Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

"Mäkin olin todella surullinen kun mun hamsteri kuoli".

Äitini kuoleman jälkeen 

Vierailija kirjoitti:

Sisarukseni kuoli liikenneonnettomuuden jälkeen sairaalassa vammoihinsa, ehdimme mieheni kanssa kuolinvuoteelle.

Meillä sattui olemaan miehen naispuolinen ystävä käymässä juuri silloin kun saimme viestin tapahtuneesta ja piti päästä lähtemään välittömästi sairaalaan. Tää nainen heittäytyi hankalaksi, kahvittelu hänellä kesken ja eikö me nyt voitaisi heittää hänet kotiin ennen sairaalaan menoa. Lopulta löin taksirahat kouraan ja työnsin ovesta ulos.

Kaikista törkeintä oli, että hän tekstasi miehelleni sairaalaan: ”Joko se kuoli?” Noilla kolmella sanalla varmisti välien katkeamisen minun puolelta ikiajoiksi, enkä anna koskaan anteeksi.

Oliko tuo miehellesi ok? En voisi ymmärtää heidän ystävyytensä jatkumista tuon jälkeen.

Ei omalle kohdalle sattunutta, mutta kaksi ystävääni menettivät viime vuonna kumpikin sisaruksen viime vuonna hyvin yllättäen/tapaturmaisesti. Parikymppisiä terveitä nuoria olivat. Käsittämättömän moni on koettanut lohduttaa heitä ja heidän perheitään ajatuksella "kaikella on jokin tarkoitus", "se, minkä täytyy tapahtua, tapahtuu", "kaikilla pilvillä on hopeareunus" tai jollakin muulla iteraatiolla ajatuksesta, että tämän ihmisen pitkin kuolla tällä hetkellä ja tällä tavalla, ja lopulta perhekin tulee näkemään sen.

Kukaan näistä lohduttelijoista ei varmasti ole tarkoittanut pahaa, mutta minusta on uskomattoman tökeröä mennä sanomaan esimerkiksi lapsensa traagisesti menettäneelle äidille että tällä on hei joku tarkoitus, ei huolta. Tuntuu vähättelevältä omaisten surua kohtaan ja melko naiivilta myös. Jos läheinen kuolee sattumankaupalla niin on ihan ok tuntea, että elämä on helvetin epäreilua - samoin silloinkin jos syynä on vaikka sairaus tai omat valinnat. Jos itse joskus myöhemmin sitten kokee että läheisen kuolemalla oli joku suurempi merkitys, niin hieno homma, mutta se ei ole ajattelutapa jota kukaan ulkopuolinen voi surutaloon mennä ehdottamaan. 

En itse loukkaantunut, mutta äitini kyllä.

Meitä oli neljä sisarusta ja yksi kuoli noin kymmenen vuotta sitten. Äidin paras kaveri silloin tuuskahti, että onhan sulla noita vielä, ei kuitenkaan ainoa lapsi kuollut.

Jotenkin itse ajattelin, että kun hän oli yksi lapsi, että oli varmaan itsensä kautta tätä tilannetta miettinyt.

Vaan kun ei ollut silloin kyse hänestä. Äitini loukkaantui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisarukseni kuoli liikenneonnettomuuden jälkeen sairaalassa vammoihinsa, ehdimme mieheni kanssa kuolinvuoteelle.

Meillä sattui olemaan miehen naispuolinen ystävä käymässä juuri silloin kun saimme viestin tapahtuneesta ja piti päästä lähtemään välittömästi sairaalaan. Tää nainen heittäytyi hankalaksi, kahvittelu hänellä kesken ja eikö me nyt voitaisi heittää hänet kotiin ennen sairaalaan menoa. Lopulta löin taksirahat kouraan ja työnsin ovesta ulos.

Kaikista törkeintä oli, että hän tekstasi miehelleni sairaalaan: ”Joko se kuoli?” Noilla kolmella sanalla varmisti välien katkeamisen minun puolelta ikiajoiksi, enkä anna koskaan anteeksi.

Eihän tämmöistä voi olla? Mä olisin varmaan repinyt siltä silmät päästä jo lähtiessä, saati sitten myöhemmin. Eikä todellakaan mitään taksirahoja. Kävellen ja vielä unohtanut siinä kiukussa kengät sisään.

Parhaan ystävän itsarin jälkeen yhteinen kaverimme tokaisi, että onneksi tämä ei jäänyt hänelle velkaa.

Surussa on herkkä. Oikeastaan mitään hyvää tapaa sanoa ei ole. Olen ollut osastolla töissä, jossa kuollaan paljon. Mitä sanoa? "Otan osaa "on sikäli vale, että en ota. Muuten ottaisin joka päivä osaa, eikä mistään tule mitään. Ei sitä kukaan jaksa enkä halua sanoa kuin totta olevia asioita. Mutta "Osanottoni" on totta, koska sen haluan antaa.

Olen myös suututtanut omaisia, kun en ole vienyt oikeaan paikkaan keskustelemaan. Otin opikseni. Rauhallinen istumapaikkainen paikka täytyy hakea ja varata aikaa.

Masentunut on usein vähän vihainen ja se jollain lailla osa prosessia. Ihmiset kokevat kuoleman hyvin eri lailla. Itse olen jäänyt aikoinani leskeksi nuorena. Reagoin omalla tavallani eikä kukaan sanonut mitään pahaa. Yksi oli tyytyväinen, kun muistotilaisuus oli valoisa, kun uskovainen kuolee. Se oli jotenkin kumma tokaisu, mutta meni taidepläjäyksestä.

Vierailija kirjoitti:

Parhaan ystävän itsarin jälkeen yhteinen kaverimme tokaisi, että onneksi tämä ei jäänyt hänelle velkaa.

Voisi myös kertoa jotain itsemurhan tehneestä. No, ehkä ei.

"Onneksi olkoon", lähiomaiseni muistotilaisuudessa.

Ollakseni reilu, tällä kertaa kyse oli varmastikin vahingosta, kyseessä oli iäkkäämpi sukulainen ja siinä pörräsi 2v lapseni jonka näki ensimmäistä kertaa. Tarkoitus oli varmasti ottaa osaa mutta lapsen näkeminen sekoitti fraasit.

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli jo aiemmin jossain lapsuusmuisto-keskustelussa, mutta laitan tähänkin.

Olin 6-vuotias ja veljeni 2. Talomme takana oli lampi, jossa oli upottava mutapohja. Minut oli jätetty vahtimaan veljeä kun äiti oli navetalla ja isä peltotöissä. Veli karkasi ja lähti juoksemaan sinne lammelle, kompastui ja upposi. Yritin tietysti kaikin keinoin vetää häntä ylös sieltä. Pohja oli kuitenkin liian upottava. Pieni veljeni hukkui siihen lampeen.

Hautajaisissa tätini sähähti minulle "Mitäs lapsentap paja, onko nyt hyvä mieli kun saat kaiken huomion"

Varmaan normaaleille ihmisille sanomattakin selvää että tekisin mitä tahansa, että veljeni olisi yhä täällä.

Nyt nousi vedet silmiin. Ihan kamala tapahtuma. Otan osaa!!!

Todella traumatisoiva tilanne kaikille, eikä suinkaan vähiten sinulle, ja tuo tädin törkeä kommentti vielä pisteeksi ii:n päälle. Huhhuh.

*Halaus*

Äitini, muutama kk isäni kuoleman jälkeen, kun olin allapäin:"Sinulta kuoli vain isä, minulta kuoli aviomies". Olin 12 v.

Ei tää hirveintä ole, paitsi sivullisen korviin ehkä. Me olemme kaveripiirissä pohtineet kuolemaa, sen raadollisuutta, sen "pyhyyttä" (joka on täysin uskonnon pilaama asia) ja kulttuurillisia eroja.

Siksi en yllättynyt, kun 2v sitten isäni hautajaisissa kaverini tuli muistotilaisuuden lopussa luokseni ja sanoi "No niin, madot saivat omansa, lähdetäänkö bisselle".

Sukuni kauhistui ja liukenin pappia kiittelemättä paikalta. Tästä olen kuullut paljon juttua ja kaverillani on porttikielto äitini kotiin, äitini perivanhoillista ajatusmaailmaa tuo järkytti aika paljon.

Mutta, elämä jatkuu niillä jotka tänne jää, sielu etsii uuden elämän (täällä oli hyvä ketju siitä) eikä isällä ole enää kipuja tai sitä tupakantuskaa. Olkaa armollisia itsellenne, mutta kunkioittakaa muita ihmisiä ja heidän arvojaan.

Vierailija kirjoitti:

ehkä kannattaa opetella muistamaan, että se mikä itsestä tuntuu tökeröltä, ei tunnu tökeröltä sanojasta itsestään. Me kaikki annamme erilaisia merkityksiä sanoille ja sanomisille, siksi ei kannata tulkita tai luulotella liikaa sanomisia, vaan ottaa ne sellaisina. Harva ihminen kuitenkin tahallisesti haluaa loukata surijaa. Loppujen lopuksi on oma valinta, että haluaako tulkita toisen sanat loukkaaviksi vai lohduttaviksi.  Olen itse karjalainen ja meilläpäin hautajaisetkin ovat iloinen juhla. Ei siellä iloita sitä, että vainaja kuoli, vaan sitä miten mukavia muistoja hänen kanssaan sai ja miten mukava toisten kanssa on olla yhdessä. Muistellaan vainajaa hyvällä, niin hän lähteekin täältä hyvällä ja kepeissä energioissa.

Jos tietää itse sukeltavansa raskaisiin ja mustiin vesiin läheisen kuoltua ja kohtaa sinä aikana toisia ihmisiä, heille voi sanoa, että älä sano minulle mitään asiasta, tulkitsen kaiken negatiivisen kautta juuri nyt.

Kyllähän jokainen kuolleen omainen on herkillä ja toiset varoo sanomisiaan tai jättää kokonaan reagoimatta ettei loukkaisi. Mutta kyllä tässäkin ketjussa on monta kommenttia joissa joku on ihan silkkaa pahuuttaan sanonut jotain jota ei voi tulkita miksikään muuksi kuin pilkanteoksi. Jotkut ihmiset on vain luonnostaan pahoja.

Vierailija kirjoitti:

Ei omalle kohdalle sattunutta, mutta kaksi ystävääni menettivät viime vuonna kumpikin sisaruksen viime vuonna hyvin yllättäen/tapaturmaisesti. Parikymppisiä terveitä nuoria olivat. Käsittämättömän moni on koettanut lohduttaa heitä ja heidän perheitään ajatuksella "kaikella on jokin tarkoitus", "se, minkä täytyy tapahtua, tapahtuu", "kaikilla pilvillä on hopeareunus" tai jollakin muulla iteraatiolla ajatuksesta, että tämän ihmisen pitkin kuolla tällä hetkellä ja tällä tavalla, ja lopulta perhekin tulee näkemään sen.

Kukaan näistä lohduttelijoista ei varmasti ole tarkoittanut pahaa, mutta minusta on uskomattoman tökeröä mennä sanomaan esimerkiksi lapsensa traagisesti menettäneelle äidille että tällä on hei joku tarkoitus, ei huolta. Tuntuu vähättelevältä omaisten surua kohtaan ja melko naiivilta myös. Jos läheinen kuolee sattumankaupalla niin on ihan ok tuntea, että elämä on helvetin epäreilua - samoin silloinkin jos syynä on vaikka sairaus tai omat valinnat. Jos itse joskus myöhemmin sitten kokee että läheisen kuolemalla oli joku suurempi merkitys, niin hieno homma, mutta se ei ole ajattelutapa jota kukaan ulkopuolinen voi surutaloon mennä ehdottamaan. 

Tämä. Olin teini-ikäinen, kun isäni kuoli 50-vuotiaana syöpään.

"Kaikella on tarkoitus", sanoi tuttavani yrittäessään kai lohduttaa. Just joo. Vastasin suoraan, että ei, en usko, että kaikella on tarkoitus. En usko, että on olemassa hyvää syytä, miksi isäni piti kuolla nuorena. Ihmisiä kuolee sattumanvaraisesti ja se on kamalaa.

Isäni kuolemasta on jo vuosia, mutta edelleen näen punaista aina, kun joku hokee, että kaikella on tarkoitus. Tuosta hokemasta tulee mieleen, että sen sanoja on elänyt suojattua turvallista elämää, eikä kohdannut todella isoja menetyksiä elämässään. Pienemmissä menetyksissä tuo lause saattaakin toimia. Voi ajatella, että poikaystävä jätti, mutta sen myötä saattaa löytää uuden paremman puolison. Tai jos saa potkut töistä, niin se avaa mahdollisuuden uusille uramahdollisuuksille. Mutta kuolemantapauksiin tämä ei päde. Isäni on poissa, enkä saa ikinä uutta isää tilalle.

Äitini menehtyi päiväkirurgisen toimenpiteen jälkeen sydänkohtaukseen (ei vakavasta sairaudesta ollut kyse). Oli löydetty myöhemmin tuupertuneena käytävältä, oli ilmeisesti lähtenyt vuoteeltaan hakemaan hoitajaa apuun rintakipuun? Mitään ei ollut tehtävissä.

Menin myöhemmin noutamaan osastolta äidin tavaroita pois, jolloin vuorossa oleva hoitaja ilmoitti surunvalittelunsa näin: "Ehkä tämä oli teille kaikille parasta näin".

En ihan ymmärrä, miksi jotkut pitävät tuota "otan osaa" huonona?

Onhan se vähän kliseinen, mutta kuitenkin neutraali. Itse miellän sen sellaiseksi, mitä sanotaan, kun ei oikein löydetä sanoja, mutta halutaan kuitenkin jollain tapaa huomioida toisen suru ja menetys.

Tuli mieleen toinen outo tilanne, olen siis tuo sama joka teini-ikäisenä menetti isänsä syöpään.

Opiskelukaveri tuli vastaan kadulla, kysyi kuulumisia. Vastasin vakavana, että aika rankaa on, että isäni kuoli yllättäen. Hän hädin tuskin ehti kommentoida siihen mitään, kun hänen kännykkänsä soi. Puhelimessa oli hänen äitinsä, joka kertoi hänen rakkaan kissansa kuolleen. Kaveri rupesi heti itkemään kissaansa ja minä seisoin vieressä hölmistyneenä. Halasin häntä ja yritin lohduttaa. Kaveri ymmärsi itsekin tilanteen outouden, sopertaen, että tietää kyseessä olleen vain kissan, mutta kun kissa oli niin kovin rakas. Kävelimme samaa matkaa muutaman korttelinvälin, hän kyynelehtien, minä naama peruslukemilla.

joo jo toipunut kirjoitti:

Kerroin hyväksi ystäväksi luulemalleni isäni ennenaikaisesta kuolemasta.

"Ai jaa. No, evankeliumi on kuitenkin totta!" Täytyykö uskovaisten aina olla niin kömpelöitä, kai hänkin sentään muisti, ettemme kuulu samaan lahkoonkaan kun emme ole ollenkaan uskovaisia? Sitten kuitenkin hän itse muutama vuosi jälkeen päin suorastaan kerjäsi sääliä kun hänen oma isänsä kuoli. En todellakaan tiennyt, mitä henk.koht. olisin sanonut, joten se meni neutraaliin tyyliin "otan osaa". Oliskohan pitänyt sanoa että mitä välii, kaikki me kuollaan ennemmin tai myöhemmin?

Vanhempani olivat eronneet muutama vuosi ennen isän kuolemaa. Isän avovaimo oli soittanut minulle ja minä soitin vähän shokissa äidilleni, ei olisi kannattanut. Hänen kommenttinsa: "Voi voi sentään. No isähän sinusta aina enemmän tykkäsikin, minä en koskaan sinusta ole oikein välittänyt samalla tavalla." Olipas lohduttavaa! Asuin vielä yksin eri maassa, että eikö nyt olisi voinut löytää mielestään yhtään mitään mukavampaa sanottavaa tuossa tilanteessa?

Miten joku äiti voi päästää suustaan jotakin tuollaista? Käsittämätöntä. Olen todella pahoillani puolestasi. Ja ikävää, että menetit isäsi.

Kaverin hautajaisissa: "synnin palkka on kuolema". Tunnelma oli muutenkin lohduton ja sitten tämä.

Vierailija kirjoitti:

No tämä nyt ei ollut kovin hirveää, mutta jäi erikoisena mieleen.

Tapasin kassajonossa yllättäen entisiä naapureita. He kysyivät isästäni. Kerroin hänen kuolleen. Odotin, että naapurit sanoisivat jotain osanottoon viittaavaa mutta sen sijaan he sanaakaan sanomatta kääntyivät poispäin. Ei mitään kommenttia. Ei siis todellakaan sanaakaan tämän jälkeen. Olin siitä eteenpäin kuin ilmaa.

Minusta on ihan turha väheksyä perinteisiä kliseitä kuten ikävä kuulla, otan osaa tms. Ne ovat ihan paikallaan ja ainakin parempi kuin täydellinen jäätyminen.

Minäkin olen kokenut samaa. Uskomatonta, että jotkut eivät osaa sanoa edes "Osanottoni"- tai "Olen pahoillani" -kliseetä. Eihän siinä tilanteessa tarvitse välttämättä sanoa mitään muuta. Mutta sillä tavalla tuo esiin, että huomioi edes puheen tasolla toisen kokeman menetyksen.