyteen. Ja naisen kuoltua oli surullinen, ja varmaan sai ikuiset syyllisyydet siitä, mitä sanoi.
Kuolema on vakava juttu sekä kuolijan että omaisten kannalta, pitää toimia varovaisesti ja huolellisesti. Mitään ei voi sitten enää peruuttaa.
Pyytäisin, että joa joku kommentoi tätä, ei ottaisi osaa suruuni. Olen sen verran vanhaa sukupolvea, että en ota vakavasti tuntemattomien ihmisten osanottoja keskustelupalstalla. Kaikella kunnioituksella. Halusin vain tuoda esiin kokemuksen, josta ei puhuta tarpeeksi, eli parisuhteen häiriöt kuolemansairaan perheessä.
Kiitos kirjoituksesta. Sain uutta näkökulmaa. Parisuhde muuttuu väistämättä toisen kuoleman läsnäollessa. Kaikki tunteet ovat sallittuja, varmasti hämmentävää. Miksi nyt tunnen näin? Miksi olen vihainen? Ei kuolema ole pelkkää surun tuntemista.
Kiitos näkökulmasta, joka on omakohtaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka tykkäsitte tästä niin kannattaa katsoa areenasta myös Oikeus kuolla - dokkari. Kertoo parantumattomasti sairaista jotka eivät saa lähteä täältä aiemmin vaan pahimmassa tapauksesa kestämään kovat kivut.
Tässä Marikan dokkarissa jäi ahdistamaan nuo raskaat lopun ajan hengenvedot. Toivottavasti on jo niin läökitty tai muussa maailmassa ettei ole ihan kamalaa. En tiedä kuinka pitkään mahtoi kestää.
Hengitys oli tosiaan raskasta ja katkonaista? Tuollaistako se sitten on? Tuntui että oli pitkä väli ennenkuin veti henkeä uudestaan.
Se on just tuollaista ja sitä on ihan kamala kuunnella. Toinen on jo valmis lähtemään ja onkin jo ihan muussa maailmassa mutta kroppa ei vaan anna lopullisesti ja kokonaan periksi.. Ihminen on tavallaan liiankin sitkeää tekoa ja se elämänlanka on todella vahva.
Itsekin kuvittelin, että kuoleva vaan lakkaa hengittämästä ja kaikki on rauhallista ja kaunista jo pitkään sitä ennenkin mutta eihän se ihan niin sitten ollutkaan.
Syöpä on kyllä niin viheliäinen tauti ettei paremmasta väliä, oikein kunnon kidutusta ja löysässä hirressä roikotusta niin sairastuneelle itselleen kuin läheisillekin. Ainakin itsellä avautui kummasti silmät niin eutanasian kuin jopa itsemur#ankin suhteen, koska jos toivoa parantumisesta ei enää ole ja tiedossa on vain kärsimystä eri muodoissaan niin mitenkään se ei ole tarpeen, että kuoleva joutuu sen kaiken käymään läpi vasten tahtoaankin.
Miksi elämää ja sen arvoa mitataan tässä kohtaa vain sen pituudella? Miksi ihminen ei saa lähteä tavallaan "saappaat jalassa" ja nopeasti valitsemallaan hetkellä jos/kun toivoa parantumisesta ei enää ole ja enää on vain aikaa tehdä sitä kuolemaa pidemmän kaavan kautta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni dokumentin pointti ei ollut lainkaan se, että oliko mies inhottava tai Marika inhottava hänelle. Parisuhteesta jätettiin paljon kertomatta, näytettiin vähän hyviä ja sitten huonoja sikoja. Varmasti Marika olisi myös halutessaan voinut myös pitää tunteellisia puheita, olisihan hän psykologina varmasti löytänyt vaikuttavat sanat.
Tässä kuitenkin haluttiin kuvata kuolevan arkea ja sitä, etteivät ne maalliset murheet siitä mihinkään väisty vaikka kuolemaa tekeekin. Monella on taloushuolia pitkään sairastettuaan, stressistä kärsiviä ihmissuhteita ja jopa samaan aikaan sairastuva/kuoleva läheinen. Oma kuolema pitää kohdata kaiken tämän sotkun keskellä.
Ne on tosielämässä enemmän poikkeuksia, jotka pystyy eristäytymään läheisten huolenpidon kuplaan ja käyttämään aikansa kauniiden kirjeiden kirjoitteluun.
Kuoleminen myöskään on harvoin niin suoraviivaista, että vielä hyväkuntoisena tietäisi alkaa jäähyväiskierroksia pitämään. Usein on niin, että yritetään kuitenkin hoitaa tai merkittävästi pitkittää elämää ja siinä prosessissa toivo ja epätoivo vaihtelevat. Sitten kun ”peli on selvä” on jo hyvin väsynyt, huonossa kunnossa eikä ehkä edes oikein oma itsensä (esim Marikalla suolistosyöpä varmasti esti kehon normaalia puhdistamista ja verenkiertoon jäävät myrkyt rasittivat kehoa ja mieltä),
Hirmu romanttinen kuva täällä joillakin myös siitä millaisia kotihoidon palvelut ovat.
Saattokodeilla, ainakin joillakin, on myös omaa kotihoitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.
Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.
Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.
Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.
Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.
Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.
Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.
Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.
Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?
Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.
Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.
Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.
Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.
Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja. Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä. Sekä raakaa ummetusta. oSaiko hän rituksimabia vai mitä?
Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?
Mahasyöpä, kuoli munuaisten pettämiseen.
Kävimme docrates syöpäasauraaalassa, mustä saatiin hyvin toimiivat pahoinvointilääkkeet ja kolme eri sytostaattivaihtoehtoa. Mieheni käytti paljon lisäravinteita, kun tavallusen ruoan määrä oli pieni , niistä jaksaminen.
Tarkoittanet proteiinilisiä? Meille ainakin syöpälääkäri sanoi,että mitään vitamiineja ja muita lisäravinteita ei pidä sytojen aikaan syödä, koska ne voivat syöttää syöpäkasvainta.
Tästähän vaihoehtolääketiede on eri mieltä, esim. tri Tolonen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni dokumentin pointti ei ollut lainkaan se, että oliko mies inhottava tai Marika inhottava hänelle. Parisuhteesta jätettiin paljon kertomatta, näytettiin vähän hyviä ja sitten huonoja sikoja. Varmasti Marika olisi myös halutessaan voinut myös pitää tunteellisia puheita, olisihan hän psykologina varmasti löytänyt vaikuttavat sanat.
Tässä kuitenkin haluttiin kuvata kuolevan arkea ja sitä, etteivät ne maalliset murheet siitä mihinkään väisty vaikka kuolemaa tekeekin. Monella on taloushuolia pitkään sairastettuaan, stressistä kärsiviä ihmissuhteita ja jopa samaan aikaan sairastuva/kuoleva läheinen. Oma kuolema pitää kohdata kaiken tämän sotkun keskellä.
Ne on tosielämässä enemmän poikkeuksia, jotka pystyy eristäytymään läheisten huolenpidon kuplaan ja käyttämään aikansa kauniiden kirjeiden kirjoitteluun.
Kuoleminen myöskään on harvoin niin suoraviivaista, että vielä hyväkuntoisena tietäisi alkaa jäähyväiskierroksia pitämään. Usein on niin, että yritetään kuitenkin hoitaa tai merkittävästi pitkittää elämää ja siinä prosessissa toivo ja epätoivo vaihtelevat. Sitten kun ”peli on selvä” on jo hyvin väsynyt, huonossa kunnossa eikä ehkä edes oikein oma itsensä (esim Marikalla suolistosyöpä varmasti esti kehon normaalia puhdistamista ja verenkiertoon jäävät myrkyt rasittivat kehoa ja mieltä),
Hirmu romanttinen kuva täällä joillakin myös siitä millaisia kotihoidon palvelut ovat.
Saattokodeilla, ainakin joillakin, on myös omaa kotihoitoa.
Olen myös tavallisena kunnan hoitajana tehnyt saattotyötä yhdessä saattokodin lääkärin ja sairaanhoitajan kanss, kun tavoittena on ollut, että potilas kuolee kotona toiveensa mukaisesti.
Joten en ihan ymmärrä edellisen kommentoijan viimeistä virkettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.
Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.
Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.
Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.
Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.
Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.
Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.
Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.
Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?
Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.
Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.
Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.
Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.
Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja. Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä. Sekä raakaa ummetusta. oSaiko hän rituksimabia vai mitä?
Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?
Mahasyöpä, kuoli munuaisten pettämiseen.
Kävimme docrates syöpäasauraaalassa, mustä saatiin hyvin toimiivat pahoinvointilääkkeet ja kolme eri sytostaattivaihtoehtoa. Mieheni käytti paljon lisäravinteita, kun tavallusen ruoan määrä oli pieni , niistä jaksaminen.Tarkoittanet proteiinilisiä? Meille ainakin syöpälääkäri sanoi,että mitään vitamiineja ja muita lisäravinteita ei pidä sytojen aikaan syödä, koska ne voivat syöttää syöpäkasvainta.
Ihan kaikkia lisäravinteita vitamiinit , yms. Syöpälääkäri hyväksyi keskusteltuaan docratesin syöpälääkärin ja ravintoterapeutin kanssa. Tuo docratesin käynti maksoi hieman alle 500 e ja muutti mieheni hoidon täydellisesti.
No ehkä pojat eivät halunneet tähän dokkariin osallistua, varmasti kyllä äitinsä luona olivat.
Alue: Aihe vapaa
Eiköhän ne edellytykset kuunnella ja keskustella noin yleisesti ottaen ole hyvät teologiaa opiskelleella. Kohdannut kuolevia ja heidän omaisiaan varmasti enemmän kuin Marikan mies.