Dokumentti: Marikan kuolema

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on lesket kiimaista porukkaa?

Tuskin on ruumis kylmennyt , kun tuodaan uusi kumppani aviovuoteeseen.

Ja lapset on vaan innoissaan?

Sekä miehet että naiset. Onnellisessakin liitossa elävät; älkää turhaan kuvitelko, että se puoliso pitkäksi aikaa jää suremaan, jos vaikka äkkikuolema korjaa....

Tai ainakaan ei pidä ajatella että toisella olisi velvollisuus jäädä suremaan saati että kuolemaan päättyneen liiton onnellisuus määriteltäisiin tuon suruajan pituuden perusteella.

Jokainen leski saa toimia kuten itselle oikealta tuntuu eikä ulkopuolisilla ole minkäänlaista oikeutta siihen puuttua tai alkaa syyllistämään. Oli puolison kuolema sitten yllättävä tai pidemmän sairauden aiheuttama niin siinä kummasti oppii sen, ettei mikään eikä varsinkaan elämä ole itsestäänselvyys eikä se elämä odota vaan se on tässä ja nyt.

Suru on surtava pois eikä siihenkään ole yhtä oikeaa tapaa, mutta ei siihen pidä jäädä vellomaan. Osa ei halua uutta puolisoa eikä edes parisuhdetta (haitoiksi) vaan alkaa itsekkäästi elämään sitä omaa elämäänsä ilman kompromisseja ja toinen taas haluaa jakaa elämänsä jatkossakin toisen ihmisen kanssa. Ei se tee edesmenneestä sen vähemmän rakasta tai arvokasta vaikka se uusi kumppani löytyisi nopeastikin. Lesken elämä kun jatkuu puolison kuolemankin jälkeen ja jos se pitäisi jättää elämättä niin silloinhan sinne hautaan voisi pistää molemmat samalla kertaa.

Kuka on Marika?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Itsekin olen miettinyt tuota, että onko se edes parempi että ihminen saa "jatkoaikaa" syöpähoidoilla ja tämä aika on sitten todellisuudessa lähinnä pelkkää kipua ja sairastamista. Olisiko se sitten kuitenkin parempi, että syöpä veisi "ajallaan" jos rankoillakaan hoidoilla ei syöpää enää saada parannetuksi vaan luvassa on ainoastaan muutama viikko/kuukausi/vuosi lisää elinaikaa?

Elinaikaa joka kuluu hoidoissa ramppaamiseen ja niistä toipumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te joiden läheinen on kuollut niin olisiko parempi tehdä itsari jos tietää että tulee olemaan raskas kuolemaa tekevä eikä pysty olemaan iloinen ja ajattelemaan muita ja kirjoittelemaan kirjeitä? Olen monta kertaa miettinyt että jos tulee terminaalisyövän diagnoosi, niin en halua jäädä katselemaan surkeaa loppua vaan teen oman ratkaisuni hyvissä ajoin. Olen kuitenkin miettinyt että läheisten takia pitäisi vaan jaksaa lopun kidutus, mutta tästä ketjusta sais osviittaa että ehkä itsari voisi silti olla parempi ratkaisu JOS tietää ettei tule pystymään kuolemaan nousiaistyyliin?

Itse ainakin päätin, syöpäsairaan omaisen kärsimystietä katsellessani,että jos saisin syövän, en lähtisi hoitoihin, jos tilanne olisi toivoton, mutta hoitoja tarvittaisiin "jatkoajan" saamiseksi, niin kuin usein tehdään. Ainakin omaiseni tapauksessa se oli huijausta. Jatkoaika pidensi vain kärsimystä.

Minusta on kamala ajatuskin, että ihmisen viimeisiksi hetkiksi elämässä jäisi raskaissa hoidoissa kulkeminen ja niistä kärsiminen.

Tuollainen on enemmänkin kidutusta. Ei elämää pidä mitata sen pituudella.

paras katsomani dokkari ei tarkoitettukkaan viihteeksi vaan ajatuksia herättämään. minulla ainakin herätti ensi viikolla menen hoito tahdon tekemään. millainen marika on ollut työssään kun kuolon lähelläkin on noin rauhallinen. sitä äijän lausumaa en todella ymmärrä. voiko olla noin narsisti vai mikä siinä oli takana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.

Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.

Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.

Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.

Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja.  Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä.  Sekä raakaa ummetusta. oSaiko hän rituksimabia vai mitä?

Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei  teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?

Mahasyöpä, kuoli munuaisten pettämiseen.

Kävimme docrates syöpäasauraaalassa, mustä saatiin hyvin toimiivat pahoinvointilääkkeet ja kolme eri sytostaattivaihtoehtoa. Mieheni käytti paljon lisäravinteita, kun tavallusen ruoan määrä oli pieni , niistä jaksaminen.

Tarkoittanet proteiinilisiä?  Meille ainakin syöpälääkäri sanoi,että mitään vitamiineja ja muita lisäravinteita ei pidä sytojen aikaan syödä, koska ne voivat syöttää syöpäkasvainta.

Ihmisenhän tulisi saada ravinnosta vitamiinit ja muut ravintoaineet

Onko syöpäpotilaita neuuvottu välttämäänjoitain ruokia vitamiinien pelossa ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.

Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.

Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.

Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.

Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja.  Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä.  Sekä raakaa ummetusta. Saiko hän rituksimabia vai mitä?

Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei  teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?

Sinulla on aika stereotypinen käsitys sytostaateista jos kuvittelet että KAIKKI sytostaatit aiheuttaa pahoinvointia tai hiustenlähtöä. Ei pidä paikkaansa ollenkaan. Sytostaatteja on niin paljon erilaisia ja ne vaikuttavat eri tavoin. Lisäksi ihmiset ovat yksilöitä jotka reagoivat lääkkeisiin eri tavoin. Ei ole mitenkään tavatonta että potilas voi hyvin raskaista hoidoista huolimatta.

Ketä kiinnostaa?

Luonnollinen asia niin siitä pitää vielä joku kyynelvirtaohjelma tehdä.

Miksi annetaan ylä peukkuja jos joku kuolee syöpään?

Marikasta tuli mieleeni syöpään kuollut sukulaiseni. Ei periaatteessa mitään samaa ulkonäössä, mutta kuitenkin jotain mikä hänestä muistutti. Sukulainenkin oli sellainen rento ja mukava huumorityyppi.

Tai ehkä siinä ulkonäössä olikin harvinaisen paljon samaa. Minulla ei ole valokuvia tässä käsilläni (sukulaisesta) ja minulla on vaikeus hahmottaa kasvoja pääkopassani.

Joka tapauksessa näin hänessä paljon sukulaistani ja tuntui kuin olisin katsonut hänestä dokkaria.

Otin kaksi pysäyttävintä kuvakaappausta dokkarista.

a ijaa.com/HSP7fC

a ijaa.com/txfhnE

Tulisiko ihan heti mieleen, että kuvassa oleva, onnellisesti hymyilevä nainen tietää kuolevansa hetkenä minä hyvänsä?

Tulisiko ihan heti mieleen, että kuvassa hymyillen naistaan katsova miekkonen on sanonut, että sinun kuolemasi on minun murheistani pienin?

Tulisiko heidät nähdessä ihan heti mieleen, että nainen kuolee huonon parisuhteensa takia onnettomana.

Ikinä ei voi tietää muiden tarinaa. Ympärillä voi näkyä onnellisen ja kaikin puolin hyvinvoivan näköisiä ihmisiä, joilla on kaikki olevinaan paremmin jne. mutta totuus voi olla täysin päinvastainen.

Heillä voi mennä jopa huonommin kuin sinulla. PALJON huonommin.

Moni tässä ketjussa moittii Marikan kumppania, ettei ollut tarpeeksi tukena. Mieti omalle kohdalle, pystyisitkö tuoreessa parisuhteessa ryhtymään omaishoitajiksi.

Tässä sairaus kesti pitkään ja Marika eli todella monta kuukautta saattohoitokotiin päätymisen jälkeen.

Me ei täällä tiedetä mitään mitä tuo kumppani joutui sillävälin kokemaan. Onko hänellä lapsia? Töissä varmaan kävi koko ajan ja normaali arki siinä rinnalla. On käytävä kaupassa, pestävä pyykit, laitettava ruokaa, noustava aamulla töihin. Sairastuneen koko elämä pysähtyy mutta läheisten muut velvoitteet eivät.

Saattoi sanoa pahasti Marikalle mutta minusta näyttää ettei Marikakaan ihan helppo ollut kun halusi viettää joulun perheensä kanssa ja ilman tätä uutta kumppania.

Koskettava dokumentti. Kuolema ei ole mitenkään kaunista. Se on rumaa ja repivää ja joskus läheisille helpotus kaiken kärsimyksen näkemisen jälkeen.

Äitini kuoli alle kuukaudessa diagnoosista tohon samaan suolistosyöpään 69v. Maksaan oli levinnyt ainakin. Kuulemma sydämestäkin otti. Viikon ajan kävi joku kotipalvelu laittamassa antibioottia suoneen kun oli joku "infektio". En tiedä asiasta. Sen jälkeen piti päästä syöpähoitoihin käsiksi. Ei vaan päästy. Kotihoito vei sairaalan viimestä edellisen viikon torstaina jonkun katetriongelman takia. Äitini pyysi jäädä sinne (aavisti jotain?) ja paikka järjestyi. Itse olin matkoilla viimeisen viikonlopun, mietityttäähän se että se sattui juuri tuohon ajankohtaan. Maanantaina soittivat että kunto heikentyny, tajunnantaso vaihtelee. Menin sinne niin ei pystyny enää puhumaan eikä ollut tässä maailmassa. Turvonnut keho, kipulääkepumppu. Torstaiaamuna nukkui pois. Avasin hänelle kotiin tulleen kirjeen. Leikkausaika oli varattu kuolinpäivälle.

Vierailija kirjoitti:

Saattohoitaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.

Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.

Mahdatko tietää kuinka vähän kuolevalla ihmisellä on enää energiaa kannatella toista? Omat kivut, väsymys ja hengitysvaikeudet vie ihan kaiken energian. On todella väärin, että edes siinä tilanteessa ei mieheltä löydy selkärankaa päättää ihan itse että tulee moikkaamaan, tuo mukanaan kukkia ja kauniita sanoja, eikä vaadi itselleen MITÄÄN. Ei edes päätöksentekoa siitä voiko vierailla tai ei.

Mies halusi varmaan kunnioittaa kuolevan toivetta? En kyllä itse tohtisi mennä, jos olisi kielletty.

En minäkään. Samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa tästä asiasta. Mielestäni on nyt mies saanut kohtuutonta arviontia. Poikiakaan ei ole paljon näkynyt ja syy voi olla se, etteivät halua olla kuvattavana. MInusta mies oli jännittynyt ja kameran edessä täytyisi pohtia vaikeita asioita...ei onnistu kaikilta.

´laiskan oloinen..johan oli arvio, joku sanoi, että kouluttamaton. Täysin kohtuutonta arviointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saattohoitaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.

Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.

Mahdatko tietää kuinka vähän kuolevalla ihmisellä on enää energiaa kannatella toista? Omat kivut, väsymys ja hengitysvaikeudet vie ihan kaiken energian. On todella väärin, että edes siinä tilanteessa ei mieheltä löydy selkärankaa päättää ihan itse että tulee moikkaamaan, tuo mukanaan kukkia ja kauniita sanoja, eikä vaadi itselleen MITÄÄN. Ei edes päätöksentekoa siitä voiko vierailla tai ei.

Mies halusi varmaan kunnioittaa kuolevan toivetta? En kyllä itse tohtisi mennä, jos olisi kielletty.

Tai sitten tapansa mukaan jahkaili ja takertui päätöksenteossa kumppaniinsa, koska oli niin aina tottunut tekemään. Antoi perässä vedettävän' vaikutelman itsestään. Väsynyt kumppani sitten jälleen kerran vapautti saamattoman miehen yhdestä epämiellyttävästä asiasta, eli kuolevan kohtaamisesta.

Ikävällä tavalla vapautti, oisko nyt hyvä jättää kotikutoiset analyysit tästä miehestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on lesket kiimaista porukkaa?

Tuskin on ruumis kylmennyt , kun tuodaan uusi kumppani aviovuoteeseen.

Ja lapset on vaan innoissaan?

Sekä miehet että naiset. Onnellisessakin liitossa elävät; älkää turhaan kuvitelko, että se puoliso pitkäksi aikaa jää suremaan, jos vaikka äkkikuolema korjaa....

Tai ainakaan ei pidä ajatella että toisella olisi velvollisuus jäädä suremaan saati että kuolemaan päättyneen liiton onnellisuus määriteltäisiin tuon suruajan pituuden perusteella.

Jokainen leski saa toimia kuten itselle oikealta tuntuu eikä ulkopuolisilla ole minkäänlaista oikeutta siihen puuttua tai alkaa syyllistämään. Oli puolison kuolema sitten yllättävä tai pidemmän sairauden aiheuttama niin siinä kummasti oppii sen, ettei mikään eikä varsinkaan elämä ole itsestäänselvyys eikä se elämä odota vaan se on tässä ja nyt.

Suru on surtava pois eikä siihenkään ole yhtä oikeaa tapaa, mutta ei siihen pidä jäädä vellomaan. Osa ei halua uutta puolisoa eikä edes parisuhdetta (haitoiksi) vaan alkaa itsekkäästi elämään sitä omaa elämäänsä ilman kompromisseja ja toinen taas haluaa jakaa elämänsä jatkossakin toisen ihmisen kanssa. Ei se tee edesmenneestä sen vähemmän rakasta tai arvokasta vaikka se uusi kumppani löytyisi nopeastikin. Lesken elämä kun jatkuu puolison kuolemankin jälkeen ja jos se pitäisi jättää elämättä niin silloinhan sinne hautaan voisi pistää molemmat samalla kertaa.

Ihan tutkimustenkin kautta ihmiselle on hyväksi pyrkiä kääntämään raskaatkin kokemuksen voimavaroikseen ja jatkaa elämäänsä. Moni ei siihen pysty, jäädään vellomaan suruun pitkiksi ajoiksi, jotkut loppuelämäksi. Sellainen elämä on kuluttavaa, syö eläjäänsä. Ei kukaan halua sellaista elämää omallekaan leskelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Pitää paikkansa. Itsekin sytot läpikäyneenä tedän, että hyvin meni. Odotin pahempaa. Toki haittoja oli, mutta 

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.

Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.

Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.

Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.

Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja.  Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä.  Sekä raakaa ummetusta. Saiko hän rituksimabia vai mitä?

Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei  teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?

Sinulla on aika stereotypinen käsitys sytostaateista jos kuvittelet että KAIKKI sytostaatit aiheuttaa pahoinvointia tai hiustenlähtöä. Ei pidä paikkaansa ollenkaan. Sytostaatteja on niin paljon erilaisia ja ne vaikuttavat eri tavoin. Lisäksi ihmiset ovat yksilöitä jotka reagoivat lääkkeisiin eri tavoin. Ei ole mitenkään tavatonta että potilas voi hyvin raskaista hoidoista huolimatta.

Pitää paikkansa. Itsekin sytohoidon läpikäyneenä hyvin meni, odotin paljon pahempaa. Toki haittoja oli lähinnä pari-kolme päivää annoksen jälkeen, mutta muuteen meni melko normisti. Lopussa Hb oli noin sadan luokkaa, joten väsymys kova. Hiuksista lähti noin puolet. Joten ihminen on yksilöllinen ja kaikki lääkkeet vaikuttavat himppusen eri tavalla. Sytohoidot myös kehittyy koko ajan samoin haittojen hoito. 

Dokumentti kuolemasta oli kylmä ja karu. Erikoista, että tuore pariskunta suostui filmattavaksi, koska oli noin riitaista. Herää kysymys miksi tuo piti kuvata, koska siinä ei ollut juuri mitään kaunista? Kumpikaan puolisoista ei osannut käsitellä asiaa, ei edes psykologi Marika. Hän oli melko kylmäkiskoinen ja kiroilikin välillä. Vaikka toisaalta sen tuossa tilanteessa ymmärtääkin.

Mies oli ihan pihalla, kuin onneton lapsi. Pariskunnalla ei ollut syvempää rakkautta toisiaan kohtaan. Äkkihurmaus ei riitä kun vaikeuksia tulee. Aito, kypsempi rakkaus olisi pyytänyt ja antanut anteeksi viimeistään lähdön lähestyessä. Olisi tullut vihan tilalle läheisyyttä ja lämpöä.

Kolkko dokumentti koska rakkaus puuttui. Onneksi parempiakin lähtöjä on. Sellaisesta voisi tehdä ohjelman.

Suurin niistä on rakkaus ❤️ kirjoitti:

Dokumentti kuolemasta oli kylmä ja karu. Erikoista, että tuore pariskunta suostui filmattavaksi, koska oli noin riitaista. Herää kysymys miksi tuo piti kuvata, koska siinä ei ollut juuri mitään kaunista? Kumpikaan puolisoista ei osannut käsitellä asiaa, ei edes psykologi Marika. Hän oli melko kylmäkiskoinen ja kiroilikin välillä. Vaikka toisaalta sen tuossa tilanteessa ymmärtääkin.

Mies oli ihan pihalla, kuin onneton lapsi. Pariskunnalla ei ollut syvempää rakkautta toisiaan kohtaan. Äkkihurmaus ei riitä kun vaikeuksia tulee. Aito, kypsempi rakkaus olisi pyytänyt ja antanut anteeksi viimeistään lähdön lähestyessä. Olisi tullut vihan tilalle läheisyyttä ja lämpöä.

Kolkko dokumentti koska rakkaus puuttui. Onneksi parempiakin lähtöjä on. Sellaisesta voisi tehdä ohjelman.

Miksi kaikki pitää kaunistella? Eikö tämä juuri ole hyvä että näytetään nurjempiakin tarinoita eikä vain sankaritarinoita ja pyhimysmäisiä ihmisiä?