Mikä oli suurta luksusta sinulle lapsena?
Tuli mieleen tuosta köyhäilyketjusta.
Mikä - nykyään todennäköisesti paljon tavallisempi - asia oli sinulle suurta luksusta lapsuudessa? Ja siis nimenomaan omakohtaisesti, eli mistä luksuksesta pääsit nauttimaan vain harvoin, jos ikinä?
Kommentit (2708)
Omat lelut, varsinkin nuket. Minulla on isosisko, joka oli aika paljon vanhempi, joten lelut olivat häneltä perittyjä. Oli luksusta saada joskus uusi nukke. Rakkain oli siskoni minulle ostama omista viikkorahoistaan!
Toinen oli savusilakat, joita rakastin ja niitä oli harvoin tarjolla. Ehkä koska ne ovat lapsille aika suolaisia. Luulin tietenkin pienenä että syy oli hinta, kun kalat olivat kullanvärisiä ja siten varmasti kalliita.
Vaikka muuten oli köyhäilyä ja kulissien ylläpitämistä, kerran ( ja VAIN tuon kerran) äitini yllätti positiivisesti. Hän oli varannut minulle kampaaja-ajan 'hurli curliin' keskellä viikkoa. Olisi ollut koulua, mutta hän kirjoitti poissaololapun jostain *sairaudesta*. 70-luvulla, kun olin muistaakseni 15 v.
Valjeni oli leipurina Torkkolan leipomossa. Toi kotiin leivosten kantoja aj paloja jotka leikattiin pois. Siitäkö ilo syntyi.Kuitenkin siinä veljeni teki rumasti .Syötti koiralle kantoja, jotka me lapset haluttiin. Koira lihoi niin pahasti ettäjouduttiin lopettamaan. Ei koirille saaa syöttää sokeria. Elöinrääkkäystä.Mutta eihän sitä sanaa ollut sanakirjassa siihen aikaan.
Olen syntynyt 1950-luvun lopulla. Lapsena oli luksusta jos pääsi sisävessaan jonnekin ja ihan huippuluksusta, jos pääsi kylpemään kylpyammeeseen. Tädin luona oli amme ja kun kävimme siellä kerran vuodessa, saatoin päästä. Tosin kun vettä piti säästää, ammeeseen laitettiin minun kanssani myös isoveljeni ja kaksi serkkupoikaa.
Täällä on moitittu meitä vanhempia, jotka olemme maksaneet asunto- ja mökkilainoja. Tuntuu vähän pahalta, sillä meille oma asunto on merkinnyt turvallisuutta ja sitä, että elää elämäänsä kuten kunnon ihmisen kuuluu. Eikä kyse ole vain omasta turvallisuudesta vaan myös lasten: on hyvä, kun on jotain mitä jättää lapsille kun itse ei ole omilta vanhemmiltaan saanut mitään. Olisiko se sitten ollut parempi, että olisimme asuneet vuokralla ja pistäneet rahamme vaatekauppoihin ja pikaruokaloihin ja olisimme nyt tyhjätaskuja? Nykypäivän nuoret tulevat saamaan perintöjä ihan eri mitassa kuin me ja se ei kyllä mitenkään ole heidän omaa ansiotaan.
Omassa perheessäni on eletty säästäväisesti, mutta lapsille on ostettu ja annettu mitä on voitu - sen lisäksi, että lainat on hoidettu. Minulla ei esimerkiksi ollut mitään maksullisia harrastuksia niin kauan kuin lapset olivat pieniä ja vähän suurempiakin ja jos lomamatkoja tehtiin, lapset olivat aina mukana.
Mövenpickin jäätelö.
Leffassa käynti. Eniten etäisyyden vuoksi (60 km kaupunkiin).
Heurekassa tai korkeasaaressa käynti. Kiitos vanhemmilleni, olette rakkaita!
Vierailija kirjoitti:
Oli luksusta, kun saatiin orjille oma huone meidän savupirttiin.
Piiat mako isännän vierestä ja rengit emännän.
Vierailija kirjoitti:
Amerikan matkat. Vaikka äitini serkku asui siellä, ei päästy kuin parin vuoden välein käymään. 80-luvulla sekin oli luksusta, nykyään en suostuisi matkustamaan sinne edes ilmaiseksi.
Hopealusikka.
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 1950-luvun lopulla. Lapsena oli luksusta jos pääsi sisävessaan jonnekin ja ihan huippuluksusta, jos pääsi kylpemään kylpyammeeseen. Tädin luona oli amme ja kun kävimme siellä kerran vuodessa, saatoin päästä. Tosin kun vettä piti säästää, ammeeseen laitettiin minun kanssani myös isoveljeni ja kaksi serkkupoikaa.
Täällä on moitittu meitä vanhempia, jotka olemme maksaneet asunto- ja mökkilainoja. Tuntuu vähän pahalta, sillä meille oma asunto on merkinnyt turvallisuutta ja sitä, että elää elämäänsä kuten kunnon ihmisen kuuluu. Eikä kyse ole vain omasta turvallisuudesta vaan myös lasten: on hyvä, kun on jotain mitä jättää lapsille kun itse ei ole omilta vanhemmiltaan saanut mitään. Olisiko se sitten ollut parempi, että olisimme asuneet vuokralla ja pistäneet rahamme vaatekauppoihin ja pikaruokaloihin ja olisimme nyt tyhjätaskuja? Nykypäivän nuoret tulevat saamaan perintöjä ihan eri mitassa kuin me ja se ei kyllä mitenkään ole heidän omaa ansiotaan.
Omassa perheessäni on eletty säästäväisesti, mutta lapsille on ostettu ja annettu mitä on voitu - sen lisäksi, että lainat on hoidettu. Minulla ei esimerkiksi ollut mitään maksullisia harrastuksia niin kauan kuin lapset olivat pieniä ja vähän suurempiakin ja jos lomamatkoja tehtiin, lapset olivat aina mukana.
Ainakin osassa talon vuoksi pihistelleissä perheissä on pihistelty myös rakkautta lapsiin. Kyllä lapsikin sen huomaa, jos vanhempi rakasta. Sen lisäksi pienetkin toiveet on kuitattu sanomalla, että ei ole rahaa. Ei ihme, että lapsilla on ole aikuisena lämpimiä muistoja lapsuuskodistaan.
Ihan luksusta oli kun sain kerran 10 markkaa ja sillä sain ostaa vain ja ainoastaan itselleni ärrältä sen isomman ärräkarkkipussin. Oli hurja määrä karkkia silloin 80-luvun mittapuulla.
Ranskanleipä iänikuisen ruisleivän sijaan.
Pari kertaa pääsin hotelliin yöksi, yleensä reissussa oltiin sukulaisten/ tuttavien kotona yötä.
Täytekakku juhlapäivinä oli iso juttu. Ehkä vielä spessumpi oli kun lähikaupungissa päästiin tavaratalon kahvilaan syömään jäätelöannokset. Jäskipalloja, kermavaahtoa, hilloa ja strösseleitä tms. Tämä ihanuus ei todellakaan tapahtunut kuin muutaman kerran vuodessa.
14-vuotiaana olin kesätöissä kioskissa jokaisena päivänä viikossa ja sain palkkaa 50 markkaa kuukaudessa. Oli suorastaan luksusta, että kolmen kuukauden työn jälkeen saatoin ostaa itselleni kaupasta poolopaidan ja housut. Sitä ennen olin aina ommellut itse vaatteeni.
Konditoriasta ostettu täytekakku. Sitä ei saanut kuin jonkun synttäreillä, kyläpaikassa. Meillä kotona tehtiin itse täytekakku, koska oltiin niin köyhiä, ettei pystytty ostamaan täytekakkua konditoriasta, kun olivat niin kal-lii-ta. Tai olihan meillä kotonakin aina joskus ostettu täytekakku - kerran vuosikymmenessä. Muistan, kun äidin kanssa tein täytekakun. Hullun hommaa vispilällä kuohuttaa kerma, kun ei ollu varaa ostaa sähkövatkainta. Isäukko oli semmonen, jonka mielestä kaikki oli turhuutta. Sähkövatkain oli turhuutta, väritelevisio oli turhuutta jne.
Köyhyydessä on se metka juttu, kun johonkin ei ole rahaa, niin se on sitten turhuutta, jota ei tarvita. Kun jokin pitäisi ostaa, mutta siihen ei ihan riitä rahat, niin asia kuitataan sillä, että se on turhuutta, jota ei tartte ostaa. Se, ettei ole varaa johonkin, muotoillaan ja verhotaan siten, että se on turhuutta.
Ihme, että meiltä löytyi sentään pyykinpesukone, kahvinkeitin, kasettiradiosoitin ja mustavalkotelevisio. Siinähän ne alkoi ollakin. Ihme, että faija oli sähkösopparin tehnyt, ettei sanonut sähköäkin turhuudeksi, koska siitä tulee lasku. Siinähän sitä olisi sitten kynttilöiden valossa syöty kylmää sapuskaa, koska niin on ennenkin tehty. "Turhuuksia, nykyhömpötyksiä ja propakandaa!" messusi isäukko monesti. 😆 Näitä juttuja on nykyään hauska muistella, mutta silloin lapsena se ei ollut yhtään hauskaa.
Jos nyt oisin se lapsi, ja isävainaa olisi elossa ja perheen päänä, niin ei meillä olisi taulutelkkaria, älylaitteita yms. Jostain 20-tuumaisesta kuvaputkitöllöttimestä katsottaisi ohjelmat ja kännykkänä toimisi joku 1990-luvun Nokia. Netistä olisi turha haaveilla. VHS saattaisi nurkasta löytyä.
Omat vanhemmat teki 70-luvulla seuramatkoja Neuvostoliittoon Jaltalle ja Sotsiin, pari reissua isä teki ihan yksinäänkin. Ikinä, ei yhden ainoaa kertaa, kysytty meiltä lapsilta haluttaisiinko me mukaan. Oltiin sitten veljen kanssa viikko kahdestaan kotona, meillä ei siihen aikaan ollut edes puhelinta. Me oltiin kuitenkin jo yläasteella ja siitä eteenpäin, että ei me ihan lapsia oltu.