Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Eikö se riitä, että itse käyt terapiassa ja sitä kautta hyväksyt menneisyyteesi. Eihän ne vanhemmat omille virheilleen enää mitään voi.
Kyllä. Siellä terapiassa vaan oppii lopettamaan kaikki haitalliset ihmissuhteet ja suurin osa ihmisistä haluaisi pitää vanhempansa elämässään mahdollisimman pitkään, joten heille sitten tarjotaan mahdollisuuksia - joita he eivät ota vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi olla täynnä itkua, iloa, naurua, syviä tunteita tämän mukaan. Elämän pettymyksiä ei pidä kestääkään vaan saada niistä hirveät tunnekuohut je elämä ikuisesti pilalla jos sairastuu tai tulee joku ylipääsemätön este testteriin, häihin, päättäjäisiin, työpaikan pikkujouluun jne.
Lapsetkin opetetasn samaan hysteriaan, koskaan ei saa olla pettymyksiä.
Oken tunnekylmä hämäläinen, en varmaan jaksaisi lähipiireissä näitä "tunteilla eläjiä."
No. Minä olen nyt sitten viisikymppisenä määräaikaisena työkyvyttömyyseläkeläisenä opettelemassa, mitä inhimillisiä tunteita pettymyksiin kuuluu ja ylipäätään tunnistamaan ne. Olen umpimasentunut ja irti tunteistani, kiitos kaltaisesi äidin "kasvatuksen".
Elämäsi ensimmäisiä vastoinkäymisiä?
Ei kai mun mielestä ole oikein tasapainoista aina on hekeheko-kivaa, etsii pelkkää nautintoa, mutta arkiset hankaluudet vievät mustaan masennukseen ja rokulipäivään.
Muutamia kommentteja lukiessa tulee mieleen, että äitiä pidetään ainoana henkilönä joka lapsen ajatusmaailmaan ja käytökseen vaikuttaa. Kyllä sitä mallia tulee tuutin täydeltä ihan sen lapsen ympäristöstä. Harva elää kaksin äidin kanssa autiolla saarella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi olla täynnä itkua, iloa, naurua, syviä tunteita tämän mukaan. Elämän pettymyksiä ei pidä kestääkään vaan saada niistä hirveät tunnekuohut je elämä ikuisesti pilalla jos sairastuu tai tulee joku ylipääsemätön este testteriin, häihin, päättäjäisiin, työpaikan pikkujouluun jne.
Lapsetkin opetetasn samaan hysteriaan, koskaan ei saa olla pettymyksiä.
Oken tunnekylmä hämäläinen, en varmaan jaksaisi lähipiireissä näitä "tunteilla eläjiä."
No. Minä olen nyt sitten viisikymppisenä määräaikaisena työkyvyttömyyseläkeläisenä opettelemassa, mitä inhimillisiä tunteita pettymyksiin kuuluu ja ylipäätään tunnistamaan ne. Olen umpimasentunut ja irti tunteistani, kiitos kaltaisesi äidin "kasvatuksen".
Elämäsi ensimmäisiä vastoinkäymisiä?
No ei todellakaan ensimmäisiä vastoinkäymisiä. Lapsuuskin oli epäinhimillisissä oloissa ja aikuisenakin ollut vaikka ja mitä. Mutta ensimmäistä kertaa saan miettiä mikä siellä on ollut pettymystä ja yrittää tuntea sen. Ja yrittää jatkossa tunnistaa ja tuntea pettymyksen heti, kun sellainen osuu vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai mun mielestä ole oikein tasapainoista aina on hekeheko-kivaa, etsii pelkkää nautintoa, mutta arkiset hankaluudet vievät mustaan masennukseen ja rokulipäivään.
Omat vanhemmat kasvattivat siihen, että vain positiiviset tunteet on ok ja vain positiivisista ja kevyistä asioista saa puhua. Samalla tapahtui kaikenlaista, mistä todellakin olisi ollut syytä puhua, olla pelokas, surullinen, vihainen, pettynyt jne jne. Koko perusturva puuttui, mutta kulissi pysyi kasassa. Kunnes nyt viisikymppisenä ei enää pysy.
Vierailija kirjoitti:
Muutamia kommentteja lukiessa tulee mieleen, että äitiä pidetään ainoana henkilönä joka lapsen ajatusmaailmaan ja käytökseen vaikuttaa. Kyllä sitä mallia tulee tuutin täydeltä ihan sen lapsen ympäristöstä. Harva elää kaksin äidin kanssa autiolla saarella.
Siksi jokainen kärsinyt lapsi ei ole terapiassa vaan asia hoitunut ihan luonnostaan elämässä. Jotkut äidit ovat kontrolloivempia ja jotkut lapset alistuvampia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskallan väittää, että minä en olekaan se ainoa empatiakyvytön. Jos lapseni ei hyväksy tunteitani tai tarvitsevuuttani edes silloin, kun sairastan, niin olen aika mahdottoman edessä, koska silloin minä en tule suhteessamme ikinä nähdyksi, eikä suhteemme voi parantua. Jos näytän tunteeni, se on väärin, jos en, niin sekin on väärin.
Kumpiko teistä on se vanhempi? Odotatko että lapsesi osaisi nyt nähdä sinut tarvitsevana samalla tavalla kuin odotit omat vanhempasi sinut näkevän?
"Teet silti virheitä vanhempana, et vain samoja kuin vanhempasi"
No sitähän tässä nyt on moneen kertaan jauhettu että näin asia on. Kaikki tekevät virheitä. Kysehän on vain siitä, että miten suhtautuu omiin virheisiinsä. Pystyykö myöntämään ne, ottamaan niistä opikseen, pahoittelemaan, pystyykö olemaan heittäytymättä marttyyriksi joka pukeutuu säkkiin ja heittelee tuhkaa niskaansa.
Huolestuttavan paljon täällä on niitä jotka eivät näytä pystyvän. Ja vaikka olisikin "myöhäistä" siinä mielessä että aikuistuineiden lasten lapsuus on ollut ja mennyt, niin ovathan he silti yhä elossa jos täällä kerran kirjoittelevat ja heillä saattaa olla itsellään lapsia. Eli ei ole todellakaan liian myöhäistä pyrkiä muutokseen ja välien lähentymiseen eri sukupolvien välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskallan väittää, että minä en olekaan se ainoa empatiakyvytön. Jos lapseni ei hyväksy tunteitani tai tarvitsevuuttani edes silloin, kun sairastan, niin olen aika mahdottoman edessä, koska silloin minä en tule suhteessamme ikinä nähdyksi, eikä suhteemme voi parantua. Jos näytän tunteeni, se on väärin, jos en, niin sekin on väärin.
Kumpiko teistä on se vanhempi? Odotatko että lapsesi osaisi nyt nähdä sinut tarvitsevana samalla tavalla kuin odotit omat vanhempasi sinut näkevän?
Jos minulta odotetaan empatiaa, enkä pysty sitä tarjoamaan aina toivottavalla tavalla, niin miten edes pystyn siihen, jos en saa olla kosketuksissa omiin tunteisiini? En halua, että lapseni kokee minun olevan tarvitseva tai hänen kokevan, että joutuu kannattelemaan minua, mutta en koe myöskään, että olen ansainnut suoranaista haukkumista ja mitätöintiä, koska sairastuin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskallan väittää, että minä en olekaan se ainoa empatiakyvytön. Jos lapseni ei hyväksy tunteitani tai tarvitsevuuttani edes silloin, kun sairastan, niin olen aika mahdottoman edessä, koska silloin minä en tule suhteessamme ikinä nähdyksi, eikä suhteemme voi parantua. Jos näytän tunteeni, se on väärin, jos en, niin sekin on väärin.
Kumpiko teistä on se vanhempi? Odotatko että lapsesi osaisi nyt nähdä sinut tarvitsevana samalla tavalla kuin odotit omat vanhempasi sinut näkevän?
Ei vanhempi voi odottaa, että lapsi jotenkin näkee vanhemman tutnteet ja tarvitsevuuden. Sille on termikin "parentification" eli vanhempi kääntää lapsen vanhemmakseen ja asettuu itse lapseksi. On omiaan aiheuttamaan mentaaleja ongelmia lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Teet silti virheitä vanhempana, et vain samoja kuin vanhempasi"
No sitähän tässä nyt on moneen kertaan jauhettu että näin asia on. Kaikki tekevät virheitä. Kysehän on vain siitä, että miten suhtautuu omiin virheisiinsä. Pystyykö myöntämään ne, ottamaan niistä opikseen, pahoittelemaan, pystyykö olemaan heittäytymättä marttyyriksi joka pukeutuu säkkiin ja heittelee tuhkaa niskaansa.
Huolestuttavan paljon täällä on niitä jotka eivät näytä pystyvän. Ja vaikka olisikin "myöhäistä" siinä mielessä että aikuistuineiden lasten lapsuus on ollut ja mennyt, niin ovathan he silti yhä elossa jos täällä kerran kirjoittelevat ja heillä saattaa olla itsellään lapsia. Eli ei ole todellakaan liian myöhäistä pyrkiä muutokseen ja välien lähentymiseen eri sukupolvien välillä.
Ja on virheitä ja virheitä.
On paljon sen luokan virheitä, että moni ei tee niitä koskaan. Jollekin se lastensuojelullisesti huolestuttava käytös on arkipäivää. Ihan turha tuudittautua ajatukseen, että "kaikki" tekevät sellaisia virheitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskallan väittää, että minä en olekaan se ainoa empatiakyvytön. Jos lapseni ei hyväksy tunteitani tai tarvitsevuuttani edes silloin, kun sairastan, niin olen aika mahdottoman edessä, koska silloin minä en tule suhteessamme ikinä nähdyksi, eikä suhteemme voi parantua. Jos näytän tunteeni, se on väärin, jos en, niin sekin on väärin.
Kumpiko teistä on se vanhempi? Odotatko että lapsesi osaisi nyt nähdä sinut tarvitsevana samalla tavalla kuin odotit omat vanhempasi sinut näkevän?
Jos minulta odotetaan empatiaa, enkä pysty sitä tarjoamaan aina toivottavalla tavalla, niin miten edes pystyn siihen, jos en saa olla kosketuksissa omiin tunteisiini? En halua, että lapseni kokee minun olevan tarvitseva tai hänen kokevan, että joutuu kannattelemaan minua, mutta en koe myöskään, että olen ansainnut suoranaista haukkumista ja mitätöintiä, koska sairastuin.
Kunnioitus on se, mitä tulee molempien osoittaa toisilleen. Ja jos et ole vaatinut kunnioittavaa käytöstä lapselta, se on se, mitä sinun pitäisi vaatia eikä niinkään vaikeuksiesi näkemistä (empaattinen lapsi toki näkee nekin). Ja jos lapsi ei alistu kunnoittamaan, silloin ne RAJAT, joista tässä ketjussa on jauhettu kymmeniä sivuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Nähdäkseni olet tehnyt juuri oikein. Minä olen myös ottanut etäisyyteni. Ymmärrän silti hyvin etteivät vanhempani osanneet eivätkä edelleenkään osaa, en anna sen vaikuttaa itseeni enää vaan olen tehnyt oman elämäni. Nämä eivät poissulje toisiaan. Voi ymmärtää ja antaa olla, ja silti pitää oman minänsä. Pakko ei ole kantaa lapsuuden taakkaa, on parasta vain päästää irti"
Kun se irtipäästäminen ei aina ole mikään valinta. Voi vaikka kuinka yrittää päästää irti ja antaa menneiden olla, niin trauma oireilee mielessä ja kehossa ja näkyy mm. painajaisina, ahdistuksena, kipuina, poissaolokohtauksina. Vaatii todella paljon töitä päästä niistä eroon eikä se onnistu ilman apua ammattilaisilta.
Kuka sanoisi vaikkapa r-isk-ulle että antaa vain olla ja päästää irti? Ihan yhtä pahat jäljet vanhemman väkivalta lastaan kohtaan voi jättää.
Vierailija kirjoitti:
"Nähdäkseni olet tehnyt juuri oikein. Minä olen myös ottanut etäisyyteni. Ymmärrän silti hyvin etteivät vanhempani osanneet eivätkä edelleenkään osaa, en anna sen vaikuttaa itseeni enää vaan olen tehnyt oman elämäni. Nämä eivät poissulje toisiaan. Voi ymmärtää ja antaa olla, ja silti pitää oman minänsä. Pakko ei ole kantaa lapsuuden taakkaa, on parasta vain päästää irti"
Kun se irtipäästäminen ei aina ole mikään valinta. Voi vaikka kuinka yrittää päästää irti ja antaa menneiden olla, niin trauma oireilee mielessä ja kehossa ja näkyy mm. painajaisina, ahdistuksena, kipuina, poissaolokohtauksina. Vaatii todella paljon töitä päästä niistä eroon eikä se onnistu ilman apua ammattilaisilta.
Kuka sanoisi vaikkapa r-isk-ulle että antaa vain olla ja päästää irti? Ihan yhtä pahat jäljet vanhemman väkivalta lastaan kohtaan voi jättää.
Molemmista voi päästä yli. Mutta ei se ole omasta tekemisestä kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskallan väittää, että minä en olekaan se ainoa empatiakyvytön. Jos lapseni ei hyväksy tunteitani tai tarvitsevuuttani edes silloin, kun sairastan, niin olen aika mahdottoman edessä, koska silloin minä en tule suhteessamme ikinä nähdyksi, eikä suhteemme voi parantua. Jos näytän tunteeni, se on väärin, jos en, niin sekin on väärin.
Kumpiko teistä on se vanhempi? Odotatko että lapsesi osaisi nyt nähdä sinut tarvitsevana samalla tavalla kuin odotit omat vanhempasi sinut näkevän?
Jos minulta odotetaan empatiaa, enkä pysty sitä tarjoamaan aina toivottavalla tavalla, niin miten edes pystyn siihen, jos en saa olla kosketuksissa omiin tunteisiini? En halua, että lapseni kokee minun olevan tarvitseva tai hänen kokevan, että joutuu kannattelemaan minua, mutta en koe myöskään,
Et halua että lapsesi kokee sinut tarvitsevaksi mutta haluat kuitenkin lapsesi hyväksyvän tarvitsevuutesi, niinkuin jo aiemmin sanoit? Tuossa olet todellakin mahdottoman edessä kun odotat lapselta jotain mitä et itsekään tiedä, etkä osaa sitä ilmaista, mutta odotat lapsesi vaan jotenkin osaavan käsitellä sinun tarvitsevuutesi.
Lapselle se ratkaisukeskeisen vanhemman tarvitsevuus ja "heikkous" on shokki, koska se on uutta että ratkaisuja lapselle tarjoava vanhempi ei osaakaan itse nyt toimia ratkaisukeskeisesti. Sitten se lapsikin toimii niinkuin on opetettu eli ratkaisukeskeisesti, ei vaan osaa muuta. Ei se lapsi itsestään sitä empatiaa opi ilman esimerkkejä vaikka siihen olisi luontaisia taipumuksia.
Vierailija kirjoitti:
Muutamia kommentteja lukiessa tulee mieleen, että äitiä pidetään ainoana henkilönä joka lapsen ajatusmaailmaan ja käytökseen vaikuttaa. Kyllä sitä mallia tulee tuutin täydeltä ihan sen lapsen ympäristöstä. Harva elää kaksin äidin kanssa autiolla saarella.
Useimmiten äiti on lapsen ensisijainen hoitaja ja sen takia hänen vaikutuksensa lapseen on suurin. Tietysti muutkin vaikuttavat.
Äitini sanoi minulle, että ei viitsitä puhua lapsuuden aikaisista ikävistä asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai mun mielestä ole oikein tasapainoista aina on hekeheko-kivaa, etsii pelkkää nautintoa, mutta arkiset hankaluudet vievät mustaan masennukseen ja rokulipäivään.
Omat vanhemmat kasvattivat siihen, että vain positiiviset tunteet on ok ja vain positiivisista ja kevyistä asioista saa puhua. Samalla tapahtui kaikenlaista, mistä todellakin olisi ollut syytä puhua, olla pelokas, surullinen, vihainen, pettynyt jne jne. Koko perusturva puuttui, mutta kulissi pysyi kasassa. Kunnes nyt viisikymppisenä ei enää pysy.
Meillä taas ei saanut puhua oikeastaan mistään, eikä tuntea mitään. Ei saanut olla vaivaksi. Piti olla näkymätön. Seurauksia on todellakin ollut.
No. Minä olen nyt sitten viisikymppisenä määräaikaisena työkyvyttömyyseläkeläisenä opettelemassa, mitä inhimillisiä tunteita pettymyksiin kuuluu ja ylipäätään tunnistamaan ne. Olen umpimasentunut ja irti tunteistani, kiitos kaltaisesi äidin "kasvatuksen".