Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tältä se kärjistetysti kuulostaa. Milloin se riittää että pyytää anteeksi, miten voi menneet virheet korjata? Pitääkö loppuelämä pyydellä anteeksi olemassaoloaan vai mitä nämä lapset vaativat? Vai vihataanko hautaan saakka ja opetetaan omatkin lapset vihaamaan isovanhempia? Mikä on se tavoite kun halutaan "keskustella" vuodesta toiseen? Mitä halutaan saavuttaa kun mennyttä ei takaisin saa?
No, kerro nyt mistä se lapsi sinua syyttää?
Minun lapseni syyttää minua empatian puutteesta.
Mitä konkreettisia esimerkkejä lapsesi on antanut tästä empatian puutteesta?
Vielä edellinen jatkaa... Jos olet sama kirjoittaja kuin se joka tuolla pari sivua aikaisemmin totesi että toinen lapsi on aina ollut niin ihana ja mukautuva, mutta tämä toinen, hänen eteen on tehty niiiin paljon mutta hän on tehnyt virheitä ja nyt syyttää teitä. Kuulostaa että kirjoittaja ei koskaan oikein ole tykännyt lapsestaan ja hänen persoonastaan. Ehkä se on muistuttanut lapsen isästä ja hänen huonoista puolistaan? Ehkä toisella lapsella on enemmän kirjoittajan itsensä kaltainen persoona ja siksi hän on kykenevä näkemään tässä toisessa lapsessaan hyvää.
Itse tykkäsin kirjasta "surrounded by idiots". Auttoi ymmärtämään että me ollaan erilaisia. On helpompi ymmärtää ihmisiä joilla on meidän itsemme kaltainen persoonallisuus. Se ei tarkoita että muunlaiset persoonallisuudet olisivat pahoja tai huonompia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Eli jos rakastaa niin silloin ei voi vaan hyväksyä sitä että "toinen on kiinni ketjussa", vaan sitä halutaan pyristellä tuota vastaan? Ei ole syvää eheytymistä tuo."
Mitä vtun syvää eheytymistä?
Totta kai jos ihminen rakastaa toista se haluaa sille parasta ja toivoo että se ei ois ihan täys narsistine mulkku.
Sun syvä eheytyminen kuulostaa ihan tunnevammasuudelta.
Sukupolvien traumaketjun katkaissutta voisi luonnehtia syvästi eheytyneeksi. Ja eheä ihminen voisi tunnistaa omat rajansa, toisten muuttaminen ei nimittäin ole mahdollista. Sitä voi yrittää saada äitiäänkin irtautumaan tästä traumaketjusta koska haluaa hälle luonnollisesti parasta, mutta jos(kun) se ei onnistu niin silloin se toisen kokonaisvaltaisenaan virheineen päivineen hyväksyminen on sille parasta, vaikka se ei sitten itselle olisikaan niin helppoa kuin sen toisen muuttamisen halua
Kiitos kun selvensit, en ole samaa mieltä, minä en koe sitä patologiseks että edelleen toivon hyvää ja parannusta äidilleni vaikka tiedän sen olevan toivotonta.
Kyse ei ole siitä että minä tosissaan odottaisin että hän muuttuu, vaan sitä että minä en hyväksy häntä sellaisena kuin hän on ja se on minun rehellinen mielipiteeni hänestä.
"Understand madness and evil, never accept it, to accept it is to let it in."
Mutta ymmärrän että tämä on lähinnä näkemysero.
Tässä keskusteltiin ketjun katkaisemisesta. Tajusin tänään, että esikoiseni on saman ikäinen kuin minä olin kun minut vihdoin huostaanotettiin. Toki ongelmia ja kiireellisiä sijoituksia oli ollut jo vuosikaudet ennen sitä. Äiti oli narsisti, on varmaan edelleen, oli pakko katkaista välit. On eheyttävää ja jopa erikoista tajuta, miten minä saan kasvattaa lapsiani kotona rauhassa, meidän elämään ei kuulu kukaan viranomainen niin kuin omaani aikanaan. En ole tottunut elämään perheessä, sitä on joutunut taaplaamaan osittain vieraalla maalla, mutta se on ollut rakkauden ja hyväksynnän maa.
En lainaa, koska se ei onnistu, mutta vanhempi lapseni muistuttaa isäänsä. Ex on hyvä tyyppi, mutta erosimme sattuneista syistä. Nuorempi lapsi on enemmän minun kaltaiseni ja voi olla että yhteentörmäyksiä tulee juuri siksi. Olemme molemmat pahimmillaan jääräpäisiä, ehkä eri syistä, mutta kuitenkin. Näen hyvää molemmissa lapsissa, kuten myös huonoa. Nuoremmassa ihailen sitä voimaa, mitä hänessä on, kovista elämänkokemuksista huolimatta hän jaksaa uurastaa, eikä ole antanut periksi. Periksiantamattomuus on hänelle sekä siunaus, että kirous, toivon, että enemmän ensimmäinen. Hänellä on voimakas oikeudentunto ja kyky itsenäiseen ajatteluun. Hänen päätään ei käännetä tyhjillä puheilla.
Haluaisin, että molemmat lapseni pärjäisivät elämässä ja olisivat onnellisia, mitä sitten se ikinä tarkoittaakaan.
Nämä ymmärtämättömät vanhemmat ovat omien vanhempiensa kasvatuksen tulosta traumoineen ja ongelmineen. Nuorena herkästi syyttelee mutta kun ikää tulee, ymmärrys lisääntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minulla, joka tuon kirjoitti, ei ole lapsia, niin kyse ei taida voida olla tuosta "olette kaikki muutkin yhtä kamalia" jutusta. (Olen itse ollut aiemmin vanhempaani syyttävänä osapuolena, siksi aihe kiinnostaa)
Kyse on ihan puhtaasta inhimillisyyden tunnistamisesta. Vaikka miten yrittäisi parhaansa ja tahtoisi hyvää, niin silti niitä virheitä sattuu ja silti ihmisellä voi olla omat sokeat pisteensä. Toisen loukkaamista ei voi välttää, vaikka antaisi kaikkensa sen yrittämiselle; jokaikistä mahdollista loukkaamistapaa on mahdotonta ihmisaivoin laskelmoida. Yrittää voi, ja tietenkin parhaansa mukaan ihmiset yleensä on loukkaamatta varsinkin keskenkasvuisia lapsiaan, mutta täysin siltä välttyminen tuskin on mahdollista. Vai väitätkö toisin?"
Ymmärrän, sinä siis sekoitat nyt narsistiset vanhemmat ja niistä syntyvät ongelmat omiisi jotka kuulostavat ihan normaaleilta kasvukivuilta, ei kukaan katkaise välejään vanhempii
Aiemmin ei ollut sanallakaan puhetta välien katkomisesta. Muutenkin se alkuperäinen aihe, josta lähdin puhumaan jäi jo kauan sitten. Tätä keskustelua välillä seuranneena on näkyny useasti tätä, että vastataan jotenkin vierestä tai kokonaan eri asiasta, mikä on jokseenkin kummaa.
Vierailija kirjoitti:
Sori vaan, mutta eivät ne lapset koe samaa tilannetta sitten omien lastensa kanssa. Se johtuu siitä, että keskustelua haluavat lapset ovat katkaisseet sukupolvien ketjun ja yrittävät siinä samalla saada myös oman äitinsä irti siitä.
Näiden tytärten keskustelut omien lastensa kanssa menevät ihan eri tavalla. Ja niitä keskusteluja myös käydään eikä yritetä vaientaa lasta heti alkuun.
Ko. taidoista olisi apua myös avioliitossa.
Siinä kun keskittyy siihen ettei tee samoja virheitä kuin oma äiti, tulee tehneeksi pussillisen uusia, ihan omia virheitä! Näin minulle kävi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät muuten toivo, että äidit pyytäisivät anteeksi olemassaoloaan vaan tekojaan tai tekemättäjättämisiään.
Ensimmäisessä on kyse häpeän kokemuksesta ja toisessa syyllisyydestä. Ihmisen ei tarvitse hävetä koko olemassaoloaan, vaikkei kaikki mene aina putkeen. Ei ole mitenkään mahdollista, että kaikki sujuisi aina ongelmitta.
Äidit voisivat kertoa lapsilleen että ovat pahoillaan siitä että lapsi ei saanut tarvitsemaansa tukea vanhemmalta. Näin itse tein ja kyllä se riitti, jopa niin että nykyään lapsi näkee myös oman osuutensa asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tältä se kärjistetysti kuulostaa. Milloin se riittää että pyytää anteeksi, miten voi menneet virheet korjata? Pitääkö loppuelämä pyydellä anteeksi olemassaoloaan vai mitä nämä lapset vaativat?
No, omalta kohdalta voin sanoa että itselle riittäisi se että hyväksytään se että lapsella nyt vaan on tällainen kokemus lapsuudestaan. Se että pyydät anteeksi ei poista sitä kokemusta, se on edelleen olemassa ja lapsen tehtävä ei ole sinulle vakuutella että sillä ei ollut mitään väliä koska sinulle tuli paha mieli siitä että hän sen sanoi ääneen. Se ei myöskään tarkoita sitä että lapsi vihaa sinua tai olisi ikuisesti katkera.
Oma vanhempani tuntuu olettavann että nyt kun hän on asian myöntänyt on minun vuoroni pyytää anteeksi ja vakuuttaa hänelle että hän on tehnyt parhaansa.
Oma tyttäreni ymmärsi ihann itse että olen tehnyt parhaani sillä mitä minulla on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tapanani on tarjota ratkaisuja. Jos lapsi vaikka kertoo,
Oletko kokeillut sitä että et tarjoaisi ratkaisujasi, vaan pelkästään kuuntelisit?
Jos olet sitä mieltä että se ei vain ole mahdollista koska olet vain niin ratkaisukeskeinen niin sitten se on sinulle tärkeämpää kuin suhde omaan lapseesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tältä se kärjistetysti kuulostaa. Milloin se riittää että pyytää anteeksi, miten voi menneet virheet korjata? Pitääkö loppuelämä pyydellä anteeksi olemassaoloaan vai mitä nämä lapset vaativat? Vai vihataanko hautaan saakka ja opetetaan omatkin lapset vihaamaan isovanhempia? Mikä on se tavoite kun halutaan "keskustella" vuodesta toiseen? Mitä halutaan saavuttaa kun mennyttä ei takaisin saa?
No, kerro nyt mistä se lapsi sinua syyttää?
Minun lapseni syyttää minua empatian puutteesta.
Mitä konkreettisia esimerkkejä lapsesi on antanut tästä empatian puutteesta?
Vielä edellinen jatkaa... Jos olet sama kirjoittaja kuin se joka tuolla p
Kai sinä ymmärrät, että sen lapsen autismi asettaa rajoja hänen ymmärrykselleen. Älä vajoa suohon tuon takia, tuskin saisit häntä koskaan tyytyväiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Aiemmin ei ollut sanallakaan puhetta välien katkomisesta. Muutenkin se alkuperäinen aihe, josta lähdin puhumaan jäi jo kauan sitten. Tätä keskustelua välillä seuranneena on näkyny useasti tätä, että vastataan jotenkin vierestä tai kokonaan eri asiasta, mikä on jokseenkin kummaa."
Äh, joo, sori, se lipsahti mun omista kokemuksista sinne, yleensä kun tästä aiheesta puhutaan välien katkominen on yks keskeisimmistä teemoista.
Sama homma noiden "vierestä puhumisten" kanssa ja laajemmin, minä olen ymmärtänyt niitä sen kummemmin selittämättä koska nämä kokemukset on hälyttävän universaalin samankaltaisia, niistä puhuminen muodostuu tosi helposti semmoiseksi että automaagisesti olettaa toisen ymmärtävän mistä puhutaan.
Perätään vanhemman hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Joo ja ei. Hän, joka kirjoitti, ettei voi hyväksyä, oli terveellä tavalla oikeassa.
Hyväksyn tilanteen, en hyväksy tapahtuneita enkä ota vanhempaa enää elämääni (tuskin haluaisikaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapanani on tarjota ratkaisuja. Jos lapsi vaikka kertoo,
Oletko kokeillut sitä että et tarjoaisi ratkaisujasi, vaan pelkästään kuuntelisit?
Jos olet sitä mieltä että se ei vain ole mahdollista koska olet vain niin ratkaisukeskeinen niin sitten se on sinulle tärkeämpää kuin suhde omaan lapseesi.
Kuten kerroin, opettelen sitä. Mutta ei ole helppoa. Olen, voin sen tunnustaa, hieman kateellinen lapselleni siitä, että hän saa tuoda muiden puutteet ja tunteensa esille ja ne otetaan vastaan ja niihin reagoidaan. Itselläni ei tällaista mahdollisuutta ollut ja olen hyvin varhain joutunut huolehtimaan itsestäni. Ratkaisukeskeisyys on ollut ainoa keinoni selviytyä, se on osa persoonaani, eikä siitä pois opettelu ole todellakaan helppoa. Jos olisi, olisin sen jo tehnyt!
Jos sekä äidit että lapset keskittyisi niihin itse asioihin mitkä on loukannut sen sijaan että kutsutaan toisia autistisiksi, narsisteiksi, masentuneiksi yms. niin nämä keskustelut voisi edetä paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sori vaan, mutta eivät ne lapset koe samaa tilannetta sitten omien lastensa kanssa. Se johtuu siitä, että keskustelua haluavat lapset ovat katkaisseet sukupolvien ketjun ja yrittävät siinä samalla saada myös oman äitinsä irti siitä.
Näiden tytärten keskustelut omien lastensa kanssa menevät ihan eri tavalla. Ja niitä keskusteluja myös käydään eikä yritetä vaientaa lasta heti alkuun.
Ko. taidoista olisi apua myös avioliitossa.
Siinä kun keskittyy siihen ettei tee samoja virheitä kuin oma äiti, tulee tehneeksi pussillisen uusia, ihan omia virheitä! Näin minulle kävi
Tän välttämiseks on olemassa hyvä ohjenuora, vältä ääripäitä, jos sinun äiti teki ääripää ratkaisuja, vastaus siihen ei ole tehdä toisen ääripää ratkaisuja, sitä kutsutaan kultaiseksi keskitieksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen, voin sen tunnustaa, hieman kateellinen lapselleni siitä, että hän saa tuoda muiden puutteet ja tunteensa esille ja ne otetaan vastaan ja niihin reagoidaan. Itselläni ei tällaista mahdollisuutta ollut
Ei ole lapsesi vika ettei sinulla ole ollut sellaista mahdollisuutta. Nyt sinulla onkin mahdollisuus ympäröidä itsesi ihmisillä jotka ottavat tunteesi huomioon, miksi et tekisi niin? Vai oletko jotenkin sitä mieltä ettei vaan sinun ikäluokalta onnistu ja siksi olet iäksi tästä nyt jäänyt paitsi?
Jos haet lapseltasi sitä että sinulla olisi oikeus tuoda hänen puutteensa esille, niin jos nyt ihan rehellisesti sanon kuulostaa kyllä siltä että olet aika paljon tuonut niitä puutteita esille. Saatan tietysti olla väärässä, mutta sellainen vaikutelma kirjoituksistasi tulee.
Vierailija kirjoitti:
Entäs sitten, kun vanhemman reaktio on, että juu, varmasti olin huono vanhempi, mutta se johtuu vain siitä, että minun lapsuuteni se vasta kurja olikin, kun oltiin köyhiä ja isä oli juoppo ja hakkasi? Jos nyt puhutaan siitä "totuudesta", jonka joku jossain kohtaa ketjua mainitsi, niin kyllä vaikka tässä tapauksessa varmaan ihan totta onkin, että vanhemman itsensä harjoittama väkivalta oli lievempää kuin omien vanhempiensa, eikä ollut juoppo.
Itse olen sillä kannalla, että kannattaa vaan keskittyä siihen omaan pääkoppaa ja mainittuun ketjun katkaisemiseen, ei sen vanhemman vakuutteluun siitä, että hän on syyllinen johonkin lapsuuden aikaiseen tunnekylmyyteen. Se on loputon suo, koska hän voi vuorostaan valittaa, että syypäitä olivat hänen vanhempansa ja sitten ollaan äkkiä sukupolvissa, joilta on mahdotonta enää mitään synnintunnustuksia tai anteeksipyyntöjä saada.
Jos jostain haluaa keskustella, niin mielestäni
Jokainen sukupolvi parantaa omalta kohdaltaan jonkin verran. Sinun lastesi lapsilla voi olla jo oikein hyvin asiat. Oma äitini tulee metsäkämpiltä, tiettömien, sähköttömien, vedettömien taipaleiden takas. hän on parantanut siinä ettei juo eikä hakkaa eikä anna käyttää s. Hyväkseen. Minä jatkoin siitä, ja lapseni jatkaa siitä mihin minä jäin 💪 Kaikkea ei yksi sukupolvi paranna, vaikka itse niin kuvittelisi.
Vierailija kirjoitti:
"Aiemmin ei ollut sanallakaan puhetta välien katkomisesta. Muutenkin se alkuperäinen aihe, josta lähdin puhumaan jäi jo kauan sitten. Tätä keskustelua välillä seuranneena on näkyny useasti tätä, että vastataan jotenkin vierestä tai kokonaan eri asiasta, mikä on jokseenkin kummaa."
Äh, joo, sori, se lipsahti mun omista kokemuksista sinne, yleensä kun tästä aiheesta puhutaan välien katkominen on yks keskeisimmistä teemoista.
Sama homma noiden "vierestä puhumisten" kanssa ja laajemmin, minä olen ymmärtänyt niitä sen kummemmin selittämättä koska nämä kokemukset on hälyttävän universaalin samankaltaisia, niistä puhuminen muodostuu tosi helposti semmoiseksi että automaagisesti olettaa toisen ymmärtävän mistä puhutaan.
Tää on muuten tosi erikoinen ilmiö, kuukauden ryhmäterapian jälkeen se tuntui melkein telepatialta kun tiesi kokoajan mitä toinen ajattelee ja tarkoittaa.
Tapanani on tarjota ratkaisuja. Jos lapsi vaikka kertoo, että on migreeni, niin kysyn onko hän syönyt ja juonut tarpeeksi (aina ei ole). En saisi kysyä, vaan pitäisi vain tarjota empatiaa. Voin tietysti ymmärtää lapsen tuskastumisen, kun joskus se migreeni tulee ihan pyytämättä, vaikka olisi tehnyt parhaansa sen estämiseksi. En saisi mihinkään tarjota ratkaisuja, vaan empatiaa. Olen opetellut sitä, mutta kieltämättä välillä tuskastuttaa, kun lapsi tieten tahtoen omilla toimillaan aiheuttaa itselleen ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat päivittäisiä ja monesti sellaisia, että vaatisivat ihan oikeasti lääkäriä tai ammattiapua. En oikein pysty katsomaan vieressä toimettomana, kun lapsi kärsii, vaan haluaisin, että hänellä olisi parempi olla. Ja tunnustettakoon, että olen aika väsynyt, koska en ole psykiatri tai hoitaja, vain äiti.