Lue keskustelun säännöt.
Mikä oli suurta luksusta sinulle lapsena?
Tuli mieleen tuosta köyhäilyketjusta.
Mikä - nykyään todennäköisesti paljon tavallisempi - asia oli sinulle suurta luksusta lapsuudessa? Ja siis nimenomaan omakohtaisesti, eli mistä luksuksesta pääsit nauttimaan vain harvoin, jos ikinä?
Kommentit (2731)
Asuttiin maalla ja lauantaina saimme valita oman limpparin kyläkaupasta saunaillaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena 60- ja 70- lukujen taitteessa isän kanssa syöty siivutettu lauantaimakkara suoraan valkoisesta käärepaperista syötynä ja päälle kylmää maitoa.Meillä ei yleensäkään ollut normaalisti mitään leikkeleitä,pelkästään " punaista" pallojuustoa.Siksi tuo makkara maistui niin hyvältä ja se oli vähän minun ja isän yhteinen juttu.Tapahtui harvakseltaan,niin siksikin jäänyt mukavana muistona mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aito Barbie-nukke. Kaverillani oli Malibu Barbie, mulla joku halpiskopio. Oli 70-luvun alkua.
Tää oli arkipäivää. Jos halusin vaaleanpunaisen paidan, ostettiin halvin mitä löytyi, punaisen sävyä. Ja piti olla kiitollinen.
Kerran sain tähän viivaten liian pienet housut. Silloin sanoin isälle nyt meni rahat ihan hukkaan, kun ostit liian pienet.
Alkoivat tekemään sitä lapsenlapsilleen ja silloin pistin stopin. Sanoin nuukailu loppuu just tähän. Jos lapsi haluaa barbin, hän saa sen, eikä halvinta kopiota, jolta lähtee pää irti.Joskus isä nauroi mun jutuille aikuisena, annoin tulla ihan lavallisen. Helkkarin nuukailija
Se barbin pään irrotus just oli kivaa! Sai meikata ja kampailla jne.
Halusin pitsisukkahousut koulun kevätjuhlaan - en saanut kun oli niin kalliit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuus 50-luvulla. Ylellistä oli lähes kaikki. Oltiin niin köyhiä.
Banaanit ja suklaa, niitä ei saanut juuri koskaan. Joku voisi nyt väittää, että eihän banaaneja 50-luvulla kaupoissa ollutkaan, mutta kyllä oli.
Ja todella, jos joskus olisi saanut jonkun sellaisen vaatteen tai tavaran, jonka itse halusi, niin se olisi ollut luksusta. Aina sain vain jotain "sinne päin," ei koskaan sitä mitä kaipasin. Jos nyt ylipäänsä mitään sain. Lapsen ääni ei mihinkään kuulunut.
Keskimmäisenä lapsena olin muutenkin se näkymätön lapsi, jonka täydellisesti tunnistin Tommi Hellstenin kirjasta, kun se tuli julkisuuteen. Olin se, jonka tehtävä oli olla hiljaa ja pyytämättä mitään.
15-vuotiaana olin ensimmäisen kerran kesätöissä, jaoin kolme viikkoa aamupostia. Sain palkan käteeni ja se oli kuin tähtihetki, kun sain mennä ITSE kauppaan ja ITSE ostaa sen, mitä halusin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos joskus sai valvoa pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aito Barbie-nukke. Kaverillani oli Malibu Barbie, mulla joku halpiskopio. Oli 70-luvun alkua.
Tää oli arkipäivää. Jos halusin vaaleanpunaisen paidan, ostettiin halvin mitä löytyi, punaisen sävyä. Ja piti olla kiitollinen.
Kerran sain tähän viivaten liian pienet housut. Silloin sanoin isälle nyt meni rahat ihan hukkaan, kun ostit liian pienet.
Alkoivat tekemään sitä lapsenlapsilleen ja silloin pistin stopin. Sanoin nuukailu loppuu just tähän. Jos lapsi haluaa barbin, hän saa sen, eikä halvinta kopiota, jolta lähtee pää irti.Joskus isä nauroi mun jutuille aikuisena, annoin tulla ihan lavallisen. Helkkarin nuukailija
Aa mulle ostettiin aina vaatteet, jossa oli reilusti kasvuvaraa. Usein kävi niin, että ne roikkuivat päälläni esim. koko talven ja seuraavana talvena ne olivatkin liian pienet. Istuvat ja sopivat vaatteet olivat luksusta. Perin myös isoveljeni vaatteita, vaikka olen tyttö.
Lapsena kuulin sellaisesta ihmeestä kuin Stockmannin liukuportaat.
Ne oli kuulemma Helsingissä. Se Stockmannin kauppa ja liukuportaat.
Niitä piti mielessään ihmetellä.
En ole vieläkään niitä nähnyt. Helsingissä olen käynyt varmaan alle 10 kertaa koko elämässäni, Stockmannilla en ikinä enkä siis vieläkään ole nähnyt niitä liukuportaita...
Olen jo seitsemänkymppinen, käynyt Afrikassa ja Amerikassa, ja paljon muualla mutta en ole vieläkään nähnyt Stockmannin liukuportaita. Pahoin pelkään etten tule näkemäänkään.
Tää oli arkipäivää. Jos halusin vaaleanpunaisen paidan, ostettiin halvin mitä löytyi, punaisen sävyä. Ja piti olla kiitollinen.
Kerran sain tähän viivaten liian pienet housut. Silloin sanoin isälle nyt meni rahat ihan hukkaan, kun ostit liian pienet.
Alkoivat tekemään sitä lapsenlapsilleen ja silloin pistin stopin. Sanoin nuukailu loppuu just tähän. Jos lapsi haluaa barbin, hän saa sen, eikä halvinta kopiota, jolta lähtee pää irti.
Joskus isä nauroi mun jutuille aikuisena, annoin tulla ihan lavallisen. Helkkarin nuukailija