Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Häät tulossa ja en enää sittenkään halua lapsia :(
Olemme avioutumassa mieheni kanssa muutaman kuukauden päästä. Joo ja ennen kuin kukaan sanoo mitään tästä niin kyllä, korona-turvallisesti meidän tyylillä luonnon keskellä hyvin pienimuotoisesti.
Olemme nyt olleet yhdessä vajaa viisi vuotta ja suhteen alussa jo puhuimme, että molemmat haaveilemme perheestä ja lapsista. Olemme kuitenkin molemmat sellaisia itsenäisiä seikkailija luonteita, jotka nauttivat siitä että saa tulla ja mennä miten haluaa. Vietämme oikeastaan kaiken vapaamme yhdessä ja erikseen harrastaen, matkustaen ja hetkessä eläen.
Nyt kuitenkin kun häät on sovittu pidettäväksi niin vauvakin on ajankohtainen puheenaihe. Mies haluaa lasta kovasti ja sanoo, että "tehdään nyt vaan eikä mietitä enää". Itse kuitenkin huomaan, että päivä päivältä haluan vähemmän lasta ja koin velvollisuudekseni sanoa sen miehelleni tässä vaiheessa.
En usko että meistä kummastakaan on vanhemmaksi ja en ole valmis luopumaan omasta elämästäni ja suunnitelluista seikkailuistani. Uskon saman pätevän. myös mieheen joka samassa lauseessa vaatii että aloitamme yrittämään vauvaa ja kertoo varanneensa vuorikiipeily reissun vuoden päähän. En usko että hän käsittää miten isosta elämänmuutoksesta on kyse ja miten paljon enemmän se vielä minulta vaatii.
Rakastan miestäni ja häät tuntuvat hyvältä ja oikealta asialta. Pelkään kuitenkin että mieleni lapsen suhteen on lopullisesti muuttunut enkä halua pidätellä miestäni suhteessa jossa hän ei välttämättä niitä saa. Mies sanoi, että haluaa häät ja katsotaan mun fiilis niiden jälkeen mutta koen velvollisuudekseni suostua vaikka haluan jotain ihan muuta....
Kommentit (404)
Vierailija kirjoitti:
No jos mies haluaa vauvaa kovin, teette sopimuksen, että hän osallsituu hoitoo hieman enemmän, koska sinulla menee raskausaika tavallaan vauvalle eikä itselle. Silloin on ihan tasapuolista, että mies hoitaa lasta vuoden ja sinä saat mennä ja tulla ja tämän vuoden jälkeen jaatte taas vastuu fifty-fifty.
Jotenkin naurattaa tällaiset naiivit ehdotukset jonkinlaisten sopimusten laatimisista. Siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, lentää kaikki yhdessä sovittu usein ikkunasta välittömästi. Ihan vaan, koska miehen mielestä hänen ei tarvitse osallistua ja vauva ei olekaan kiva, söpö, hiljainen pallero.
Miten ihmeessä pakotat ketään noudattamaan jotain yhteistä sopimusta, jolla ei ole mitään laillista pohjaa, jos toista ei vaan kiinnosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolla joku kirjoitti, että elämä on rikkaampaa velana, mutta perheellinen ei tätä tajua koska hoivavietti.
Tästä on pakko olla ihan eri mieltä, koska kaikkihan me on oltu veloja, ennen kuin lapset on syntyneet.
Ja eletty sitä arkea ennen lapsia.
Itse ole elänyt 34 vuotta ilaman lapsia ja nyt parikymmentä vuotta lasten kanssa(nyt siis jo nuoria aikuisia) ja kyllä täytyy sanoa, että elämä ennen lapsia ei ollut parempaa/rikkaampaa, kun nyt jälkikasvun kanssa,
Totta kai se silloin 20-34v tuntui, että elämä on ihanaa ja vapaata ja vaikka mitä, kun ei ole lapsia, mutta elämän paras tapahtuma oli se, kun esikoinen syntyi.
Ei sitä voi verrata mihinkään. Kyllä siinä vuorikiipeilyt ja ihan kaikki jää toiseksi.
Mutta sitä vela ei voi tietää, kun ei ole sitä kokenut.
Tulen saamaan paljon alapeukkuja tästä kommentista, mutta totuus on se, että vela ei voi tietää, mitä elämä oman lapsen kanssa on, kun taas "lapsellinen" tietää, mitä elämä on ilman lapsia ja lasten kanssa.
Hän kun on kokenut molemmat olotilat.
Vierailija kirjoitti:
Mies tottakai tuntuu minulle oikealta ja vietämme yhdessä aivan upeaa elämää kaikinpuolin. Olemme samanlaisia, mutta valitettavasti hyvin itsenäisiä ja oman tien kulkijoita. Olemme tottuneet tekemään päätöksiä itse kysymättä toiselta.
Olen kysellyt mieheltä että miten hän on suunnitellut järjestävänsä nuo reissunsa ja muut tekemisensä jos olisi lapsi. Miehen asenne "katsotaan sitten, kyllä mä sit rauhoitun" ei vakuuta minua. Pelkään että jään itse vastentahtoisesti kotiin hoitamaan lasta jota en halua ja elämään elämää jota en halua.
Miehen muutamalla hyvällä ystävällä on lapset, mutta myös vaimot jotka viihtyvät kotona ja eivät harrasta mitään. Mä olen päinvastainen ja olen aina harrastanut, kilpa urheillut ja tehnyt työtä joka vaatii reissaamista. En todellakaan sitä kotirouva-ainesta.
-ap
Tiedät jo, ettet ole äiti-kotirouva-ainesta. Olen samanlainen kuin sinä ja olen tietoisesti pysynyt lapsettomana.
Mies ei tosiaankaan tajua mitä lapsi tuo tullessaan. Ei riitä, että vähän rauhoittuu. Koko elämäntapa pitää muuttaa päinvastaiseksi siitä, mitä se nyt on hänellä ja teillä yhdessä. Ja vuosikausiksi. 100% panoksella lapseen, ei itseen ja omiin huvituksiin.
Minä tein myös lapsen seikkailijamiehen kanssa, 15 vuotta sitten. Ennen lasta reissailtiin ja käytiin seikkailemassa yhdessä. Lapsen jälkeen mies jatkoi reissuja, tyylillä: sai töitä laskettelukeskuksesta toisesta maasta jossa vietti talvikauden, kesällä meni leireille töihin Suomessa. Kuten arvata saattaa, sitä "perhe-elämää" ei kauaa yhdessä jatkettu. Aina tuli näitä "once-in-a-lifetime" mahdollisuuksia ja niitä miehen piti päästä toteuttamaan.
Eron jälkeen isäviikonloput meni niin että hän haki kyllä lapsen, mutta vei aina omille vanhemmilleen ja lähti sieltä omiin menoihinsa. Siellä lapsi viettää isäviikonloput edelleen. Isällä ollut muita kiireitä seikkailujen ja uranluomisen suhteen. Oli kyllä kovin kiinnostunut isyydestä sillon tekovaiheessa, mutta siihen se kyllä jäikin.
Annat koko loppuliiton pelkkää peffaa. Helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne aloittajan kanssa. Häät muutaman kuukauden päästä, mies haluaisi lapsia ja minä en. Olen omani jo edellisessä liitossa tehnyt, ja hän on tästä tietoinen, sanoo että itse saan päättää. Kuitenkin puhuu asiasta sivumennen useasti, tyyliin sitten jos ja kun saadaan lapsi niin xx, vaikka itselleni se on jo nou nou. Kiva tunne. Tiedä onko tarinan hyvis vai pahis.
Vierailija kirjoitti:
Tuolla joku kirjoitti, että elämä on rikkaampaa velana, mutta perheellinen ei tätä tajua koska hoivavietti.
Tästä on pakko olla ihan eri mieltä, koska kaikkihan me on oltu veloja, ennen kuin lapset on syntyneet.
Ja eletty sitä arkea ennen lapsia.
Itse ole elänyt 34 vuotta ilaman lapsia ja nyt parikymmentä vuotta lasten kanssa(nyt siis jo nuoria aikuisia) ja kyllä täytyy sanoa, että elämä ennen lapsia ei ollut parempaa/rikkaampaa, kun nyt jälkikasvun kanssa,
Totta kai se silloin 20-34v tuntui, että elämä on ihanaa ja vapaata ja vaikka mitä, kun ei ole lapsia, mutta elämän paras tapahtuma oli se, kun esikoinen syntyi.
Ei sitä voi verrata mihinkään. Kyllä siinä vuorikiipeilyt ja ihan kaikki jää toiseksi.
Mutta sitä vela ei voi tietää, kun ei ole sitä kokenut.
Tulen saamaan paljon alapeukkuja tästä kommentista, mutta totuus on se, että vela ei voi tietää, mitä elämä oman lapsen kanssa on, kun taas "lapsellinen" tietää, mitä elämä on ilman lapsia ja lasten kanssa.
Hän kun on kokenut molemmat olotilat.
Mulle olis ongelma tuo lapsenhankinta, koska mulla ei ole hoivaviettiä vaikka olen nainen. Kaikki lapset mitä tapaan ovat "kavereita" kyllä, eli tulen niiden kanssa toimeen, mutta en haluaisi luottaa siihen, että biologia hoitaa tuon hoivavietin kuntoon vasta sitten kun se lapsi on mulle jo syntynyt... Aika venäläistä rulettia näillä asetuksilla.
Tosin ei tällain kohta 40 lähestyvänä tuo enää ole kovin ajankohtaista muutenkaan. Mulle se ei ole ollut valintakysymys, vaan tuntuu että se on tosiaan ihan tehdasasetuksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naimisiin meno oli alunperin minun aloitteestani. Mies oli pitkään vihjaillut lapsesta. Sanoin, että jos perhettä halutaan perustaa joskus niin häät haluan ensin. Mies oli todella kovasti asiaa vastaan ja sanoi siitä avoimesti jopa ystävillemme, ettei tahdo naimisiin kanssani vaikka lapsia haluaakin. Vieläkään hän ei ole kihlauksesta paljon kellekään kertonut ja esimerkiksi kielsi minua laittamasta tietoa tästä mihinkään "someen tai muuhun"
ap
====
Mikähän on perustelu, jos ei halua lastensa äidin kanssa naimisiin? Avioehdolla ja muilla vastaavilla voi sopia omaisuudesta, ja suuria hääjuhlia ei tarvitse pitää, jos ei halua tai ei ole varaa.
Vai eikö mies halua naimisiin SINUN kanssasi AP?
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne aloittajan kanssa. Häät muutaman kuukauden päästä, mies haluaisi lapsia ja minä en. Olen omani jo edellisessä liitossa tehnyt, ja hän on tästä tietoinen, sanoo että itse saan päättää. Kuitenkin puhuu asiasta sivumennen useasti, tyyliin sitten jos ja kun saadaan lapsi niin xx, vaikka itselleni se on jo nou nou. Kiva tunne. Tiedä onko tarinan hyvis vai pahis.
Älä vie tuolta mieheltä mahdollisuutta saada lapsi. Tapailin miestä joka mulle kertoi kyllä että lapsettomuus on ok hänelle, mutta erottuamme hän päätyi yhteen naisen kanssa joka halusi lapsen. Nyt hän on ylpeä isä ja korostaa sen ihanuutta koko ajan. Olen onnellinen, etten vienyt häneltä sitä mahdollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta vuorikiipeily ei sovi lapsiperheen vanhemmille. Pidän edesvastuuttomina näitä vanhempia, jotka kehtaavat mennä kiipeilemään ja kuolevat sillä reissulla, kun lapsi on pieni tai edes alaikäinen. Tämä on nyt todellakin vakavan keskustelun paikka miehen kanssa. Joku perheen yhteinen patikointi Alpeilla tai vaellus tuntureissa on ihan ok. Mutta vuorikiipeily, ei missään nimessä! Molemmilla vanhemmilla on vastuu tehdä kaikkensa sen eteen, että säilyvät hengissä vähintään siihen asti kun lapsi on täysikäinen. Ei tarvitse elää pumpulissa, mutta hengenvaaralliset lajit on ihan poissuljettuja. Mikään vuorikiipeily tai basehyppely ei tule kuuloonkaan! Jos ei tällaisista ole molemmat vanhemmat valmiita pitämään taukoa seuraavan 20 vuoden ajan, niin unohtakaa koko lapsi. "
Samaa mieltä, perheelliset voivat unohtaa jotkut Grönlannin vaellukset ja kassvattaa vastuuntuntoa perhettään kohtaan vaarantamatta itseeään ehdoin tahdoin haastaviin tilanteisiin saadakseen niistä jotkut ihme-survival- valloittaja-kiksit.
Älä vain saa
tana mene tekemään toiselle muksua jota sinä sitten hoidat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies tottakai tuntuu minulle oikealta ja vietämme yhdessä aivan upeaa elämää kaikinpuolin. Olemme samanlaisia, mutta valitettavasti hyvin itsenäisiä ja oman tien kulkijoita. Olemme tottuneet tekemään päätöksiä itse kysymättä toiselta.
Olen kysellyt mieheltä että miten hän on suunnitellut järjestävänsä nuo reissunsa ja muut tekemisensä jos olisi lapsi. Miehen asenne "katsotaan sitten, kyllä mä sit rauhoitun" ei vakuuta minua. Pelkään että jään itse vastentahtoisesti kotiin hoitamaan lasta jota en halua ja elämään elämää jota en halua.
Miehen muutamalla hyvällä ystävällä on lapset, mutta myös vaimot jotka viihtyvät kotona ja eivät harrasta mitään. Mä olen päinvastainen ja olen aina harrastanut, kilpa urheillut ja tehnyt työtä joka vaatii reissaamista. En todellakaan sitä kotirouva-ainesta.
-ap
Ap on itse jo useaan otteeseen vastannut kysymykseensä. Ei siis lapsia hänelle, hyvä heille, hyvä ei- syntyvälle lapselle. Moni peruisi valintansa saada jälkeläisiä, jos voisi, mutta apn kohdalla en ymmärrä, mitä hän etsii vastaukseksi palstalta, kun on aivan selvää, ettei tahdo itseään sitoa sellaiseen vastuuseen, vaan haluaa helpomman elämän, mikä on ihan viisasta. Mies voi hankkia niitä lapsia sitten, kun kykenee itse synnyttämään,piste.
Vierailija kirjoitti:
Minä tein myös lapsen seikkailijamiehen kanssa, 15 vuotta sitten. Ennen lasta reissailtiin ja käytiin seikkailemassa yhdessä. Lapsen jälkeen mies jatkoi reissuja, tyylillä: sai töitä laskettelukeskuksesta toisesta maasta jossa vietti talvikauden, kesällä meni leireille töihin Suomessa. Kuten arvata saattaa, sitä "perhe-elämää" ei kauaa yhdessä jatkettu. Aina tuli näitä "once-in-a-lifetime" mahdollisuuksia ja niitä miehen piti päästä toteuttamaan.
Eron jälkeen isäviikonloput meni niin että hän haki kyllä lapsen, mutta vei aina omille vanhemmilleen ja lähti sieltä omiin menoihinsa. Siellä lapsi viettää isäviikonloput edelleen. Isällä ollut muita kiireitä seikkailujen ja uranluomisen suhteen. Oli kyllä kovin kiinnostunut isyydestä sillon tekovaiheessa, mutta siihen se kyllä jäikin.
Miksi et tee mitään asialle etteivät isätapaamiset toteudu? Se on sinun vastuullasi. Tapaamisoikeus on LAPSEN oikeus tavata isää, ei sinun oikeus viettää vapaa aikaa lapsen ollessa mummolassa vaikka piti olla isän luona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos mies haluaa vauvaa kovin, teette sopimuksen, että hän osallsituu hoitoo hieman enemmän, koska sinulla menee raskausaika tavallaan vauvalle eikä itselle. Silloin on ihan tasapuolista, että mies hoitaa lasta vuoden ja sinä saat mennä ja tulla ja tämän vuoden jälkeen jaatte taas vastuu fifty-fifty.
Jotenkin naurattaa tällaiset naiivit ehdotukset jonkinlaisten sopimusten laatimisista. Siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, lentää kaikki yhdessä sovittu usein ikkunasta välittömästi. Ihan vaan, koska miehen mielestä hänen ei tarvitse osallistua ja vauva ei olekaan kiva, söpö, hiljainen pallero.
Miten ihmeessä pakotat ketään noudattamaan jotain yhteistä sopimusta, jolla ei ole mitään laillista pohjaa, jos toista ei vaan kiinnosta?
Tunnen yhden perheen, jossa isä on yli nelikymppinen ja rouva 15 vuotta nuorempi. Kummallakaan ei oikein ollut vauvakuumetta, vaan elo oli oikein hyvää kahdestaan. Molemmilla oli unelmien työpaikka, harrastuksia ja koti oli lähinnä harrastusvälineitä ja nukkumista varten. Mutta välillä roiskuu, kun rapataan ja rouva raskautui.
Raskausaika meni ihan hyvin paitsi että isukki hermostui rouvalleen välillä, kun tämä ei ollut innoissaan viikonlopun vaelluksista ja muista vanhoista yhteisistä jutuista. Niinpä hän meni itse ja oli samalla pois muutaman ylimääräisenkin päivän. Miehen äiti sanoi pojalleen useamman kerran tästä asiasta, mutta turhaan. Vaimo ei valittanut, tunsihan hän miehensä ja parempi oli hyväntuulinen mies silloin kun kotona oli, kuin pahantuulinen ärisijä.
Vauvan syntyessä oli mies samantien lähdössä koko perheenä vaeltamaan. Mikäs oli sen helpompaa kuin laittaa vauva liinaan ja imettää sitä sitten, kun tarvis oli? Eihän siinä voi mikään mennä vikaan? Vauvallapa olikin koliikki, se itki avuttomasti hyvin paljon ja kaikkein paras paikka oli äidin sylissä. Se oli miehelle todellinen pettymys ja hän oli suorastaan raivoissaan asiasta. Mies ei tykännyt vauvasta yhtään, vaan vältteli tätä ja sieti vain pakosta työpäivän jälkeen hetken ennen kuin harrastukset onneksi taas kutsuivat. Harrastusten jälkeen mies ei ollut rentoutunut, vaan entistä ärsyyntyneempi, kun ei saanut edes kotona istua rauhassa. Vaimokin pyysi miestä pitelemään edes hetken vauvaa, kun hän oli kantanut vauvaa yötä päivää ja niskat olivat täysin jumissa.
Niin meni kolmisen kuukautta. Mies ei saanut vauvaan mitään kosketusta, vaan häntä vain ketutti ja rankasti ketuttikin. Rouva ei tietenkään halunnut lähteä kotoa minnekään, koska oli helpompi olla kotona pienen itkevän nyytin kanssa ja yrittää nukkua edes hetken silloin kun vauva nukkui. Mies harrasti vaeltamista ja kaikkea normaaliin malliin työpäivien lisäksi, mitä hän nyt olisi voinut muutakaan tehdä?
Koliikki meni ohi ja arki alkoi helpottumaan hieman. Avioliitto natisi liitoksissaan ja aviopari ei edes nukkunut samassa huoneessa enää, vaan rouva hoiti vauvaa ja kotia, mies puuhasi muuta. Kerran rouva laittoi vauvan taas miehen syliin ja vauva hymyili isälleen. Silloin tapahtui jotain ja miehen sydän suli sekunnissa. Vauvasta oli tullutkin maailmaa tarkasti seuraava pieni ihminen, joka hymyili, jutusteli ja katsoi silmiin, nauroikin, kun sen kanssa hieman kujerteli! Vasta silloin miehestä tuli isä vauvalleen ja hyvä isä tulikin. Isä, joka ei jäänyt enää ylitöihin, vaan juoksi heti kun pääsi kotiin ja harrastuksetkin jäivät vähemmäksi. Vauva viihtyi myös rattaissaan ja sen kanssa pääsi kärryttelemään tai melkein minne vain.
Perheessä on nyt kaksi lasta ja isä on perheestään hyvin onnellinen. Kaikki on hyvin, mutta lähellä oli, ettei vaimosta tuli yksinhuoltaja. Tunnen perheen hyvin ja tiedän, että tämän tapaisia tarinoita on paljon. Kaikki tarinat eivät vain lopu hyvin. Ystäväni mies lähti vieraisiin, kun heidän vauva oli parin kuukauden ikäinen. Nyt lapsi on jo koululainen, mutta mies ei ole siitä enempää kiinnostunut, vaan asuu osan vuodesta yleensä toisella puolella maailmaa ja elää kuin lapseton.
Jos AP ei halua lapsia, niin sitten ei tee lapsia. Helppoa 2000-luvulla.
Sitten vain rehellinen ilmoitus sulhaselle, joka tehköön omat ratkaisunsa. Jos lapseton liitto sopii, niin vihille, ja uusia vuorikiipeilyjä kehiin.
Jos mies huomaa kovasti haluavansa lapsen niin sitten uusi nainen etsintään. Tosin alkaa olla jo vähän kiire, harva mies saa ensimmäisen lapsensa yli 40-vuotiaana.
Ja yli 30-vuotiaat vapaat naiset ovat usein y.huoltajia. Toisaalta siinä saa hyvää tuntumaa lapsiperheeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein myös lapsen seikkailijamiehen kanssa, 15 vuotta sitten. Ennen lasta reissailtiin ja käytiin seikkailemassa yhdessä. Lapsen jälkeen mies jatkoi reissuja, tyylillä: sai töitä laskettelukeskuksesta toisesta maasta jossa vietti talvikauden, kesällä meni leireille töihin Suomessa. Kuten arvata saattaa, sitä "perhe-elämää" ei kauaa yhdessä jatkettu. Aina tuli näitä "once-in-a-lifetime" mahdollisuuksia ja niitä miehen piti päästä toteuttamaan.
Eron jälkeen isäviikonloput meni niin että hän haki kyllä lapsen, mutta vei aina omille vanhemmilleen ja lähti sieltä omiin menoihinsa. Siellä lapsi viettää isäviikonloput edelleen. Isällä ollut muita kiireitä seikkailujen ja uranluomisen suhteen. Oli kyllä kovin kiinnostunut isyydestä sillon tekovaiheessa, mutta siihen se kyllä jäikin.
Miksi et tee mitään asialle etteivät isätapaamiset toteudu? Se on sinun vastuullasi. Tapaamisoikeus on LAPSEN oikeus tavata isää, ei sinun oikeus viettää vapaa aikaa lapsen ollessa mummolassa vaikka piti olla isän luona.
Hohhoijaa. Tuulimyllyjä vastaan on turha taistella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein myös lapsen seikkailijamiehen kanssa, 15 vuotta sitten. Ennen lasta reissailtiin ja käytiin seikkailemassa yhdessä. Lapsen jälkeen mies jatkoi reissuja, tyylillä: sai töitä laskettelukeskuksesta toisesta maasta jossa vietti talvikauden, kesällä meni leireille töihin Suomessa. Kuten arvata saattaa, sitä "perhe-elämää" ei kauaa yhdessä jatkettu. Aina tuli näitä "once-in-a-lifetime" mahdollisuuksia ja niitä miehen piti päästä toteuttamaan.
Eron jälkeen isäviikonloput meni niin että hän haki kyllä lapsen, mutta vei aina omille vanhemmilleen ja lähti sieltä omiin menoihinsa. Siellä lapsi viettää isäviikonloput edelleen. Isällä ollut muita kiireitä seikkailujen ja uranluomisen suhteen. Oli kyllä kovin kiinnostunut isyydestä sillon tekovaiheessa, mutta siihen se kyllä jäikin.
Miksi et tee mitään asialle etteivät isätapaamiset toteudu? Se on sinun vastuullasi. Tapaamisoikeus on LAPSEN oikeus tavata isää, ei sinun oikeus viettää vapaa aikaa lapsen ollessa mummolassa vaikka piti olla isän luona.
Öh, minkä sille voi? Se ei ole laitonta. Ja vastuu on isällä. Äitienkö pitäisi vielä kantaa vastuu exiensä käyttäytymisestä? Nyt mä olen kaiken nähnyt!
Eri
Vierailija kirjoitti:
Jos AP ei halua lapsia, niin sitten ei tee lapsia. Helppoa 2000-luvulla.
Sitten vain rehellinen ilmoitus sulhaselle, joka tehköön omat ratkaisunsa. Jos lapseton liitto sopii, niin vihille, ja uusia vuorikiipeilyjä kehiin.
Jos mies huomaa kovasti haluavansa lapsen niin sitten uusi nainen etsintään. Tosin alkaa olla jo vähän kiire, harva mies saa ensimmäisen lapsensa yli 40-vuotiaana.
Ja yli 30-vuotiaat vapaat naiset ovat usein y.huoltajia. Toisaalta siinä saa hyvää tuntumaa lapsiperheeseen.
Näinhän se on, asiassa ei ole mielestäni yhtään mitään miettimistä. Ap ilmoittaa oman harkitun kantansa ja sitten mies miettii mitä tekee. Lapsen hankkiminen jää silloin miehen harteille ja hän ei voi asiasta muita syyttää, sillä mieltään saa todellakin muuttaa ja vaikka ap olisi joskus sanonutkin lasten olevan ok, niin asia ei ole sillä päätetty niin kauan kun sellaisia ei ole tulossa.
Ap:n on kuitenkin turha alka sotkemaan mitään omia rakkauksiaan miehen päätökseen, sillä miehellä pitää olla mahdollisuus lähteä ilman, että ap roikkuu ja riippuu lahkeessa kiinni. Jos mies laittaa mahdollisen lapsen etusijalle, niin ap sanoo siihen, että ok, onnea matkaan, ja katoaa takavasemmalle päätöstä kunnioittaen. Jos mies taas päättää, että parisuhde ja harrastukset ovat tärkeämpiä, niin lapsesta vinkuminen pitää loppua tasan siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein myös lapsen seikkailijamiehen kanssa, 15 vuotta sitten. Ennen lasta reissailtiin ja käytiin seikkailemassa yhdessä. Lapsen jälkeen mies jatkoi reissuja, tyylillä: sai töitä laskettelukeskuksesta toisesta maasta jossa vietti talvikauden, kesällä meni leireille töihin Suomessa. Kuten arvata saattaa, sitä "perhe-elämää" ei kauaa yhdessä jatkettu. Aina tuli näitä "once-in-a-lifetime" mahdollisuuksia ja niitä miehen piti päästä toteuttamaan.
Eron jälkeen isäviikonloput meni niin että hän haki kyllä lapsen, mutta vei aina omille vanhemmilleen ja lähti sieltä omiin menoihinsa. Siellä lapsi viettää isäviikonloput edelleen. Isällä ollut muita kiireitä seikkailujen ja uranluomisen suhteen. Oli kyllä kovin kiinnostunut isyydestä sillon tekovaiheessa, mutta siihen se kyllä jäikin.
Miksi et tee mitään asialle etteivät isätapaamiset toteudu? Se on sinun vastuullasi. Tapaamisoikeus on LAPSEN oikeus tavata isää, ei sinun oikeus viettää vapaa aikaa lapsen ollessa mummolassa vaikka piti olla isän luona.
Öh, minkä sille voi? Se ei ole laitonta. Ja vastuu on isällä. Äitienkö pitäisi vielä kantaa vastuu exiensä käyttäytymisestä? Nyt mä olen kaiken nähnyt!
Eri
Juu, äidillä on tärkeä tehtävä olla lapselle hyvä äiti ja koska isä on mikä on, niin hänestä ei tule ehkä ikinä hyvää isää. Onneksi on kuitenkin hyvät isovanhemmat ja se suhde on todella tärkeä varsinkin kun he ovat isän vanhemmat. Lapsi ei menetä mitään, vaan saa jopa enemmän nyt.
Alue: Aihe vapaa
Tuo on äärimmäisen harvinaista.
Ei mulla ainakaan ollut mitään valittamista.