Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Vierailija kirjoitti:

En viitsi lainata, koska lainaus ei toimi pitkissä kommenteissa.

Mitä tulee vanhuuteen, niin en ole ajatellut sitä, enkä laske lasteni varaan mitään. En vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle, koska kipuilen tässä hetkessä riittämättömyyttäni. Vanhuus on sitten mitä se on. Toistaiseksi minä olen kuitenkin se, joka antaa lapsille eväitä elämään, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikealta tuntuu ajatus siitä, että valittaisin lapsilleni vaivojani, missään kohdassa. En ole elämässäni saanut empatiaa osakseni, joten en jaksa uskoa, että sitä olisi minulle tarjolla jatkossakaan. Jos lapseni ei pysty antamaan empatiaa minulle, niin olisiko hänen  käsiteltävä tätä kyvyttömyyttään terapiassa, otettava vastuuta siitä? Vai koskeeko tämä vain minua? Tosin lapseni ei ehkä ole tietoinen puutteistaan, koska en niitä hänen naamaansa hiero. 

Tuli mieleen yksi tapahtuma kesältä. Olin koronassa ja olin luvannut lapselle, että

Koet tarpeidesi tulleen ohitetuksi...

Kuulehan... Jos aikuinen lapsesi kertoo omasta sairastelustaan, et kysy häneltä mitä hän tarvitsisi. Sen sijaan "ratkaiset". Et lohduta, et ymmärrä.

Eräänä kesänä kesätapahtuma peruuntuu, koska olet kipeänä. Et "ratkaissut" tilannetta parhain päin. Jos lapsellakaan ei ollut ideoita tilanteen "ratkaisemiseksi" niin siinähän olette olleet, kaksi epätoivoista. Ette saaneet asiaa "ratkaistua" eikä kumpikaan osaa empatiaa. Mahtoi olla kurjaa. 

Tuota se tulee olemaan jatkossakin, jos Sinä et ryhdistäydy. Lapsesi voi opetella empatiaa omien lastensa kanssa. Sinulla ei ole ketään muuta kuin hänet. Niin se vaan menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En viitsi lainata, koska lainaus ei toimi pitkissä kommenteissa.

Mitä tulee vanhuuteen, niin en ole ajatellut sitä, enkä laske lasteni varaan mitään. En vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle, koska kipuilen tässä hetkessä riittämättömyyttäni. Vanhuus on sitten mitä se on. Toistaiseksi minä olen kuitenkin se, joka antaa lapsille eväitä elämään, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikealta tuntuu ajatus siitä, että valittaisin lapsilleni vaivojani, missään kohdassa. En ole elämässäni saanut empatiaa osakseni, joten en jaksa uskoa, että sitä olisi minulle tarjolla jatkossakaan. Jos lapseni ei pysty antamaan empatiaa minulle, niin olisiko hänen  käsiteltävä tätä kyvyttömyyttään terapiassa, otettava vastuuta siitä? Vai koskeeko tämä vain minua? Tosin lapseni ei ehkä ole tietoinen puutteistaan, koska en niitä hänen naamaansa hiero. 

Tuli mieleen yksi tapahtuma kesäl

MIten katsot olevasi oikeutettu haukkumaan jotain kommentoijaa tunnekylmäksi ja empatiakyvyttömäksi äidiksi, tuntematta henkilöä?

Voihan olla, että tuon äidin lapsi on perinyt kylmän luonteen isänsä puolelta. Noh, narsismiin taipuvaisen luonteen.

Ihmisten pitäisi olla täynnä itkua, iloa, naurua, syviä tunteita tämän mukaan. Elämän pettymyksiä ei pidä kestääkään vaan saada niistä hirveät tunnekuohut je elämä ikuisesti pilalla jos sairastuu tai tulee joku ylipääsemätön este testteriin, häihin, päättäjäisiin, työpaikan pikkujouluun jne.

Lapsetkin opetetasn samaan hysteriaan, koskaan ei saa olla pettymyksiä.

Oken tunnekylmä hämäläinen, en varmaan jaksaisi lähipiireissä näitä "tunteilla eläjiä."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan. Minun kokemuksiani ja tunteitani voidaan siis mitätöidä käyttämällä uhriutuminen-sanaa. Kukas nyt on empatiakyvytön? 

Lapsesi vain ammentaa siitä, mitä olet hänelle vuosikymmenien ajan ihmissuhteestanne opettanut. 

Vanhemman ja lapsen suhde on sillä tavalla jännittävän epäsuhtainen. Saat takaisin kaiken minkä olet antanut, täysin mitoin, kukkupäin. Jos siellä ei ole armoa tai empatiaa ollut seassa, niin kannattaa odottaa vanhuutta puntti uutisten 😅

Jälleen kerran: missä ne isät on? Eikö sillä ole merkitystä, minkä esimerkin (ja perimän) isä on antanut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan. Minun kokemuksiani ja tunteitani voidaan siis mitätöidä käyttämällä uhriutuminen-sanaa. Kukas nyt on empatiakyvytön? 

Lapsesi vain ammentaa siitä, mitä olet hänelle vuosikymmenien ajan ihmissuhteestanne opettanut. 

Vanhemman ja lapsen suhde on sillä tavalla jännittävän epäsuhtainen. Saat takaisin kaiken minkä olet antanut, täysin mitoin, kukkupäin. Jos siellä ei ole armoa tai empatiaa ollut seassa, niin kannattaa odottaa vanhuutta puntti uutisten 😅

En ole armoton piiskaaja, tai kovaluontoinen noin yleensä ottaen. Empatia on silti minulle asia, jota joudun opettelemaan, koska se ei ole luontaista minulle. Kysymys ei ole siitä, että en olisi hoivannut ja hoitanut lapsiani, lohduttanut tarvittaessa tai ollut tukena ja läsnä, vaan siitä että nyt lapsi kokee sen riittämättömäksi jostain syystä. Yritän muuttua, mutta se ei totisesti ole helppoa, koska olen joutunut rakentamaan oman elämäni ratkaisukeskeiseksi, jotta selviydyn. Ja ei, se ei ole lapseni vika, mutta selittää silti käytöstäni. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi olla täynnä itkua, iloa, naurua, syviä tunteita tämän mukaan. Elämän pettymyksiä ei pidä kestääkään vaan saada niistä hirveät tunnekuohut je elämä ikuisesti pilalla jos sairastuu tai tulee joku ylipääsemätön este testteriin, häihin, päättäjäisiin, työpaikan pikkujouluun jne.

Lapsetkin opetetasn samaan hysteriaan, koskaan ei saa olla pettymyksiä.

Oken tunnekylmä hämäläinen, en varmaan jaksaisi lähipiireissä näitä "tunteilla eläjiä."

Ratkaisukeskeisyydellä leikataan pois ilot ja naurut, muttei neuvottomuuden tuomia tunteita. Eivätkä neuvottomat kykene kannattelemaan toisiaan, koska neuvottomuuteen reagoidaan vihaamalla eikä empatialla, kuten tuo yksi äiti esimerkeillään osoitti. 

Kumpi sitten parempi, empatia vuoristoratoineen vai ratkaisukeskeisyys yksinäisyyksineen, jokainen saa päättää itse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan. Minun kokemuksiani ja tunteitani voidaan siis mitätöidä käyttämällä uhriutuminen-sanaa. Kukas nyt on empatiakyvytön? 

Lapsesi vain ammentaa siitä, mitä olet hänelle vuosikymmenien ajan ihmissuhteestanne opettanut. 

Vanhemman ja lapsen suhde on sillä tavalla jännittävän epäsuhtainen. Saat takaisin kaiken minkä olet antanut, täysin mitoin, kukkupäin. Jos siellä ei ole armoa tai empatiaa ollut seassa, niin kannattaa odottaa vanhuutta puntti uutisten 😅

Jälleen kerran: missä ne isät on? Eikö sillä ole merkitystä, minkä esimerkin (ja perimän) isä on antanut?

Isällä on oma henkilökohtainen suhde lapseen. Lapsi ei ole kummankaan teidän jatke. Mutta isällä ja lapsella voi olla omat juttunsa, tapansa tulla toimeen, ilonsa ja ongelmansa.

Kolmen keski-iän kriisiä käyvän lapsen äitinä: äidin syyttely ei ikävä kyllä muuta sitä, minkä on todennut omassa keski-ikäisyydessään. Eli elämän suuret valinnat tehty, mitään ihmeellistä ei tapahtunut, vanhemmatkin ovat itse asiassa saaneet aikaan yhtä paljon, ehkä enemmän kuin minä, ovat ehkä varakkaampia, jne. Vaikea katsoa peiliin, siispä syytän vanhempia. 

Kannattaa odottaa, että keski-iän kriisi helpottaa. Sittten on helpompi keskustella realistisesti eli nähden omakin osuutensa kohtaloonsa. Pystyy analyysiin ja rakentavaan suhtautumiseen ajatellen omaa ja vanhempien vanhenemista. 

Turha ärhennellä äiskälle ja iskälle! Rakkaudellisuus, ajattele sitä, kun suututtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan. Minun kokemuksiani ja tunteitani voidaan siis mitätöidä käyttämällä uhriutuminen-sanaa. Kukas nyt on empatiakyvytön? 

Lapsesi vain ammentaa siitä, mitä olet hänelle vuosikymmenien ajan ihmissuhteestanne opettanut. 

Vanhemman ja lapsen suhde on sillä tavalla jännittävän epäsuhtainen. Saat takaisin kaiken minkä olet antanut, täysin mitoin, kukkupäin. Jos siellä ei ole armoa tai empatiaa ollut seassa, niin kannattaa odottaa vanhuutta puntti uutisten 😅

En ole armoton piiskaaja, tai kovaluontoinen noin yleensä ottaen. Empatia on silti minulle asia, jota joudun opettelemaan, koska se ei ole luontaista minulle. Kysymys ei ole siitä, että en olisi hoivannut ja hoitanut lapsiani, lohduttanut tarvittaessa tai ollut tukena ja läsnä, vaan siitä että nyt lapsi kokee sen riittämättömäk

Usein se ratkaisukeskeisyys toimii empatiana parhaiten. Jos kyse on käytännön vastoinkäymisestä, on mielestäni suurempaa empatiaa kysyä, voiko jotenkin auttaa - ja sitten todella auttaa- kuin istua siihen vierelle itkijänaisena ulisemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi olla täynnä itkua, iloa, naurua, syviä tunteita tämän mukaan. Elämän pettymyksiä ei pidä kestääkään vaan saada niistä hirveät tunnekuohut je elämä ikuisesti pilalla jos sairastuu tai tulee joku ylipääsemätön este testteriin, häihin, päättäjäisiin, työpaikan pikkujouluun jne.

Lapsetkin opetetasn samaan hysteriaan, koskaan ei saa olla pettymyksiä.

Oken tunnekylmä hämäläinen, en varmaan jaksaisi lähipiireissä näitä "tunteilla eläjiä."

Ratkaisukeskeisyydellä leikataan pois ilot ja naurut, muttei neuvottomuuden tuomia tunteita. Eivätkä neuvottomat kykene kannattelemaan toisiaan, koska neuvottomuuteen reagoidaan vihaamalla eikä empatialla, kuten tuo yksi äiti esimerkeillään osoitti. 

Kumpi sitten parempi, empatia vuoristoratoineen vai ratkaisukeskeisyys yksinäisyyksineen, jokainen saa päättää itse. 

Elämä on monimutkaista kun sen siksi tekee. Liikaa aikaa ajatella. Ymmärrän miksi ihmiset ovat niin ongelmaisia, tarvitsevat terapiaa ja mt-lääkkeitä kun tavalliset pienetkin  elämän vaikeudet ja pettymykset ovat ylivoimaisia. Oketus heillä on vaan pelkkä ilo  ja onni koko ajan. 

Vierailija kirjoitti:

Ei onnistu. Yritin itsekin muutamia kertoja, mutta kun äiti muistaa asiat ihan eri tavalla. Hänelle edullisella tavalla. Ja sitten saa kuulla vaan sen, että öiti yritti parhaansa. No, se on varmaan totta, suurin osa epäonnistuneistakin vanhemmista on yrittänyt parhaansa.

Ja niin kuin joku tuolla sanoikin, että ei se lapsuus olisi ollut kurja, jos se vanhempi pystyisi jälkikäteen reflektoimaan omia virheitään.

Ällöttää kun lukee netistä, että aina kannattaa keskustella. Joopa joo.

No nykyään on kyllä helvetisti vanhempia, jotka eivät "yritä parastaan", vaan menevät kasvatuksessa siitä missä aita on matalin. Enkä puhu mistään päihdevanhemmista. Tai sitten tulkitaan se "yrittää parastaan" joksikin lahjomis- ja suorittamiskilpailuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kolmen keski-iän kriisiä käyvän lapsen äitinä: äidin syyttely ei ikävä kyllä muuta sitä, minkä on todennut omassa keski-ikäisyydessään. Eli elämän suuret valinnat tehty, mitään ihmeellistä ei tapahtunut, vanhemmatkin ovat itse asiassa saaneet aikaan yhtä paljon, ehkä enemmän kuin minä, ovat ehkä varakkaampia, jne. Vaikea katsoa peiliin, siispä syytän vanhempia. 

Kannattaa odottaa, että keski-iän kriisi helpottaa. Sittten on helpompi keskustella realistisesti eli nähden omakin osuutensa kohtaloonsa. Pystyy analyysiin ja rakentavaan suhtautumiseen ajatellen omaa ja vanhempien vanhenemista. 

Turha ärhennellä äiskälle ja iskälle! Rakkaudellisuus, ajattele sitä, kun suututtaa.

 

 

Vaihdevuodet ovat vaikeita koska he näyttävät olevan suurin kirjoittajaryhmä. Ennen mielialat katsottiin siihen ikään kuuluviksi, nyt ne sitten onkin niiden vanhojen vanhempien syytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan. Minun kokemuksiani ja tunteitani voidaan siis mitätöidä käyttämällä uhriutuminen-sanaa. Kukas nyt on empatiakyvytön? 

Lapsesi vain ammentaa siitä, mitä olet hänelle vuosikymmenien ajan ihmissuhteestanne opettanut. 

Vanhemman ja lapsen suhde on sillä tavalla jännittävän epäsuhtainen. Saat takaisin kaiken minkä olet antanut, täysin mitoin, kukkupäin. Jos siellä ei ole armoa tai empatiaa ollut seassa, niin kannattaa odottaa vanhuutta puntti uutisten 😅

Jälleen kerran: missä ne isät on? Eikö sillä ole merkitystä, minkä esimerkin (ja perimän) isä on antanut?

Isällä on oma henkilökohtainen suhde lapseen. Lapsi ei ole kummankaan teidän jatke. Mutta isällä ja lapsella voi olla omat juttunsa, tapansa t

Ja lapsella voi olla isän puolelta tullut itsekeskeinen ja empatiakyvytön luonne. Miten äidin se luonne ja lapselle siitä viimeistään aikuisena koituvat ongelmat olisi pitänyt pystyä muuttamaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan. Minun kokemuksiani ja tunteitani voidaan siis mitätöidä käyttämällä uhriutuminen-sanaa. Kukas nyt on empatiakyvytön? 

Lapsesi vain ammentaa siitä, mitä olet hänelle vuosikymmenien ajan ihmissuhteestanne opettanut. 

Vanhemman ja lapsen suhde on sillä tavalla jännittävän epäsuhtainen. Saat takaisin kaiken minkä olet antanut, täysin mitoin, kukkupäin. Jos siellä ei ole armoa tai empatiaa ollut seassa, niin kannattaa odottaa vanhuutta puntti uutisten 😅

En ole armoton piiskaaja, tai kovaluontoinen noin yleensä ottaen. Empatia on silti minulle asia, jota joudun opettelemaan, koska se ei ole luontaista minulle. Kysymys ei ole siitä, että en olisi hoivannut ja hoitanut lapsiani, lohduttanut tarvittaessa tai ollut tukena ja läsnä, vaan

Viittaan ratkaisukeskeisyyteen asenteena, jossa äiti nimenomaan jättää kysymättä "miten voin auttaa" ja reagoi vaikkapa lapsen migreeniin sanomalla "syö jotain". Se on sitä empatiapuutetta, kohtaamattomuutta, joka sairastuttaa. Empaatikko nimenomaan kysyy miten toinen voi, miten häntä voisi auttaa, mitä toinen aikoo tehdä viikonloppuna! Ratkaisukeskeinen vaan luotsaa: hän toteaa, että toinen näyttää vihaiselta, hänen pitäisi syödä päänsärkyynsä ja että hänen pitää pestä ikkunat viikonloppuna.

Toinen tulee kohdatuksi ihmisenä, toista hallitaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perätään vanhemman hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Joo ja ei. Hän, joka kirjoitti, ettei voi hyväksyä, oli terveellä tavalla oikeassa.

Hyväksyn tilanteen, en hyväksy tapahtuneita enkä ota vanhempaa enää elämääni (tuskin haluaisikaan). 

Ei, vaan hyväksy se että tilanne on tuo, ei tarvitse hyväksyä huonoa kohtelua.

Niin eli hyväksyy sen, että vanhempi on mielummin ilman lasta kuin lapsen kanssa.

Jos se on mielestäsi se the asia

Mikä muu se voi tuossa olla?

Se että hyväksyy että vanhempi on sellainen kuin on eikä muuksi muutu vaikka kuinka haluaisit. Jos et halua olla hänen kanssaan tekemisissä sellaisena kuin hän on niin älä ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Voivoi😁 omia virheitään ei näe ennen kuon ne joku osoittaa. Itse olen onneksi saanut niin mahtavan lapsen ja otse onnekseni olen sellainen kuin olen"

Ai...no hyvä että sinulla on käynyt säkä, koska introspektio kyky on kyllä ihan todellinen asia, mutta sanotaan vaikka näin että se on kyky joka ei siunaannu kaikille, hienoa että olet pärjännyt ilman, muiden palaute voi olla erittäin hyvä ja terve korvike!

Nimen omaan. Et tiedä tehneesi virheitä lastesi kanssa ennen kuin he ne sinulle kertovat. Se että välttelee jotain, ei tarkoita ettet olisi silti tehnyt jotain väärin ja huonosti. Konsti on siinä ottaako vastaan palautteen.

Suurin osa kirjoittajista ei kirjoita virheistä vaan Virheistä. 

Teet silti virheita vanhempana, et vain samoja kuin vamhempasi 

Eikö se riitä, että itse käyt terapiassa ja sitä kautta hyväksyt menneisyyteesi. Eihän ne vanhemmat omille virheilleen enää mitään voi.

Mitä hyödyt siitä, että hämmennät soppaa, joka keitettiin jo vuosia sitten? Ota itse opiksesi vanhempiesi virheistä ja toimi omien lasten kohdalla eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

En viitsi lainata, koska lainaus ei toimi pitkissä kommenteissa.

Mitä tulee vanhuuteen, niin en ole ajatellut sitä, enkä laske lasteni varaan mitään. En vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle, koska kipuilen tässä hetkessä riittämättömyyttäni. Vanhuus on sitten mitä se on. Toistaiseksi minä olen kuitenkin se, joka antaa lapsille eväitä elämään, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikealta tuntuu ajatus siitä, että valittaisin lapsilleni vaivojani, missään kohdassa. En ole elämässäni saanut empatiaa osakseni, joten en jaksa uskoa, että sitä olisi minulle tarjolla jatkossakaan. Jos lapseni ei pysty antamaan empatiaa minulle, niin olisiko hänen  käsiteltävä tätä kyvyttömyyttään terapiassa, otettava vastuuta siitä? Vai koskeeko tämä vain minua? Tosin lapseni ei ehkä ole tietoinen puutteistaan, koska en niitä hänen naamaansa hiero. 

Tuli mieleen yksi tapahtuma kesältä. Olin koronassa ja olin luvannut lapselle, että

Lapsi kuriin! Et todellakaan hyväksy tuollaista käytöstä. Ja sanon tämän lapsena, "jolla olisi asiaa vanhemmille". Kuri ja rajat on ok eikä äidin höykyttäminen ole ok.

Lapseenkin saa ottaa etäisyyttä, jos lapsi on kusipää. Ei tarvitse vääntyä rusetille.