Mikä on pisin aika jonka olette olleet parisuhteessa ilman seksiä?

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Voi ei, olen pahoillani. Ja oikeasti en minäkään halua loukata, mutta sun elämä kuulostaa todella köyhältä ja ilottomalta. Sääli, mutta kaikki ei voi saada kaikkea. Tsemppiä jatkoon, kyllä se siitä.

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Onko sulle tuttua toiseus ja mielen teoria? Se ettemme ole kaikki samanlaisia, meillä ei ole samat tunteet ja kokemukset? Vaikka kaksi ihmistä on näennäisesti samassa tilanteessa, se ei tarkoita että samat valinnat johtaa samaan tunnetilaan. Kun sinä niin kovin "ihmettelet" (tuomitset) sen, ettei muut valitse samoin kuin sinä, mutta selitys ei tunnu uppoavan, että muut ei ole sinä ja sinä et ole muut.

Olet luopunut jostain, mistä luopuminen on ole sinulle ollut kivuliasta ja jopa mahdotonta. Ei kaikki ole siinä tilanteessa. Aika moni jättää taakseen tuollaisen toimimattoman suhteen ja on sen jälkeen onnellisempi. Voitaisiin yhdessä iloita heidän puolestaan, eikä säälitellä ja "ihmetellä" kuinka huonoja ne valinnat on sinun näkökulmastasi.

Ja kun sinä valitsit jäädä seksittömään suhteeseen, teit sen myös omaa parasta tilannetta pohtien. Mikä tekisi sinut onnelliseksi. Valitsit ja olet tyytyväinen. Ihanaa!

Minäkin valitsin samanlaisen tuskaisen ja vuosia kestäneen pohtimisen jälkeen ja minäkin olen tyytyväinen ja päädyin onnelliseen suhteeseen, jossa on myös seksiä. Ihanaa!

Tässä pitää muistaa sekin, että on paljon parisuhteita jossa mies on oikeasti piiloh.omo, parisuhde on vain kulissi, eikä alunperinkään ole halunnut naista. Siitä valittu juuri tunnettu sinkkuna oleva nuorumies. Tinderissä häntä lähestyy vain kaapista tulevat miehet, eikä vapaat miehet kuten tavoite.

Kun kulissit on rakennettu ja lapset, voikin lopettaa seksin väärän sukupuolen kanssa. Näitä on varmaan paljon ja vielä enemmän uskonnollissa piireissä.

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Onko sulle tuttua toiseus ja mielen teoria? Se ettemme ole kaikki samanlaisia, meillä ei ole samat tunteet ja kokemukset? Vaikka kaksi ihmistä on näennäisesti samassa tilanteessa, se ei tarkoita että samat valinnat johtaa samaan tunnetilaan. Kun sinä niin kovin "ihmettelet" (tuomitset) sen, ettei muut valitse samoin kuin sinä, mutta selitys ei tunnu uppoavan, että muut ei ole sinä ja sinä et ole muut.

Olet luopunut jostain, mistä luopuminen on ole sinulle ollut kivuliasta ja jopa mahdotonta. Ei kaikki ole siinä tilanteessa. Aika moni jättää taakseen tuollaisen toimimattoman suhteen ja on sen jälkeen onnellisempi. Voitaisiin yhdessä iloita heidän puolestaan, eikä säälitellä ja "ihmetellä" kuinka huonoja ne valinnat on sinun näkökulmastasi.

Ja kun sinä valitsit jäädä seksittömään suhteeseen, teit sen myös omaa parasta tilannetta pohtien. Mikä tekisi sinut onnelliseksi. Valitsit ja olet tyytyväinen. Ihanaa!

Minäkin valitsin samanlaisen tuskaisen ja vuosia kestäneen pohtimisen jälkeen ja minäkin olen tyytyväinen ja päädyin onnelliseen suhteeseen, jossa on myös seksiä. Ihanaa!

Särähti korvaan tuo ”toimimaton suhde”. Mikä on suhteen toimivuuden kriteeri? Olen saanut ja kasvattanut kolme tervettä ja fiksua lasta perheellisiksi aikuisiksi ja iloitsen jo lastenlapsista. Biologisesti suhde on toiminut niin kuin pitikin. Olen saanut suhteessani kiintymystä, myötäelämistä ja vertaistukea yhteisissä vaikeuksissa ja myötäiloa myötäkäymisissä, eli emotionaalisestikin suhde on toiminut. Kun pian 45 vuotta tulee suhdetta täyteen, niin jotakin hyvin positiivista me lienemme kuitenkin toisillemme merkinneet.

Synnytysten jälkeen joku pari viikkoa oli taukoa. Normaalisti panemme 2-5 kertaa viikossa vielä 25 yhteisen vuoden jälkeenkin.

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Onko sulle tuttua toiseus ja mielen teoria? Se ettemme ole kaikki samanlaisia, meillä ei ole samat tunteet ja kokemukset? Vaikka kaksi ihmistä on näennäisesti samassa tilanteessa, se ei tarkoita että samat valinnat johtaa samaan tunnetilaan. Kun sinä niin kovin "ihmettelet" (tuomitset) sen, ettei muut valitse samoin kuin sinä, mutta selitys ei tunnu uppoavan, että muut ei ole sinä ja sinä et ole muut.

Olet luopunut jostain, mistä luopuminen on ole sinulle ollut kivuliasta ja jopa mahdotonta. Ei kaikki ole siinä tilanteessa. Aika moni jättää taakseen tuollaisen toimimattoman suhteen ja on sen jälkeen onnellisempi. Voitaisiin yhdessä iloita heidän puolestaan, eikä säälitellä ja "ihmetellä" kuinka huonoja ne valinnat on sinun näkökulmastasi.

Ja kun sinä valitsit jäädä seksittömään suhteeseen, teit sen myös omaa parasta tilannetta pohtien. Mikä tekisi sinut onnelliseksi. Valitsit ja olet tyytyväinen. Ihanaa!

Minäkin valitsin samanlaisen tuskaisen ja vuosia kestäneen pohtimisen jälkeen ja minäkin olen tyytyväinen ja päädyin onnelliseen suhteeseen, jossa on myös seksiä. Ihanaa!

Särähti korvaan tuo ”toimimaton suhde”. Mikä on suhteen toimivuuden kriteeri? Olen saanut ja kasvattanut kolme tervettä ja fiksua lasta perheellisiksi aikuisiksi ja iloitsen jo lastenlapsista. Biologisesti suhde on toiminut niin kuin pitikin. Olen saanut suhteessani kiintymystä, myötäelämistä ja vertaistukea yhteisissä vaikeuksissa ja myötäiloa myötäkäymisissä, eli emotionaalisestikin suhde on toiminut. Kun pian 45 vuotta tulee suhdetta täyteen, niin jotakin hyvin positiivista me lienemme kuitenkin toisillemme merkinneet.

Sulla se toimii. Mulla seksitön suhde olisi toimimaton. Enkä ole noin vanha tai lähelläkään. Sitä toin olen toistellutkin, että ihmiset ja tilanteet on erilaisia.

Sitäkin mietin, että kyllä minkä tahansa suhteen kenen tahansa kanssa voi saada toimimaan jollain lailla. Vaikka olis kuinka vaikeeta... mutta sit voi myös joskus päästää irti ja löytää uuttakin onnea, moni tekee niin js moni ei.

Neljä vuotta. Mieheni päätös kun ei viitsinyt enää nousta kiinni. Kaksi vuotta tuon viitsimisen on hoitanut nuorempi mies, joka ei saa omassa suhteessaan riittävästi.

M 56 ja N 53

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Onko sulle tuttua toiseus ja mielen teoria? Se ettemme ole kaikki samanlaisia, meillä ei ole samat tunteet ja kokemukset? Vaikka kaksi ihmistä on näennäisesti samassa tilanteessa, se ei tarkoita että samat valinnat johtaa samaan tunnetilaan. Kun sinä niin kovin "ihmettelet" (tuomitset) sen, ettei muut valitse samoin kuin sinä, mutta selitys ei tunnu uppoavan, että muut ei ole sinä ja sinä et ole muut.

Olet luopunut jostain, mistä luopuminen on ole sinulle ollut kivuliasta ja jopa mahdotonta. Ei kaikki ole siinä tilanteessa. Aika moni jättää taakseen tuollaisen toimimattoman suhteen ja on sen jälkeen onnellisempi. Voitaisiin yhdessä iloita heidän puolestaan, eikä säälitellä ja "ihmetellä" kuinka huonoja ne valinnat on sinun näkökulmastasi.

Ja kun sinä valitsit jäädä seksittömään suhteeseen, teit sen myös omaa parasta tilannetta pohtien. Mikä tekisi sinut onnelliseksi. Valitsit ja olet tyytyväinen. Ihanaa!

Minäkin valitsin samanlaisen tuskaisen ja vuosia kestäneen pohtimisen jälkeen ja minäkin olen tyytyväinen ja päädyin onnelliseen suhteeseen, jossa on myös seksiä. Ihanaa!

Särähti korvaan tuo ”toimimaton suhde”. Mikä on suhteen toimivuuden kriteeri? Olen saanut ja kasvattanut kolme tervettä ja fiksua lasta perheellisiksi aikuisiksi ja iloitsen jo lastenlapsista. Biologisesti suhde on toiminut niin kuin pitikin. Olen saanut suhteessani kiintymystä, myötäelämistä ja vertaistukea yhteisissä vaikeuksissa ja myötäiloa myötäkäymisissä, eli emotionaalisestikin suhde on toiminut. Kun pian 45 vuotta tulee suhdetta täyteen, niin jotakin hyvin positiivista me lienemme kuitenkin toisillemme merkinneet.

Sulla se toimii. Mulla seksitön suhde olisi toimimaton. Enkä ole noin vanha tai lähelläkään. Sitä toin olen toistellutkin, että ihmiset ja tilanteet on erilaisia.

Sitäkin mietin, että kyllä minkä tahansa suhteen kenen tahansa kanssa voi saada toimimaan jollain lailla. Vaikka olis kuinka vaikeeta... mutta sit voi myös joskus päästää irti ja löytää uuttakin onnea, moni tekee niin js moni ei.

Tullaan hyvin syville vesille ja etiikan peruskysymyksiin. Onko elämämme tarkoitus pyrkiä onneen vai pyrkiä tekemään oikein? Sanoit hyvin viisaasti kuinka monenlaiset suhteet voi saada toimimaan. Vanhempina aikoina, jolloin esimerkiksi avioero oli vaikea prosessi, ihmiset joutuivat tekemään työtä suhteittensa toimivuuden eteen - joskus onnensa hinnalla. Nyt, kun tuosta onnesta on tullut tavoite sinänsä, niin ihmiset eivät ehkä edes yritä saada suhteitaan toimimaan, vaan lähtevät hyvin herkästi sitä onnea (seksuaalista, emotionaalista, taloudellista jne) etsimään. Jätetyn kumppanin tai jätettyjen lasten onni on toisarvoista. Kun aikanaan avioiduin, en ollut lainkaan varma tuottaako tämä askel minulle onnea, oli vain se vahva tunne, että näin täytyy tehdä ja kääntää joka kivi, mihin voimat pystyvät, jotta tämä liitto toimisi. Kun lähti tällä asenteella, niin voi vain tässä vaiheessa ihmetellä kuinka paljon sitä onnea on siunaantunutkin. Kun esimerkiksi pieni poikanen rutistaa lujasti ja kuiskaa korvaan ”Ukki”, niin kyllä ukin sydän on pakahtumaisillaan ihan sanoinkuvaamattomasta onnesta. Jotenkin uskon, että elämässä on kompensaationsa ja kaikesta mistä luopuu (oikeista syistä) saa ylenpalttisen korvauksen.

1kk. Kokeiluluontoisesti olin selibaatissa kun vaimo ei halunnut. Tuntui että järki lähtee ja mielialat muuttuivat sattumanvaraisesti. Ei enää koskaan.

Pari viikkoa. Olin matkoilla ja hän kotona. Muutoin noin viikko enimmillään.

Pariskunta 57/56, yhdessä 5 vuotta.

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Onko sulle tuttua toiseus ja mielen teoria? Se ettemme ole kaikki samanlaisia, meillä ei ole samat tunteet ja kokemukset? Vaikka kaksi ihmistä on näennäisesti samassa tilanteessa, se ei tarkoita että samat valinnat johtaa samaan tunnetilaan. Kun sinä niin kovin "ihmettelet" (tuomitset) sen, ettei muut valitse samoin kuin sinä, mutta selitys ei tunnu uppoavan, että muut ei ole sinä ja sinä et ole muut.

Olet luopunut jostain, mistä luopuminen on ole sinulle ollut kivuliasta ja jopa mahdotonta. Ei kaikki ole siinä tilanteessa. Aika moni jättää taakseen tuollaisen toimimattoman suhteen ja on sen jälkeen onnellisempi. Voitaisiin yhdessä iloita heidän puolestaan, eikä säälitellä ja "ihmetellä" kuinka huonoja ne valinnat on sinun näkökulmastasi.

Ja kun sinä valitsit jäädä seksittömään suhteeseen, teit sen myös omaa parasta tilannetta pohtien. Mikä tekisi sinut onnelliseksi. Valitsit ja olet tyytyväinen. Ihanaa!

Minäkin valitsin samanlaisen tuskaisen ja vuosia kestäneen pohtimisen jälkeen ja minäkin olen tyytyväinen ja päädyin onnelliseen suhteeseen, jossa on myös seksiä. Ihanaa!

Särähti korvaan tuo ”toimimaton suhde”. Mikä on suhteen toimivuuden kriteeri? Olen saanut ja kasvattanut kolme tervettä ja fiksua lasta perheellisiksi aikuisiksi ja iloitsen jo lastenlapsista. Biologisesti suhde on toiminut niin kuin pitikin. Olen saanut suhteessani kiintymystä, myötäelämistä ja vertaistukea yhteisissä vaikeuksissa ja myötäiloa myötäkäymisissä, eli emotionaalisestikin suhde on toiminut. Kun pian 45 vuotta tulee suhdetta täyteen, niin jotakin hyvin positiivista me lienemme kuitenkin toisillemme merkinneet.

Sulla se toimii. Mulla seksitön suhde olisi toimimaton. Enkä ole noin vanha tai lähelläkään. Sitä toin olen toistellutkin, että ihmiset ja tilanteet on erilaisia.

Sitäkin mietin, että kyllä minkä tahansa suhteen kenen tahansa kanssa voi saada toimimaan jollain lailla. Vaikka olis kuinka vaikeeta... mutta sit voi myös joskus päästää irti ja löytää uuttakin onnea, moni tekee niin js moni ei.

Tullaan hyvin syville vesille ja etiikan peruskysymyksiin. Onko elämämme tarkoitus pyrkiä onneen vai pyrkiä tekemään oikein? Sanoit hyvin viisaasti kuinka monenlaiset suhteet voi saada toimimaan. Vanhempina aikoina, jolloin esimerkiksi avioero oli vaikea prosessi, ihmiset joutuivat tekemään työtä suhteittensa toimivuuden eteen - joskus onnensa hinnalla. Nyt, kun tuosta onnesta on tullut tavoite sinänsä, niin ihmiset eivät ehkä edes yritä saada suhteitaan toimimaan, vaan lähtevät hyvin herkästi sitä onnea (seksuaalista, emotionaalista, taloudellista jne) etsimään. Jätetyn kumppanin tai jätettyjen lasten onni on toisarvoista. Kun aikanaan avioiduin, en ollut lainkaan varma tuottaako tämä askel minulle onnea, oli vain se vahva tunne, että näin täytyy tehdä ja kääntää joka kivi, mihin voimat pystyvät, jotta tämä liitto toimisi. Kun lähti tällä asenteella, niin voi vain tässä vaiheessa ihmetellä kuinka paljon sitä onnea on siunaantunutkin. Kun esimerkiksi pieni poikanen rutistaa lujasti ja kuiskaa korvaan ”Ukki”, niin kyllä ukin sydän on pakahtumaisillaan ihan sanoinkuvaamattomasta onnesta. Jotenkin uskon, että elämässä on kompensaationsa ja kaikesta mistä luopuu (oikeista syistä) saa ylenpalttisen korvauksen.

Miksi olisi enemmän oikein jäädä yhteen jos suhde ei toimi. Kyllä minkä ta han sa suhteen voi saada toimimaan, ihan minkä vain. Mutta tuskin sinäkään liputat sitä, että se eka poikakaveri jota pitää kädestä 12-vuotiaana on oltava kuolemaan asti vierellä. Ihmiset muuttuu, elämä muuttuu. On enemmän oikein jäädä suhteeseen? Mitä marttyyripalkintoa tässä nyt ollaan jakelemassa? Onhan se sit järkevää jos voi olla onnellinen siinä, jos molemmat voi. Mutta jos ei voi niin toi "lasten takia!" on aivan soopaa huutelua. Lapset huomaa kyllä kun vanhemmat ei sovi yhteen, ja oppivat siitä myös suhteen mallin.

Mutta aiotko sä ikinä myöntää että muutkin voi toimia omassa elämässään omalla kohdallaan oikein, vai oliko vielä jotain ylemmyydentuntoista sättimistä jäänyt hampaankoloon? Oisko tarpeen heittää vielä yks sellanen "toki ymmärrän, mutta eettisesti teet kyllä väärin".

Voit ihan itte siellä seksittömässä paratiisissasi miettiä mistä oot oppinut ton, että hyvän ja onnellisen elämän tavoittelu tarkoittaa vaikkapa muiden epäonnea ja perheen hylkäämistä. Mun entinen on uudessa suhteessa, minäkin oon ja seksi on kivaa. Lapsilla hyvä elämä ja monta turvallista aikuista, joilta oppii rakastavan parisuhteen mallia.

Kun tässä on se hassu juttu. Että. Minä. En. Ole. Sinä. Kiva että sinulla on kivaa. Mutta hyi hyi minua kun minullakin ja minun perheellä on kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Ennemmin tuo kuulostaa siltä, että keksit tekosyitä ja olet katkera kun seksielämä loppui. Jos miestä ei seksi kiinnosta, eikä paneta on siihen kaksi syytä, impotenssi tai testosteronin puute tai molemmat. Viriilillä miehellä keulii koko ajan ilman seksiä ja jatkuva panetus häiritsee pahasti keskittymistä. Tähän panetukseen ei auta miehen tahto tai haluaminen. On ihan sisäänrakennettu juttu päästä purkautumaan säännöllisesti ja vielä terveydellinenkin juttu. Seksi ja läheisyys kuuluvat yhteen jolla saa tyydytettyä niin henkisen kuin fyysisen halun. Selibaatilla tämä ei ole korvattavissa vaikka miten olisi hyvä kaveri.

Mistä tiedät, jos et ole selibaattia kokenut tai kokeillut? Minun kokemukseni panetuksesta ja keskittymisestä on ihan toinen. Jatkuva keskittyminen häiritsee panetusta. Näin opiskeluaikana tenttipaineissa sekä gradua ja myöhemmin väitöskirjaa tehdessä - ja sitten myöhemmin työelämässä kovissa ammatillisissa haasteissa. Testosteronin vajausta en usko olevan, vaikka mittauksissa en ole käynyt, koska fyysinen kuntoni, mielialani ja vireyteni ovat ikäisekseni ihan hyviä. Ja monta asiaa menneessä elämässäni kyllä kadun (tiettyjä laiminlyöntejä, ohi menneitä tilaisuuksia jne), mutta selibaatti ei kuulu niihin. Tottumus on nimittäin tässäkin toinen luonto.

Eli sinua ei ole naiset juurikaan kiinnostaneet alunperinkään. Lipido ollut alusta lähtien heikko. Itselle oli jo nuorena selvää, etten tule selibaatissa elämämään saati ilman seksiä haluavaa naista. Sekin tuli nopeasti selväksi, että jatkuva panetus ja naisten metsästys haittasi pahasti keskittymistä opiskeluun ja harrastuksiin. Siten ratkaisin ongelman, pariuduin jo nuorena ja sain keskittymisrauhan. Pysyvä kotipesä toimi kivijalkana, jotta pystyi täysillä keskittymään opiskeluihin, töihin ja harrastuksiin. Siten en ole eläissäni elänyt puutteessa saati selibaatissa, eikä ole vaimokaan. Enkä ole tinkinyt mistään muustakaan, en varsinkaan harrastuksista. Henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kuuluneet hyvä parisuhde ja seksi. Ulkoisilla asioilla kuten rahalla tai työuralla saati vakansseilla ole ollut pskankaan arvoa. Henkisillä hyvinvointiin liittyvillä taas paljon. Sillä, että vaimoni haluaa minua myös fyysisesti on suuri merkitys.

Libidon voimakkuutta on vaikea arvioida. Ehkä minulla on todellakin heikompi seksuaalivietti kuin keskivertomiehellä tai vaihtoehtoisesti minulla on keskimääräistä korkeampi itsekontrolli tai itsetarkkailu. Tähän ainakin viittasivat sen persoonallisuustestin tulokset, jotka eräs entinen työnantajani teetti. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei seksi koskaan ole ollut minulle mikään huippuelämys. Ihan mukavaa - hämärien muistikuvien mukaan - mutta monesta muusta asiasta olen nauttinut enemmän.

Ollessani naimisissa seksiä oli joitain kertoja vuodessa. N kerran kahdessa kuussa joskus harvemminkin.

Etsin seksin muualta.. ex oikeasti sanoi suoraan ettei häntä vaan kiinnosta. No minua kiinnosti joten en suostunut tilanteeseen jossa toinen päättää minunkin tarpeeni.

Löysinkin aivan taivaallisen hyvän rakastajan ja päätös erota oli lopulta helppo.

Nykyisen mieheni kanssa taukoa maks viikko. Ja se on ollut tuskaa! Normisti meillä seksiä joka päivä tai useimminkin :)

N39

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Ennemmin tuo kuulostaa siltä, että keksit tekosyitä ja olet katkera kun seksielämä loppui. Jos miestä ei seksi kiinnosta, eikä paneta on siihen kaksi syytä, impotenssi tai testosteronin puute tai molemmat. Viriilillä miehellä keulii koko ajan ilman seksiä ja jatkuva panetus häiritsee pahasti keskittymistä. Tähän panetukseen ei auta miehen tahto tai haluaminen. On ihan sisäänrakennettu juttu päästä purkautumaan säännöllisesti ja vielä terveydellinenkin juttu. Seksi ja läheisyys kuuluvat yhteen jolla saa tyydytettyä niin henkisen kuin fyysisen halun. Selibaatilla tämä ei ole korvattavissa vaikka miten olisi hyvä kaveri.

Mistä tiedät, jos et ole selibaattia kokenut tai kokeillut? Minun kokemukseni panetuksesta ja keskittymisestä on ihan toinen. Jatkuva keskittyminen häiritsee panetusta. Näin opiskeluaikana tenttipaineissa sekä gradua ja myöhemmin väitöskirjaa tehdessä - ja sitten myöhemmin työelämässä kovissa ammatillisissa haasteissa. Testosteronin vajausta en usko olevan, vaikka mittauksissa en ole käynyt, koska fyysinen kuntoni, mielialani ja vireyteni ovat ikäisekseni ihan hyviä. Ja monta asiaa menneessä elämässäni kyllä kadun (tiettyjä laiminlyöntejä, ohi menneitä tilaisuuksia jne), mutta selibaatti ei kuulu niihin. Tottumus on nimittäin tässäkin toinen luonto.

Eli sinua ei ole naiset juurikaan kiinnostaneet alunperinkään. Lipido ollut alusta lähtien heikko. Itselle oli jo nuorena selvää, etten tule selibaatissa elämämään saati ilman seksiä haluavaa naista. Sekin tuli nopeasti selväksi, että jatkuva panetus ja naisten metsästys haittasi pahasti keskittymistä opiskeluun ja harrastuksiin. Siten ratkaisin ongelman, pariuduin jo nuorena ja sain keskittymisrauhan. Pysyvä kotipesä toimi kivijalkana, jotta pystyi täysillä keskittymään opiskeluihin, töihin ja harrastuksiin. Siten en ole eläissäni elänyt puutteessa saati selibaatissa, eikä ole vaimokaan. Enkä ole tinkinyt mistään muustakaan, en varsinkaan harrastuksista. Henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kuuluneet hyvä parisuhde ja seksi. Ulkoisilla asioilla kuten rahalla tai työuralla saati vakansseilla ole ollut pskankaan arvoa. Henkisillä hyvinvointiin liittyvillä taas paljon. Sillä, että vaimoni haluaa minua myös fyysisesti on suuri merkitys.

Libidon voimakkuutta on vaikea arvioida. Ehkä minulla on todellakin heikompi seksuaalivietti kuin keskivertomiehellä tai vaihtoehtoisesti minulla on keskimääräistä korkeampi itsekontrolli tai itsetarkkailu. Tähän ainakin viittasivat sen persoonallisuustestin tulokset, jotka eräs entinen työnantajani teetti. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei seksi koskaan ole ollut minulle mikään huippuelämys. Ihan mukavaa - hämärien muistikuvien mukaan - mutta monesta muusta asiasta olen nauttinut enemmän.

Kokemuksiasi ei voi yleistää, tai voi varmaan muihin matalan libidon ihmisiin. Itsekontrollin avulla voi saada elämän, jossa ei sitten vain ole seksiä. Mutta itsekontrolli ei johda siihen että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. On itseasiassa psykologisesti aika haitallistakin tukahduttaa normaalit (vahvat) halunsa.

Kävikö siinä työnantajan teettämässä testissä yhtään ilmi tämä sun minäkeskeisyys, kun et tunnu osaavan asettua muiden asemaan oĺlenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Ennemmin tuo kuulostaa siltä, että keksit tekosyitä ja olet katkera kun seksielämä loppui. Jos miestä ei seksi kiinnosta, eikä paneta on siihen kaksi syytä, impotenssi tai testosteronin puute tai molemmat. Viriilillä miehellä keulii koko ajan ilman seksiä ja jatkuva panetus häiritsee pahasti keskittymistä. Tähän panetukseen ei auta miehen tahto tai haluaminen. On ihan sisäänrakennettu juttu päästä purkautumaan säännöllisesti ja vielä terveydellinenkin juttu. Seksi ja läheisyys kuuluvat yhteen jolla saa tyydytettyä niin henkisen kuin fyysisen halun. Selibaatilla tämä ei ole korvattavissa vaikka miten olisi hyvä kaveri.

Mistä tiedät, jos et ole selibaattia kokenut tai kokeillut? Minun kokemukseni panetuksesta ja keskittymisestä on ihan toinen. Jatkuva keskittyminen häiritsee panetusta. Näin opiskeluaikana tenttipaineissa sekä gradua ja myöhemmin väitöskirjaa tehdessä - ja sitten myöhemmin työelämässä kovissa ammatillisissa haasteissa. Testosteronin vajausta en usko olevan, vaikka mittauksissa en ole käynyt, koska fyysinen kuntoni, mielialani ja vireyteni ovat ikäisekseni ihan hyviä. Ja monta asiaa menneessä elämässäni kyllä kadun (tiettyjä laiminlyöntejä, ohi menneitä tilaisuuksia jne), mutta selibaatti ei kuulu niihin. Tottumus on nimittäin tässäkin toinen luonto.

Eli sinua ei ole naiset juurikaan kiinnostaneet alunperinkään. Lipido ollut alusta lähtien heikko. Itselle oli jo nuorena selvää, etten tule selibaatissa elämämään saati ilman seksiä haluavaa naista. Sekin tuli nopeasti selväksi, että jatkuva panetus ja naisten metsästys haittasi pahasti keskittymistä opiskeluun ja harrastuksiin. Siten ratkaisin ongelman, pariuduin jo nuorena ja sain keskittymisrauhan. Pysyvä kotipesä toimi kivijalkana, jotta pystyi täysillä keskittymään opiskeluihin, töihin ja harrastuksiin. Siten en ole eläissäni elänyt puutteessa saati selibaatissa, eikä ole vaimokaan. Enkä ole tinkinyt mistään muustakaan, en varsinkaan harrastuksista. Henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kuuluneet hyvä parisuhde ja seksi. Ulkoisilla asioilla kuten rahalla tai työuralla saati vakansseilla ole ollut pskankaan arvoa. Henkisillä hyvinvointiin liittyvillä taas paljon. Sillä, että vaimoni haluaa minua myös fyysisesti on suuri merkitys.

Libidon voimakkuutta on vaikea arvioida. Ehkä minulla on todellakin heikompi seksuaalivietti kuin keskivertomiehellä tai vaihtoehtoisesti minulla on keskimääräistä korkeampi itsekontrolli tai itsetarkkailu. Tähän ainakin viittasivat sen persoonallisuustestin tulokset, jotka eräs entinen työnantajani teetti. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei seksi koskaan ole ollut minulle mikään huippuelämys. Ihan mukavaa - hämärien muistikuvien mukaan - mutta monesta muusta asiasta olen nauttinut enemmän.

Kokemuksiasi ei voi yleistää, tai voi varmaan muihin matalan libidon ihmisiin. Itsekontrollin avulla voi saada elämän, jossa ei sitten vain ole seksiä. Mutta itsekontrolli ei johda siihen että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. On itseasiassa psykologisesti aika haitallistakin tukahduttaa normaalit (vahvat) halunsa.

Kävikö siinä työnantajan teettämässä testissä yhtään ilmi tämä sun minäkeskeisyys, kun et tunnu osaavan asettua muiden asemaan oĺlenkaan?

Tuon testin palautekeskustelussa psykologi sanoi, ettei minulla ole lainkaan johtajaominaisuuksia, mutta aivan poikkeuksellinen stressinsietokyky ja kärsivällisyys. Hän kehotti minua käyttämään näitä vahvuuksiani. Näitä olen sitten niin puolison, lasten kuin työyhteisön piirissä pyrkinyt hyödyntämään. Paremminkin olisi näillä kolmella elämäni tärkeällä sektorilla voinut mennä, mutta aivan varmasti myös paljon huonommin. Toisessa johtajatyyppitestissä (oli ns. puolivirallinen) minun todettiin vastaavan. Tuntemattoman sotilaan henkilöistä alikersantti Lahtista. Tiedä sitten, mitä se minusta kertoo.

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Ennemmin tuo kuulostaa siltä, että keksit tekosyitä ja olet katkera kun seksielämä loppui. Jos miestä ei seksi kiinnosta, eikä paneta on siihen kaksi syytä, impotenssi tai testosteronin puute tai molemmat. Viriilillä miehellä keulii koko ajan ilman seksiä ja jatkuva panetus häiritsee pahasti keskittymistä. Tähän panetukseen ei auta miehen tahto tai haluaminen. On ihan sisäänrakennettu juttu päästä purkautumaan säännöllisesti ja vielä terveydellinenkin juttu. Seksi ja läheisyys kuuluvat yhteen jolla saa tyydytettyä niin henkisen kuin fyysisen halun. Selibaatilla tämä ei ole korvattavissa vaikka miten olisi hyvä kaveri.

Mistä tiedät, jos et ole selibaattia kokenut tai kokeillut? Minun kokemukseni panetuksesta ja keskittymisestä on ihan toinen. Jatkuva keskittyminen häiritsee panetusta. Näin opiskeluaikana tenttipaineissa sekä gradua ja myöhemmin väitöskirjaa tehdessä - ja sitten myöhemmin työelämässä kovissa ammatillisissa haasteissa. Testosteronin vajausta en usko olevan, vaikka mittauksissa en ole käynyt, koska fyysinen kuntoni, mielialani ja vireyteni ovat ikäisekseni ihan hyviä. Ja monta asiaa menneessä elämässäni kyllä kadun (tiettyjä laiminlyöntejä, ohi menneitä tilaisuuksia jne), mutta selibaatti ei kuulu niihin. Tottumus on nimittäin tässäkin toinen luonto.

Eli sinua ei ole naiset juurikaan kiinnostaneet alunperinkään. Lipido ollut alusta lähtien heikko. Itselle oli jo nuorena selvää, etten tule selibaatissa elämämään saati ilman seksiä haluavaa naista. Sekin tuli nopeasti selväksi, että jatkuva panetus ja naisten metsästys haittasi pahasti keskittymistä opiskeluun ja harrastuksiin. Siten ratkaisin ongelman, pariuduin jo nuorena ja sain keskittymisrauhan. Pysyvä kotipesä toimi kivijalkana, jotta pystyi täysillä keskittymään opiskeluihin, töihin ja harrastuksiin. Siten en ole eläissäni elänyt puutteessa saati selibaatissa, eikä ole vaimokaan. Enkä ole tinkinyt mistään muustakaan, en varsinkaan harrastuksista. Henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kuuluneet hyvä parisuhde ja seksi. Ulkoisilla asioilla kuten rahalla tai työuralla saati vakansseilla ole ollut pskankaan arvoa. Henkisillä hyvinvointiin liittyvillä taas paljon. Sillä, että vaimoni haluaa minua myös fyysisesti on suuri merkitys.

Libidon voimakkuutta on vaikea arvioida. Ehkä minulla on todellakin heikompi seksuaalivietti kuin keskivertomiehellä tai vaihtoehtoisesti minulla on keskimääräistä korkeampi itsekontrolli tai itsetarkkailu. Tähän ainakin viittasivat sen persoonallisuustestin tulokset, jotka eräs entinen työnantajani teetti. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei seksi koskaan ole ollut minulle mikään huippuelämys. Ihan mukavaa - hämärien muistikuvien mukaan - mutta monesta muusta asiasta olen nauttinut enemmän.

Kokemuksiasi ei voi yleistää, tai voi varmaan muihin matalan libidon ihmisiin. Itsekontrollin avulla voi saada elämän, jossa ei sitten vain ole seksiä. Mutta itsekontrolli ei johda siihen että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. On itseasiassa psykologisesti aika haitallistakin tukahduttaa normaalit (vahvat) halunsa.

Kävikö siinä työnantajan teettämässä testissä yhtään ilmi tämä sun minäkeskeisyys, kun et tunnu osaavan asettua muiden asemaan oĺlenkaan?

Tuon testin palautekeskustelussa psykologi sanoi, ettei minulla ole lainkaan johtajaominaisuuksia, mutta aivan poikkeuksellinen stressinsietokyky ja kärsivällisyys. Hän kehotti minua käyttämään näitä vahvuuksiani. Näitä olen sitten niin puolison, lasten kuin työyhteisön piirissä pyrkinyt hyödyntämään. Paremminkin olisi näillä kolmella elämäni tärkeällä sektorilla voinut mennä, mutta aivan varmasti myös paljon huonommin. Toisessa johtajatyyppitestissä (oli ns. puolivirallinen) minun todettiin vastaavan. Tuntemattoman sotilaan henkilöistä alikersantti Lahtista. Tiedä sitten, mitä se minusta kertoo.

Vauva.fi palstan psykologisen testin mukaan tykkäät vastata lähinnä asian vierestä, tartut lillukanvarsiin, et ymmärrä muita ihmisiä ja olet ylimielinen. Se tekis 100 euroa.

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Ennemmin tuo kuulostaa siltä, että keksit tekosyitä ja olet katkera kun seksielämä loppui. Jos miestä ei seksi kiinnosta, eikä paneta on siihen kaksi syytä, impotenssi tai testosteronin puute tai molemmat. Viriilillä miehellä keulii koko ajan ilman seksiä ja jatkuva panetus häiritsee pahasti keskittymistä. Tähän panetukseen ei auta miehen tahto tai haluaminen. On ihan sisäänrakennettu juttu päästä purkautumaan säännöllisesti ja vielä terveydellinenkin juttu. Seksi ja läheisyys kuuluvat yhteen jolla saa tyydytettyä niin henkisen kuin fyysisen halun. Selibaatilla tämä ei ole korvattavissa vaikka miten olisi hyvä kaveri.

Mistä tiedät, jos et ole selibaattia kokenut tai kokeillut? Minun kokemukseni panetuksesta ja keskittymisestä on ihan toinen. Jatkuva keskittyminen häiritsee panetusta. Näin opiskeluaikana tenttipaineissa sekä gradua ja myöhemmin väitöskirjaa tehdessä - ja sitten myöhemmin työelämässä kovissa ammatillisissa haasteissa. Testosteronin vajausta en usko olevan, vaikka mittauksissa en ole käynyt, koska fyysinen kuntoni, mielialani ja vireyteni ovat ikäisekseni ihan hyviä. Ja monta asiaa menneessä elämässäni kyllä kadun (tiettyjä laiminlyöntejä, ohi menneitä tilaisuuksia jne), mutta selibaatti ei kuulu niihin. Tottumus on nimittäin tässäkin toinen luonto.

Eli sinua ei ole naiset juurikaan kiinnostaneet alunperinkään. Lipido ollut alusta lähtien heikko. Itselle oli jo nuorena selvää, etten tule selibaatissa elämämään saati ilman seksiä haluavaa naista. Sekin tuli nopeasti selväksi, että jatkuva panetus ja naisten metsästys haittasi pahasti keskittymistä opiskeluun ja harrastuksiin. Siten ratkaisin ongelman, pariuduin jo nuorena ja sain keskittymisrauhan. Pysyvä kotipesä toimi kivijalkana, jotta pystyi täysillä keskittymään opiskeluihin, töihin ja harrastuksiin. Siten en ole eläissäni elänyt puutteessa saati selibaatissa, eikä ole vaimokaan. Enkä ole tinkinyt mistään muustakaan, en varsinkaan harrastuksista. Henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kuuluneet hyvä parisuhde ja seksi. Ulkoisilla asioilla kuten rahalla tai työuralla saati vakansseilla ole ollut pskankaan arvoa. Henkisillä hyvinvointiin liittyvillä taas paljon. Sillä, että vaimoni haluaa minua myös fyysisesti on suuri merkitys.

Libidon voimakkuutta on vaikea arvioida. Ehkä minulla on todellakin heikompi seksuaalivietti kuin keskivertomiehellä tai vaihtoehtoisesti minulla on keskimääräistä korkeampi itsekontrolli tai itsetarkkailu. Tähän ainakin viittasivat sen persoonallisuustestin tulokset, jotka eräs entinen työnantajani teetti. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei seksi koskaan ole ollut minulle mikään huippuelämys. Ihan mukavaa - hämärien muistikuvien mukaan - mutta monesta muusta asiasta olen nauttinut enemmän.

Kokemuksiasi ei voi yleistää, tai voi varmaan muihin matalan libidon ihmisiin. Itsekontrollin avulla voi saada elämän, jossa ei sitten vain ole seksiä. Mutta itsekontrolli ei johda siihen että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. On itseasiassa psykologisesti aika haitallistakin tukahduttaa normaalit (vahvat) halunsa.

Kävikö siinä työnantajan teettämässä testissä yhtään ilmi tämä sun minäkeskeisyys, kun et tunnu osaavan asettua muiden asemaan oĺlenkaan?

Tuon testin palautekeskustelussa psykologi sanoi, ettei minulla ole lainkaan johtajaominaisuuksia, mutta aivan poikkeuksellinen stressinsietokyky ja kärsivällisyys. Hän kehotti minua käyttämään näitä vahvuuksiani. Näitä olen sitten niin puolison, lasten kuin työyhteisön piirissä pyrkinyt hyödyntämään. Paremminkin olisi näillä kolmella elämäni tärkeällä sektorilla voinut mennä, mutta aivan varmasti myös paljon huonommin. Toisessa johtajatyyppitestissä (oli ns. puolivirallinen) minun todettiin vastaavan. Tuntemattoman sotilaan henkilöistä alikersantti Lahtista. Tiedä sitten, mitä se minusta kertoo.

Vauva.fi palstan psykologisen testin mukaan tykkäät vastata lähinnä asian vierestä, tartut lillukanvarsiin, et ymmärrä muita ihmisiä ja olet ylimielinen. Se tekis 100 euroa.

Testit meni aikoinaan työnantajan piikkiin. Nyt olen eläkkeellä, joten lähetä lasku Keva:lle.

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Ennemmin tuo kuulostaa siltä, että keksit tekosyitä ja olet katkera kun seksielämä loppui. Jos miestä ei seksi kiinnosta, eikä paneta on siihen kaksi syytä, impotenssi tai testosteronin puute tai molemmat. Viriilillä miehellä keulii koko ajan ilman seksiä ja jatkuva panetus häiritsee pahasti keskittymistä. Tähän panetukseen ei auta miehen tahto tai haluaminen. On ihan sisäänrakennettu juttu päästä purkautumaan säännöllisesti ja vielä terveydellinenkin juttu. Seksi ja läheisyys kuuluvat yhteen jolla saa tyydytettyä niin henkisen kuin fyysisen halun. Selibaatilla tämä ei ole korvattavissa vaikka miten olisi hyvä kaveri.

Mistä tiedät, jos et ole selibaattia kokenut tai kokeillut? Minun kokemukseni panetuksesta ja keskittymisestä on ihan toinen. Jatkuva keskittyminen häiritsee panetusta. Näin opiskeluaikana tenttipaineissa sekä gradua ja myöhemmin väitöskirjaa tehdessä - ja sitten myöhemmin työelämässä kovissa ammatillisissa haasteissa. Testosteronin vajausta en usko olevan, vaikka mittauksissa en ole käynyt, koska fyysinen kuntoni, mielialani ja vireyteni ovat ikäisekseni ihan hyviä. Ja monta asiaa menneessä elämässäni kyllä kadun (tiettyjä laiminlyöntejä, ohi menneitä tilaisuuksia jne), mutta selibaatti ei kuulu niihin. Tottumus on nimittäin tässäkin toinen luonto.

Eli sinua ei ole naiset juurikaan kiinnostaneet alunperinkään. Lipido ollut alusta lähtien heikko. Itselle oli jo nuorena selvää, etten tule selibaatissa elämämään saati ilman seksiä haluavaa naista. Sekin tuli nopeasti selväksi, että jatkuva panetus ja naisten metsästys haittasi pahasti keskittymistä opiskeluun ja harrastuksiin. Siten ratkaisin ongelman, pariuduin jo nuorena ja sain keskittymisrauhan. Pysyvä kotipesä toimi kivijalkana, jotta pystyi täysillä keskittymään opiskeluihin, töihin ja harrastuksiin. Siten en ole eläissäni elänyt puutteessa saati selibaatissa, eikä ole vaimokaan. Enkä ole tinkinyt mistään muustakaan, en varsinkaan harrastuksista. Henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kuuluneet hyvä parisuhde ja seksi. Ulkoisilla asioilla kuten rahalla tai työuralla saati vakansseilla ole ollut pskankaan arvoa. Henkisillä hyvinvointiin liittyvillä taas paljon. Sillä, että vaimoni haluaa minua myös fyysisesti on suuri merkitys.

Libidon voimakkuutta on vaikea arvioida. Ehkä minulla on todellakin heikompi seksuaalivietti kuin keskivertomiehellä tai vaihtoehtoisesti minulla on keskimääräistä korkeampi itsekontrolli tai itsetarkkailu. Tähän ainakin viittasivat sen persoonallisuustestin tulokset, jotka eräs entinen työnantajani teetti. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei seksi koskaan ole ollut minulle mikään huippuelämys. Ihan mukavaa - hämärien muistikuvien mukaan - mutta monesta muusta asiasta olen nauttinut enemmän.

Kokemuksiasi ei voi yleistää, tai voi varmaan muihin matalan libidon ihmisiin. Itsekontrollin avulla voi saada elämän, jossa ei sitten vain ole seksiä. Mutta itsekontrolli ei johda siihen että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. On itseasiassa psykologisesti aika haitallistakin tukahduttaa normaalit (vahvat) halunsa.

Kävikö siinä työnantajan teettämässä testissä yhtään ilmi tämä sun minäkeskeisyys, kun et tunnu osaavan asettua muiden asemaan oĺlenkaan?

Tuon testin palautekeskustelussa psykologi sanoi, ettei minulla ole lainkaan johtajaominaisuuksia, mutta aivan poikkeuksellinen stressinsietokyky ja kärsivällisyys. Hän kehotti minua käyttämään näitä vahvuuksiani. Näitä olen sitten niin puolison, lasten kuin työyhteisön piirissä pyrkinyt hyödyntämään. Paremminkin olisi näillä kolmella elämäni tärkeällä sektorilla voinut mennä, mutta aivan varmasti myös paljon huonommin. Toisessa johtajatyyppitestissä (oli ns. puolivirallinen) minun todettiin vastaavan. Tuntemattoman sotilaan henkilöistä alikersantti Lahtista. Tiedä sitten, mitä se minusta kertoo.

Mielenkiintoinen sattuma. Useat palikkatestit ja psykotestit hehkuttivat johtaja-ainesta ja isoa egoa joka vie ties minne. Panostin kumminkin vaimooni ja intohimoisiin harrastuksiin. Enemmän tai vähemmän lusmuin ja panostin töihin sen verran kuin tarvis. Isoa päällikköä ei tullut, eikä ollut halujakaan. Päällikkönä ollut sängyssä ja tyydyttänyt vaimon halut. En ole kainannut muiden mielipiteitä tai arvostusta. Ego ollut ihan tarpeeksi iso ja kunnioitus tullut tekemisistä. Oman elämäni seppä.

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Ennemmin tuo kuulostaa siltä, että keksit tekosyitä ja olet katkera kun seksielämä loppui. Jos miestä ei seksi kiinnosta, eikä paneta on siihen kaksi syytä, impotenssi tai testosteronin puute tai molemmat. Viriilillä miehellä keulii koko ajan ilman seksiä ja jatkuva panetus häiritsee pahasti keskittymistä. Tähän panetukseen ei auta miehen tahto tai haluaminen. On ihan sisäänrakennettu juttu päästä purkautumaan säännöllisesti ja vielä terveydellinenkin juttu. Seksi ja läheisyys kuuluvat yhteen jolla saa tyydytettyä niin henkisen kuin fyysisen halun. Selibaatilla tämä ei ole korvattavissa vaikka miten olisi hyvä kaveri.

Mistä tiedät, jos et ole selibaattia kokenut tai kokeillut? Minun kokemukseni panetuksesta ja keskittymisestä on ihan toinen. Jatkuva keskittyminen häiritsee panetusta. Näin opiskeluaikana tenttipaineissa sekä gradua ja myöhemmin väitöskirjaa tehdessä - ja sitten myöhemmin työelämässä kovissa ammatillisissa haasteissa. Testosteronin vajausta en usko olevan, vaikka mittauksissa en ole käynyt, koska fyysinen kuntoni, mielialani ja vireyteni ovat ikäisekseni ihan hyviä. Ja monta asiaa menneessä elämässäni kyllä kadun (tiettyjä laiminlyöntejä, ohi menneitä tilaisuuksia jne), mutta selibaatti ei kuulu niihin. Tottumus on nimittäin tässäkin toinen luonto.

Eli sinua ei ole naiset juurikaan kiinnostaneet alunperinkään. Lipido ollut alusta lähtien heikko. Itselle oli jo nuorena selvää, etten tule selibaatissa elämämään saati ilman seksiä haluavaa naista. Sekin tuli nopeasti selväksi, että jatkuva panetus ja naisten metsästys haittasi pahasti keskittymistä opiskeluun ja harrastuksiin. Siten ratkaisin ongelman, pariuduin jo nuorena ja sain keskittymisrauhan. Pysyvä kotipesä toimi kivijalkana, jotta pystyi täysillä keskittymään opiskeluihin, töihin ja harrastuksiin. Siten en ole eläissäni elänyt puutteessa saati selibaatissa, eikä ole vaimokaan. Enkä ole tinkinyt mistään muustakaan, en varsinkaan harrastuksista. Henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kuuluneet hyvä parisuhde ja seksi. Ulkoisilla asioilla kuten rahalla tai työuralla saati vakansseilla ole ollut pskankaan arvoa. Henkisillä hyvinvointiin liittyvillä taas paljon. Sillä, että vaimoni haluaa minua myös fyysisesti on suuri merkitys.

Libidon voimakkuutta on vaikea arvioida. Ehkä minulla on todellakin heikompi seksuaalivietti kuin keskivertomiehellä tai vaihtoehtoisesti minulla on keskimääräistä korkeampi itsekontrolli tai itsetarkkailu. Tähän ainakin viittasivat sen persoonallisuustestin tulokset, jotka eräs entinen työnantajani teetti. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei seksi koskaan ole ollut minulle mikään huippuelämys. Ihan mukavaa - hämärien muistikuvien mukaan - mutta monesta muusta asiasta olen nauttinut enemmän.

Kokemuksiasi ei voi yleistää, tai voi varmaan muihin matalan libidon ihmisiin. Itsekontrollin avulla voi saada elämän, jossa ei sitten vain ole seksiä. Mutta itsekontrolli ei johda siihen että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. On itseasiassa psykologisesti aika haitallistakin tukahduttaa normaalit (vahvat) halunsa.

Kävikö siinä työnantajan teettämässä testissä yhtään ilmi tämä sun minäkeskeisyys, kun et tunnu osaavan asettua muiden asemaan oĺlenkaan?

Tuon testin palautekeskustelussa psykologi sanoi, ettei minulla ole lainkaan johtajaominaisuuksia, mutta aivan poikkeuksellinen stressinsietokyky ja kärsivällisyys. Hän kehotti minua käyttämään näitä vahvuuksiani. Näitä olen sitten niin puolison, lasten kuin työyhteisön piirissä pyrkinyt hyödyntämään. Paremminkin olisi näillä kolmella elämäni tärkeällä sektorilla voinut mennä, mutta aivan varmasti myös paljon huonommin. Toisessa johtajatyyppitestissä (oli ns. puolivirallinen) minun todettiin vastaavan. Tuntemattoman sotilaan henkilöistä alikersantti Lahtista. Tiedä sitten, mitä se minusta kertoo.

Mielenkiintoinen sattuma. Useat palikkatestit ja psykotestit hehkuttivat johtaja-ainesta ja isoa egoa joka vie ties minne. Panostin kumminkin vaimooni ja intohimoisiin harrastuksiin. Enemmän tai vähemmän lusmuin ja panostin töihin sen verran kuin tarvis. Isoa päällikköä ei tullut, eikä ollut halujakaan. Päällikkönä ollut sängyssä ja tyydyttänyt vaimon halut. En ole kainannut muiden mielipiteitä tai arvostusta. Ego ollut ihan tarpeeksi iso ja kunnioitus tullut tekemisistä. Oman elämäni seppä.

Vähän sama juttu. Johtaja-ainesta. Ja näkee sen elämässäkin että ihmiset hakee multa usein sitä suuntaa ja johtamista. Ite oon mieluummin lupsakka ja stressitön, ei kiinnosta sellanen työelämässä kovin ylös kipuaminen. No olen nyt esimiehenä kyllä, mutta en mr big boss kuitenkaan.

Ja peitto heiluu. Sängyssä on mukava olla äijä. Eikä tartte työasioita pyörittää mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko-Lode kirjoitti:

Ehkäpä juuri sen takia, etten ymmärrä. Yritän myös lisätä muiden lukijoiden ymmärrystä, saada heitä hieman ajattelemaan. Ehkä joskus onnistunkin, esimerkiksi sinun kohdallasi

Tässä on sinulle vastannut useampi keskustelija, jotka ovat sanoneet, että ymmärtävät hyvin ettei sinun tarvitse erota jos olet sinut sen asian kanssa ettet loppuelämäsi aikana tule harrastamaan seksiä. Sen sijaan sinä vaikutat olevan täydellisen kyvytön ymmärtämään vastapuolta, joten enemmänkin työstettävää on sen asian suhteen.

Useimmat ihmiset eivät olisi missään olosuhteissa ok sen asian kanssa, jos heille vaikkapa kumppani yksipuolisesti ilmoittaa, että seksi ei enää kuulu tähän parisuhteeseen. Seksivietin omaaville henkilöille seksi on sen verran keskeinen perustarve, että vaikeudet sen hyväksymisessä eivät ole kiinni minkään asian ymmärryksen puutteesta. Mitkään aikaisemman yhteisolon aikana koetut asiat eivät kallista vaakakuppia tai poista henkilön fyysisiä tarpeita. Vain muistojen varassa ei voi eikä kannata elää. Ja edelleen, ennen kuin otat sen uudelleen puheeksi, seksikertojen tiheyden väheneminen on täysin eri asia kuin seksin loppuminen. Miten monella eri tavalla tämä täytyisi sinulle selittää?

Mutta oletko koskaan ajatellut, että tilanteesi voisi olla jo addiktio? Olen nähnyt läheltä tilanteita, jossa alkoholi on ollut tärkeämpi kuin läheisten rakkaus, omien lasten turvallisuus, taloudellisesta asemasta ja omasta terveydestä nyt puhumattakaan. Ja olen todella nähnyt myös ihmisiä, joille seksi on kuin alkoholi. Jos et voi olla ilman seksiä, niin eikö se jo pelota? Onko se tärkeämpää kuin rakkaus, lapset, kunniallisuus ja luotettavuus? Oletko miettinyt mitä oikeastaan seksistä haet, minkä tyhjiön se elämässäsi täyttää. Onko tarpeesi luontainen vai opittu tapa, jossa aivojen mielihyväjärjestelmä kaipaa yhä voimakkaampia yllykkeitä, kun entisiin on totuttu.

En ole absolutisti, mutta jos nyt tulisi kieltolaki, niin voisin tyynesti kaataa pari viinipulloani viemäriin ja olla muistamatta koko asiaa loppuikäni. Näin pitäisi suhtautua kaikkiin stimulantteihin, seksiinkin.

Jotain itsekeskeisyyttä se tuokin on, ettet osaa tai halua hyväksyä muiden näkemyksiä muuten kuin nälvien ja vähätellen. Että "mikäs siinä, mutta pelottais olla miehesi" tai "haluat vain p illua, mutta ainakin oot rehellinen". Irvailet, vähättelet muiden ihmisten haluja ja oikeutta elää omannäköistä elämää.

Ihan turha jatkaa tätä vääntöä, olen jo antanut sun näkemyksille tilaa ja sanonut toistuvasti olevani jopa samaa mieltä. Että EI OLE TIETENKÄÄN SYYTÄ EROTA, JOS RAKASTAA JA ELÄMÄ ON HYVÄÄ JA ON TYYTYVÄINEN. Minä en olisi tyytyväinen, jos kumppani ei enää haluaisi mua, eikä edes tyydyttää mua.

Ja onko se joku addiktio. Voi jestas. Onko kaikki mistä en kauheesti välitä jollain tavalla haitallista ja huonoa. Minä en välitä matkailusta, joten voin vääntää tuhat viestiä siitä miten muut et tajua sen tylsyyttä, saastuttavuutta, työläyttä, kalleutta... ja sitten kun tulee hyviä vasta-argumentteja niin aina voi vielä potkaista nilkkaan "jooo no olkoon sitte niin, mutta olet kyllä aika itsekäs ja varmaan joku matkailuaddikti. Vertaan alkoholismiin sinun asennettasi".

Huoh.

Jotenkin puhumme toistemme ohi. Minulle ydinongelma, jota en ymmärrä on se, että lähteekö joku todella parisuhteeseen ensisijaisesti seksin vuoksi tai seksiä saadakseen. Nykymaailman aikaan avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole ainut mahdollisuus seksin harjoittamiselle ja - kuten tutkimukset näyttävät - valtaosassa parisuhteita jompikumpi tai kumpikin osapuoli on seksuaalisesti turhautunut (toiselta vaaditaan liikaa, toinen ei saa tarpeeksi). Kuten lukemattomien pariskuntien kokemus osoittaa, ei seksuaalinen halukkuus parisuhteen solmimisen hetkellä mitenkään ennusta sitä, mihin suuntaan se vuosien vieriessä kehittyy.

Jos seksi on kovin tärkeä asia elämässä, niin varminta on olla sinkku. Turhautuminen voi silloinkin olla suurta, mutta ei ainakaaan kiusaa toista ihmistä. Parisuhteeseen kannattaa mennä silloin, jos tuntee tuossa olevan ihmisen, jonka kanssa elämä on jaettava, toi se elämä sitten mitä tahansa. Seksuaalinen tyydyttämättömyys saattaa olla parisuhde-elämän koettelemuksista pienin. Kysy vaikka vakavasti sairaan lapsen vanhemmilta.

Ei varsinaisesti vakavasti sairaan, mutta kuitenkin kaksinkertaisen erityislapsen (nyt jo nuoren aikuisen) vanhempana voin vastata tuohon viimeiseen virkkeeseen täältä sivusta. Seksiin liittymättömiä koettelemuksia meillä todellakin on ollut matkan varrella, ja välillä elämä on tuntunut aivan pahuksen raskaalta. Seksiä meillä on kuitenkin ollut koko ajan, aivan koko ajan, silloinkin kun on murehdittu ja märehditty ja rähjätty toiselle omaa väsymystä ja on ollut kuormittavia kausia.

Jos ei seksiä olisi ollut, tai se olisi jäänyt pitemmälle katkolle kun jompi kumpi olisi yksipuolisesti kadottanut halunsa, niin olen täysin varma, että avioliittomme ei olisi sitä enää kestänyt. Seksi on ollut meille molemmille voimavara josta on ammennettu energiaa muihin koitoksiin, ja onneksemme molempien libidot ovat kohdanneet tässä asiassa. Jos toinen olisi alkanut tuollaista ”kun tämä haluttomuus nyt on aika pieni ongelma tässä sopassa...” -tyylistä puhetta, niin huh että olisi käynyt huonosti.

Noiden koettelemusten jälkeen onnittelen sinua ja puolisoasi, että olette pysyneet yhdessä ja haasteista selvinneet. Jos seksi on todella ollut suhteenne liima, niin teidän tapauksessanne se on tehnyt tehtävänsä, enkä missään tapauksessa rupea tuota kokemustanne kiistämään.

Omasta kokemuksestani taas voin sanoa, että sen jälkeen kun oma seksuaalielämämme lopullisesti lakkasi moni tuttavapariskunta (jotka ainakin antoivat ymmärtää, että heillä menee makuuhuoneessa loistavasti) on eronnut. Syinä sivusuhteet, päihteet, yleinen tympiintyminen toiseen jne. Tulkitsen tämän niin, että jos aito halu sitoutua toiseen puuttuu, niin tyydyttävinkään seksielämä ei riitä pitämään pariskuntia yhdessä, kun elämä keikuttaa venettä.

Nyt, vanhuuden kynnyksellä, elämme ehkä liittomme onnellisinta vaihetta. Olemme vielä terveitä, talous on kunnossa ja lasten perheet suuri ilo. Tämä onni olisi mennyt sivu suun, jos aikoinaan pelkän seksuaalisen turhautumisen (olihan sitä ja paljon) olisin hylännyt minulle muuten läheisimmän henkilön.

Avautuuhan se kapeakatseisuus sinulla vähitellen. Kiva huomata. Kyllä seksi on tosiaan todella tärkeä osa ihmiselämää, se on luonnollista ja seksuaalisten halujen tukahduttaminen ei ole tervettä. Jos parin halut eroavat jonkin verran, voi varmasti tehdä kompromisseja puolin ja toisin. Jos halut eroaa huomattavasti, siitä seuraa todennäköisesti sydänsuruja molemmille. Aika halventavasti on (sinä ehkä) kommentoitu ylempänä muille kirjoittajille, pitäisi ilmeisesti pysyä sinkkuna ikuisesti, jos ei halua yhtä suurta osaa parisuhteesta lopettaa ennen aikojaan. Hyvähän se sinun on puhua ylemmyydentuntoisena, kun sinulla ei selkeästi ole asian kanssa suurta kriisiä.

Kyllä haluttoman kumppanin kanssa eläneet tietää mitä se voi pahimmillaan olla, ja miten suurinkaan rakkaus ja ei edes lapset kanna yli siitä. Minun mieheni ei halunnut enää seksiä noin 30vuotiaana, kun oltiin oltu 15 kesäisistä yhdessä. KOLMEKYMPPISENÄ!!!! Siinähän olin elämäni huipulla! Keho vasta heränneenä, itseeni tutustuneena, miestäni rakastaen. Ja täystorjunta tuli, täysin. Vaikka hänkin rakasti minua todella.

Ja se asiahan menee vaan enemmän solmuun kun yrittää puhua, halut ei kohtaa, en halua painostaa, painostan, hän ei halua olla julma, on silti vahingossa. Yms. Totta kai se syövyttää suhdetta. Joka kosketus sattuu, kun ikävä on kova, menetinkö ikuisesti sen osan meitä. Kysehän ei ole koskaan "vain seksistä", seksi on OSA parisuhdetta, mutta ei irrallinen osa, vaan kietoutuneena kaikkeen. Mies ei halunnut "hakea apua" kun oltiin aika eri mieltä mitä se tarkoittaa ja mikä meidän tavoite on. Sinä varmaan ajattelet siellä nyrpeänä, ettei rakkaus ollut aitoa, tai ainakin se oli jotenkin väärää kun ei toimittu kuten sinä.

Eri asia on, jos halut molemmilla hiipuu vähitellen. Tai jos toinen haluaa kerran viikkoon ja toinen kahden kk välein. Eiköhän tuossa vielä voi luovia... voi tyydyttää toisen välillä vaikka käsin. Ja toinen voi höllätä odotuksiaan ja harrastaa enemmän masturbointia yms. Tilanteet vaihtelee.

Mutta jos toisella on kovempi halu, vaikka 2-4 kertaa viikossa. Ja toinen ei koske edes pitkällä tikulla... siinä vaiheessa on aika julmaa vaatia jompaa kumpaa tekemään massiivisia uhrauksia. Tulee molemmille paha olo.

Ja minun rakkauskieleni vieläpä on aika fyysinen. Haluan koskettaa ja saada kosketusta. Se on normaalia ja tervettä. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, eikä minunkaan tarvitse tästä muuttua, vaikka joku tossa pitkin normaalia seksuaalisuutta sairautena ja addiktiona.

Muutama asia. Olen todellakin sitä mieltä, että jos parisuhteesta hakee seksuaalista harmoniaa, niin suurin osa ihmisistä pettyy. Tämä ei ole mielipide, vaan tutkimuksissa todettu seikka (vain noin kolmanneksella puolisoista halut kohtaavat). Jos haluaa pääsääntöisesti seksiä, niin kannatta nykyään pysyä sinkkuna.

Tilanteestasi voin sanoa, että ”been there”. En nimittäin ole aseksuaalinen, ehkä demiseksuaalinen (eli en voi tuntea seksuaalista halua ihmiseen, johon minulla ei ole jotain tunnesidettä). Menemättä sen kummemmin yksityiselämääni, niin vaimoni seksuaalinen mielenkiinto lopahti lapsi lapselta koskaan ennalleen palaamatta. Alle nelikymppisenä tilanne oli, että seksuaalista kanssakäymistä oli 0 - 2 kertaa vuodessa. Jossain vaiheessa vaimo todella yritti muuttua, mutta tulos oli nolo kummallekin. Vaimo toivoi aktin pian loppuvan ja minä häpesin. Sitten, isomman gynekologisen leikkauksen jälkeen ja vaihdevuosien tullessa päälle, lopetimme sanattomasta sopimuksesta kaiken teeskentelyn - ja se oli hyvä päätös (eli en usko noihin kompromisseihin, jos se haluava puoliso on yhtään ajatteleva ja tunteva ihminen). Selibaatissa olemme olleet siitä lähtien eli noin viiskymppisistä.

Kun jäljestäpäin ajattelen vaihtoehtojani, niin ne olisivat olleet seuraavat: i) sivusuhteet - niihin olisi mennyt aikaa, rahaa ja emotionaalista pääomaa (en yksinkertaisesti voi mennä noin vain sänkyyn jonkun baarituttavuuden kanssa) ii) ero - eihän se yksineläminen olisi minun tilannettani miksikään muuttanut; uuden partnerin etsiminen olisi ollut hankalaa, kun koko ajan rakastin vaimoani ja lapsiani (ajatus jostain viikonloppuisyydestä olisi ollut ihan mahdoton) iii) olla onnellinen niistä lähtökohdista missä oltiin. Tämän viimeisen vaihtoehdon valitsin edes noita muita miettimättä. Kai tässä on helpottanut, etten alunalkaenkaan lähtenyt suhteeseen seksin vuoksi - tunsin vain että jos lasken tämän ihmisen elämästäni, niin kadun loppuikäni. Ja toinen helpottava asia on tietenkin, että minulla on elämässäni ollut niin paljon muita asioita, joista koen intensiivisempää iloa kuin seksistä (luonto, kirjat, musiikki, upea työ). Anteeksi jos kuulostan loukkaavalta, mutta minusta on aina tuntunut niiden ihmisten elämä, joille seksi merkitsee todella paljon, jotenkin köyhältä ja ilottomalta - ikään kuin heillä ei olisi elämässään muita nautinnonlähteitä.

Ennemmin tuo kuulostaa siltä, että keksit tekosyitä ja olet katkera kun seksielämä loppui. Jos miestä ei seksi kiinnosta, eikä paneta on siihen kaksi syytä, impotenssi tai testosteronin puute tai molemmat. Viriilillä miehellä keulii koko ajan ilman seksiä ja jatkuva panetus häiritsee pahasti keskittymistä. Tähän panetukseen ei auta miehen tahto tai haluaminen. On ihan sisäänrakennettu juttu päästä purkautumaan säännöllisesti ja vielä terveydellinenkin juttu. Seksi ja läheisyys kuuluvat yhteen jolla saa tyydytettyä niin henkisen kuin fyysisen halun. Selibaatilla tämä ei ole korvattavissa vaikka miten olisi hyvä kaveri.

Mistä tiedät, jos et ole selibaattia kokenut tai kokeillut? Minun kokemukseni panetuksesta ja keskittymisestä on ihan toinen. Jatkuva keskittyminen häiritsee panetusta. Näin opiskeluaikana tenttipaineissa sekä gradua ja myöhemmin väitöskirjaa tehdessä - ja sitten myöhemmin työelämässä kovissa ammatillisissa haasteissa. Testosteronin vajausta en usko olevan, vaikka mittauksissa en ole käynyt, koska fyysinen kuntoni, mielialani ja vireyteni ovat ikäisekseni ihan hyviä. Ja monta asiaa menneessä elämässäni kyllä kadun (tiettyjä laiminlyöntejä, ohi menneitä tilaisuuksia jne), mutta selibaatti ei kuulu niihin. Tottumus on nimittäin tässäkin toinen luonto.

Eli sinua ei ole naiset juurikaan kiinnostaneet alunperinkään. Lipido ollut alusta lähtien heikko. Itselle oli jo nuorena selvää, etten tule selibaatissa elämämään saati ilman seksiä haluavaa naista. Sekin tuli nopeasti selväksi, että jatkuva panetus ja naisten metsästys haittasi pahasti keskittymistä opiskeluun ja harrastuksiin. Siten ratkaisin ongelman, pariuduin jo nuorena ja sain keskittymisrauhan. Pysyvä kotipesä toimi kivijalkana, jotta pystyi täysillä keskittymään opiskeluihin, töihin ja harrastuksiin. Siten en ole eläissäni elänyt puutteessa saati selibaatissa, eikä ole vaimokaan. Enkä ole tinkinyt mistään muustakaan, en varsinkaan harrastuksista. Henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kuuluneet hyvä parisuhde ja seksi. Ulkoisilla asioilla kuten rahalla tai työuralla saati vakansseilla ole ollut pskankaan arvoa. Henkisillä hyvinvointiin liittyvillä taas paljon. Sillä, että vaimoni haluaa minua myös fyysisesti on suuri merkitys.

Libidon voimakkuutta on vaikea arvioida. Ehkä minulla on todellakin heikompi seksuaalivietti kuin keskivertomiehellä tai vaihtoehtoisesti minulla on keskimääräistä korkeampi itsekontrolli tai itsetarkkailu. Tähän ainakin viittasivat sen persoonallisuustestin tulokset, jotka eräs entinen työnantajani teetti. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei seksi koskaan ole ollut minulle mikään huippuelämys. Ihan mukavaa - hämärien muistikuvien mukaan - mutta monesta muusta asiasta olen nauttinut enemmän.

Kokemuksiasi ei voi yleistää, tai voi varmaan muihin matalan libidon ihmisiin. Itsekontrollin avulla voi saada elämän, jossa ei sitten vain ole seksiä. Mutta itsekontrolli ei johda siihen että elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. On itseasiassa psykologisesti aika haitallistakin tukahduttaa normaalit (vahvat) halunsa.

Kävikö siinä työnantajan teettämässä testissä yhtään ilmi tämä sun minäkeskeisyys, kun et tunnu osaavan asettua muiden asemaan oĺlenkaan?

Tuon testin palautekeskustelussa psykologi sanoi, ettei minulla ole lainkaan johtajaominaisuuksia, mutta aivan poikkeuksellinen stressinsietokyky ja kärsivällisyys. Hän kehotti minua käyttämään näitä vahvuuksiani. Näitä olen sitten niin puolison, lasten kuin työyhteisön piirissä pyrkinyt hyödyntämään. Paremminkin olisi näillä kolmella elämäni tärkeällä sektorilla voinut mennä, mutta aivan varmasti myös paljon huonommin. Toisessa johtajatyyppitestissä (oli ns. puolivirallinen) minun todettiin vastaavan. Tuntemattoman sotilaan henkilöistä alikersantti Lahtista. Tiedä sitten, mitä se minusta kertoo.

Mielenkiintoinen sattuma. Useat palikkatestit ja psykotestit hehkuttivat johtaja-ainesta ja isoa egoa joka vie ties minne. Panostin kumminkin vaimooni ja intohimoisiin harrastuksiin. Enemmän tai vähemmän lusmuin ja panostin töihin sen verran kuin tarvis. Isoa päällikköä ei tullut, eikä ollut halujakaan. Päällikkönä ollut sängyssä ja tyydyttänyt vaimon halut. En ole kainannut muiden mielipiteitä tai arvostusta. Ego ollut ihan tarpeeksi iso ja kunnioitus tullut tekemisistä. Oman elämäni seppä.

Minusta tuli asiantuntijaorganisaation johtaja, se jolle - kai tuon kärsivällisyyden johdosta - nakitettiin alaisiksi niitä tyyppejä, jotka olivat joutuneet jonkinlaisiin hakauksiin muitten esimiesten kanssa. Kohtuullisesti meni. Sängyssä annoin vaimolle, mitä hän hartaimmin halusi, eli yörauhan, ja tyydytin parhaani mukaan hänen toiveensa sängyn ulkopuolella - sekin kohtuullisesti onnistui. Hänkin tietysti tyydyttää mitä mainioimmin minun ulkosängylliset haluni. Sinänsä en ole kaivannut muitten erityistä arvostusta, mutta mukavalta on tuntunut muitten asiantuntijoiden luottamus. Nykyisin haaveet kiteytyvät koronan jälkeiseen aikaan, jolloin maitomies Tevjen sanoin: ”Kans oppineiden haastella vois, eikä koskaan kiire olis pois. Suurin haave oiskin juuri tuo”