Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Vierailija kirjoitti:

Perätään vanhemman hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Joo ja ei. Hän, joka kirjoitti, ettei voi hyväksyä, oli terveellä tavalla oikeassa.

Hyväksyn tilanteen, en hyväksy tapahtuneita enkä ota vanhempaa enää elämääni (tuskin haluaisikaan). 

Ei, vaan hyväksy se että tilanne on tuo, ei tarvitse hyväksyä huonoa kohtelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori vaan, mutta eivät ne lapset koe samaa tilannetta sitten omien lastensa kanssa. Se johtuu siitä, että keskustelua haluavat lapset ovat katkaisseet sukupolvien ketjun ja yrittävät siinä samalla saada myös oman äitinsä irti siitä. 

Näiden tytärten keskustelut omien lastensa kanssa menevät ihan eri tavalla. Ja niitä keskusteluja myös käydään eikä yritetä vaientaa lasta heti alkuun. 

Ko. taidoista olisi apua myös avioliitossa. 

Siinä kun keskittyy siihen ettei tee samoja virheitä kuin oma äiti, tulee tehneeksi pussillisen uusia, ihan omia virheitä! Näin minulle kävi

Tän välttämiseks on olemassa hyvä ohjenuora, vältä ääripäitä, jos sinun äiti teki ääripää ratkaisuja, vastaus siihen ei ole tehdä toisen ääripää ratkaisuja, sitä kutsutaan kultaiseksi kes

Voivoi😁 omia virheitään ei näe ennen kuon ne joku osoittaa. Itse olen onneksi saanut niin mahtavan lapsen ja otse onnekseni olen sellainen kuin olen

"Voivoi😁 omia virheitään ei näe ennen kuon ne joku osoittaa. Itse olen onneksi saanut niin mahtavan lapsen ja otse onnekseni olen sellainen kuin olen"

Ai...no hyvä että sinulla on käynyt säkä, koska introspektio kyky on kyllä ihan todellinen asia, mutta sanotaan vaikka näin että se on kyky joka ei siunaannu kaikille, hienoa että olet pärjännyt ilman, muiden palaute voi olla erittäin hyvä ja terve korvike!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perätään vanhemman hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Joo ja ei. Hän, joka kirjoitti, ettei voi hyväksyä, oli terveellä tavalla oikeassa.

Hyväksyn tilanteen, en hyväksy tapahtuneita enkä ota vanhempaa enää elämääni (tuskin haluaisikaan). 

Ei, vaan hyväksy se että tilanne on tuo, ei tarvitse hyväksyä huonoa kohtelua.

Niin eli hyväksyy sen, että vanhempi on mielummin ilman lasta kuin lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perätään vanhemman hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Joo ja ei. Hän, joka kirjoitti, ettei voi hyväksyä, oli terveellä tavalla oikeassa.

Hyväksyn tilanteen, en hyväksy tapahtuneita enkä ota vanhempaa enää elämääni (tuskin haluaisikaan). 

Ei, vaan hyväksy se että tilanne on tuo, ei tarvitse hyväksyä huonoa kohtelua.

Mä epäilen et sä tarkotat nyt jotain niin ilmiselvää et me luetaan siihen enemmän kun siinä oikeasti on.

AP:lle oma tarinani, jos se antaisi vaikka vertaistukea.



Minun lapsuudessani oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, vanhempien välistä väkivaltaa ja meihin lapsiin kohdistunutta väkivaltaa. Isäni oli monella tavalla tunnekylmä ja ilkeä, äitini uhriutuva kannateltava jonka tunteet olivat aina kaiken keskiössä. Jäin myös monella tavalla yksin tosi isojen asioiden kanssa, oireilin ja halusin päättää elämäni nuorena. Jotenkin selvisin hengissä aikuisuuteen, mutta sitten iskivät traumaoireet kaikesta koetusta.



Olin vanhempieni kanssa tekemisissä (harvoin, koska otin myös satoja kilometrejä fyysistä välimatkaa), mutta he eivät tienneet mitään elämästäni kun eivät olleet siitä kovin kiinnostuneita. Pääosassa olivat edelleenkin he ja heidän asiansa.

Jossain vaiheessa omaa terapiaprosessiani huomasin, että yhteydenpito vanhempiini kuormittaa enemmän kuin antaa. Olin usein aivan rikki jo puhelinkeskustelustakin, kun samat käytösmallit vanhempien osalta toistuivat kuin lapsuudessani. 

Päätin katkaista välit.

Vanhempani eivät tätä ymmärtäneet ja koitin selittää mistä välien katkaiseminen johtui. Sanoin, että välit ovat hyvinkin korjattavissa, mutta se vaatii heiltä vastuunottoa heidän teoistaan ja anteeksipyyntöä. Sain päälleni paskamyrskyn ja uhriutumista miten he "ovat parhaansa tehneet". Yhtään anteeksipyyntöä en ole kuullut, vaikka olen kuinka rakentavasti koittanut asioista keskustella. 

Minulla ei ole siis ole ollut mikään tarve keskustella, mutta olen pitänyt sitä ehtona välien palauttamiselle. Sillä vanhaan dynamiikkaan en suostu palaamaan.

On toki vaikea olla syyttelemättä, kun puhuu vanhemman lapseen kohdistamasta väkivallasta. (Ja nyt ei puhuta ns. kurituksesta, vaan ihan vanhemman tunteiden hallinnan pettämisen takia syntyneestä väkivallasta ja henkisestä väkivallasta.) 



Täällä puhutaan kuinka vanhemman kanssa keskustelua haluavat ovat jääneet vanhempaan kiinni ja miten pitäisi aikuistua. Minusta aikuisuuteen kuuluu vastuunotto teoistaan. Eivätkä nämä uhriutuvat vanhemmat siihen tunnu kykenevän. Miksi heidän lastensa täytyisi sitten vain niellä kaikki ja elää kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ei kai kukaan täällä vaatisi jotain ihmistä unohtamaan vaikkapa puolisonsa tai ystävänsä väkivaltaisuuden ja olemaan "kaivelematta menneitä"? Miksi vanhemmuus on jotenkin niin suojattua, että heille pitää antaa kaikki automaattisesti anteeksi ja unohtaa? 



Minä päätin oman hyvinvointini takia jättää yhteydenpidon vanhempiini. Elän hyvää elämää, hoidan traumaoireitani terapiassa ja turvallisten ihmissuhteiden avulla ja olen hyvinkin irrottautunut vanhemmistani.

Suosittelen tätä lämpimästi muillekin, jos taustalla on samankaltaisia kokemuksia. Keskustella voi yrittää, mutta tunnetyötä ei toisen puolesta voi tehdä. Vanhemmilla on vastuu omasta käytöksestään ja sen korjaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

AP:lle oma tarinani, jos se antaisi vaikka vertaistukea.



Minun lapsuudessani oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, vanhempien välistä väkivaltaa ja meihin lapsiin kohdistunutta väkivaltaa. Isäni oli monella tavalla tunnekylmä ja ilkeä, äitini uhriutuva kannateltava jonka tunteet olivat aina kaiken keskiössä. Jäin myös monella tavalla yksin tosi isojen asioiden kanssa, oireilin ja halusin päättää elämäni nuorena. Jotenkin selvisin hengissä aikuisuuteen, mutta sitten iskivät traumaoireet kaikesta koetusta.



Olin vanhempieni kanssa tekemisissä (harvoin, koska otin myös satoja kilometrejä fyysistä välimatkaa), mutta he eivät tienneet mitään elämästäni kun eivät olleet siitä kovin kiinnostuneita. Pääosassa olivat edelleenkin he ja heidän asiansa.

Jossain vaiheessa omaa terapiaprosessiani huomasin, että yhteydenpito vanhempiini kuormittaa enemmän kuin antaa. Olin usein aivan rikki jo puhelinkeskustelustakin, kun s

Olipa hieno teksti, kiitos. <3

Samaistuin suurimman osan ajasta ja komppaan ihan täysin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen, voin sen tunnustaa, hieman kateellinen lapselleni siitä, että hän saa tuoda muiden puutteet ja tunteensa esille ja ne otetaan vastaan ja niihin reagoidaan. Itselläni ei tällaista mahdollisuutta ollut

 

Ei ole lapsesi vika ettei sinulla ole ollut sellaista mahdollisuutta. Nyt sinulla onkin mahdollisuus ympäröidä itsesi ihmisillä jotka ottavat tunteesi huomioon, miksi et tekisi niin? Vai oletko jotenkin sitä mieltä ettei vaan sinun ikäluokalta onnistu ja siksi olet iäksi tästä nyt jäänyt paitsi?

Jos haet lapseltasi sitä että sinulla olisi oikeus tuoda hänen puutteensa esille, niin jos nyt ihan rehellisesti sanon kuulostaa kyllä siltä että olet aika paljon tuonut niitä puutteita esille. Saatan tietysti olla väärässä, mutta sellainen vaikutelma kirjoituksistasi tulee.

En erityisemmin tuo esille hänen puutteitaan, mutta annan joskus toisen näkökulman, jos katson sen tarpeelliseksi. Mielestäni on hyödyllistä opetella katsomaan asioita myös muiden näkökulmasta. Se on opettelussa minulla, mutta myös lapsella.

Ei tietenkään ole lapseni vika, että olen itse jäänyt paljosta paitsi. Se kuitenkin selittää sitä, miksi mun on vaikea suhtautua lapsen tunteidenpurkauksiin. En tiedä, mitä teen niillä tunteilla ja miten pitäisi reagoida, koska itselläni ei ole kokemusta sellaisesta. Usein menee metsään, sanon jotain joka on lapsen mielestä väärin tai riittämätöntä. Näistä ollaan puhuttu perheterapiassa. Sivumennen sanoen terapeutti on lapsen mielestä mistään mitään ymmärtämätön, eikä hän haluaisi käydä siellä.

Voin jossain määrin vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä ympärilläni on ja olen huomannut, että ehkä, mutta vain ehkä voin pikkuhiljaa tuoda esille omia tunteitani ja tarpeitani, ilman, että pelkään tulevani hylätyksi siksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen, voin sen tunnustaa, hieman kateellinen lapselleni siitä, että hän saa tuoda muiden puutteet ja tunteensa esille ja ne otetaan vastaan ja niihin reagoidaan. Itselläni ei tällaista mahdollisuutta ollut

 

Ei ole lapsesi vika ettei sinulla ole ollut sellaista mahdollisuutta. Nyt sinulla onkin mahdollisuus ympäröidä itsesi ihmisillä jotka ottavat tunteesi huomioon, miksi et tekisi niin? Vai oletko jotenkin sitä mieltä ettei vaan sinun ikäluokalta onnistu ja siksi olet iäksi tästä nyt jäänyt paitsi?

Jos haet lapseltasi sitä että sinulla olisi oikeus tuoda hänen puutteensa esille, niin jos nyt ihan rehellisesti sanon kuulostaa kyllä siltä että olet aika paljon tuonut niitä puutteita esille. Saatan tietysti olla väärässä, mutta sellainen vaikutelma kirjoituksistasi tulee.

En erityisemmin tuo esille hänen puutteitaan, mutta annan joskus toisen näkökulman, jos katson sen tarpeelliseksi. Mielestäni on hyödyllistä opetella katsomaan asioita myös muiden näkökulmasta. Se on opettelussa minulla, mutta myös lapsella.

Ei tietenkään ole lapseni vika, että olen itse jäänyt paljosta paitsi. Se kuitenkin selittää sitä, miksi mun on vaikea suhtautua lapsen tunteidenpurkauksiin. En tiedä, mitä teen niillä tunteilla ja miten pitäisi reagoida, koska itselläni ei ole kokemusta sellaisesta. Usein menee metsään, sanon jotain joka on lapsen mielestä väärin tai riittämätöntä. Näistä ollaan puhuttu perheterapiassa. Sivumennen sanoen terapeutti on lapsen mielestä mistään mitään ymmärtämätön, eikä hän haluaisi käydä siellä.

Voin jossain määrin vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä ympärilläni on ja olen huomannut, että ehkä, mutta vain ehkä voin pikkuhiljaa tuoda esille omia tunteitani ja tarpeitani, ilman, että pelkään tulevani hylätyksi siksi.

Pari kommenttia tähän. 

Hienoa, että olet jonkinlaisessa terapiassa ja otat haltuun elämääsi <3

Yritä muistaa sekin, että vaikka lasta pitää opettaa huomioimaan toisten näkökulmia, on myös hetkiä, jolloin pitää keskittyä vain toiseen. Ne on niitä hetkiä, joissa kokee tulevansa kohdatuksi ja ymmärretyksi. Sitten taas jonain toisena hetkenä voidaan puhua asioista ilman tunnetta ja silloin pohtia kaikkia näkökulmia. 

Veikkaan, että tässä on se ydin: lapsen kritiikki laukaisee vanhemman oman hylätyksitulemisen pelon. On uskomus, ihan syystä aikanaan syntynyt, että ei kelpaa, ellei ole täydellinen. Ja sitten tietysti ei ole täydellinen, kun tärkeä ihminen kertoo, ettei kaikki mennyt putkeen. Sitten sitä toimitaan pelkoreaktiolla eikä järjellä. Järki voisi sanoa, että itse olet tuossa jamassa siksi, että vanhempasi odottivat sinun olevan hiljaa ja toimivan kuten haluavat. Nyt sitten lapsi yrittää saada ääntään kuuluville = itseään näkyväksi ja kierre jatkuu, jos pelkoreaktion takia mennään sellaisiin puolustusasemiin, että lapselle syntyy kokemus siitä, että hänet hyväksytään vain kun hän on hiljaa ja käyttäytyy toivotulla tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perätään vanhemman hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Joo ja ei. Hän, joka kirjoitti, ettei voi hyväksyä, oli terveellä tavalla oikeassa.

Hyväksyn tilanteen, en hyväksy tapahtuneita enkä ota vanhempaa enää elämääni (tuskin haluaisikaan). 

Ei, vaan hyväksy se että tilanne on tuo, ei tarvitse hyväksyä huonoa kohtelua.

Niin eli hyväksyy sen, että vanhempi on mielummin ilman lasta kuin lapsen kanssa.

Jos se on mielestäsi se the asia

Vierailija kirjoitti:

"Voivoi😁 omia virheitään ei näe ennen kuon ne joku osoittaa. Itse olen onneksi saanut niin mahtavan lapsen ja otse onnekseni olen sellainen kuin olen"

Ai...no hyvä että sinulla on käynyt säkä, koska introspektio kyky on kyllä ihan todellinen asia, mutta sanotaan vaikka näin että se on kyky joka ei siunaannu kaikille, hienoa että olet pärjännyt ilman, muiden palaute voi olla erittäin hyvä ja terve korvike!

Nimen omaan. Et tiedä tehneesi virheitä lastesi kanssa ennen kuin he ne sinulle kertovat. Se että välttelee jotain, ei tarkoita ettet olisi silti tehnyt jotain väärin ja huonosti. Konsti on siinä ottaako vastaan palautteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Voivoi😁 omia virheitään ei näe ennen kuon ne joku osoittaa. Itse olen onneksi saanut niin mahtavan lapsen ja otse onnekseni olen sellainen kuin olen"

Ai...no hyvä että sinulla on käynyt säkä, koska introspektio kyky on kyllä ihan todellinen asia, mutta sanotaan vaikka näin että se on kyky joka ei siunaannu kaikille, hienoa että olet pärjännyt ilman, muiden palaute voi olla erittäin hyvä ja terve korvike!

Nimen omaan. Et tiedä tehneesi virheitä lastesi kanssa ennen kuin he ne sinulle kertovat. Se että välttelee jotain, ei tarkoita ettet olisi silti tehnyt jotain väärin ja huonosti. Konsti on siinä ottaako vastaan palautteen.

Suurin osa kirjoittajista ei kirjoita virheistä vaan Virheistä. Niitä ei tehdä tuosta vaan huomaamatta tai ainakaan ne eivät ole asioita, jotka voisi jättää huomaamatta. Ehkä jonkun laiminlyönnin voi jättää tajuamatta, mutta kyllä sekin pitäisi itse tajuta ilman, että kukaan joutuu kertomaan. 

Vierailija kirjoitti:

AP:lle oma tarinani, jos se antaisi vaikka vertaistukea.



Minun lapsuudessani oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, vanhempien välistä väkivaltaa ja meihin lapsiin kohdistunutta väkivaltaa. Isäni oli monella tavalla tunnekylmä ja ilkeä, äitini uhriutuva kannateltava jonka tunteet olivat aina kaiken keskiössä. Jäin myös monella tavalla yksin tosi isojen asioiden kanssa, oireilin ja halusin päättää elämäni nuorena. Jotenkin selvisin hengissä aikuisuuteen, mutta sitten iskivät traumaoireet kaikesta koetusta.



Olin vanhempieni kanssa tekemisissä (harvoin, koska otin myös satoja kilometrejä fyysistä välimatkaa), mutta he eivät tienneet mitään elämästäni kun eivät olleet siitä kovin kiinnostuneita. Pääosassa olivat edelleenkin he ja heidän asiansa.

Jossain vaiheessa omaa terapiaprosessiani huomasin, että yhteydenpito vanhempiini kuormittaa enemmän kuin antaa. Olin usein aivan rikki jo puhelinkeskustelustakin, kun s

Nähdäkseni olet tehnyt juuri oikein. Minä olen myös ottanut etäisyyteni. Ymmärrän silti hyvin etteivät vanhempani osanneet eivätkä edelleenkään osaa, en anna sen vaikuttaa itseeni enää vaan olen tehnyt oman elämäni. Nämä eivät poissulje toisiaan. Voi ymmärtää ja antaa olla, ja silti pitää oman minänsä. Pakko ei ole kantaa lapsuuden taakkaa, on parasta vain päästää irti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen, voin sen tunnustaa, hieman kateellinen lapselleni siitä, että hän saa tuoda muiden puutteet ja tunteensa esille ja ne otetaan vastaan ja niihin reagoidaan. Itselläni ei tällaista mahdollisuutta ollut

 

Ei ole lapsesi vika ettei sinulla ole ollut sellaista mahdollisuutta. Nyt sinulla onkin mahdollisuus ympäröidä itsesi ihmisillä jotka ottavat tunteesi huomioon, miksi et tekisi niin? Vai oletko jotenkin sitä mieltä ettei vaan sinun ikäluokalta onnistu ja siksi olet iäksi tästä nyt jäänyt paitsi?

Jos haet lapseltasi sitä että sinulla olisi oikeus tuoda hänen puutteensa esille, niin jos nyt ihan rehellisesti sanon kuulostaa kyllä siltä että olet aika paljon tuonut niitä puutteita esille. Saatan tietysti olla väärässä, mutta sellainen vaikutelma kirjoituksistasi tulee.

 

 Eli lapsi on alaikäinen ja hänet pakotetaan terapiaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Voivoi😁 omia virheitään ei näe ennen kuon ne joku osoittaa. Itse olen onneksi saanut niin mahtavan lapsen ja otse onnekseni olen sellainen kuin olen"

Ai...no hyvä että sinulla on käynyt säkä, koska introspektio kyky on kyllä ihan todellinen asia, mutta sanotaan vaikka näin että se on kyky joka ei siunaannu kaikille, hienoa että olet pärjännyt ilman, muiden palaute voi olla erittäin hyvä ja terve korvike!

Nimen omaan. Et tiedä tehneesi virheitä lastesi kanssa ennen kuin he ne sinulle kertovat. Se että välttelee jotain, ei tarkoita ettet olisi silti tehnyt jotain väärin ja huonosti. Konsti on siinä ottaako vastaan palautteen.

Suurin osa kirjoittajista ei kirjoita virheistä vaan Virheistä. Niitä ei tehdä tuosta vaan huomaamatta tai ainakaan ne eivät ole asioita, jotka voisi jättää huomaamat

Kunnes et itse tajua omia virheitäsi niin se vain menee..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perätään vanhemman hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Joo ja ei. Hän, joka kirjoitti, ettei voi hyväksyä, oli terveellä tavalla oikeassa.

Hyväksyn tilanteen, en hyväksy tapahtuneita enkä ota vanhempaa enää elämääni (tuskin haluaisikaan). 

Ei, vaan hyväksy se että tilanne on tuo, ei tarvitse hyväksyä huonoa kohtelua.

Niin eli hyväksyy sen, että vanhempi on mielummin ilman lasta kuin lapsen kanssa.

Jos se on mielestäsi se the asia

Mikä muu se voi tuossa olla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Voivoi😁 omia virheitään ei näe ennen kuon ne joku osoittaa. Itse olen onneksi saanut niin mahtavan lapsen ja otse onnekseni olen sellainen kuin olen"

Ai...no hyvä että sinulla on käynyt säkä, koska introspektio kyky on kyllä ihan todellinen asia, mutta sanotaan vaikka näin että se on kyky joka ei siunaannu kaikille, hienoa että olet pärjännyt ilman, muiden palaute voi olla erittäin hyvä ja terve korvike!

Nimen omaan. Et tiedä tehneesi virheitä lastesi kanssa ennen kuin he ne sinulle kertovat. Se että välttelee jotain, ei tarkoita ettet olisi silti tehnyt jotain väärin ja huonosti. Konsti on siinä ottaako vastaan palautteen.

Suurin osa kirjoittajista ei kirjoita virheistä vaan Virheistä. Niitä ei tehdä tuosta vaan huomaamatta tai ainakaan ne

Kunnes et itse tajua omia virheitäsi niin se vain menee..

Kyllä mulla on ihan selkeä ymmärrys siitä huolehdinko huostassani olevista vai en. Annanko ruokaa, vienkö lääkäriin, olenko väkivaltainen tai tee paskatemppuja, puhunko vähättelevästi tms. ja ennen kaikkea OLENKO KIINNOSTUNUT ja VÄLITÄNKÖ heidän hyvinvoinnistaan.

Minulla on myös selkeä käsitys siitä, etten "tee parastani", koska paljon voisi petrata ollakseen parempi. Tiedän kuitenkin, että tämäkin riittää pitämään toisen hyvinvoivana, koska tiedän mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Antamalla olla koska ei se siitä miksikään muutu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen, voin sen tunnustaa, hieman kateellinen lapselleni siitä, että hän saa tuoda muiden puutteet ja tunteensa esille ja ne otetaan vastaan ja niihin reagoidaan. Itselläni ei tällaista mahdollisuutta ollut

 

Ei ole lapsesi vika ettei sinulla ole ollut sellaista mahdollisuutta. Nyt sinulla onkin mahdollisuus ympäröidä itsesi ihmisillä jotka ottavat tunteesi huomioon, miksi et tekisi niin? Vai oletko jotenkin sitä mieltä ettei vaan sinun ikäluokalta onnistu ja siksi olet iäksi tästä nyt jäänyt paitsi?

Jos haet lapseltasi sitä että sinulla olisi oikeus tuoda hänen puutteensa esille, niin jos nyt ihan rehellisesti sanon kuulostaa kyllä siltä että olet aika paljon tuonut niitä puutteita esille. Saatan tietysti olla väärässä, mutta sellainen

Hän on täysi-ikäinen. Terapia alkoi hänen ollessaan vielä alaikäinen. Vapaaehtoisesti hän sinne tulee, en voisi pakottaakaan, mutta mielialat terapian suhteen vaihtelee hänellä riippuen kulloinkin käsiteltävistä asioista. Hänellä on vakavia mt-ongelmia, joten niiden hoitamatta jättäminen ei tule kysymykseen ja koska saman katon alla yritämme asua, niin terapia on ihan välttämätöntä.