Dokumentti: Marikan kuolema

Kuolemaan johtavaan tautiin sairastuminen ei yhtäkkiä tee ikävästä ihmisestä ihanaa. En nyt ota kantaa tähän tapaukseen, en tunne tätä menehtynyttä henkilöä, mutta kuoleva ihminen on joko minäkeskeinen (jos on ollut sitä eläessäänkin) tai sitten hän pyrkii ajattelemaan kuolemaa odotellessa muita. On ollut paljon kertomuksia Mona-Lisa Nousiaisen viimeisestä vuodesta, miten hän kirjoitteli kirjeitä lapselleen ja ajatteli koko ajan muita, pysyi positiivisena ja pirteänä. Hänen kuolemaansa koskeva dokumentti olis koskettanut varmasti enemmän. Marikan kuolema -dokumentissa nähtiin itseensä käpertyvä kuolemaa odottava ihminen, jolle hoitajatkaan eivät oikein osanneet antaa empatiaa, joka kätki kuolemanpelkonsa vitsailun taakse ja joka katkeroitui loppua kohden tuoreelle miesystävälleen. Miten voi odottaa, että juuri tavattu mies kesken tutustumisvaiheen hyppääkin omaishoitajan rooliin? Eihän mies ole välttämättä edes ollut vakavissaan suhteen alussa, miten kukaan voi olettaa, että hän alkaakin hoitamaan?

Sehän oli Marikan lasten tehtävä, ei uuden miehen? Tämä dokumentti ei liikuttanut minua vaan ahdisti. Etenkin kuoleman hetket olivat ahdistavia, yksin pimeässä huoneessa haukkoo happea, missä lapset? Kuolevan ei pitäisi olla yksin, mutta jos hän on, onko vika muissa ihmisissä, vai voiko tämä ihminen olla itse aiheuttanut yksinäisyytensä?

Hanna-Riikka Siitonen oli myös hyvin valoisa ihminen ja hänen kuolemastaan oli koskettava lukea, etenkin äitinsä kertomukset viimeisistä henkäyksistä. 

Rauha Marikan sielulle ja kauniita ajatuksia sinne näistä ajatuksista huolimatta. Yritetään elää elämä niin, että ei tarvitse katkeroitua viime hetkillä. Ollaan elämästä kiitollisia loppuun asti. <3

Vierailija kirjoitti:

Kuolemaan johtavaan tautiin sairastuminen ei yhtäkkiä tee ikävästä ihmisestä ihanaa. En nyt ota kantaa tähän tapaukseen, en tunne tätä menehtynyttä henkilöä, mutta kuoleva ihminen on joko minäkeskeinen (jos on ollut sitä eläessäänkin) tai sitten hän pyrkii ajattelemaan kuolemaa odotellessa muita. On ollut paljon kertomuksia Mona-Lisa Nousiaisen viimeisestä vuodesta, miten hän kirjoitteli kirjeitä lapselleen ja ajatteli koko ajan muita, pysyi positiivisena ja pirteänä. Hänen kuolemaansa koskeva dokumentti olis koskettanut varmasti enemmän. Marikan kuolema -dokumentissa nähtiin itseensä käpertyvä kuolemaa odottava ihminen, jolle hoitajatkaan eivät oikein osanneet antaa empatiaa, joka kätki kuolemanpelkonsa vitsailun taakse ja joka katkeroitui loppua kohden tuoreelle miesystävälleen. Miten voi odottaa, että juuri tavattu mies kesken tutustumisvaiheen hyppääkin omaishoitajan rooliin? Eihän mies ole välttämättä edes ollut vakavissaan suhteen alussa, miten kukaan voi olettaa, että hän alkaakin hoitamaan?

Sehän oli Marikan lasten tehtävä, ei uuden miehen? Tämä dokumentti ei liikuttanut minua vaan ahdisti. Etenkin kuoleman hetket olivat ahdistavia, yksin pimeässä huoneessa haukkoo happea, missä lapset? Kuolevan ei pitäisi olla yksin, mutta jos hän on, onko vika muissa ihmisissä, vai voiko tämä ihminen olla itse aiheuttanut yksinäisyytensä?

Hanna-Riikka Siitonen oli myös hyvin valoisa ihminen ja hänen kuolemastaan oli koskettava lukea, etenkin äitinsä kertomukset viimeisistä henkäyksistä. 

Rauha Marikan sielulle ja kauniita ajatuksia sinne näistä ajatuksista huolimatta. Yritetään elää elämä niin, että ei tarvitse katkeroitua viime hetkillä. Ollaan elämästä kiitollisia loppuun asti. <3

Olipa törkeä kirjoitus. Muista sinä kuolla ilon irve naamallasi vain muita ajatellen! Ja muistakin että tällaisia kirjoittelit!

Vierailija kirjoitti:

Kuolemaan johtavaan tautiin sairastuminen ei yhtäkkiä tee ikävästä ihmisestä ihanaa. En nyt ota kantaa tähän tapaukseen, en tunne tätä menehtynyttä henkilöä, mutta kuoleva ihminen on joko minäkeskeinen (jos on ollut sitä eläessäänkin) tai sitten hän pyrkii ajattelemaan kuolemaa odotellessa muita. On ollut paljon kertomuksia Mona-Lisa Nousiaisen viimeisestä vuodesta, miten hän kirjoitteli kirjeitä lapselleen ja ajatteli koko ajan muita, pysyi positiivisena ja pirteänä. Hänen kuolemaansa koskeva dokumentti olis koskettanut varmasti enemmän. Marikan kuolema -dokumentissa nähtiin itseensä käpertyvä kuolemaa odottava ihminen, jolle hoitajatkaan eivät oikein osanneet antaa empatiaa, joka kätki kuolemanpelkonsa vitsailun taakse ja joka katkeroitui loppua kohden tuoreelle miesystävälleen. Miten voi odottaa, että juuri tavattu mies kesken tutustumisvaiheen hyppääkin omaishoitajan rooliin? Eihän mies ole välttämättä edes ollut vakavissaan suhteen alussa, miten kukaan voi olettaa, että hän alkaakin hoitamaan?

Sehän oli Marikan lasten tehtävä, ei uuden miehen? Tämä dokumentti ei liikuttanut minua vaan ahdisti. Etenkin kuoleman hetket olivat ahdistavia, yksin pimeässä huoneessa haukkoo happea, missä lapset? Kuolevan ei pitäisi olla yksin, mutta jos hän on, onko vika muissa ihmisissä, vai voiko tämä ihminen olla itse aiheuttanut yksinäisyytensä?

Hanna-Riikka Siitonen oli myös hyvin valoisa ihminen ja hänen kuolemastaan oli koskettava lukea, etenkin äitinsä kertomukset viimeisistä henkäyksistä. 

Rauha Marikan sielulle ja kauniita ajatuksia sinne näistä ajatuksista huolimatta. Yritetään elää elämä niin, että ei tarvitse katkeroitua viime hetkillä. Ollaan elämästä kiitollisia loppuun asti. <3

Häpeä! Toivottavasti sua naurattaa kuollessa!

Vierailija kirjoitti:

Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.

Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolemaan johtavaan tautiin sairastuminen ei yhtäkkiä tee ikävästä ihmisestä ihanaa. En nyt ota kantaa tähän tapaukseen, en tunne tätä menehtynyttä henkilöä, mutta kuoleva ihminen on joko minäkeskeinen (jos on ollut sitä eläessäänkin) tai sitten hän pyrkii ajattelemaan kuolemaa odotellessa muita. On ollut paljon kertomuksia Mona-Lisa Nousiaisen viimeisestä vuodesta, miten hän kirjoitteli kirjeitä lapselleen ja ajatteli koko ajan muita, pysyi positiivisena ja pirteänä. Hänen kuolemaansa koskeva dokumentti olis koskettanut varmasti enemmän. Marikan kuolema -dokumentissa nähtiin itseensä käpertyvä kuolemaa odottava ihminen, jolle hoitajatkaan eivät oikein osanneet antaa empatiaa, joka kätki kuolemanpelkonsa vitsailun taakse ja joka katkeroitui loppua kohden tuoreelle miesystävälleen. Miten voi odottaa, että juuri tavattu mies kesken tutustumisvaiheen hyppääkin omaishoitajan rooliin? Eihän mies ole välttämättä edes ollut vakavissaan suhteen alussa, miten kukaan voi olettaa, että hän alkaakin hoitamaan?

Sehän oli Marikan lasten tehtävä, ei uuden miehen? Tämä dokumentti ei liikuttanut minua vaan ahdisti. Etenkin kuoleman hetket olivat ahdistavia, yksin pimeässä huoneessa haukkoo happea, missä lapset? Kuolevan ei pitäisi olla yksin, mutta jos hän on, onko vika muissa ihmisissä, vai voiko tämä ihminen olla itse aiheuttanut yksinäisyytensä?

Hanna-Riikka Siitonen oli myös hyvin valoisa ihminen ja hänen kuolemastaan oli koskettava lukea, etenkin äitinsä kertomukset viimeisistä henkäyksistä. 

Rauha Marikan sielulle ja kauniita ajatuksia sinne näistä ajatuksista huolimatta. Yritetään elää elämä niin, että ei tarvitse katkeroitua viime hetkillä. Ollaan elämästä kiitollisia loppuun asti. <3

Olipa törkeä kirjoitus. Muista sinä kuolla ilon irve naamallasi vain muita ajatellen! Ja muistakin että tällaisia kirjoittelit!

Samaa mieltä. Ja aika vahvaa omaa tulkintaa tapahtumista ja syistä ja ihmisten motiiveista.

Vierailija kirjoitti:

Kuolemaan johtavaan tautiin sairastuminen ei yhtäkkiä tee ikävästä ihmisestä ihanaa. En nyt ota kantaa tähän tapaukseen, en tunne tätä menehtynyttä henkilöä, mutta kuoleva ihminen on joko minäkeskeinen (jos on ollut sitä eläessäänkin) tai sitten hän pyrkii ajattelemaan kuolemaa odotellessa muita. On ollut paljon kertomuksia Mona-Lisa Nousiaisen viimeisestä vuodesta, miten hän kirjoitteli kirjeitä lapselleen ja ajatteli koko ajan muita, pysyi positiivisena ja pirteänä. Hänen kuolemaansa koskeva dokumentti olis koskettanut varmasti enemmän. Marikan kuolema -dokumentissa nähtiin itseensä käpertyvä kuolemaa odottava ihminen, jolle hoitajatkaan eivät oikein osanneet antaa empatiaa, joka kätki kuolemanpelkonsa vitsailun taakse ja joka katkeroitui loppua kohden tuoreelle miesystävälleen. Miten voi odottaa, että juuri tavattu mies kesken tutustumisvaiheen hyppääkin omaishoitajan rooliin? Eihän mies ole välttämättä edes ollut vakavissaan suhteen alussa, miten kukaan voi olettaa, että hän alkaakin hoitamaan?

Sehän oli Marikan lasten tehtävä, ei uuden miehen? Tämä dokumentti ei liikuttanut minua vaan ahdisti. Etenkin kuoleman hetket olivat ahdistavia, yksin pimeässä huoneessa haukkoo happea, missä lapset? Kuolevan ei pitäisi olla yksin, mutta jos hän on, onko vika muissa ihmisissä, vai voiko tämä ihminen olla itse aiheuttanut yksinäisyytensä?

Hanna-Riikka Siitonen oli myös hyvin valoisa ihminen ja hänen kuolemastaan oli koskettava lukea, etenkin äitinsä kertomukset viimeisistä henkäyksistä. 

Rauha Marikan sielulle ja kauniita ajatuksia sinne näistä ajatuksista huolimatta. Yritetään elää elämä niin, että ei tarvitse katkeroitua viime hetkillä. Ollaan elämästä kiitollisia loppuun asti. <3

Eihän hän ollut yksin kuoleman hetkellä edes tuon dokumentin perusteella ja mistä on peräisin sinun tietosi kuka siellä on ollut ja milloin ja kuka haluaa itseään kuvattavan dokkariin ja milloin. Kirjoituksesi perusteella sinun kuolinvuoteella ei tule ruuhkaa olemaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteesta voisi sanoa kaikenlaista. Mutta surullinen dokumentti kaikkiaan. Kamala omaisten seurata vierestä. Itselläkin kaikki isovanhemmat menehtyneet johonkin syöpään. Jokainen heistä hiipui hiljaa ja hitaasti pois. Onneksi olen ollut sen verran nuori etten oikein muista kaikkea. Voi muistella niitä hyviä ja kivoja muistoja ja kokemuksia. Toivottavasti en joudu kenenkään vastaavaa lähtöä enää näkemään.

Joka kolmas saa syövän. Minusta ihminen on vieraantunut sairaudesta, kärsimyksestä ja kuolemasta - jotka kuitenkin kuuluvat lähes jokaisen elinkaareen. Ehdottoman tarpeellinen dokkari jokaiselle diipadaapa-ihmiselle. Elämä ei ole kevyttä, kivaa ja mukavaa.

Ei tässä missään pilvilinnoissa eletä. Mutta onko väärin toivoa rauhallista loppua läheisilleen kun sen aika on. Menee jo aiheen vierestä, mutta olen 35v ja ollut hautaamassa 15 läheistä. Isovanhemmat, serkkuja, setiä. Kyllä on yhdelle ihmiselle paljon p.skaa kestettävänä eikä loppua näy. Vois sitä kuolemaa, kärsimystä ja sairautta jakaa välillä muihinkin osoitteisiin, anteeksi vaan.

Kyllä kaikki kuolee aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tuon dokumentin ja pidin siitä. Asia on itselleni ajankohtainen, koska äitini on tällä hetkellä saattohoidossa ja kuolee lähiaikoina. Tutkailin dokumenttia myös kuolemaan liittyvien käytänteiden kannalta. Jokaisella kuolevalla on oma tapansa käsitellä elämästä luopumista, kiinnostavaa oli nähdä Marikan tapa. Läheisille kuoleman odottaminen/pelkääminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Toisaalta ei haluaisi luopua rakkaasta ihmisestä, mutta samaan aikaan toivoo, että läheisen ihmisen ei tarvitsisi kärsiä. 

En ole vielä katsonut dokkaria, mutta voin samaistua viestiisi. Otan osaa, ymmärrän todella tunteesi!

Oma isäni kuoli 53-vuotiaana 3 vuotta (haima)syöpää sairastaessaan. Voin kertoa, että isän kuolema oli lopulta helpotus. Elin 3 vuotta puhelin vierelläni ja aina kun se soi, pelkäsin soittoa. Jokaista yhdessä vietettyä hetkeä siivetti järjetön suru siitä, että tämä voi olla viimeinen kerta. Isä puhui syövästä kyllä ja tunteistaan avoimesti, mutta halusi elää mahdollisimman normaalisti ilman, että koko ajan muistutetaan syövästä ja siitä, että hän kuolee. Hyvin harva haimasyöpään sairastunut siis paranee. Isälläkään ei ollut mahdollisuuksia.

Isäni oli asian kanssa sinut alkushokin jälkeen, mutta kyllä se hänellekin oli vaikeaa, ei varsinaisesti sairauden takia, vaan siitä, että aina vähän tuli toivoa, kun hoidot auttoivat ja syöpä pieneni, mutta sitten taas vietiin matto jalkojen alta, kun selvisi ettei voinut leikata tai liian pitkä tauko hoidoissa (kunnon vuoksi välillä joutui venyttämään hoitoa) sai syövän taas kasvamaan. Kunto sinänsä oli loppuun asti ok, mutta kun kunto lopulta romahti, nukahti isäni viidessä päivässä pois.

Äitimme oli omaishoitajana ja isä jaksoi toitottaa, että vaikka hän toivoo kuolevansa kotona, jos äiti ei jaksa, niin saa viedä sairaalaan. Ja kun kuolee, ei jää murehtimaan vaan jatkaa elämäänsä ja ottaa uuden ukon. Se oli niin isän tyylistä, että vieläkin naurattaa, vaikka lopulta kun uusi mukava mies tuli äidin elämään, suku repi pelihousut ja katkaisi välit äitiimme, vaikka asia meille lapsille oli enemmän kuin ok! :D

Me lapset oltiin niin paljon apuna kuin suinkin mahdollista ja lopulta isä nukahti omaan sänkyynsä käytyään ensin vielä pissalla, tokaisi vielä ennen kuin sanoi "nyt minä menen", että ei tartte eritteitä siivota. Sekin oli niin iskää ♥

Edellisiltana käytiin jokainen vielä katsomassa isää, siitä jäi hyvä mieli. Kun soitto tuli, että nyt isä meni, toki itketti, mutta kun menimme paikan päälle, ei se kuollut ruumis ollut enää isä. Tuli levollinen ja tyyni olo, että nyt se on kaikki ohi. Itkin enemmän kolme vuotta isän ollessa elossa kuin isän kuoleman jälkeen. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä olla ja kuulen yhä sanat päässäni, että perään ei sitten volista.

On niin p a s k a a että osa alkaa suorastaan odottaa toisen kuolemaa että itsellä olisi helpompaa.

Nyt et tiedä mistä puhut.  Tuo edellinen kirjoittaja on taitavasti osannut kuvata sitä, minkälaista elämä on, kun läheinen rakas ihminen on sirastunut PARANTUMATTOMASTI.

Toivoa ei ole, että koskaan tulisi terveeksi. Kuolemaa  vain odotetaan, ja välillä tulee toivoa, joka sitten murskataan.

Jokainen puhelinsoitto herättää pelon. Elämä on jatkuvaa pelossa elämistä ja kun läheisen olo saattaa lopussa olla todellista tuskaa ja kipua, ei voi kun toivoa, että läheinen pääsisi pois/tuskat loppuisivat. 

Vaikka tietää, että kuolema on lopullinen ero, ei halua toisen kärsivän, vaan on valmis luopumaan tästä, että lähtijä pääsisi rauhaan.

Oma äitini sairasti 5v syöpää. Sen ajan elämä oli raskasta myös meille läheisille. Äiti oli jo iäkäs ja sanoi, että on valmis lähtemään, mutta silti kuolema tuntui todella pahalta.  Lopussa kuitenkin jo toivoi, että äiti pääsisi pois ja rauhaan. 

Minäkin itkin sen 5v aikana, kun äiti sairasti, enemmän, kuin sitten kun äiti kuoli. Se kuollut ruumis ei enää ollut äiti, vaan pelkkä kuori. 

Minun mielestäni dokumentin pointti ei ollut lainkaan se, että oliko mies inhottava tai Marika inhottava hänelle. Parisuhteesta jätettiin paljon kertomatta, näytettiin vähän hyviä ja sitten huonoja sikoja. Varmasti Marika olisi myös halutessaan voinut myös pitää tunteellisia puheita, olisihan hän psykologina varmasti löytänyt vaikuttavat sanat.

Tässä kuitenkin haluttiin kuvata kuolevan arkea ja sitä, etteivät ne maalliset murheet siitä mihinkään väisty vaikka kuolemaa tekeekin. Monella on taloushuolia pitkään sairastettuaan, stressistä kärsiviä ihmissuhteita ja jopa samaan aikaan sairastuva/kuoleva läheinen. Oma kuolema pitää kohdata kaiken tämän sotkun keskellä.

Ne on tosielämässä enemmän poikkeuksia, jotka pystyy eristäytymään läheisten huolenpidon kuplaan ja käyttämään aikansa kauniiden kirjeiden kirjoitteluun.

Kuoleminen myöskään on harvoin niin suoraviivaista, että vielä hyväkuntoisena tietäisi alkaa jäähyväiskierroksia pitämään. Usein on niin, että yritetään kuitenkin hoitaa tai merkittävästi pitkittää elämää ja siinä prosessissa toivo ja epätoivo vaihtelevat. Sitten kun ”peli on selvä” on jo hyvin väsynyt, huonossa kunnossa eikä ehkä edes oikein oma itsensä (esim Marikalla suolistosyöpä varmasti esti kehon normaalia puhdistamista ja verenkiertoon jäävät myrkyt rasittivat kehoa ja mieltä),

Hirmu romanttinen kuva täällä joillakin myös siitä millaisia kotihoidon palvelut ovat.

Säälittäviä nämä kuolevaisten some storyt. Viimeiseen hengenvetoon päivitystä. Malttaisivat edes kuolla rauhassa.

Niinkuin joku jo aiemmin vähän kommentoikin, dokumentin hienous oli aitoudessa.

Kuolevasta ei tullut ylevä yli-ihminen vaan näkyville tuli pelko ja elämästä irtipäästämisen vaikeus. Ihmissuhteiden ristiriitoja ja avoimeksi jääviä asioita näytettiin rehellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolemaan johtavaan tautiin sairastuminen ei yhtäkkiä tee ikävästä ihmisestä ihanaa. En nyt ota kantaa tähän tapaukseen, en tunne tätä menehtynyttä henkilöä, mutta kuoleva ihminen on joko minäkeskeinen (jos on ollut sitä eläessäänkin) tai sitten hän pyrkii ajattelemaan kuolemaa odotellessa muita. On ollut paljon kertomuksia Mona-Lisa Nousiaisen viimeisestä vuodesta, miten hän kirjoitteli kirjeitä lapselleen ja ajatteli koko ajan muita, pysyi positiivisena ja pirteänä. Hänen kuolemaansa koskeva dokumentti olis koskettanut varmasti enemmän. Marikan kuolema -dokumentissa nähtiin itseensä käpertyvä kuolemaa odottava ihminen, jolle hoitajatkaan eivät oikein osanneet antaa empatiaa, joka kätki kuolemanpelkonsa vitsailun taakse ja joka katkeroitui loppua kohden tuoreelle miesystävälleen. Miten voi odottaa, että juuri tavattu mies kesken tutustumisvaiheen hyppääkin omaishoitajan rooliin? Eihän mies ole välttämättä edes ollut vakavissaan suhteen alussa, miten kukaan voi olettaa, että hän alkaakin hoitamaan?

Sehän oli Marikan lasten tehtävä, ei uuden miehen? Tämä dokumentti ei liikuttanut minua vaan ahdisti. Etenkin kuoleman hetket olivat ahdistavia, yksin pimeässä huoneessa haukkoo happea, missä lapset? Kuolevan ei pitäisi olla yksin, mutta jos hän on, onko vika muissa ihmisissä, vai voiko tämä ihminen olla itse aiheuttanut yksinäisyytensä?

Hanna-Riikka Siitonen oli myös hyvin valoisa ihminen ja hänen kuolemastaan oli koskettava lukea, etenkin äitinsä kertomukset viimeisistä henkäyksistä. 

Rauha Marikan sielulle ja kauniita ajatuksia sinne näistä ajatuksista huolimatta. Yritetään elää elämä niin, että ei tarvitse katkeroitua viime hetkillä. Ollaan elämästä kiitollisia loppuun asti. <3

Olipa törkeä kirjoitus. Muista sinä kuolla ilon irve naamallasi vain muita ajatellen! Ja muistakin että tällaisia kirjoittelit!

Mieheni menettäneenä voi  kyllä kompata tätä kirjoittajaa, jota syytät törkeydestä. Oletko itse elänyt läheisen tulevan kuoleman varjon alla omaisena ja kuinka kauan? Se synkkyys on kaiken kattavaa. Töistä tullessa katsoin taloa ja ajattelin, että tuonne on pakko mennä. Oman kodin valtasi  kuolema ja sairaus, ei ollut juuri pakopaikkaa.

Saattohoidossa olin kotona hoitamassa ja aamulla herätessä tuntui, että edessä oli loputon ja uuvuttava päivä. Onneksi sain toisen läheisen hoitamaan joka toisen yön, muuten en olisi jaksanut.

Marika yritti vitsailla kuolemasta, mieheni vaikeni, kumpikaan ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta.Toivoin, että mieheni olisi kirjoittanut kirjeet lapsilleen, kuoleman jälkeen luettavat, kun  välit aikuisiin tyttäriin olivat etäiset, poikiin tosin läheisemmät. Mutta ei tehnyt sitä, koska oman kuoleman kohtaaminen vei hänen voimansa.

Olen siis samaa mieltä, että kuolema on ihmisen viimeinen iso työ, ja jokainen tekee sen omalla tavallaan, omalla persoonallisuudellaan. Mitä vähemmän jää katkeruutta itselle ja jälkeenjääneille, sen parempi.

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni dokumentin pointti ei ollut lainkaan se, että oliko mies inhottava tai Marika inhottava hänelle. Parisuhteesta jätettiin paljon kertomatta, näytettiin vähän hyviä ja sitten huonoja sikoja. Varmasti Marika olisi myös halutessaan voinut myös pitää tunteellisia puheita, olisihan hän psykologina varmasti löytänyt vaikuttavat sanat.

Tässä kuitenkin haluttiin kuvata kuolevan arkea ja sitä, etteivät ne maalliset murheet siitä mihinkään väisty vaikka kuolemaa tekeekin. Monella on taloushuolia pitkään sairastettuaan, stressistä kärsiviä ihmissuhteita ja jopa samaan aikaan sairastuva/kuoleva läheinen. Oma kuolema pitää kohdata kaiken tämän sotkun keskellä.

Ne on tosielämässä enemmän poikkeuksia, jotka pystyy eristäytymään läheisten huolenpidon kuplaan ja käyttämään aikansa kauniiden kirjeiden kirjoitteluun.

Kuoleminen myöskään on harvoin niin suoraviivaista, että vielä hyväkuntoisena tietäisi alkaa jäähyväiskierroksia pitämään. Usein on niin, että yritetään kuitenkin hoitaa tai merkittävästi pitkittää elämää ja siinä prosessissa toivo ja epätoivo vaihtelevat. Sitten kun ”peli on selvä” on jo hyvin väsynyt, huonossa kunnossa eikä ehkä edes oikein oma itsensä (esim Marikalla suolistosyöpä varmasti esti kehon normaalia puhdistamista ja verenkiertoon jäävät myrkyt rasittivat kehoa ja mieltä),

Hirmu romanttinen kuva täällä joillakin myös siitä millaisia kotihoidon palvelut ovat.

Jaa, meillä kotihoidon on mahdollisti kotisairaala. Kävivät antamassa verta, pesemässä, lopussa antamassa kipulääkettä piikkinä. 12 e/käynti, sairaalassa olo olisi tullut kalliimmaksi ja läheisimmille raskaaksi. Nyt oltiin kotona mukavasti eikä sairaalassa kolkossa ympäristössä ja voutiin olka koko ajan lösnä. Puhelin soiton päässä olu apu tarpeen tullen.

On tuo "kuolit väärin" myös aika surullinen lopputulema ihmisen elämästä. Jos voimat ei riitä kuolla niin kuin läheiset toivoisi, niin se on sitten se mitä ihmisestä jää jälkeen? Parempi olisi tehdä itsari aikaisessa vaiheessa, jäisi paremmat muistot?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni dokumentin pointti ei ollut lainkaan se, että oliko mies inhottava tai Marika inhottava hänelle. Parisuhteesta jätettiin paljon kertomatta, näytettiin vähän hyviä ja sitten huonoja sikoja. Varmasti Marika olisi myös halutessaan voinut myös pitää tunteellisia puheita, olisihan hän psykologina varmasti löytänyt vaikuttavat sanat.

Tässä kuitenkin haluttiin kuvata kuolevan arkea ja sitä, etteivät ne maalliset murheet siitä mihinkään väisty vaikka kuolemaa tekeekin. Monella on taloushuolia pitkään sairastettuaan, stressistä kärsiviä ihmissuhteita ja jopa samaan aikaan sairastuva/kuoleva läheinen. Oma kuolema pitää kohdata kaiken tämän sotkun keskellä.

Ne on tosielämässä enemmän poikkeuksia, jotka pystyy eristäytymään läheisten huolenpidon kuplaan ja käyttämään aikansa kauniiden kirjeiden kirjoitteluun.

Kuoleminen myöskään on harvoin niin suoraviivaista, että vielä hyväkuntoisena tietäisi alkaa jäähyväiskierroksia pitämään. Usein on niin, että yritetään kuitenkin hoitaa tai merkittävästi pitkittää elämää ja siinä prosessissa toivo ja epätoivo vaihtelevat. Sitten kun ”peli on selvä” on jo hyvin väsynyt, huonossa kunnossa eikä ehkä edes oikein oma itsensä (esim Marikalla suolistosyöpä varmasti esti kehon normaalia puhdistamista ja verenkiertoon jäävät myrkyt rasittivat kehoa ja mieltä),

Hirmu romanttinen kuva täällä joillakin myös siitä millaisia kotihoidon palvelut ovat.

Jaa, meillä kotihoidon on mahdollisti kotisairaala. Kävivät antamassa verta, pesemässä, lopussa antamassa kipulääkettä piikkinä. 12 e/käynti, sairaalassa olo olisi tullut kalliimmaksi ja läheisimmille raskaaksi. Nyt oltiin kotona mukavasti eikä sairaalassa kolkossa ympäristössä ja voutiin olka koko ajan lösnä. Puhelin soiton päässä olu apu tarpeen tullen.

Kyllä, kotihoito on hyvä tuki ja mahdollistaja, jos omaiset voivat olla paikalla ja kantaa vastuun. Jos näin ei ole, niin yksin kotona kotihoidon varassa oleva on kyllä aika heitteillä.

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.

Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.

Mahdatko tietää kuinka vähän kuolevalla ihmisellä on enää energiaa kannatella toista? Omat kivut, väsymys ja hengitysvaikeudet vie ihan kaiken energian. On todella väärin, että edes siinä tilanteessa ei mieheltä löydy selkärankaa päättää ihan itse että tulee moikkaamaan, tuo mukanaan kukkia ja kauniita sanoja, eikä vaadi itselleen MITÄÄN. Ei edes päätöksentekoa siitä voiko vierailla tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni dokumentin pointti ei ollut lainkaan se, että oliko mies inhottava tai Marika inhottava hänelle. Parisuhteesta jätettiin paljon kertomatta, näytettiin vähän hyviä ja sitten huonoja sikoja. Varmasti Marika olisi myös halutessaan voinut myös pitää tunteellisia puheita, olisihan hän psykologina varmasti löytänyt vaikuttavat sanat.

Tässä kuitenkin haluttiin kuvata kuolevan arkea ja sitä, etteivät ne maalliset murheet siitä mihinkään väisty vaikka kuolemaa tekeekin. Monella on taloushuolia pitkään sairastettuaan, stressistä kärsiviä ihmissuhteita ja jopa samaan aikaan sairastuva/kuoleva läheinen. Oma kuolema pitää kohdata kaiken tämän sotkun keskellä.

Ne on tosielämässä enemmän poikkeuksia, jotka pystyy eristäytymään läheisten huolenpidon kuplaan ja käyttämään aikansa kauniiden kirjeiden kirjoitteluun.

Kuoleminen myöskään on harvoin niin suoraviivaista, että vielä hyväkuntoisena tietäisi alkaa jäähyväiskierroksia pitämään. Usein on niin, että yritetään kuitenkin hoitaa tai merkittävästi pitkittää elämää ja siinä prosessissa toivo ja epätoivo vaihtelevat. Sitten kun ”peli on selvä” on jo hyvin väsynyt, huonossa kunnossa eikä ehkä edes oikein oma itsensä (esim Marikalla suolistosyöpä varmasti esti kehon normaalia puhdistamista ja verenkiertoon jäävät myrkyt rasittivat kehoa ja mieltä),

Hirmu romanttinen kuva täällä joillakin myös siitä millaisia kotihoidon palvelut ovat.

Jaa, meillä kotihoidon on mahdollisti kotisairaala. Kävivät antamassa verta, pesemässä, lopussa antamassa kipulääkettä piikkinä. 12 e/käynti, sairaalassa olo olisi tullut kalliimmaksi ja läheisimmille raskaaksi. Nyt oltiin kotona mukavasti eikä sairaalassa kolkossa ympäristössä ja voutiin olka koko ajan lösnä. Puhelin soiton päässä olu apu tarpeen tullen.

Kyllä, kotihoito on hyvä tuki ja mahdollistaja, jos omaiset voivat olla paikalla ja kantaa vastuun. Jos näin ei ole, niin yksin kotona kotihoidon varassa oleva on kyllä aika heitteillä.

Kotisairaalasta saa myös kotikuolemaluvan, jolloin ei tarvita poliisitutkintaa kotiin kuolemisen jälkeen. Kaiken kaikkiaan saattohoitajana kotona omainen tarvitsee muiden omaisten apua, on raskasta kannatella kaikkea ihan yksin, kuten ilmapiiriä. Ihminen on sosiaalinen olento.

Saattohoitaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaikutti laiskalta. Marika ehkä olisi halunnut, että hän olisi vielä skarpannut ja tullut tervehtimään, tuonut kukkia. Tuli sellainen vaikutelma tuosta miehestä, ettei hän kykene ajattelemaan toista ihmistä. Samantyyppisiä miehiä on suurin osa suomalaismiehistå, joten syyllistäminen on turhaa.

Voi tsiisus näitä kommentteja, "vaikutti laiskalta". Missään ei kerrottu miehen elämästä, mitä teki ja mihin aika meni, ja tervehtimään halusi mennä mutta Marika vastasi marttyyrimäisesti ettei sun TARTTE mua tulla katsomaan.

Mahdatko tietää kuinka vähän kuolevalla ihmisellä on enää energiaa kannatella toista? Omat kivut, väsymys ja hengitysvaikeudet vie ihan kaiken energian. On todella väärin, että edes siinä tilanteessa ei mieheltä löydy selkärankaa päättää ihan itse että tulee moikkaamaan, tuo mukanaan kukkia ja kauniita sanoja, eikä vaadi itselleen MITÄÄN. Ei edes päätöksentekoa siitä voiko vierailla tai ei.

Mies halusi varmaan kunnioittaa kuolevan toivetta? En kyllä itse tohtisi mennä, jos olisi kielletty.