Dokumentti: Marikan kuolema

Te joiden läheinen on kuollut niin olisiko parempi tehdä itsari jos tietää että tulee olemaan raskas kuolemaa tekevä eikä pysty olemaan iloinen ja ajattelemaan muita ja kirjoittelemaan kirjeitä? Olen monta kertaa miettinyt että jos tulee terminaalisyövän diagnoosi, niin en halua jäädä katselemaan surkeaa loppua vaan teen oman ratkaisuni hyvissä ajoin. Olen kuitenkin miettinyt että läheisten takia pitäisi vaan jaksaa lopun kidutus, mutta tästä ketjusta sais osviittaa että ehkä itsari voisi silti olla parempi ratkaisu JOS tietää ettei tule pystymään kuolemaan nousiaistyyliin?

Vierailija kirjoitti:

Saattohoitaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.

Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.

Mahdatko tietää kuinka vähän kuolevalla ihmisellä on enää energiaa kannatella toista? Omat kivut, väsymys ja hengitysvaikeudet vie ihan kaiken energian. On todella väärin, että edes siinä tilanteessa ei mieheltä löydy selkärankaa päättää ihan itse että tulee moikkaamaan, tuo mukanaan kukkia ja kauniita sanoja, eikä vaadi itselleen MITÄÄN. Ei edes päätöksentekoa siitä voiko vierailla tai ei.

Mies halusi varmaan kunnioittaa kuolevan toivetta? En kyllä itse tohtisi mennä, jos olisi kielletty.

Tai sitten tapansa mukaan jahkaili ja takertui päätöksenteossa kumppaniinsa, koska oli niin aina tottunut tekemään. Antoi perässä vedettävän' vaikutelman itsestään. Väsynyt kumppani sitten jälleen kerran vapautti saamattoman miehen yhdestä epämiellyttävästä asiasta, eli kuolevan kohtaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.

Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.

Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.

Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.

Vierailija kirjoitti:

Te joiden läheinen on kuollut niin olisiko parempi tehdä itsari jos tietää että tulee olemaan raskas kuolemaa tekevä eikä pysty olemaan iloinen ja ajattelemaan muita ja kirjoittelemaan kirjeitä? Olen monta kertaa miettinyt että jos tulee terminaalisyövän diagnoosi, niin en halua jäädä katselemaan surkeaa loppua vaan teen oman ratkaisuni hyvissä ajoin. Olen kuitenkin miettinyt että läheisten takia pitäisi vaan jaksaa lopun kidutus, mutta tästä ketjusta sais osviittaa että ehkä itsari voisi silti olla parempi ratkaisu JOS tietää ettei tule pystymään kuolemaan nousiaistyyliin?

Itse ainakin päätin, syöpäsairaan omaisen kärsimystietä katsellessani,että jos saisin syövän, en lähtisi hoitoihin, jos tilanne olisi toivoton, mutta hoitoja tarvittaisiin "jatkoajan" saamiseksi, niin kuin usein tehdään. Ainakin omaiseni tapauksessa se oli huijausta. Jatkoaika pidensi vain kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saattohoitaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.

Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.

Mahdatko tietää kuinka vähän kuolevalla ihmisellä on enää energiaa kannatella toista? Omat kivut, väsymys ja hengitysvaikeudet vie ihan kaiken energian. On todella väärin, että edes siinä tilanteessa ei mieheltä löydy selkärankaa päättää ihan itse että tulee moikkaamaan, tuo mukanaan kukkia ja kauniita sanoja, eikä vaadi itselleen MITÄÄN. Ei edes päätöksentekoa siitä voiko vierailla tai ei.

Mies halusi varmaan kunnioittaa kuolevan toivetta? En kyllä itse tohtisi mennä, jos olisi kielletty.

Tai sitten tapansa mukaan jahkaili ja takertui päätöksenteossa kumppaniinsa, koska oli niin aina tottunut tekemään. Antoi perässä vedettävän' vaikutelman itsestään. Väsynyt kumppani sitten jälleen kerran vapautti saamattoman miehen yhdestä epämiellyttävästä asiasta, eli kuolevan kohtaamisesta.

Miksi se sitten chattaili miehen kanssa kuitenkin, niinkuin mies kertoi että paljon. Olisi voinut "vapauttaa" miehen siitäkin, ja sanoa ettei sun tartte chattailla mun kanssa, tai sanoa jos ei itse halua.

Omaiset, kumpi teistä olisi pahempi, itsemurha silloin kun vielä pystyy vai hidas syöpäkuolema? Jos oletetaan että on tavallinen pulliainen joka ei jaksa aina olla positiivinen eikä jaksa kannatella omaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.

Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.

Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.

Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.

Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja.  Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä.  Sekä raakaa ummetusta. Saiko hän rituksimabia vai mitä?

Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei  teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?

Väistämättä alkaa miettiä, miten itse toimisi samassa tilanteessa. Todella ahdistavalta tuntui tuo laitokseen siirtyminen, ja se miten oli miettinyt mitä ottaa mukaan kotoa. Mitä ottaa mukaan, kun viimeistä kertaa lähtee kotoa laitokseen kuolemaan. Toki Marikakin vielä pääsi käymään kotona, mutta ne oli vain käyntejä. Ja tuo laitoksen potilashuone oli todella karu. Ahdistavinta sairastumisessa olisi juuri se, että joutuu tuommoiseen paikkaan yksin, ja vieraat hoitajat vaan käy välillä tekemässä jotain toimenpiteitä. Ja siinä vaan odotat kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.

Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.

Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.

Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.

Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja.  Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä.  Sekä raakaa ummetusta. oSaiko hän rituksimabia vai mitä?

Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei  teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?

Mahasyöpä, kuoli munuaisten pettämiseen.

Kävimme docrates syöpäasauraaalassa, mustä saatiin hyvin toimiivat pahoinvointilääkkeet ja kolme eri sytostaattivaihtoehtoa. Mieheni käytti paljon lisäravinteita, kun tavallusen ruoan määrä oli pieni , niistä jaksaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te joiden läheinen on kuollut niin olisiko parempi tehdä itsari jos tietää että tulee olemaan raskas kuolemaa tekevä eikä pysty olemaan iloinen ja ajattelemaan muita ja kirjoittelemaan kirjeitä? Olen monta kertaa miettinyt että jos tulee terminaalisyövän diagnoosi, niin en halua jäädä katselemaan surkeaa loppua vaan teen oman ratkaisuni hyvissä ajoin. Olen kuitenkin miettinyt että läheisten takia pitäisi vaan jaksaa lopun kidutus, mutta tästä ketjusta sais osviittaa että ehkä itsari voisi silti olla parempi ratkaisu JOS tietää ettei tule pystymään kuolemaan nousiaistyyliin?

Itse ainakin päätin, syöpäsairaan omaisen kärsimystietä katsellessani,että jos saisin syövän, en lähtisi hoitoihin, jos tilanne olisi toivoton, mutta hoitoja tarvittaisiin "jatkoajan" saamiseksi, niin kuin usein tehdään. Ainakin omaiseni tapauksessa se oli huijausta. Jatkoaika pidensi vain kärsimystä.

Täysin samaa mieltä, vierestä katsellessa. Menisin myös voimien vielä riittäessä astetta pidemmälle, koska hullut sadistit maassamme eivät hyväksy eutanasiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.

Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.

Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.

Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.

Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja.  Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä.  Sekä raakaa ummetusta. Saiko hän rituksimabia vai mitä?

Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei  teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?

Hyvin yksilöllistä, ei kumpikaan teidän kokemuksista ole ”oikeampi” kuin toinen. Joistain myös näkee kärsimyksen päältä paremmin kuin toisista, eivätkä silti ole huonompia ihmisiä. Myös se mitä kukakin tuosta ajasta jälkikäteen muistaa riippuu paljon olosuhteista ja ihmisestä. Kyllä siellä huonojen välissä on vähän parempiakin päiviä ja jos mahdollisuus ottaa ilo irti juuri silloin, niin hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te joiden läheinen on kuollut niin olisiko parempi tehdä itsari jos tietää että tulee olemaan raskas kuolemaa tekevä eikä pysty olemaan iloinen ja ajattelemaan muita ja kirjoittelemaan kirjeitä? Olen monta kertaa miettinyt että jos tulee terminaalisyövän diagnoosi, niin en halua jäädä katselemaan surkeaa loppua vaan teen oman ratkaisuni hyvissä ajoin. Olen kuitenkin miettinyt että läheisten takia pitäisi vaan jaksaa lopun kidutus, mutta tästä ketjusta sais osviittaa että ehkä itsari voisi silti olla parempi ratkaisu JOS tietää ettei tule pystymään kuolemaan nousiaistyyliin?

Itse ainakin päätin, syöpäsairaan omaisen kärsimystietä katsellessani,että jos saisin syövän, en lähtisi hoitoihin, jos tilanne olisi toivoton, mutta hoitoja tarvittaisiin "jatkoajan" saamiseksi, niin kuin usein tehdään. Ainakin omaiseni tapauksessa se oli huijausta. Jatkoaika pidensi vain kärsimystä.

Täysin samaa mieltä, vierestä katsellessa. Menisin myös voimien vielä riittäessä astetta pidemmälle, koska hullut sadistit maassamme eivät hyväksy eutanasiaa.

En oikein tiedä miksi tässä ketjussa käydään eutanasiakeskustelua. Marika sanoi, että hänelle saa tehdä kaikki toimenpiteet mitä tehtävissä on, eli selvästikään hän ei eutanasiaa halunnut.

Nyt uusintana TV 1.

Vierailija kirjoitti:

Väistämättä alkaa miettiä, miten itse toimisi samassa tilanteessa. Todella ahdistavalta tuntui tuo laitokseen siirtyminen, ja se miten oli miettinyt mitä ottaa mukaan kotoa. Mitä ottaa mukaan, kun viimeistä kertaa lähtee kotoa laitokseen kuolemaan. Toki Marikakin vielä pääsi käymään kotona, mutta ne oli vain käyntejä. Ja tuo laitoksen potilashuone oli todella karu. Ahdistavinta sairastumisessa olisi juuri se, että joutuu tuommoiseen paikkaan yksin, ja vieraat hoitajat vaan käy välillä tekemässä jotain toimenpiteitä. Ja siinä vaan odotat kuolemaa.

Kuolemansairaana saattaa olla niin väsynyt, että jopa näkökentässä olevat ylimääräiset esineet tuntuvat rasittavilta. Ei pidä terveen kriteereillä arvioida.

Dokumentin loppu oli erityisen kaunis. Se kohta, kun kuollutta vietiin ja yhtä aikaa näytettiin metsässä liikkuvaa Marikaa. Taustamusiikin kanssa tunnelma oli lohduttava, lähes lumoava.

Uusintana tosiaan menossa. Melkein alusta tuli katsottua jo eka esitys. Nyt aivan alusta. Veli on pappi ja päähenkilö itse psykologi. In noissa ammateissa samanlaisuutta. 

Veli todennäköisesti on hyvä pappi ainakin "sielun hoitajana". Hän pystyy olemaan läsnä aivan eri tavalla kuin nykyinen miesystävä. Kuuntelee paljon, mutta osaa myös keskustella vaikeasta teemasta. 

Pitääpä katsoa dokumentti.

Tässä ketjussa vähän hämmästyttää odotus / vaatimus, että jopa kuolemaa tekevän pitäisi "tietysti" viime metreilläkin olla epäitsekäs, kirjoitella kirjeitä jälkeen jääville ynnä muuta.

Suoraan sanoen monellakin se kuollut on nostettu jalustalle, maalattu suorastaan enkeli jo eläessään henkilöstä. Totuus on toisenlainen.

Vierailija kirjoitti:

Dokumentin loppu oli erityisen kaunis. Se kohta, kun kuollutta vietiin ja yhtä aikaa näytettiin metsässä liikkuvaa Marikaa. Taustamusiikin kanssa tunnelma oli lohduttava, lähes lumoava.

Itseeni teki vaikutuksen se kaunis puu jota kuvattiin eri vuodenaikoina. Viimeisessä kuvassa se oli lehdetön ja paljas.

Vierailija kirjoitti:

Kaitpa jokainen ymmärtää, että tuo ohjelma on tehty vertaistueksi, koska niin moni on samasssa asemassa. Tämä potilas on ollut halukas siihen ja se on tehty juuri hänen ehdoillaan. Tämä mieskumppanin olemassaolo ja käytös on esitetty aivan asianmukaisesti ja rehellisesti. Vai luuletteko teistä joku, että kun läheinen sairastaa kuukausi-tai vuositolkulla kuolemaa odotellen, niin potilas kuin läheinenkin ovat vain ihmisiä ja käyttäytyvät todella , todella äärimmäisen v,,, mäisesti toisiaan kohtaan.

Ei siinä ole mitään moittimista, harva jaksaa olla niin lirum laarum,,,, se on elämää hyvine ja pahoine sanoineen puolin ja toisin, niin kauan , kuin eletään.

Ymmärrän tuota miestä oikein hyvin.

Niinpä. Ihmiset puhuu täällä, että kamalaa viihdettä. No silloin kun olin itse 30v ja mun isä 60-vuotiaana kuoli tuohon samaan syöpään kuin Marika, niin kaikki tv:ssä, netissä, lehdissä oleva vertaistuki oli äärimmäisen tärkeää. Ainakin ekan vuoden isän kuoleman jälkeen ”ahmin” kaikki saatavilla olevat tarinat ja vertaiskokemukset ja ne oli mulle todella tärkeitä siinä surutyössä, että sain kokemuksen etten ole ainoa joka tällaista kokee ja näkee.

Meille joille tällainen aihe on valitettavasti elämässä läheinen tai ajankohtainen niin tällaiset dokumentit on todella arvokkaita! Todella tökeröä sanoa, että ”tällaista viihdettä ei saisi tehdä”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saattohoitaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.

Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.

Mahdatko tietää kuinka vähän kuolevalla ihmisellä on enää energiaa kannatella toista? Omat kivut, väsymys ja hengitysvaikeudet vie ihan kaiken energian. On todella väärin, että edes siinä tilanteessa ei mieheltä löydy selkärankaa päättää ihan itse että tulee moikkaamaan, tuo mukanaan kukkia ja kauniita sanoja, eikä vaadi itselleen MITÄÄN. Ei edes päätöksentekoa siitä voiko vierailla tai ei.

Mies halusi varmaan kunnioittaa kuolevan toivetta? En kyllä itse tohtisi mennä, jos olisi kielletty.

Tai sitten tapansa mukaan jahkaili ja takertui päätöksenteossa kumppaniinsa, koska oli niin aina tottunut tekemään. Antoi perässä vedettävän' vaikutelman itsestään. Väsynyt kumppani sitten jälleen kerran vapautti saamattoman miehen yhdestä epämiellyttävästä asiasta, eli kuolevan kohtaamisesta.

Tunnetko tuon miehen? Jos et, niin kuinka voit kuvailla hänen tapojaan ja luonnettaan? 

Ihmettelen tässä keskustelussa tuota miesystävän syyllistämistä (vaiko puolison, sitäkin nimitystä käytettiin). Hänenkö olisi pitänyt jäädä kotiin hoitamaan parantumattomasti sairasta naista? Moniko meistä ihan oikeasti pystyisi siihen puolisonsa kohdalla? Minulle jäi miehestä vaikutelma, että hänelle oli todella vaikeaa käsitellä Marikan kuolemaa. Ei sellaista kuvaa, etteikö hän olisi välittänyt loppuun saakka.

Ohjelma ei ollut dokumentti sanan varsinaisessa merkityksessä, koska se jätti turhan paljon asioita auki. Enemmänkin tarina Marikan kuolemasta ja sellaisena hyvä.

Joku sanoi ohjelmassa nähtyjä hoitajia ystävällisiksi. Minusta on enemmänkin töykeää, kun potilaan tiedustellessa päivän ruokaa hoitaja vastaa, ettei tiedä ja kävelee huoneesta ulos. Olivatko hoitajat niin tympääntyneitä työhönsä vai juuri tuohon potilaaseen? En tarkoita, että pitäisi jäädä lepertelemään ja pitämään kädestä, mutta kai voisi edes käydä katsomassa ja tulla kertomaan mitä ruokaa on. Ehkä merkityksetön asia hoitajalle, mutta suuri potilaalle.