Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Antamalla olla koska ei se siitä miksikään muutu.
Kyllä. Vanhemmilla vaan on se käsitys, että antaa olla = kaiken jatkuminen ennallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö ole aika lapsellista yrittää muutraa lapsuuttaan riitelemällä vanhempiensa kanssa? Se ei niitä torumisia ja legojen puutetta tai mitä tahansa enää muuta.
Aikakoneita ei ole kuin saduissa.
Olen samaa mieltä.
Ainoa, mihin voi yrittää edes vaikuttaa, on oma asennoituminen menneisyyteen.
Jos oli paskaa, pitää tietoisesti karistaa paska harteiltaan ja kääntää nenä menosuuntaan. Korjata ne omien vanhempien virheet kohtelemalla omia lapsia ja yleensä muita ihmisiä tuo lapsuudessa saatu huono esimerkki ohjenuorana. Eli toimimalla toisin ja paremmin.
Siitä yksinkertaisesti tulee parempi olo myös itselle kuin menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksien ja vääryyksien vatvomisesta.
Se tässä on ongelmana, että kun lapsi ei tule nähdyksi äitinsä toimesta, jää muodostumatta terve kehityskaari itsensä näkemiseen. Sanan nähdä voi korvata sanalla rakkaus halutessaan.
Sitten lapsi etsii sitä nähdyksi tulemista mistä tahansa ja sietää lähes mitä vaan kohtelua siltä, joka viimein näkee hänet. Onhan lapsi muutenkin opetettu siihen, ettei hänellä ole rajoja, tarpeita tai sanomista omaan elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ole aika lapsellista yrittää muutraa lapsuuttaan riitelemällä vanhempiensa kanssa? Se ei niitä torumisia ja legojen puutetta tai mitä tahansa enää muuta.
Aikakoneita ei ole kuin saduissa.
Olen samaa mieltä.
Ainoa, mihin voi yrittää edes vaikuttaa, on oma asennoituminen menneisyyteen.
Jos oli paskaa, pitää tietoisesti karistaa paska harteiltaan ja kääntää nenä menosuuntaan. Korjata ne omien vanhempien virheet kohtelemalla omia lapsia ja yleensä muita ihmisiä tuo lapsuudessa saatu huono esimerkki ohjenuorana. Eli toimimalla toisin ja paremmin.
Siitä yksinkertaisesti tulee parempi olo myös itselle kuin menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksien ja vääryyksien vatvomisesta.
Normaali keskiverto terapiassa kävijä on siellä oppimassa uutta elämää, ei vatvomassa menneitä. Sitä vaan tarvitsee jonkun tekemään sen homman mikä vanhemmilta jäi tekemättä. Ihminen kun ei voi elää tyhjiössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ole aika lapsellista yrittää muutraa lapsuuttaan riitelemällä vanhempiensa kanssa? Se ei niitä torumisia ja legojen puutetta tai mitä tahansa enää muuta.
Aikakoneita ei ole kuin saduissa.
Olen samaa mieltä.
Ainoa, mihin voi yrittää edes vaikuttaa, on oma asennoituminen menneisyyteen.
Jos oli paskaa, pitää tietoisesti karistaa paska harteiltaan ja kääntää nenä menosuuntaan. Korjata ne omien vanhempien virheet kohtelemalla omia lapsia ja yleensä muita ihmisiä tuo lapsuudessa saatu huono esimerkki ohjenuorana. Eli toimimalla toisin ja paremmin.
Siitä yksinkertaisesti tulee parempi olo myös itselle kuin menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksien ja vääryyksien vatvomisesta.
Menneisyys unohtuu ihan luonnostaan, mutta riitely on viimeinen yritys välien säilyttämiseen.
Katsos kun rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Riitely osoittaa, että vanhemman ja lapsen välillä on edes vähän välittämistä. Vaikka kaikki olisikin mennyt ns. vihkoon.
Jos edes riitely ei auta, niin, noh. Niin makaa kuin petaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme käsityksiä tuosta vatvomisesta. Olen ollut vertaisryhmässä vanhempiensa traumatisoineille aikuisille lapsille. Siellä ei edes saanut puhua tapahtumista. Keskityttiin oireisiin ja niiden ymmärtämiseen ja uusiin malleihin. Ainoastaan ryhmään päästäkseen piti kertoa tarinansa, jotta voitiin arvioida sopiiko ryhmään. Sen tiesi siis vain vetäjä.
https://youtube.com/@patrickteahanofficial?si=yAt7WB4s4-DclVWF
Tätä ei saa kopioitua eikä fiksusti linkattua. Eilen julkaistu artikkeli siitä, miten polku kapenee, kun tekee työtä itsensä kanssa. Ei enää pysty hyväksymään kaikkia asioita elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En viitsi lainata, koska lainaus ei toimi pitkissä kommenteissa.
Mitä tulee vanhuuteen, niin en ole ajatellut sitä, enkä laske lasteni varaan mitään. En vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle, koska kipuilen tässä hetkessä riittämättömyyttäni. Vanhuus on sitten mitä se on. Toistaiseksi minä olen kuitenkin se, joka antaa lapsille eväitä elämään, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikealta tuntuu ajatus siitä, että valittaisin lapsilleni vaivojani, missään kohdassa. En ole elämässäni saanut empatiaa osakseni, joten en jaksa uskoa, että sitä olisi minulle tarjolla jatkossakaan. Jos lapseni ei pysty antamaan empatiaa minulle, niin olisiko hänen käsiteltävä tätä kyvyttömyyttään terapiassa, otettava vastuuta siitä? Vai koskeeko tämä vain minua? Tosin lapseni ei ehkä ole tietoinen puutteistaan, koska en niitä hänen naamaansa hiero.
Tuli mieleen yksi tapahtuma kesältä. Olin koronassa ja olin luvannut lapselle, että mennään erääseen kesätapahtumaan. En ollut tietenkään kyvykäs lähtemään ja lapsi pahoitti mielensä. Ymmärrän sen, mutta en sitä, että hän katsoi oikeudekseen haukkua minua sen takia. Itkin sitten, koska koin tulleeni täysin mitätöidyksi ihmisenä ja tunsin, että minun tarpeillani ei ole lapselle mitään väliä. Jos en pysty antamaan hänelle jotain, niin olen arvoton ja joudan mennä. Lapsen kommentti oli: "Mitä sä poraat?"
Edellisen valossa en mielelläni tuo esille tarpeitani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, antaa ns. täyslaidallisen. Eli ei kuuntele vastaan mussutusta ja sanoo miten asia on
Eli se oma muisto on ainoa oikea? Itsellänikin on sisko (1,5v minua vanhempi), joka muistaa ihan outoja juttuja sellaisista tilanteista, joissa olen ollut itsekin osallisena. Niin on kummallakin ihan eri muistot asioista ettei voisi uskoa samaksi jutuksi. Sisko vellaa näissä negatiivisissa muistoissa ja minun muistoni ovat vääriä. Sisko jaksaa muistella menneitä, jos ei viikottain, niin kuukausittain kuitenkin. Eikä meillä ollut lapsuudessa alkoholismia tai väkivaltaa, ihan normi duunariperhe.
Meillä on aivan sama asetelma. Jostain syystä jotkut värittävät ja jopa keksivät juttuja, joista tulee sitten heille totta ja osa identiteettiä.
1,5 vanhempi sisko on ollut käytännössä yhä vauva, kun seuraava on syntynyt. On voinut tulla asetetuksi isomman rooliin, vaikkei hänellä ole ollut edellytyksiä sellaiseen.
Ymmärrän hyvin, että on voinut kokea lapsena, että häneltä aina odotettiin sellaista vastuuta, johon hän ei koskaan ehtinyt kypsyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En viitsi lainata, koska lainaus ei toimi pitkissä kommenteissa.
Mitä tulee vanhuuteen, niin en ole ajatellut sitä, enkä laske lasteni varaan mitään. En vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle, koska kipuilen tässä hetkessä riittämättömyyttäni. Vanhuus on sitten mitä se on. Toistaiseksi minä olen kuitenkin se, joka antaa lapsille eväitä elämään, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikealta tuntuu ajatus siitä, että valittaisin lapsilleni vaivojani, missään kohdassa. En ole elämässäni saanut empatiaa osakseni, joten en jaksa uskoa, että sitä olisi minulle tarjolla jatkossakaan. Jos lapseni ei pysty antamaan empatiaa minulle, niin olisiko hänen käsiteltävä tätä kyvyttömyyttään terapiassa, otettava vastuuta siitä? Vai koskeeko tämä vain minua? Tosin lapseni ei ehkä ole tietoinen puutteistaan, koska en niitä hänen naamaansa hiero.
Tuli mieleen yksi tapahtuma kesältä. Olin koronassa ja olin luvannut lapselle, että
Millaista reaktiota olisit sitten lapseltasi odottanut? Empatiaako?
Ehkä empatiaa tai ainakin sitä, että hän ei olisi haukkunut minua pataluhaksi sairastumisen takia. Sanotaanko näin, että empatiaa en häneltä edes toivo enää. Se voi toki olla minun syyni, että hän ei siihen kykene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se tässä on ongelmana, että kun lapsi ei tule nähdyksi äitinsä toimesta, jää muodostumatta terve kehityskaari itsensä näkemiseen. Sanan nähdä voi korvata sanalla rakkaus halutessaan.
Sitten lapsi etsii sitä nähdyksi tulemista mistä tahansa ja sietää lähes mitä vaan kohtelua siltä, joka viimein näkee hänet. Onhan lapsi muutenkin opetettu siihen, ettei hänellä ole rajoja, tarpeita tai sanomista omaan elämäänsä.
Avaa hiukan yleisellä tasolla, mitä tarkoitat tuolla "lapsi ei tule nähdyksi äitinsä toimesta". (Suomeksi: äiti ei ole nähnyt lastaan). Mutta mitä tuo tarkoittaa?
Minulle on uusi termi "ratkaisukeskeinen suhde". Äitini on jo iäkäs ja hänellä on hermokipuja. Hän valittaa niistä minulle usein, mutta en osaa sanoa kuin "minkä minä niille voin" tai "varmaan pitäisi varata aika lääkärille". Olen ihmetellyt tuota, sillä puolison tai lasten sairastaessa olen ollut ihan erilainen.
Näköjään lapsuudesta tuokin tulee. Minulla oli ala-asteikäisenä hyvin usein pahoja päänsärkyjä. Muistan, miten oksetti ja tuntui, että pää halkeaa. Mitään särkylääkettä en saanut. Teini-ikäisenä minulla oli alavatsalla vasemmalla puolella niin pahoja kramppeja, että valuin hikeä niiden aikana ja kerran pyörryin. Sanoin niistä äidille, äiti tokaisi, että kaikilla meillä on välillä vatsa kipeä. Yritin sitten itse selvittää asian vanhasta, 60-luvulla julkaistusta lääkärikirjasta. Mysteeriksi jäi, mutta myöhemmin suolistosta löytyi leikkaamista tarvinnut häikkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä empatiaa tai ainakin sitä, että hän ei olisi haukkunut minua pataluhaksi sairastumisen takia. Sanotaanko näin, että empatiaa en häneltä edes toivo enää. Se voi toki olla minun syyni, että hän ei siihen kykene.
En siis kuormita lapsiani omilla ongelmillani kovin helposti. He ovat joutuneet jo kantamaan suurta kuormaa muutenkin, koska meille on tapahtunut varsin ikäviä asioita, paljon, lyhyessä ajassa. Kuolemaa ja sairautta. Koko perheen dynamiikka ja kuviot ovat aivan vinksallaan em. tapahtumien takia. Olen yrittänyt säästää lapsia ja pysyä lujana, koska jos minä en sitä tee, koko korttitalo romahtaa.
Terapian koen aivan välttämättömänä, että me selvitään tästä jotenkin.
Vierailija kirjoitti:
En viitsi lainata, koska lainaus ei toimi pitkissä kommenteissa.
Mitä tulee vanhuuteen, niin en ole ajatellut sitä, enkä laske lasteni varaan mitään. En vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle, koska kipuilen tässä hetkessä riittämättömyyttäni. Vanhuus on sitten mitä se on. Toistaiseksi minä olen kuitenkin se, joka antaa lapsille eväitä elämään, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikealta tuntuu ajatus siitä, että valittaisin lapsilleni vaivojani, missään kohdassa. En ole elämässäni saanut empatiaa osakseni, joten en jaksa uskoa, että sitä olisi minulle tarjolla jatkossakaan. Jos lapseni ei pysty antamaan empatiaa minulle, niin olisiko hänen käsiteltävä tätä kyvyttömyyttään terapiassa, otettava vastuuta siitä? Vai koskeeko tämä vain minua? Tosin lapseni ei ehkä ole tietoinen puutteistaan, koska en niitä hänen naamaansa hiero.
Tuli mieleen yksi tapahtuma kesältä. Olin koronassa ja olin luvannut lapselle, että
"En ole elämässäni saanut empatiaa osakseni-- " ja sitten tuo sairastunisesimerkki.
Nii-i.
Jos et itse pysty, edes *yritä*, niin tuollaista se tulee olemaan koko loppuikäsi.
Turha valitella tai uhriutua. Itsepähän olet soppasi keittänyt ja maustanut. Lapsesi voi opetella elämään toisin - omien lastensa kanssa. Sinun paksun nahkasi alle hän ei pääse kuiteskaan.
Aivan. Minun kokemuksiani ja tunteitani voidaan siis mitätöidä käyttämällä uhriutuminen-sanaa. Kukas nyt on empatiakyvytön?
Vierailija kirjoitti:
En viitsi lainata, koska lainaus ei toimi pitkissä kommenteissa.
Mitä tulee vanhuuteen, niin en ole ajatellut sitä, enkä laske lasteni varaan mitään. En vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle, koska kipuilen tässä hetkessä riittämättömyyttäni. Vanhuus on sitten mitä se on. Toistaiseksi minä olen kuitenkin se, joka antaa lapsille eväitä elämään, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikealta tuntuu ajatus siitä, että valittaisin lapsilleni vaivojani, missään kohdassa. En ole elämässäni saanut empatiaa osakseni, joten en jaksa uskoa, että sitä olisi minulle tarjolla jatkossakaan. Jos lapseni ei pysty antamaan empatiaa minulle, niin olisiko hänen käsiteltävä tätä kyvyttömyyttään terapiassa, otettava vastuuta siitä? Vai koskeeko tämä vain minua? Tosin lapseni ei ehkä ole tietoinen puutteistaan, koska en niitä hänen naamaansa hiero.
Tuli mieleen yksi tapahtuma kesältä. Olin koronassa ja olin luvannut lapselle, että
Lapsesi on vaan tunnetasolla torjuva, kuten itse olet. Ja yrittää olla ratkaisukeskeinen, kuten sinä olet hänet opettanut (hänhän kysyi että miksi! vihaisena ja petettynä, mutta kysyi!). Sinun tunteesi ja tarvitsevuutesi olivat liikaa, sinun olisi pitänyt tyytyä kertomaan lakonisesti ja ratkaisukeskeisesti miksi itket ja miten voitte palata takaisin tunnekylmään status quo'hon.
Kuinka monta vuosikymmentä olet valmentanut lastasi torjuvaksi ennen kuin sinusta alkoi tuntua pahalta, kun hän torjuu sinut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapanani on tarjota ratkaisuja. Jos lapsi vaikka kertoo,
Oletko kokeillut sitä että et tarjoaisi ratkaisujasi, vaan pelkästään kuuntelisit?
Jos olet sitä mieltä että se ei vain ole mahdollista koska olet vain niin ratkaisukeskeinen niin sitten se on sinulle tärkeämpää kuin suhde omaan lapseesi.
Jos tämä lapsi valittaisi rahan puutetta, ei hän itkisi sitä, että äiti avaa lompakkonsa, ottaa rahat esille ja ratkaisee sen ongelman. Päinvastoin. Hän saattaisi jopa suuttua, jos tämä äiti pelkästään kuuntelisi, vaikka hänellä olisi mahdollisuus ratkaista se ongelma.
Usein kyse on siitä, ettei vanhempi edes tiedä millaista vastausta se toinen odottaa, koska sitä ei koskaan tuoda selvästi esille.
Ihan hyvin voi aloittaa sanomalla suoraan, ettei halua ratkaisua, vaan kuuntelevan korvan. Mutta sekään ei käy, koska halutaan, että vanhempi lukee ajatuksia ja tilanteita. Vanhemmat eivät ole ajatustenlukijoita, vaikka moni sitä heiltä vaatii.
Minä väitän taas, että lapselle on tärkeämpää, että hänelle vastataan juuri määrätyllä tavalla, joka on tapa jota, vanhemmalle ei etukäteen kuitenkaan haluta selkeästi kertoa, kuin se, että on hyvä ja selkä suhde vanhempaan. Valitettavsti tuo tapa vaihtelee mielivaltaisesti, joten sitä ei voi opetella.
Olkaa selkeämpi puheissanne. Sanokaa, että haluatte anteeksipyynnön. Että haluatte tekoja tai, että haluatte jonkun kuuntelevan ilman ratkaisuja. Älkää odotatko muiden tietävän, mikä teidän tavoite ja halut ovat ja toimivan juuri oikealla tavalla, vain koska he ovat sukua teille.
Uskallan väittää, että minä en olekaan se ainoa empatiakyvytön. Jos lapseni ei hyväksy tunteitani tai tarvitsevuuttani edes silloin, kun sairastan, niin olen aika mahdottoman edessä, koska silloin minä en tule suhteessamme ikinä nähdyksi, eikä suhteemme voi parantua. Jos näytän tunteeni, se on väärin, jos en, niin sekin on väärin.
Ymmärräthän, millaista vanhuutta rakennat itsellesi?
Sitten kun olet vanha ja kipeä, lapsillasi ei ole mitään muuta käyttäytymismallia kuin ratkaisuehdotukset. Olet heidät siihen opettanut!
Jos toivot, että vanhana ja kipeänä lapsesi osaa muutakin kuin olla ratkaisukeskeinen suhteessa sinuun, niin sinun täytyy opettaa se lapsillesi itse.
Muuten olet riskissä saada vanhuuden, jossa kipusi kuitataan sanoilla "ota buranaa/laihduta ylipaino pois/no en mä voi sulle tässä syöpälääkkeeksi muuttua". Nehän ovat, noh, ratkaisuja. Kylmää ja sujuvaa ja loogista. Individualistista. Juuri sitä, millaiseksi olet lapsesi kasvattanut.
Mieti vanhuuttasi ratkaisukeskeisen lapsen kasvatettuasi, ja vanhuuttasi sellaisten jälkeläisten kanssa jotka osaavat sanoa sanat "voinko auttaa sinua jotenkin?".
Kumman kanssa vanhuus olisi hiukan mielekkäämpää?