Sain lapsen ja minusta tuli ihminen, josta en itsekään pidä. Ei ehkä muutkaan. Miten muuttua takaisin?

Vierailija kirjoitti:

MInkä ikäinen olet? Vaihdevuodet voivat alkaa esi-oireilla jo 40v kieppeillä.

Olen 38. Tämä alkoi pian lapsen syntymän jälkeen. Ei silloin vielä vaihdevuodet ole voinut alkaa, kun imetinkin. Uskon, että selittyy ihan lapsiarjen rankkuudella. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usko: nyt se alkaa vähän helpottaa, viisivuotiaan kanssa on jo et oho, en ookkaan koko ajan ihan krpä otsassa.

Mutta kyllä nyt ton ikäisen mutsin pitää saada omaa aikaa myös arkisin, mieluiten liikuntaharrastus joka tasapainottaa stressitasoja. Itse otin jo lapsen ollessa 1v myös ihan selviä irtiottoja perhe-elämästä, eka yhden yön ja kun tyttö oli 3v olin jo viikon poissa kotoa (erämaassa hiihtämässä).

Älä hanki toista lasta.

Ehkä laitan tämän ketjun muistiin, ja kahden vuoden päästä kun lapsi on viisi niin palaan asiaan ja katson onko vielä koko ajan krpä otsassa. Toivottavasti ei. Mutta kun en haluaisi, että on nytkään. Sillä kaikesta huolimatta lapsi on parasta mitä elämässäni on ikinä tapahtunut ja minulle hyvin rakas. Ja ei, en hanki toista lasta. Helppo vain sanoa, että pitää saada omaa aikaa, kun meillä ei oikeasti ole mitään tukiverkkoja. Ei ole ketään mummia hoitamassa. Eikä isoja palkkoja, joilla maksaa yön yli lastenvahteja. Ap

Eikö ole ystäviäkään? Sellaisia, joita voisit koronankin uhalla kutsua kotiisi ajatuksella, että leikittävät lasta puoli tuntia sillä aikaa kun sinä saat lukea vaikka päivän uutiset omassa rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpottaa kun lapsi kasvaa ja on itsenäisempi, tuollainen on luonnollista, sinulla vaan on äidin vaisto herännyt.

Onko tämä oikeasti luonnollista? Tämä tulee maksamaan minulle avioliittoni ja ystävyyteni. Ja kyseessä on lapseni ainoa lapsuus. Olisin toivonut, että se olisi sellainen, että äiti on iloinen eikä tiuski ja hermostu koko ajan jostain. Ap

Miehesi tässä kuulostaa olevan se avioliiton sössijä, jos tekee vain töitä ja nakittaa arjen vastuut sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuullostaa tutulta. Älä hätäile, löydät vielä uudestaan oman itsesi. Siinä voi mennä pari vuotta tai enemmän, mutta yritä jaksaa. Selitä tilanne kavereille ja puolisollesi reilusti. Kannattaa puhua avoimesti, esim. "anteeksi, että olen nyt huonoa seuraa". Mulle autto jonkun verran.

Kiitos yritän. Mutta miten selitän kolmevuotiaalle lapselleni?

Ap

Samalla tavalla, kuin muillekin. Yllättävän hyvin 3vuotias ymmärtää. Onhan tuo ikävä tilanne... En osaa enempää auttaa, koska itselle auttoi vain aika ja ehkä se, että lopetin itseni syyllistämisen. Jos oli huono päivä, niin sitten oli ja niitähän oli. Jatkuvasti sai pyydellä anteeksi. Mutta koita jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usko: nyt se alkaa vähän helpottaa, viisivuotiaan kanssa on jo et oho, en ookkaan koko ajan ihan krpä otsassa.

Mutta kyllä nyt ton ikäisen mutsin pitää saada omaa aikaa myös arkisin, mieluiten liikuntaharrastus joka tasapainottaa stressitasoja. Itse otin jo lapsen ollessa 1v myös ihan selviä irtiottoja perhe-elämästä, eka yhden yön ja kun tyttö oli 3v olin jo viikon poissa kotoa (erämaassa hiihtämässä).

Älä hanki toista lasta.

Ehkä laitan tämän ketjun muistiin, ja kahden vuoden päästä kun lapsi on viisi niin palaan asiaan ja katson onko vielä koko ajan krpä otsassa. Toivottavasti ei. Mutta kun en haluaisi, että on nytkään. Sillä kaikesta huolimatta lapsi on parasta mitä elämässäni on ikinä tapahtunut ja minulle hyvin rakas. Ja ei, en hanki toista lasta. Helppo vain sanoa, että pitää saada omaa aikaa, kun meillä ei oikeasti ole mitään tukiverkkoja. Ei ole ketään mummia hoitamassa. Eikä isoja palkkoja, joilla maksaa yön yli lastenvahteja. Ap

Eikö ole ystäviäkään? Sellaisia, joita voisit koronankin uhalla kutsua kotiisi ajatuksella, että leikittävät lasta puoli tuntia sillä aikaa kun sinä saat lukea vaikka päivän uutiset omassa rauhassa.

On muutama ystävä, mutta ei sellaisia. Ystäväni ovat lapsettomia ja eivät ole halukkaita viettämään aikaa lapsen kanssa. Ap

Kuulostaa tosiaan siltä, että olet uupunut. Ihan vastaavasti työssä uupuneet kuvaavat olotilaansa. Lapsen kasvaminen auttaa toki, mutta jotenkin sinun pitäisi löytää tiettyä rentoutta elämääsi (sen oman ajan lisäksi). Tunnistan tuosta itseni esikoisen kanssa, olin ihan liian kireä kun yritin suorittaa äitiyttä ja uuvuin siihen kun en ollutkaan täydellinen äiti. Myöhemmin kun sain kolmannen lapseni, oli pikkulapsi aikaa parasta mitä tiesin. Osasin olla rento ja tiesin mitkä asiat ovat tärkeitä (lapselle ruokaa ja unta sekä puhtaat vaipat).

Voisiko hormonitoiminnassa olla häikkää... Sinuna menisin hyvälle gynelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpottaa kun lapsi kasvaa ja on itsenäisempi, tuollainen on luonnollista, sinulla vaan on äidin vaisto herännyt.

Onko tämä oikeasti luonnollista? Tämä tulee maksamaan minulle avioliittoni ja ystävyyteni. Ja kyseessä on lapseni ainoa lapsuus. Olisin toivonut, että se olisi sellainen, että äiti on iloinen eikä tiuski ja hermostu koko ajan jostain. Ap

Miehesi tässä kuulostaa olevan se avioliiton sössijä, jos tekee vain töitä ja nakittaa arjen vastuut sinulle.

Niinpä. Mutta en pysty häntä muuttamaan. Olen yrittänyt. Ap

Miksette jaa miehen kanssa viikonloppuja niin, että sinä saat lauantaina nukkua pitkään ja aamupäivät omaa aikaa kun mies ja lapsi ulkona, ja sitten iltapäivästä taas saat käydä vaikka liikkumassa ja illalla tavata ystäviäsi/katsoa tv-sarjaa omassa rauhassa tms? Ja sunnuntaina mies nukkuu pidempään, ulkoilut koko perheen voimin ja iltapäivästä taas pari tuntia sinulle omaa aikaa?

Mulla on vähän eri kokemus, mutten ollut kaikista tasapainoisin ja aivan supersuosittu tyyppi ennen lapsia. Tein myös lapset miehen kanssa, joka oli osan ajasta työttömänä, joten tilannehan on aika eri kun en joutunut olemaan koko aikaa yksin pienten lasten kanssa. Paitsi sitten jouduin kun mies perusti yrityksen ja siihen upposi kaikki aika ja rahat ja silloin mustakin löytyi piirteitä, joista en pitänyt, musta tuli katkerahko ja ärtyisä, toisaalta sellainen epävakaa itsensä psyykkaaja. Hirveen vähän aikaa, mutta helpotti sitten kun miehen työmäärä alkoi olla normaali, talous tasapainossa, lapset isompia, pääsin mieleiseen työpaikkaan jne. Mutta vaikka kaikki ei ihan täydellisesti ole just nyt niin olisi hyvä olla kiitollinen myös niistä asioista mitä saat juuri nyt kokea. Kyllä voit olla vähän masentunutkin jos tuo oma mielialasikin sua vaikuttaisi masentavan ja maalailet aika ikäviä uhkakuvia sen seurauksista. Koita nyt olla kiitollinen siitä miten tää nyt menee äläkä vaan itse koko ajan markkaa itseäsi. Kaikki ei voi olla koko ajan täydellisesti kun saa lapsen, mutta joku perimmäinen syy oli varmaan miksi tähän lähdit. Ja sulla on se nyt siinä käsissäsi. Ja ajan kanssa myös helpottaa. Voit ihan hyvin alkaa tiivistää ystävyysksiä ym. myöhemminkin, ei siihen nyt uusi elämäntilanne samalla tavalla singu. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpottaa kun lapsi kasvaa ja on itsenäisempi, tuollainen on luonnollista, sinulla vaan on äidin vaisto herännyt.

Onko tämä oikeasti luonnollista? Tämä tulee maksamaan minulle avioliittoni ja ystävyyteni. Ja kyseessä on lapseni ainoa lapsuus. Olisin toivonut, että se olisi sellainen, että äiti on iloinen eikä tiuski ja hermostu koko ajan jostain. Ap

Miehesi tässä kuulostaa olevan se avioliiton sössijä, jos tekee vain töitä ja nakittaa arjen vastuut sinulle.

Niinpä. Mutta en pysty häntä muuttamaan. Olen yrittänyt. Ap

Ota ero. Saat aina viikon vapaata.

Tässä on nyt turha syyttää miestä, töitä on esimerkiksi jokaisen tehtävä. Ihan normaali työpäivä pääkaupunkiseudulla, 8 tuntia töitä plus työmatka. Samoin, ap kertoo, että kotityöt jakautuvat ja viikonloppuisin hän saisi omaa aikaa ”mutta ei jaksa sitä hyödyntää”. mielestäni nyt haukutaan väärää puuta näillä kommenteilla, joissa pitäisi miehen muuttua. Eli ap, sun täytyy nyt vaan lähteä selvittämään ja miettimään, mikä sua oikeasti vaivaa. Se voi olla jotain fyysistä, kuten hormonitasapainon ongelmia, rauta-arvoja tms. Tai oikeasti masennus/uupuminen. Eikä nyt siis hyödytä täytellä itsekseen masennustestejä netissä, vaan varaat ajan esim. Työterveyteen tai sitten ihan itse yksityisesti. Haluttomuus, väsymys, ärtyneisyys jne. ei ole normaalia, vaan merkki jostain. Koska se on siis jatkunut pitkään. Ja se sun pitää ihan itse lähteä selvittämään. Kyse voi olla ihan henkisestä jutusta, mutta siihenkin on tukea saatavilla. Sun pitää vaan hakea sitten jonkinlaista keskusteluapua. Vaihtoehtoja on! Muuten pilaat oman ja puolisosi elämän...

Mitä teette arki-iltaisin? Jakakaa silloinkin molemmille vähän omaa aikaa, niin ehkä viikonloppuna jaksaa tehdä sitten jotain mieltä piristävää, kun arjessa on riittävästi hengähdystaukoja siihen peruspalautumiseen.

Jos mies on 40 tuntia viikossa töissä, onko hänellä pekkasia tai arkivapaita muuten? Niinä päivinä mies voisi hakea lapsen päiväkodista ja sinä mennä suoraan töistä johonkin, vaikka syömään yksin mäkkäriin, jos budjetti ei muuhun taivu.

Oletettavasti olet tavallisena päivänä lapsen kanssa kotona ennen miestä. Jos mies töistä tullesaan levähtää hetken ennen päivällistä, ja sinä sitten päivällisen jälkeen, katsot vaikka makkarissa telkkaria. Ja kerran viikossa pikkukakkonen pyörimään, ja vanhemmat keskenään köllimään.

Ap, onko lapsesi siis vielä vauva? Uuteen elämänvaiheeseen sopeutuu pikkuhiljaa ja vanhemmuus yleensä jakautuu helpommin kahden vanhemman kesken sitten kun lapsi on 2v ja yli. Lapsen hoitoon meno ja töihin paluu auttaa paljon. Jos omaa aikaa ei voi mies sulle järjestää, tee lyhennettyä työaikaa ja ota oma hetki ennen kuin haet lapsen hoidosta. Liian kovat standardit tekevät vanhemmuudesta ilotonta suorittamista. Etenkään yhden lapsen kanssa arjen ei tarvitse olla raskasta. Pyydä neuvolan kautta kotiapua, tai jos on varaa, etsi vakituinen säännöllinen hoitoapu.

Ap, Hanki ystäviä joilla on lapsia. He haluavat nähdä sinua myös lapsen kanssa ja ovat mahtava vertaistuki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.

Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.

Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.

Ap

Suurin osa stressistä tulee tuosta

" häröilystäsi" että sun pitäisi jotenkin suorittaa ihmisyyttäsi. Rentoudu ja anna elämän kantaa, saat olla kireä, stressaantunut, unenpuutteinen se on ihan ok. Ei tarvitse olla nyt mitään muuta. Sun ei tarvitse miellyttöö koko maailmaa lapsesta huolehtiminen riittää.

Kun aika on kypsä, olet taas onnellinen.

Sinulla ei ilmeisesti psyyke oikein kestä sitä, että lapsi tarvitsee sinua ihan koko ajan ja olet ns koko ajan valmiudessa. Ei kestäisi minullakaan. Tietenkään et jaksa tuohon päälle sitä, että kukaan muu tarvitsee sinulta mitään.

Jos miehellä menee vuorokaudessa 10 tuntia työpäivään ja 8 nukkumiseen, niin siinä on vielä 6 tuntia jolloin olette molemmat vapaita tekemään kotitöitä tai omia juttujanne. Ei muuta kuin vuoroillat jolloin toinen on päävastuussa lapsesta ja toinen voi sillä välin käydä vaikka lenkillä tai halutessaan vaikka istua yksin pimeässä huoneessa.

Käy juttelemassa työterveydessä. Sairauslomalla voisit ladata akkuja päivisin, kun lapsi on päiväkodissa. Esimerkiksi alkuun ihan vain nukkua. Mielenterveystalosta löytyy myös uupumuksen omahoito-ohjelma ja siellä esim uupumis-testi. Kurkkaa ne!

Sun on pakko saada itseäsi irrotettua tuosta lapsikuplasta. Muiden aikuisten seura varmasti tekisi hyvää vaikka se tuntuu väsyttävältä. Onko sulla äitikavereita, joiden luona kyläillä lapsen kanssa? Omia tai miehen sukulaisia, vaikka ei niin läheisiäkään olisi niin voihan joskus piipahtaa vaikka kahvilla (korona huomioiden). Niitä tukiverkkojakin pitää vaan aktiivisesti tehdä. Jos suvusta ei ole apua, voi sopia vastavuoroisesta hoidosta kavereiden kanssa. Mutta kukaan ei uskalla ottaa ihan vierasta lasta hoitoon, vaan pitää olla tekemisissä aktiivisesti.

Olet väsynyt, joka ei ole univelkaa, vaan henkistä ja tarvitset muutakin tekemistä kuin lapsi ja koti. Irtiottoa arjesta, muuten kaatuu seinät päälle. Ihan samalla tavalla, jos olisit työelämässä, ei työssäkään jakseta hyvin, jos sitä tehdään 24/7.

Meillä perhevapaat on aina jaettu puoliksi ja mies koki koti-isyyden stressaavaksi ja työntäyteiseksi.

Ja kun tulin töistä, mies odotti jo omaa aikaa ja otti tunnin pari ja kävi lenkillä tai teki kauppareissun yksin. Itse harrastin samaa, mies otti vastuun kun tuli töistä ja itse keskityin harrastuksiin esim. käsitöihin tai kävin kävelyllä. Ja kotityöt jaettiin puoliksi ja tehtiin ne illalla yhdessä ja päivät vanhempi oli lasten kanssa, ulkoiltiin paljon, käytiin kirjastossa, eikä nyhjötetty kotona neljän seinän sisällä.

Itse näkisin suurimmaksi ongelmaksi miehesi, joka ei kanna vastuutaan lapsesta, eikä luo kiintymyssuhdetta lapseen ja työ menee lapsen edelle tai hänen hyvinvointinsa. Elämäsi kuulostaa yksinhuoltajan elämältä, jossa isä vapaamatkustaja.