Lue keskustelun säännöt.
Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?
Kommentit (465)
6kk oli kulunut lapsemme kuolemasta kun saimme kuulla, että nyt on surtu tarpeeksi. Unohtakaa kuollut lapsi ja jatkakaa eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aattelin tässä kun kaksi lähiomaista on kuollut parin vuoden sisällä, toinen ennen aikojaan ja toinen vanhuksena, niin en ole saanut lainkaan mitään surunvalittelukortteja tai kukkia yhtään keneltäkään. Onko tämä tavallista nykyään?
Minä lähetän aina jotain kaunista, joko kortin tai kukkia, kun kuulen jonkun menettäneen läheisiä. Ei se ole kova vaiva, ja usein olen jopa tehnyt itse henkilökohtaisen kortin.
En ole siis saanut minkäänlaisia surunvalitteluja, ja täytyy myöntää, että se tuntuu vähän pahalta. Ilmeisesti kulttuurimme on muuttunut kylmemmäksi tässä(kin) suhteessa, vai mistä on kyse?
Vierailija kirjoitti:
Aattelin tässä kun kaksi lähiomaista on kuollut parin vuoden sisällä, toinen ennen aikojaan ja toinen vanhuksena, niin en ole saanut lainkaan mitään surunvalittelukortteja tai kukkia yhtään keneltäkään. Onko tämä tavallista nykyään?
Minä lähetän aina jotain kaunista, joko kortin tai kukkia, kun kuulen jonkun menettäneen läheisiä. Ei se ole kova vaiva, ja usein olen jopa tehnyt itse henkilökohtaisen kortin.
En ole siis saanut minkäänlaisia surunvalitteluja, ja täytyy myöntää, että se tuntuu vähän pahalta. Ilmeisesti kulttuurimme on muuttunut kylmemmäksi tässä(kin) suhteessa, vai mistä on kyse?
En tiedä, mutta luulen että kyse on pelosta. Nykyään on myös hyvin tavallista että rankkoja asioita kokenut ihminen menettää kykynsä vuorovaikutukseen ja kokee kaiken ikävällä tavalla. En tarkoita sinua, mutta luulen että monilla on kokemusta tällaisesta eikä sitten uskalla sanoa kenellekään vastaavassa tilanteessa olevalle mitään.
Surevalla on murheita muutenkin, mutta asia josta harvoin puhutaan on se että jokainen voi kehittää itseään vuorovaikutuksessa myös siihen suuntaan että pystyy helpottamaan toisten osallistumista omiin vaikeuksiinsa. Pitää koittaa ymmärtää että siinä missä oman surun kohtaaminen on vaikeaa, myös toisen ihmisen surun kohtaaminen voi olla vaikeaa.
Pahin on ehkä sosiaalityöntekijän tiuskaisu mene mielenterveys toimistoon jos sinulla on ongelmia. Surevalle omaiselle siis. Esimiehen tokaisu: luvaton poissaolo joka ei saa toistua. Henkilö oli äitinsä hautajaisissa jonka esimies tiesi. En ole uskonnollinen mutta rukoilen ettei minusta tuollaista tulisi.
Isäni kuoli yllättäen kun olin 32 vuotias. Olin jo asunut pois lapsuuden kodistani yli 10 vuotta, itse äiti ja vaimo jo monta vuotta. Kuitenkin omat vanhemmat olivat tietenkin rakkaita . Anoppini otti osaa suruuni sanomalla että "semmoista sattuu ja ethän sä enää isää tarvi".Appi ei ole koskaan sanonut mitään.
En ole ollut hänen kanssaan sen jälkeen tekemisissä. Mieheni vie lapsiamme anoppini katsomaan ja hoitaa yhteydenpidon sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaiseni makasi kappelissa, hautaus oli tapahtumassa lähipäivinä. Perhetuttumme tuli käymään miehensä kanssa muissa asioissa kuin surunvalittelun esittääkseen.
Puhuimme myös perhettämme koskeneesta kuolemantapauksesta. Hetken päästä jokin paine rouvan päässä pamahti yli ja hän tuhahti tuohtuneena: ''Ettekö te vieläkään ole saaneet tätä perintötilaanne jaettua.''
Vierailija kirjoitti:
Ei varsinaisesti mitään hirveää... Mutta pahimmalta tuntui se, että minulla oli kova tarve jutella asiasta, eikä siitä tullut oikein mitään. Minua kyllä kuunneltiin, mutta kukaan ei kertonut omista ajatuksistaan/tunteistaan/muistoistaan. Olisin kovasti halunnut tietää muidenkin näkökulmia tai saada jotain tietoa, jota minulla ei ennestään ollut.
Ei kukaan uskalla sanoa mitään. Syyn ymmärrät kun luet tätä ketjua.. Melkein mistä tahansa voidaan loukkaantua verisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isä kuoli.
Appi sanoi: "Se oli varmaan hoitovirhe."
Sain keskenmenon. Kerroin neuvolassa siitä. Neuvolan täti sanoi: "Aha. No soita sit taas kun kuuluu jotain."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varsinaisesti mitään hirveää... Mutta pahimmalta tuntui se, että minulla oli kova tarve jutella asiasta, eikä siitä tullut oikein mitään. Minua kyllä kuunneltiin, mutta kukaan ei kertonut omista ajatuksistaan/tunteistaan/muistoistaan. Olisin kovasti halunnut tietää muidenkin näkökulmia tai saada jotain tietoa, jota minulla ei ennestään ollut.
Ei kukaan uskalla sanoa mitään. Syyn ymmärrät kun luet tätä ketjua.. Melkein mistä tahansa voidaan loukkaantua verisesti.
Sinun ei ainakaan kannata sanoa mitään. Olet yksi niistä tökeröistä möläyttelijöistä. Mutta odotahan kun sinulta kuolee joku läheinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Pahan ihmisen kuolema kestää."
Isäs on nyt h.elvetissä
Asuimme lahko paikkakunnalla
isä oli ateisti, joka teki it.se.mu.rhan.
No sinne minä menen jos isä siellä on..jumala voi v.et.ää käteen
Olin 14
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän miltä sinusta tuntuu, sanoi lapseton tuttava kun lapseni kuoli.
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli yllättäen kun olin 32 vuotias. Olin jo asunut pois lapsuuden kodistani yli 10 vuotta, itse äiti ja vaimo jo monta vuotta. Kuitenkin omat vanhemmat olivat tietenkin rakkaita . Anoppini otti osaa suruuni sanomalla että "semmoista sattuu ja ethän sä enää isää tarvi".Appi ei ole koskaan sanonut mitään.
En ole ollut hänen kanssaan sen jälkeen tekemisissä. Mieheni vie lapsiamme anoppini katsomaan ja hoitaa yhteydenpidon sinne.
Kyseessä lastesi isovanhemmat.
Voipi olla että tulloo sulle yksinäinen vanhuus.
Kuullostat epävakaalta, hae apua, ennen kuin mies jättää ja lapset hylkää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psyykkiseti sairas veljeni teki itsemurhan. Hän oli minulle hyvin läheinen. Paras ystäväni sanoi, että hän on tätä miettinyt ja todennut, ettei se ole niin vakavaa, koska veljelläni ei ollut perhettä tai kunnon uraa. Jos olisi jompi kumpi niin silloin se olisi tosi surullista.
Kun mun lapsi kuoli, niin joitain kuukausia kuoleman jälkeen kun itkin töissä, (itkukohtauksen syy oli töissä käynyt asia joka liittyi lapsen kuolemaan) niin työkaveri kävi ihmettelemään sitä että miksi yhä suren.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varsinaisesti mitään hirveää... Mutta pahimmalta tuntui se, että minulla oli kova tarve jutella asiasta, eikä siitä tullut oikein mitään. Minua kyllä kuunneltiin, mutta kukaan ei kertonut omista ajatuksistaan/tunteistaan/muistoistaan. Olisin kovasti halunnut tietää muidenkin näkökulmia tai saada jotain tietoa, jota minulla ei ennestään ollut.
Ei kukaan uskalla sanoa mitään. Syyn ymmärrät kun luet tätä ketjua.. Melkein mistä tahansa voidaan loukkaantua verisesti.
Sinun ei ainakaan kannata sanoa mitään. Olet yksi niistä tökeröistä möläyttelijöistä. Mutta odotahan kun sinulta kuolee joku läheinen.
En ole möläyttelijä, kun vältän varmuudeksi sanomasta mitään. Joskus olen sanonutkin, että en osaa sanoa tähän mitään. Voi olla, että sekin on koettu loukkaavana.
Vierailija kirjoitti:
6kk oli kulunut lapsemme kuolemasta kun saimme kuulla, että nyt on surtu tarpeeksi. Unohtakaa kuollut lapsi ja jatkakaa eteenpäin.
2 viikkoa isäni kuoleman jälkeen eräs aikuinen mies kysyi että joko alkaa tuntua hyvältä? Menin täysin sanattomaksi.
Vierailija kirjoitti:
Pahin on ehkä sosiaalityöntekijän tiuskaisu mene mielenterveys toimistoon jos sinulla on ongelmia. Surevalle omaiselle siis. Esimiehen tokaisu: luvaton poissaolo joka ei saa toistua. Henkilö oli äitinsä hautajaisissa jonka esimies tiesi. En ole uskonnollinen mutta rukoilen ettei minusta tuollaista tulisi.
Mun entinen esimies taas sanoi että töihin on tultava paitsi jos itse olet kuollut.
Sen jälkeen irtisanoin itseni ja annoin tulla täydeltä tuutilta kaikkea pskaa mitä hänestä ajattelin ja tokaisin vielä: soita sitten kun olet kuollut. Ja en jäänyt enää vaikka irtisanomisaika oli kuukausi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
6kk oli kulunut lapsemme kuolemasta kun saimme kuulla, että nyt on surtu tarpeeksi. Unohtakaa kuollut lapsi ja jatkakaa eteenpäin.
2 viikkoa isäni kuoleman jälkeen eräs aikuinen mies kysyi että joko alkaa tuntua hyvältä? Menin täysin sanattomaksi.
Vai paremmalta?
Anoppi kuoli reilu viisikymppisenä, yllättäen. Ei mihinkään pitkäaikaiseen sairauteen tmv., vaan sairauskohtaukseen. Hän hengaili vapaa-aikanaan paljon jossakin helluntalaisporukoissa, yksi oli sellainen helluntailaisten "olohuoneeksi" kutsuttu tila. Pidimme muistotilaisuuden siellä. Kiitollinen kaikesta heidän avusta koska meillä ei nuorina ja köyhinä ollut voimavaroja tai muutenkaan varoja järjestää mitään.
Eräs näistä helluntalaisista "johto"hahmoista kuitenkin päätti pitää puheen. Puheen, jossa puhui mm. "Jumala ei tee virheitä. Tällä oli tarkoitus".
Veti kyllä sanattomaksi. Jotenkin normaalin ihmisen ajatuksenkulkuun ei sovellu puheet hautajaisissa että miten henkilön kuolema oli oikein ja osa jumalaista suunnitelmaa.