Lue keskustelun säännöt.
Sain lapsen ja minusta tuli ihminen, josta en itsekään pidä. Ei ehkä muutkaan. Miten muuttua takaisin?
16.02.2021 |
Olen ennen lapsen saamista iloinen, rento, ystävällinen, sosiaalinen, puhelias, avulias, antelias jne. Pidetty ystävä ja puoliso, jolla oli myös hyvä olla itsensä kanssa. Saatiin (toivottu ja suunniteltu) lapsi, ja minusta tuli ihminen, josta en pidä yhtään. En usko, että muutkaan oikein pitävät minusta nyt. Olen kireä, suutun helposti, en halua enää antaa aikaani enkä huomiotani kenellekään (paitsi tietenkin lapselleni), en halua enää auttaa ketään, olen negatiivinen, tiuskin, en halua tavata enää ystäviä, olen muuttunut paljon itsekkäämmäksi. Harmittaa ja ahdistaa, että olen nykyään tällainen. Lapsiarki yksinkertaisesti on muuttanut minut tällaiseksi, vaikka en koskaan tällaiseksi halunnut tulla. Kun katson itseäni peilistä niin näen ihmisen, jota en arvosta enää, koska en pidä hänestä enää. Avioliitto rakoilee, koska miehenikään ei taida enää pitää minusta ollenkaan. No, en ihmettele, sillä enhän pidä itsekään. Joka aamu kun herään päätän olla taas se sama iloinen ja muut huomioiva, ystävällinen kiva ihminen, mutta epäonnistun siinä viimeistään jo aamupäivällä. Kannan valtavia syyllisyyden tunteita, koska halusin olla hyvä äiti, mutta epäonnistuin siinäkin.
Miten muuttua takaisin ihmiseksi, joka olin ennen? Ja onko muut kokeneet samaa? Kuuluuko tämä vain asiaan? Masentunut en usko olevani, ainoastaan ylikuormittunut. Mutta ei se tule poistumaan vuosikausiin...
Kommentit (225)
Aika psykiatrille ja resepti serotoniinin takaisinoton estäjille. Muutama viikko menee ja olet entiselläsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.
Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.
Ap
Minulla auttoi tuohon vain ero. Nyt isänkin on pakko huolehtia lapsista, kun ne osan aikaa ovat hänen luonaan.
Jos voisin neuvoa nuorta itseäni, niin en koskaan tekisi parisuhteeseen lapsia. Ainoastaan kaverivanhemmuus tulisi kyseeseen, mielellään toisen naisen kanssa.
Valitettavasti miehistä ei oikein ole vanhemmiksi ja vastuun kantajiksi.
Aloittaja ei saanut lasta, vaan teki lapsen. Samalla hän teki itsestään uuden kusipäisen version. Kaikki on oman toiminnan tulosta.
En osaa auttaa, mutta juuri tätä pelkään itsekin lasten saamisessa. Olen aika itsekäs, laiska ja tarvitsen paljon omaa aikaa voidakseni hyvin. Nautin elämästä ja olen tähän mennessä nauttinut kovasti siitä, että saan tehdä ja mennä ja olla omilla ehdoillani.
Oma äitini palkkasi kotiapulaisen elämäni alkuun noin kolmivuotiaaksi asti. Hän ei siis ollut pelkästään lapsenhoitaja vaan auttoi myös kodin askareissa.
Vaikka en ollut mitenkään haasteellinen lapsi, äitini on myöhemmin todennut että kotiapulaisen palkkaaminen oli yksi hänen parhaista päätöksistään.
Lääkärissä kannattaa käydä terveystarkastuksessa (hormonitasot, vitamiinit jne.) ja huolehtia siitä että saat paljon kunnollista yöunta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.
Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.
Ap
Minulla auttoi tuohon vain ero. Nyt isänkin on pakko huolehtia lapsista, kun ne osan aikaa ovat hänen luonaan.
Jos voisin neuvoa nuorta itseäni, niin en koskaan tekisi parisuhteeseen lapsia. Ainoastaan kaverivanhemmuus tulisi kyseeseen, mielellään toisen naisen kanssa.
Valitettavasti miehistä ei oikein ole vanhemmiksi ja vastuun kantajiksi.
Tuo viimeinen lause on aika ikävän leimaava. Eikä ole totta.
Mieheni hoitaa vähintään puolet lasta. Joskus enemmänkin kun minulla on menoja tai pitkiä vuoroja yms. Päiväkotiin vie ja monesti hakeekin useammin kuin minä, eikä hän ole ikinä valittanut asiasta. Biologista isäänsä lapsi näkee vain muutaman kerran vuodessa.
Onko tämä oikeasti luonnollista? Tämä tulee maksamaan minulle avioliittoni ja ystävyyteni. Ja kyseessä on lapseni ainoa lapsuus. Olisin toivonut, että se olisi sellainen, että äiti on iloinen eikä tiuski ja hermostu koko ajan jostain. Ap
Mulla oli samankaltaisia ongelmia, ne johtuivatkin vitamiinipuutoksesta. Raskaus ja synnytys voi tyhjentää monen ravintoaineen varastot. Söin myös kasvispainotteisesti pitkään. Niinpä vahva B12-kuuri korjasi tilanteen noin viikossa. Apteekista saa suuhun suihkutettavaa B12-suihketta.
Ihan kuin olisi jokin kytkin käännetty toiseen asentoon päässä! Sen jälkeen en ole lapsilleni raivonnut. Tästä on jo vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä on nyt turha syyttää miestä, töitä on esimerkiksi jokaisen tehtävä. Ihan normaali työpäivä pääkaupunkiseudulla, 8 tuntia töitä plus työmatka. Samoin, ap kertoo, että kotityöt jakautuvat ja viikonloppuisin hän saisi omaa aikaa ”mutta ei jaksa sitä hyödyntää”. mielestäni nyt haukutaan väärää puuta näillä kommenteilla, joissa pitäisi miehen muuttua. Eli ap, sun täytyy nyt vaan lähteä selvittämään ja miettimään, mikä sua oikeasti vaivaa. Se voi olla jotain fyysistä, kuten hormonitasapainon ongelmia, rauta-arvoja tms. Tai oikeasti masennus/uupuminen. Eikä nyt siis hyödytä täytellä itsekseen masennustestejä netissä, vaan varaat ajan esim. Työterveyteen tai sitten ihan itse yksityisesti. Haluttomuus, väsymys, ärtyneisyys jne. ei ole normaalia, vaan merkki jostain. Koska se on siis jatkunut pitkään. Ja se sun pitää ihan itse lähteä selvittämään. Kyse voi olla ihan henkisestä jutusta, mutta siihenkin on tukea saatavilla. Sun pitää vaan hakea sitten jonkinlaista keskusteluapua. Vaihtoehtoja on! Muuten pilaat oman ja puolisosi elämän...
Millä matikalla hommat menee tasan, jos viikonloppuna ap:lla on 2 tunti ja miehellä 46 tuntia?
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitit, että käyt itsekin työssä ja lapsi on päiväkodissa. Pystytkö itse tekemään lyhyempää työviikkoa esim. 6h/pv tai 4pv/vko? Tämä voi auttaa jo huomattavasti. Uskon, että jaksaisit paremmin.
Kuormittaako työsi?Yritä etsiä syitä ja tilanteita, mitkä aiheuttavat tiuskimista, tyytymättömyyttä jne. ja mieti miten voisit muuttaa niitä. Uskon, että on enemmän ns. henkistä väsymystä kuin fyysistä, jos kerran nukut hyvin. Tuntuuko, että mies ei tue sua tarpeeksi, vaan sä hoidat omat, lapsen ja yhteiset asiat, huolehdit aikatauluista jne. ja miehesi menee ja tekee oman aikataulunsa mukaan huomioimatta teitä muita?
Älä suorita äitiyttä. Kaiken ei tarvitse olla kokoajan tiptop. Ole iltaisin lapsesi ja miehesi kanssa, ja tehkää yhdessä juttuja mistä kaikki tykkäävät. Nauttikaa pienistä asioista!
Ap saa vähemmän palkkaa, tekee enemmän kotona, uupuu enemmän, eläkettä ei kerry, mies pakenee töihin yhä enemmän... huono ratkaisu.
Mies voisi siirtyä osa-aikaiseksi, hoitaa lasta ja kotia, ja tällöin täyttä työaikaa tekevä ap olisi oikeutettu iltaisin ja viikonloppuisin vapaa-aikaan. Mies vähemmän työtä tekevänä ei tarvitse vapaata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoinen kirjoitti:
Oma äitini palkkasi kotiapulaisen elämäni alkuun noin kolmivuotiaaksi asti. Hän ei siis ollut pelkästään lapsenhoitaja vaan auttoi myös kodin askareissa.
Vaikka en ollut mitenkään haasteellinen lapsi, äitini on myöhemmin todennut että kotiapulaisen palkkaaminen oli yksi hänen parhaista päätöksistään.Lääkärissä kannattaa käydä terveystarkastuksessa (hormonitasot, vitamiinit jne.) ja huolehtia siitä että saat paljon kunnollista yöunta.
Mistä äitisi sai rahat tuon lapsenhoitajan palkkaamiseksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.
Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.
Ap
Minulla auttoi tuohon vain ero. Nyt isänkin on pakko huolehtia lapsista, kun ne osan aikaa ovat hänen luonaan.
Jos voisin neuvoa nuorta itseäni, niin en koskaan tekisi parisuhteeseen lapsia. Ainoastaan kaverivanhemmuus tulisi kyseeseen, mielellään toisen naisen kanssa.
Valitettavasti miehistä ei oikein ole vanhemmiksi ja vastuun kantajiksi.
Tuo viimeinen lause on aika ikävän leimaava. Eikä ole totta.
Mieheni hoitaa vähintään puolet lasta. Joskus enemmänkin kun minulla on menoja tai pitkiä vuoroja yms. Päiväkotiin vie ja monesti hakeekin useammin kuin minä, eikä hän ole ikinä valittanut asiasta. Biologista isäänsä lapsi näkee vain muutaman kerran vuodessa.
Niin, eli lapsen isästä ei oikein ole vanhemmaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.
Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.
Ap
Minulla auttoi tuohon vain ero. Nyt isänkin on pakko huolehtia lapsista, kun ne osan aikaa ovat hänen luonaan.
Jos voisin neuvoa nuorta itseäni, niin en koskaan tekisi parisuhteeseen lapsia. Ainoastaan kaverivanhemmuus tulisi kyseeseen, mielellään toisen naisen kanssa.
Valitettavasti miehistä ei oikein ole vanhemmiksi ja vastuun kantajiksi.
Taitaa olla hakusessa se että mitä sana mies tarkoittaa. Se että joku näyttää ulkoisesti mieheltä ja jopa sanoo olevansa sellainen, ei tee henkilöstä miestä sanan täydessä merkityksessä.
Teot puhuvat puolestaan. Sama pätee myös isä sanaan.
Esikoisen syntymä on käännekohta lapsen vanhempien elämässä. Heidän elämänsä sellaisena kuin ne ennen lapsen syntymää olivat lakkaavat ja uusi elämä vanhemman roolissa alkaa.
Itseltään voi kukin kysyä kysymyksiä kuten:
Haluanko olla ehdoton vai tämän perheenjäsen?
Haluanko tuntea lapseni vai tehdä pitkää päivää töissä?
Haluanko bailata baareissa vai olla vanhempi lapselleni?
Haluanko tuntea lapsenlapseni vai laiminlyödä terveydestäni huolehtimisen?
jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.
Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.
Ap
Minulla auttoi tuohon vain ero. Nyt isänkin on pakko huolehtia lapsista, kun ne osan aikaa ovat hänen luonaan.
Jos voisin neuvoa nuorta itseäni, niin en koskaan tekisi parisuhteeseen lapsia. Ainoastaan kaverivanhemmuus tulisi kyseeseen, mielellään toisen naisen kanssa.
Valitettavasti miehistä ei oikein ole vanhemmiksi ja vastuun kantajiksi.
Tuo viimeinen lause on aika ikävän leimaava. Eikä ole totta.
Mieheni hoitaa vähintään puolet lasta. Joskus enemmänkin kun minulla on menoja tai pitkiä vuoroja yms. Päiväkotiin vie ja monesti hakeekin useammin kuin minä, eikä hän ole ikinä valittanut asiasta. Biologista isäänsä lapsi näkee vain muutaman kerran vuodessa.
Niin, eli lapsen isästä ei oikein ole vanhemmaksi?
Niin, ei ole ei. Mutta aijemman viimeisessä lauseessa puhuttiin miehistä. Ei isistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhu asiasta miehesi kanssa. Jutelkaa vaikka joka ilta hiukan siitä, miten päiväsi on mennyt ja oletko osannut olla iloinen ja reipas. Älkää analysoiko liikaa, vaan jutelkaa ihan kevyesti ja vitsaillen. Yrittäkää nauraa yhdessä ja ottaa hetken verran etäisyyttä huonoihin fiiliksiin.
Kyllä se oikeasti helpottaa, kun lapsi kasvaa.
Esikoinen kirjoitti:
Oma äitini palkkasi kotiapulaisen elämäni alkuun noin kolmivuotiaaksi asti. Hän ei siis ollut pelkästään lapsenhoitaja vaan auttoi myös kodin askareissa.
Vaikka en ollut mitenkään haasteellinen lapsi, äitini on myöhemmin todennut että kotiapulaisen palkkaaminen oli yksi hänen parhaista päätöksistään.Lääkärissä kannattaa käydä terveystarkastuksessa (hormonitasot, vitamiinit jne.) ja huolehtia siitä että saat paljon kunnollista yöunta.
Mistä tällaiseen kotiapulaiseen saa rahaa?
Mihin ap katosi?
Vähän alkoi tarina muuttumaan tässä ketjun aikana. Eikä oikein mikään ehdotus kelvannut.
Luulin ensin, että ap:n lapsi vielä vauva ja ap kotona vauvan kanssa, mutta kävikin ilmi, että kyseessä 3 v. taapero, joka päivät hoidossa ja ap töissä.
Hmm... 🤔
Miten voit kuvitella saavasi apua tämän palstan ventovierailta ihmisiltä? Äitiys on sinun lopullinen valintasi, ja sinun on pakko tulla toimeen itsesi kanssa. Hae apua terapiasta. Heti. Lapsesi ei ole pyytänyt syntyä juuri sinun lapseksesi, mutta vaikka antaisit hänet adoptoitavaksi tai vaikka hän kuolisi, äitiys ei lähde sinusta. Teit virheen hankkiessasi lapsen, mutta et voi perua virhettäsi. Sinun on silti oltava itsesi paras ystävä. Lapsen kasvattaminen ei ole sitä, että odotat hänen seuraavaa kehitysvaihettaan: koulun alkamista, teini-ikää tai aikuistumista. Tämä on sinun elämäsi, ja tämän on sinun lapsesi ainoa lapsuus.
Miten niin minulla on kanttia kirjoittaa tämä? Koska minun lapseni on tehnyt itsemurhan.
Vierailija kirjoitti:
Mihin ap katosi?
Vähän alkoi tarina muuttumaan tässä ketjun aikana. Eikä oikein mikään ehdotus kelvannut.
Luulin ensin, että ap:n lapsi vielä vauva ja ap kotona vauvan kanssa, mutta kävikin ilmi, että kyseessä 3 v. taapero, joka päivät hoidossa ja ap töissä.
Hmm... 🤔
Mistä keksit että vauva? Aphan sanoo jo ekalla sivulla että ovat molemmat vanhemmat töissä ja lapsi päiväkodissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin ap katosi?
Vähän alkoi tarina muuttumaan tässä ketjun aikana. Eikä oikein mikään ehdotus kelvannut.
Luulin ensin, että ap:n lapsi vielä vauva ja ap kotona vauvan kanssa, mutta kävikin ilmi, että kyseessä 3 v. taapero, joka päivät hoidossa ja ap töissä.
Hmm... 🤔Mistä keksit että vauva? Aphan sanoo jo ekalla sivulla että ovat molemmat vanhemmat töissä ja lapsi päiväkodissa.
Minäkin luulin ensin aloituksen perusteella, että kyseessä on nimenomaan pienen vauvan äiti, joka on 24/7 kotona kun miestä ei näy. Selvisikin että omaa aikaa on sekä töissä että mies sitä antaa minkä töiltään ehtii, mutta ei vain jaksakaan ajallaan mitään tehdä. Sekin taas on mammojen mielestä miehen vika, että toisella on energiaa vain möllöttämiseen. Sanoo että rahaa ei ole lastenhoitajaan, joten mammojen ratkaisu että mies lopettaa töiden tekemisen antaakseen rouvalle omaa aikaa. Hyvä ratkaisu tilanteessa kun rahaa ei ole edes kummankaan käydessä töissä tuon vertaa!
Tälläiset vastaukset ahdistavat aina entisestään. Entä jos tukiverkkoja ei vain ole? Mies ei kestänyt lapsiarkea ja tulotason putoamista joten ero tuli.
T: yh