Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Lisäys edelliseen: muulla tavoin menettäneellä

Noin kaksi viikkoa puolisoni itsemurhan jälkeen siskoni sanoi minulle: Tiedän, miksi P tappoi itsensä. Koska olet niin läski!

Eikö ole uskomatonta!

Tuittu 62 kirjoitti:

Noin kaksi viikkoa puolisoni itsemurhan jälkeen siskoni sanoi minulle: Tiedän, miksi P tappoi itsensä. Koska olet niin läski!

Eikö ole uskomatonta!

EIKÄ! Tämä on paha :(

Isäni(kin) kuoltua tiedustelin voiko tuhkat laittaa äidin puolen sukuhautaan?

Vastaus: se ei ole ruumiiden kaatopaikka.

ilmoitin setäni siunaustilaisuudesta hänen entiselle naisystävälleen. olivat seurustelleet jotain n. 20v sitten, olimme kumminkin kaikki edelleen tekemisissä ja näimme usein kun lähekkäin asuimme. kuulin puhelimessa taustalta kun silloinen miesystävänsä huusi että " no joko se on kantajia kerjäämässä!"

Siskoni kuoli, kun olin lapsi. Yllättävän moni sanoi äidilleni, että ”jäihän sinulle vielä nuo kaksi”. Ihan kuin minä ja pikkuveljeni olisimme korvanneet sen kuolleen siskon eikä äidin olisi tarvinnut olla yhtään surullinen.

"Olikste läheisiä"?

Ensimmäinen mitä myöhäisteini-iän poikaystävän suusta tuli kun kerroin isänisäni kuolleen. Ei ottanut osaa eikä suusta tuon lisäksi muuta sitten tullutkaan.

"Ystäväni" ei sanonut mitään. Katsoi minua tyhjä ilme kasvoillaan ja alkoi sitten puhua jostain muusta.

Siinä kohtaa tiesin, että se ihmissuhde oli siinä. "Ystäväni" oli ollut sairaalahoidossa samaan aikaan kuin kuollut läheisenikin ja olin käynyt samalla kertaa tervehtimässä usein molempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tämä ei ole mulle, mutta tällä palstalla oli ketju jossa joku äiti poti syyllisyyttä parikymppisen tyttärensä itsemurhasta. Ensimmäinen kommentti oli: "Lämmin osanottoni! Osaatko sanoa missä teit virheen, kun tyttäresi tuollaiseen ratkaisuun päätyi?".

Ja tällä oli kymmeniä yläpeukkuja ja vain muutama alapeukku. 

Ihmiset ovat oikeastikin niin uskomattoman moukkia, että tuskin tuokaan "osanotto" oli edes mikään provo. 

Tädilleni sanottiin että "Pää pystyyn, onneksi sulla on sentään muitakin lapsia ja lastenlapsia" kun yksi hänen tyttäristään kuoli oman käden kautta. Eli ts. ei haittaa ja ei pitäisi tuntua missään, sisarusparvissa lapset kun ovat vain yksittäisiä rikkaruohoja. 

Epäilen, että olet tulkinnut tuon sanonnan tarkoituksen väärin. Sanoja on varmasti tarkoittanut sitä, että tädilläsi on kuitenkin vielä monta hyvää syytä jatkaa elämäänsä ja katsoa tulevaisuuteen. Jos olisi menettänyt ainokaisen lapsensa, niin olisi todennäköisempää jumiutua suruun kiinni, mutta tädilläsi oli elämässään vielä monia ilon aiheita ja syytä katsoa eteenpäin, eikä jäädä loppuiäkseen masentuneeksi sängyn pohjalle.

Elossa olevat lapseni olivat tosiaan onni siinä tilanteessa, kun menetin mieheni. Lasten takia oli pakko jatkaa arjen pyörittämistä ja elämistä. Ei voinut vaipua itsesääliin liian pitkäksi aikaa, koska piti ajatella lasten hyvinvointia ja toki he toivat myös iloa surun keskelle.

Joo. Älä silti lauo lapsensa menettäneelle että "onhan sulla nuo muut vielä jäljellä".

Vierailija kirjoitti:

Ei tää hirveintä ole, paitsi sivullisen korviin ehkä. Me olemme kaveripiirissä pohtineet kuolemaa, sen raadollisuutta, sen "pyhyyttä" (joka on täysin uskonnon pilaama asia) ja kulttuurillisia eroja.

Siksi en yllättynyt, kun 2v sitten isäni hautajaisissa kaverini tuli muistotilaisuuden lopussa luokseni ja sanoi "No niin, madot saivat omansa, lähdetäänkö bisselle".

Sukuni kauhistui ja liukenin pappia kiittelemättä paikalta. Tästä olen kuullut paljon juttua ja kaverillani on porttikielto äitini kotiin, äitini perivanhoillista ajatusmaailmaa tuo järkytti aika paljon.

Mutta, elämä jatkuu niillä jotka tänne jää, sielu etsii uuden elämän (täällä oli hyvä ketju siitä) eikä isällä ole enää kipuja tai sitä tupakantuskaa. Olkaa armollisia itsellenne, mutta kunkioittakaa muita ihmisiä ja heidän arvojaan.

Erikoisetkin kommentit on ok silloin kun tuntee surijan riittävän hyvin jotta tietää mitä hänelle voi sanoa. Voin kuvitella että muutenkin ronskia kieltä käyttäville kavereille tuollainen voi olla lohdullisempaa kuin kliiniset fraasit. Henkilökohtaista ja huomioonottavaa, vaikkakin ulkopuolisille kovin karskin kuuloista.

Mietin usein sanonko itse jotenkin tökerösti jollekin läheisensä juuri menettäneelle. 

Kun mieheni isä kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen, olimme olleet yhdessä melko vähän aikaa, enkä ollut tavannut hänen kaukana asuvaa isäänsä kuin kerran. Mieheni oli isänsä luona kun tämä kuoli, ja ilmoitti asiasta lyhyesti tekstiviestillä. Siihen vastasin, että olen hyvin pahoillani, ja että olen hänen rinnallaan ja läsnä hänelle aina kun hän tarvitsee, ettei hän ole kaiken keskellä yksin. 

Kun hyvän ystäväni isoäiti kuoli lähes 100-vuotiaana (olin tavannut henkilön useita kertoja), sanoin ystävälleni (osanottoni lisäksi) että on hienoa miten hän sai elää niin pitkän elämän ja tutustua lapsenlapsenlapsiinsakin. Lisäsin myös, että olin usein ajatellut vuosien varrella, että kunpa minullakin olisi ollut mahdollisuus yhtä vahvaan ja rakastavaan siteeseen isovanhempieni kanssa (he kuolivat jo ennen syntymääni).

Niin paras sarja Michael Landon in ohjaamana.

Veljeni oli kuollut noin viikkoa aiemmin. "Oliko se itsari?", kysyi serkkuni vaimo, omasta mielestään kai hyväkin uskovainen ihminen. Itsari-sanan käyttäminen on todella loukkaavaa!

Vierailija kirjoitti:

Meiltä kuoli kaksoset vauvoina. Anoppi, joka siihenkin asti oli suhtautunut jotenkin nuivasti nimenomaan siihen, että meillä oli kaksoset, totesi, että hyvä juttu, oli se kyllä noloa kun oli kaksoset.

En tänä päivänäkään suostu hyväksymään tai ymmärtämään tuota, ja aikaa on mennyt sentään parikymmentä vuotta.

Oma tätini (joka ei ole mikään tunteellinen eikä halaileva tyyppi, käytännön työihminen) kysyi, että miten te jaksatte? Tai niin pakkohan se on jaksaa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Ja tämä on edelleen mielessäni kaikkein lohdullisin asia, mikä minulle on lasteni kuoleman jälkeen sanottu. Rehellinen ja tosi, kertoi ihan tasan tarkkaan sen, mikä oli se todellinen tilanne. Jonkun toisen sanomana, jollekin toiselle sanottuna, tuo olisi ollut aivan hirveää, minulle se oli kädensija jolla pysyin pinnalla.

Kai tuo anoppi on jonkinlainen psykopaatti? Hirveä ihminen.

Esikoisemme syntyi kuolleena. Kerroin siskolleni, että minulla oli koko raskauden ajan vahva tunne, ettei raskaus pääty hyvin. Siskon kommentti "Ai sinä taisitkin toivoa, että tässä käy näin?" Ja hänen ammattinsa on psykiatrinen sairaanhoitaja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä, miksi jotkut pitävät tuota "otan osaa" huonona?

Onhan se vähän kliseinen, mutta kuitenkin neutraali. Itse miellän sen sellaiseksi, mitä sanotaan, kun ei oikein löydetä sanoja, mutta halutaan kuitenkin jollain tapaa huomioida toisen suru ja menetys.

Sillä hetkellä, kun on pahin suru, kaikki mitä ihmiset sanovat kuulostaa väärältä. 

"Otan osaa" Ei toisen suruun voi ottaa osaa.

"Olen pahoillani" Älä ole, ei se ollut sinun syytäsi. 

"Kuinka voit/jaksat?" Mitäpä veikkaat?

Neutraalit kommentit ovat silti parempia kuin töksäytykset, vaivaantunut hiljaisuus tai surevan välttely, mutta ne kuulostavat latteilta ja  merkityksettömiltä. 

Jotain on hyvä sanoa. Otan osaa on hyvä.

Olin 19-vuotias kun tuore aviomieheni teki itsemurhan. Olin jo työelämässä, työkaverit totesivat että "olet vielä nuori". Olen nyt 32 enkä tänä päivänäkään kestä sitä jos ikääni vedotaan millään tapaa.

Ja puolitutut olivat jostain syystä kiinnostuneet mitä mieheni jättämässä kirjeessä luki.

Veljeni kuoli äkilliseen vakavaan sairauteen nuorena. Joku kysyi: ai mikä sille tulikaan?

Jaxuhali

Äitini itsemurhaa seuranneena päivänä toinen hänen veljistään tuli käymään surunvalittelukäynnille. Hänellä oli viesti veljeltään eli toiselta enoltani, että onko äitini kotona ollut vanha puusohva vielä tallella? Ei siis minkäänlaista osanottoa tms. Sanoin, että äitini jäämistössä ei ole mitään enolleni kuuluvaa tai liikenevää...