Dokumentti: Marikan kuolema

Olisiko liikaa tässä kovin kylmässä maailmassa, jos saisi nähdä dokumentin lempeästä kuolemasta?

Vihaa, kaunaa ja katkeruutta on ihan liikaa muutenkin. Sitten vielä ohjelma riitaisasta pariskunnasta kuoleman äärellä. Voi ei! 😰

Ehkä ko. ohjelman tarkoitus oli herätellä ihmisiä näkemään, miten käy kun pidetään vihaa ja jopa kuollaan riitaisasti.

Suurin niistä on rakkaus ❤️ kirjoitti:

Dokumentti kuolemasta oli kylmä ja karu. Erikoista, että tuore pariskunta suostui filmattavaksi, koska oli noin riitaista. Herää kysymys miksi tuo piti kuvata, koska siinä ei ollut juuri mitään kaunista? Kumpikaan puolisoista ei osannut käsitellä asiaa, ei edes psykologi Marika. Hän oli melko kylmäkiskoinen ja kiroilikin välillä. Vaikka toisaalta sen tuossa tilanteessa ymmärtääkin.

Mies oli ihan pihalla, kuin onneton lapsi. Pariskunnalla ei ollut syvempää rakkautta toisiaan kohtaan. Äkkihurmaus ei riitä kun vaikeuksia tulee. Aito, kypsempi rakkaus olisi pyytänyt ja antanut anteeksi viimeistään lähdön lähestyessä. Olisi tullut vihan tilalle läheisyyttä ja lämpöä.

Kolkko dokumentti koska rakkaus puuttui. Onneksi parempiakin lähtöjä on. Sellaisesta voisi tehdä ohjelman.

Se tilanne on voinut olla kumppanille hirveä, lähteäkö vai ei koko suhteesta. Toinen kuolemansairas ja ennusteet eu oikein tainneet osua kohdalleen. Jos mies ei oikeasti rakastanut...ei sitäkään voi tietää, olisiko voinut lähteä.. Nythän tämä saattovaihe kesti hirveän pitkään. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ko. ohjelman tarkoitus oli herätellä ihmisiä näkemään, miten käy kun pidetään vihaa ja jopa kuollaan riitaisasti.

No eihän ohjelman tarkoitus tuollainen ole, kun ei sitä aloittaessa ole voitu tulevaisuutta ennustaa. Siinä seurataan viimeisiä aikoja ja mitä tapahtuu niin se tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Suurin niistä on rakkaus ❤️ kirjoitti:

Dokumentti kuolemasta oli kylmä ja karu. Erikoista, että tuore pariskunta suostui filmattavaksi, koska oli noin riitaista. Herää kysymys miksi tuo piti kuvata, koska siinä ei ollut juuri mitään kaunista? Kumpikaan puolisoista ei osannut käsitellä asiaa, ei edes psykologi Marika. Hän oli melko kylmäkiskoinen ja kiroilikin välillä. Vaikka toisaalta sen tuossa tilanteessa ymmärtääkin.

Mies oli ihan pihalla, kuin onneton lapsi. Pariskunnalla ei ollut syvempää rakkautta toisiaan kohtaan. Äkkihurmaus ei riitä kun vaikeuksia tulee. Aito, kypsempi rakkaus olisi pyytänyt ja antanut anteeksi viimeistään lähdön lähestyessä. Olisi tullut vihan tilalle läheisyyttä ja lämpöä.

Kolkko dokumentti koska rakkaus puuttui. Onneksi parempiakin lähtöjä on. Sellaisesta voisi tehdä ohjelman.

Miksi kaikki pitää kaunistella? Eikö tämä juuri ole hyvä että näytetään nurjempiakin tarinoita eikä vain sankaritarinoita ja pyhimysmäisiä ihmisiä?

Minusta hyvä ja realistinen dokumentti. Marika pystyi käsittelemään tunteita mutta tämä mies ei , mies sanoi "saatan suuttuessani sanoa hyvinkin pahasti ja sitten lähden pois". Ja vielä itkee kun Marika ei halunnut enää tavata. Syy-seuraus suhde aivan hukassa.

Jos suhde on noin heppoisella pohjalla, ei ehkä kannattaisi ruveta tekemään dokumenttia tuosta aiheesta.

Valitettavasti edes psykologi Marika ei osannut ennakoida, että lopussa love story menee pelkäksi vihanpidoksi. Kauhean lapsellista käytöstä molemmilta.

PS. Nykyään on muotia, että psykologi ehdottaa eroa kun pariskunta menee hakemaan apua vaikka pieneenkin ongelmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä sanoi, että on kauheaa, kun yli vuoden tietää kuolevansa.

Puolisoni sai parantumattoman syöpädiagnoosin ja elu sen jälkeen reilun vuoden. Yli vuoden sai hoitoja ja vain muutaman viikon oli saattohoidossa.

Tuo vuosi oli ihana. Teimme kaikkea mahdollista mistä molemmat nautimme , keskustelimme eletystä elämästämme ja tulevasta.

Meillä ei oli onnea siinä, että puolisoni ei voinut huonosti hoidoista ja oli liikuntakykyinen melkein loppuun asti.

Vasta viimeisenä viikkona vuoteessa maatessaan tulivat pelot. Onneksi saimme hoitaa hänet kotona ja täten hänen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin.

Molemmat koimme, että tuo vuosi oli arvokas, äkkikuolema olisi ollut kauhea.

Miehesi ei varmankaan saanut sytosytaatteja, jotka kyllä pilaa elämänlaadun. Juuri kun yhdestä annojsesta toipuu, tulevat uudet. Se meille luvattu jatkoaika meni oksentamiseen ja ummetukseen, ja nälkään, kun potilas ei uskaltanut enää syödä. Pahoinvointilääke aiheutti ummetuksen, johon mikään ulostuslääke ei tepsinyt.

Tuo kuvauksesi kuulostaa sellaiselta kuin amerikkalaisissa elämissä syöpäsairaus kuvataan, helpolta. Ei kukaan niissä ähki pöntöllä tai oksenna.

Pystyikö omaisesi käymään vessassa loppuun saakka vai oliko vaipat?

Kyllä sai sytostraatteja melkein vuoden, kunnes lakkasivat toimimasta. Kuten sanoin puolisolleni ei tullut pahoinvointia sytostaateista. Hemoglobiini oli alhainen, mutta jollain ihmeellä mieheni tsemppasi esim kerran olimne luonnonpuistossa telttailemassa ja palattuamme hb oli 89.

Pottatuoli oli ensi alkuun , kun jouttui vuoteenomaksi sitten vaipat.

Olen pahoillani, jos mielestäsi pääsimme liian helpolla.

Mieheni oli kerran viikon sairaalassa ja tuo aika oli paljoon kamalampaa kuin se, että hoidin häntä kotona.

Ihmeellistä! En ole pahoillani että pääsit mielestäni liian helpolla, mutta minun on vaikea uskoa tuota. Sytostaatit tuhoavat kaikkia soluja, ei vain syöpäsoluja.  Siksi pahoinvoinnin lisäksi mukana tulee lyijynraskas väsymy, varsinkin lopppäässä.  Sekä raakaa ummetusta. Saiko hän rituksimabia vai mitä?

Usein sytostaatit aiheuttavat myös muita haittoja kun puolustuskyky romahtaa. Mieheni sairasti verenmyrkytyksen (kehon omista bakteereista sai) ja myöhemmin keuhkokuumeen,joka vei  teholle useaksi päiväksi. Antibiootteja suoraan suoneen päiväkausia. Olette kyllä säästyneet paljolta. Mikä syöpä oli kysymyksessä? Haima?

Sinulla on aika stereotypinen käsitys sytostaateista jos kuvittelet että KAIKKI sytostaatit aiheuttaa pahoinvointia tai hiustenlähtöä. Ei pidä paikkaansa ollenkaan. Sytostaatteja on niin paljon erilaisia ja ne vaikuttavat eri tavoin. Lisäksi ihmiset ovat yksilöitä jotka reagoivat lääkkeisiin eri tavoin. Ei ole mitenkään tavatonta että potilas voi hyvin raskaista hoidoista huolimatta.

Varmaan myös syövän aggressiivisuus vaikuttaa, ja se, voiko syöpää leikata vai ollaanko pelkkien  myrkkyjen varassa. Esim.imusolmukesyöpää ei voi leikata. Jos solumyrkyt viimeistelee kirurgisen hoidon, tlanne on varmaan eri.

On trendikkäämpää saada kuolevalle karu kuin kaunis loppu.

Ei mitään kaunista katseltavaa, kun lähes koko ohjelma huokui pelkkää kaunaa ja tunteettomuutta.

Ainut vähän lämpimämpi ihminen dokumentissa oli tämän Marikan pastori veli.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään kaunista katseltavaa, kun lähes koko ohjelma huokui pelkkää kaunaa ja tunteettomuutta.

Ainut vähän lämpimämpi ihminen dokumentissa oli tämän Marikan pastori veli.

Veli on lämmin ihminen. Ja rovasti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä dokumentteja kuolemasta näytetään Ylellä säännöllisin väliajoin, mutta en niitä kyllä viihteenä pidä. Katsoin Areenasta, mutta osan kelasin pikakelauksella kuten sen nukkeukkelin.

Jotenkin outoa oli, että naiskuoro hoilasi Ystävän laulua Marikalle loppuvaiheessa, vaikka Marika oli aiemmin sanonut, ettei halua kenenkään laulavan.

Todella surullista, ettei Marika voinut olla kotonaan, vaan joutui olemaan saattohoitokodissa pitkään, koska kotona ei saanut hoivaa. Tuli mieleen, että eikö hän olisi voinut saada avustajaa tai kotisairaanhoitajaa käymään tms. , jos mies oli päivät töissä, mutta kenenkään tilanteesta ei tietenkään voi tietää. 

Marikan mies on saanut aika kovaa kritiikkiä täällä. Minun tuli jotenkin sääli miestä, jota Marika ei ottanut mukaan joulun viettoon ja joka ei päässyt katsomaan Marikaa enää loppuvaiheessa joulun jälkeen eikä Marika edes halunnut puhua hänelle. Mies oli sanonut Marikalle todella rumasti, mutta surullista, että Marika oli niin katkera miestä kohtaan loppuun asti eikä halunnut jutella eikä tavata. Olihan heillä varmasti tunteita toisiaan kohtaan, mutta vaikea ymmärtää, että Marika ikään kuin halusi kostaa, vaikka itse oli psykologi. Hyvin surullista oli myös se, että Marika joutui olemaan niin paljon yksin, koska niinhän hän sanoi. 

Katsoin 24h -sarjasta jakson, jossa keuhkosyöpää sairastaneen 30-vuotiaan Viivin elämän loppuvaiheista Terhokodissa näytettiin lyhyt otos. Se oli hyvin koskettava ja järkyttävä mutta jotenkin rauhallinen kohta. Oli  ihana nähdä, että Viivillä oli äiti ja aviomies rinnallaan. Tämän laulaja-lauluntekijä Viivi Orvaston tarina on todella traaginen ja järkyttävä. Mutta hänen ihana äänensä jäi elämään.

Ei Marikan ja miehen koko suhdetta käyty ohjelmassa yksityiskohtaisesti läpi , onhan siinä saattanut olla monenlaisia sanomisia joista tuo yksi oli vaan ikään kuin" näyte".

Yhdentekevää. Tuollaiset sanat eivät saa kohdentua vaikeasti sairaaseen ihmiseen. Jokainen normaalilla aivokapasiteetilla varustettu sen ymmärtää. Kyllä ihminen on paska. Paskapaskapaskapaskapaska.

Uusi suhde ei kestä yleensä toisen vakavaa sairastumista usein ja dokkarin perusteella Marikakin piti lapsiaan, veljeään ja ex-miestään tärkeimpinä. En siis puolustele miehen sanomisia, muttei me tiedetä koko heidän suhteensa molemminpuolisia asioita.

https://www.sana.fi/sana/juttupankki/2020/sana_25-26_2020/vaativa_kasik…

Tuossa olisi exän haastattelu, mutta harmi ettei pysty lukemaan kuin alkua. Kerrottiinkohan siinä miksi erosivat?

Aikoo kuitenkin mennä samaan hautaan pötköttelemään ja sanoo että Marika oli hänen elämänsä suuri rakkaus.

Tämä Sana-lehdessä haastateltu mies on Marikan ex-puoliso, niiden poikien isä. Eikö niin? Uusi puoliso sanoi sitä paitsi Marikan olevan niin erilainen ja taiteellinen kuin hän itse on. Tämä mies on myös taidealalla.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko liikaa tässä kovin kylmässä maailmassa, jos saisi nähdä dokumentin lempeästä kuolemasta?

Vihaa, kaunaa ja katkeruutta on ihan liikaa muutenkin. Sitten vielä ohjelma riitaisasta pariskunnasta kuoleman äärellä. Voi ei! 😰

Miksi kuolema olisi (aina) lempeä, kun elämäkään ei ole?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko liikaa tässä kovin kylmässä maailmassa, jos saisi nähdä dokumentin lempeästä kuolemasta?

Vihaa, kaunaa ja katkeruutta on ihan liikaa muutenkin. Sitten vielä ohjelma riitaisasta pariskunnasta kuoleman äärellä. Voi ei! 😰

Miksi kuolema olisi (aina) lempeä, kun elämäkään ei ole?

 

Ei varmasti aina olekaan.

Ehkä riitaisassa maailmassa kuollaankin riitaisasti. Tuskin kukaan kuitenkaan toivoo tuollaista omalle kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään kaunista katseltavaa, kun lähes koko ohjelma huokui pelkkää kaunaa ja tunteettomuutta.

Ainut vähän lämpimämpi ihminen dokumentissa oli tämän Marikan pastori veli.

Veli on lämmin ihminen. Ja rovasti!

Pappisveljen lämpö olikin ainut hyvä asia koko ohjelmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En katsonut tätä kokonaan mutta ne pätkät mitä tästä miesystävästä näin niin voi hyvänen aika miten keskenkasvuisen tunne-elämä. Kun minun luonne on sellainen että sanon pahasti ja sitten häivyn ja se sopii niin huonosti yhteen Marikan luonteen kanssa. Ihanko totta?! Millainen luonne naisella täytyy olla, että *ittuilu ja häipyminen (varmaan yhdistettynä puhelin pois päältä jne.) on kivaa käytöstä? Ehkä aikuisen olisi vain hillittävä niitä kielenkantojaan ja käyttäydyttävä kuin aikuinen, ei kuin 3-vuotias. Todella epäkypsän oloinen. Ilmeisesti veli oli se joka todella kivasti kuunteli Marikaa. Ei siinä paljoa tarvitsekaan aina sanoa vaan kuunnella. 

Ja se joka kertoi isänsä kuolemasta. Tosi kivasti kerroit ja teillä on isästä ihanat muistot. <3

Olihan se hankala tilanne, juuri uusi parisuhde, ja sitten kumppani sairastuukin noin vakavasti.

Mutta samaa mieltä, miesystävä oli keskenkasvuinen.

Taitaa harvasta miehestä olla lohduttajaksi samoin kuin naisesta. Jos tulee syöpädiagnoosi tms, vakava sairaus, Monet jopa lähtee siitä suhteesta kun eivät vaan jaksa, tuntuu raukkamaiselta mutta ymmärrettävältä. Se kuolema tulee liian lähelle silloin itseään. Ei tiedä mitä sanoisi. Ehkä katsotaan henkinen irrottautuminen omalta kannalta parhaaksi, että säästää itseään hirveältä surulta. Elämän täytyy kuitenkin jatkua. Tärkeintä on kuitenkin se, että on ollut joskus tukena ja on hyviä aikoja takana mitä muistella. Olen kuullut asiantuntijoiden sanovan, että ihminen tuntee kuitenkin jotenkin sellaista tunnetta kuolevan tai kuolleen lähellä, että onneksi minä olen elossa vielä. Kyllähän se kaikille tulee joskus eteen, pitää yrittää tästä elämästä nauttia, kukaan ei voi tietää milloin itse sairastuu vakavasti tai joutuu onnettomuuteen tms. Ei voi jäädä loppuiäkseen suremaan jotain läheistä, etenkin jos on lapsia. Elämän pitää jatkua ja niin varmaan toivoisi se läheinen edesmennytkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tykkään dokkareista ja itseasiassa minä, teini ja mies katsellaan niitä yhdessä usein, mutta tämä kys aihe ei oikein nappaa. Johtunee siitä, että olen itse elänyt kyseistä tilannetta, kun seurasin 4kymppisen äitini sairastumista ja lopulta kuolemaa ollessaan 47v.

En näe, että toisen sairastuminen ja kuolema sisältäisi minkäänlaista "viihdearvoa" niin, että sitä viitsisi ohjelmana katsoa.

Mä sairastin rintasyövän kolmikymppisenä. Syöpä oli vielä erittäin aggressiivinen, minunlaisista tapauksista on hengissä viiden vuoden kuluttua vain muutaman prosenttia. En tiedä pystynkö katsomaan.

Sairastan parantumatonta syöpää ja lähiomaiseni kuoli hetki sitten.Aika ei ollut kypsä katsomaan tätä dokumenttia,mutta vähän myöhemmin jos siltä tuntuu. Kiitos dokumentista,niitä ei ole koskaan liikaa. 

Parempaa olisi kun säästäisi jokainen rahaa ja lähtisi Sveitsiin menolipulla. Siellä saa lempeän kuoleman ei tarvi jäädä kitumaan. Puhun tämän vaan nyt omasta puolestani. Ennen olin eutanasiaa vastaan mutta nyt ajattelen, että joskus kipu ja tuska voi olla kestämätöntä. Jos ihminen antaa eläimen kitua tuskissaan sairaudessa niin saa eläinrääkkäystuomion, miksi sitten ihminen ei saa päättää siitä milloin haluaa. Kukaan muu ei siitä voi päättää toisen puolesta, sitä en kannata todellakaan Mutta silloin kun itse on vielä sielun ja ruumiin voimissaan, niin voisi lähteä vaikka sinne Sveitsiin. 

Tunnen kyllä miehiä jotka rakastavat vaimoaan ja tukevat kaikin tavoin sairauden aikana. Esim. rintasyövän, joka on erittäin yleinen ja lisääntyy koko ajan. Se vaatii suurempaa rakkautta ja syvempää kiintymystä, joka syntyy vasta pitkässä liitossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen verran hiukan puolustaisin miesystävää, että ensinnäkin eivät ehtineet kauaa olla yhdessä, kun diagnoosi tuli. Sitten hän joutui vielä dokumenttiin. Lopuksi hänen maineensa pilattiin, kysymättä yhtään, mikä sai hänet lausumaan loukkaavat sanat. Ja oliko se edes totta? Anteeksi vain, mutta mielestäni Marika oli aika narsistinen persoona. Voisitteko itse mennä dokumenttiin mukaan tuoreessa suhteessa? Mistä me tiedämme, miten vaikeaa miehellä oli?

Ei häntä mitenkään pakotettu dokumenttiin, varmasti on itse suostunut, kun on sinne päätynyt. Tietääkö kukaan kauanko Marika ja mies olivat yhdessä ennen sairastumista? Sormuksetkin näytti olevan nimettömissä, hämmentävää. Ja onhan se aika suhteellista mikä on lyhyt seurustelu, voihan esim. kaksi vuottakin olla jollekin lyhyt aika.

Niin ja saihan tuo mies puolustella sanomisiaan, kertoi olevansa helposti suuttuvaa tyyppiä jne. Mielestäni Marika vaikutti oikein ystävälliseltä ja aidolta ihmiseltä, töykeää kutsua häntä narsistiseksi. Mutta miesystävän käytös sai kyllä vihaiseksi Marikan puolesta. Tuollainen epäluotettava ja ilkeä mies, toivottavasti en törmää hänen kaltaisiin itse.

Ehkä mies ei ollut epäluotettava ja ilkeä. Tuo tilanne on niin ahdistava, että se saattaa saada sitä sivusta seuraavan ihmisen käyttäytymään noin. Varmasti näki dokumentin ennen sen esittämistä, mutta antoi olla sellaisenaan kuin sen silloin koki.

Ei tuollaista käytöstä oikeuteta sillä, että ahdisti toisen tilanne.

Ei kukaan tiedä miten ahdistukseen reagoi ennenkuin on itse siinä tilanteessa.

Mutta tilastoistakin näkee, että jos nainen sairastuu, mies yleensä nostaa kytkintä.

Kun mies sairastuu, nainen pysyy rinnalla loppuun asti.

Miehet ovat usein todella huonoja kestämään vastoinkäymisiä. Itsekin olen ollut naimisissa pakenijan kanssa. Ei hänestä ollut missään kohtaa tueksi. Minä tasoitin hänelle tietä kun hänen vanhempansa kuolivat, hän ei osallistunut edes äitini muistotilaisuuteen.

Tähän. Jos puolisoista nainen sairastuu vakavasti ja kroonisesti, mies yleensä häipyy terveen naisen huomaan. Jos mies sairastuu, nainen jää hoitamaan häntä ja hoitaa hautaan asti.

Eikä ole sattumaa, että miehet lähtevät lätkimään jos syntyy vammainen lapsi. Nainen hoitaa sen lapsen.

Miehet eivät kestä vajavaisuutta eikä sairauksia. Olin itse suhteessa yli 20 vuotta niinikään pakenijan kanssa. Mies ei pystynyt menemään sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta isäänsä, se venkoilu oli jotain ihan uskomatonta. 50-vuotias ihminen ei voi mennä sairaalaan muka hajun vuoksi!!!

Meidän 17- ja 15-vuotiaat pojat pitivät pappaansa kädestä tuntikaupalla ja juttelivat hänelle.

Vanhuuden vaivoja potevan äitinsä kanssa mies ei pystynyt kommunikoimaan juuri mitenkään.

Meidän ero lähti liikkeelle siitä, kun mulla oli syöpäepäily. Mies hankki uuden suhteen tuloksia odotellessa. Sairaus oli kasvainsairaus mutta ei syöpä ja se hoidettiin, mutta meidän suhde meni rikki. Mies halusi kyllä korjata sen ja puolustautui sivusuhteen hankkimisesta sanomalla "mut kun olisithan sä voinu kuolla niin olisin sit jääny muuten yksin".

Viimeistään silloin tajusin, että tuo ihminen ei tule minua tai edes omia lapsiaan auttamaan missään kriisitilanteessa.

Ohis, mutta minä olen sanonut miehelleni, että jos hän sairastuu, niin hoitajat hoitaa. Minä olen vain seurana. Ja omilla aikatauluilla. Jos minä sairastun, en odota mieheltäni myöskään mitään syöttämistä tai pyllynpesua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen verran hiukan puolustaisin miesystävää, että ensinnäkin eivät ehtineet kauaa olla yhdessä, kun diagnoosi tuli. Sitten hän joutui vielä dokumenttiin. Lopuksi hänen maineensa pilattiin, kysymättä yhtään, mikä sai hänet lausumaan loukkaavat sanat. Ja oliko se edes totta? Anteeksi vain, mutta mielestäni Marika oli aika narsistinen persoona. Voisitteko itse mennä dokumenttiin mukaan tuoreessa suhteessa? Mistä me tiedämme, miten vaikeaa miehellä oli?

Ei häntä mitenkään pakotettu dokumenttiin, varmasti on itse suostunut, kun on sinne päätynyt. Tietääkö kukaan kauanko Marika ja mies olivat yhdessä ennen sairastumista? Sormuksetkin näytti olevan nimettömissä, hämmentävää. Ja onhan se aika suhteellista mikä on lyhyt seurustelu, voihan esim. kaksi vuottakin olla jollekin lyhyt aika.

Niin ja saihan tuo mies puolustella sanomisiaan, kertoi olevansa helposti suuttuvaa tyyppiä jne. Mielestäni Marika vaikutti oikein ystävälliseltä ja aidolta ihmiseltä, töykeää kutsua häntä narsistiseksi. Mutta miesystävän käytös sai kyllä vihaiseksi Marikan puolesta. Tuollainen epäluotettava ja ilkeä mies, toivottavasti en törmää hänen kaltaisiin itse.

Ehkä mies ei ollut epäluotettava ja ilkeä. Tuo tilanne on niin ahdistava, että se saattaa saada sitä sivusta seuraavan ihmisen käyttäytymään noin. Varmasti näki dokumentin ennen sen esittämistä, mutta antoi olla sellaisenaan kuin sen silloin koki.

Ei tuollaista käytöstä oikeuteta sillä, että ahdisti toisen tilanne.

Ei kukaan tiedä miten ahdistukseen reagoi ennenkuin on itse siinä tilanteessa.

Mutta tilastoistakin näkee, että jos nainen sairastuu, mies yleensä nostaa kytkintä.

Kun mies sairastuu, nainen pysyy rinnalla loppuun asti.

Miehet ovat usein todella huonoja kestämään vastoinkäymisiä. Itsekin olen ollut naimisissa pakenijan kanssa. Ei hänestä ollut missään kohtaa tueksi. Minä tasoitin hänelle tietä kun hänen vanhempansa kuolivat, hän ei osallistunut edes äitini muistotilaisuuteen.

Tähän. Jos puolisoista nainen sairastuu vakavasti ja kroonisesti, mies yleensä häipyy terveen naisen huomaan. Jos mies sairastuu, nainen jää hoitamaan häntä ja hoitaa hautaan asti.

Eikä ole sattumaa, että miehet lähtevät lätkimään jos syntyy vammainen lapsi. Nainen hoitaa sen lapsen.

Miehet eivät kestä vajavaisuutta eikä sairauksia. Olin itse suhteessa yli 20 vuotta niinikään pakenijan kanssa. Mies ei pystynyt menemään sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta isäänsä, se venkoilu oli jotain ihan uskomatonta. 50-vuotias ihminen ei voi mennä sairaalaan muka hajun vuoksi!!!

Meidän 17- ja 15-vuotiaat pojat pitivät pappaansa kädestä tuntikaupalla ja juttelivat hänelle.

Vanhuuden vaivoja potevan äitinsä kanssa mies ei pystynyt kommunikoimaan juuri mitenkään.

Meidän ero lähti liikkeelle siitä, kun mulla oli syöpäepäily. Mies hankki uuden suhteen tuloksia odotellessa. Sairaus oli kasvainsairaus mutta ei syöpä ja se hoidettiin, mutta meidän suhde meni rikki. Mies halusi kyllä korjata sen ja puolustautui sivusuhteen hankkimisesta sanomalla "mut kun olisithan sä voinu kuolla niin olisin sit jääny muuten yksin".

Viimeistään silloin tajusin, että tuo ihminen ei tule minua tai edes omia lapsiaan auttamaan missään kriisitilanteessa.

Ohis, mutta minä olen sanonut miehelleni, että jos hän sairastuu, niin hoitajat hoitaa. Minä olen vain seurana. Ja omilla aikatauluilla. Jos minä sairastun, en odota mieheltäni myöskään mitään syöttämistä tai pyllynpesua.

Niin siinähän ei sitten enää ole parisuhde vaan hoitaja-suhde omaan puolisoon. Parempi, että jää hyvät kauniit muistot kuin että jäisi raadollinen kuva puolisosta ei se potilas-osapuolikaan varmaan sellaista haluaisi.