Lue keskustelun säännöt.
Onko sinulla ja puolisollasi eri elintaso?
Luin Me naisista jutun, jossa naiset kertoivat elävänsä köyhemmin kuin puolisonsa, vaikka elävät perheenä. Onko tämä oikeasti tavallista?
Jos teillä on raha-asiat noin, miten kauan olette eläneet yhdessä, oletteko naimisissa ja onko teillä lapsia?
Itse olen elänyt puolisoni kanssa 20 vuotta, hän on koko ajan tienannut 2-3 kertaa minun kuukausituloni. Meillä on aina laskettu tulot yhteen ja eletty yhteisten tulojen mukaista elintasoa. 2 lasta.
Kommentit (1158)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myönnän suoraan etten oikein ymmärrä keskustelun sävyä.. nainen on lokki kun tienaa vähemmän..nainen siipeilee, kun synnyttää lapset, on äitiyslomilla ja kotona ollessaan huoltta lapset, ruoan, siivoukset jne..Minusta näin vanhan kansan ihmisenä avioliitto on taloudellinen sitoumus - perheestä huolehditaan eikä sillä ole väliä kumpi nyt enemmän tienaa. Rahat yhteen - kummallekin jonkun verran käyttövaraa ja loput sitten elämiseen ja säästöön.. kotifrouvalle voisi maksaa eläketurvaa tai miksei kotiherrallekin - riippuen kumpi jää jos jää kotiin. Mutta avioliitto on oma yksikkönsä - ei siellä sooloilla.
Vierailija kirjoitti:
Siinä mielessä on eri elintasot, että molemmat maksaa omasta pussistaan, eli tililtään, eli niillä rahoilla mitä tilille tulee, harrastuksensa. Minun tililleni jää 0 euroa elinkustannusten jälkeen, joten minä en harrasta mitään. Miehen tilille jää 200-500e kuussa, joten hän harrastelee sillä, ja osan laittaa säästöön. Minulle ei jää säästöönkään mitään. Mies saa käteen kuussa 2000e, ja minä 650e.
Noin muuten kaupassa maksetaan ruuat sun muut puoliksi, tai mies maksaa enemmän jos minulla ei ole rahaa, asumiskustannuksiin osallistuu molemmat, mies isommalla summalla. Jos mennään mökille, niin mies maksaa yleensä bensat, ja jos ollaan hotellissa yötä, niin yleensä mies maksaa koska minullehan sitä rahaa ei tämmöisiin jää.
Miten kaupassa maksetaan puoliksi, menettekö aina yhdessä kauppaan ja kassalla venkslaatte molemmat käteistä rahaa? Vai laittaako toinen toisen tilille puolet kuitin syynättyään vai miten tämän käytännössä hoidatte? Ihan uteliaisuuttani kyselen. Entä jos toinen syökin enemmän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
Onko tällaisia pariskuntia Suomessa paljonkin, jossa toinen (ilmeisestis siis lähtökohtaisesti nainen) heittäytyy täysin mitään tekemättömäksi vapaahenkilöksi ja toinen kustantaa ylitöillään kaiken? Vaikea uskoa, kun naisten ja miesten työssäkäynnin aste on melko samalla tasolla, itse asiassa naisten työttömyysaste on hieman miesten vastaavaa alhaisempi.
Vierailija kirjoitti:
Myönnän suoraan etten oikein ymmärrä keskustelun sävyä.. nainen on lokki kun tienaa vähemmän..nainen siipeilee, kun synnyttää lapset, on äitiyslomilla ja kotona ollessaan huoltta lapset, ruoan, siivoukset jne..Minusta näin vanhan kansan ihmisenä avioliitto on taloudellinen sitoumus - perheestä huolehditaan eikä sillä ole väliä kumpi nyt enemmän tienaa. Rahat yhteen - kummallekin jonkun verran käyttövaraa ja loput sitten elämiseen ja säästöön.. kotifrouvalle voisi maksaa eläketurvaa tai miksei kotiherrallekin - riippuen kumpi jää jos jää kotiin. Mutta avioliitto on oma yksikkönsä - ei siellä sooloilla.
Tämä on minullekin ihan itsestäänselvyys. Mutta ehkä tällainen ajattelu tulee olemaan katoavaa kansanperinnettä, kun on niin kamalan tärkeää olla "yksilö" eikä toisistaan huolta pitävän yhteisön jäsen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
Onko tällaisia pariskuntia Suomessa paljonkin, jossa toinen (ilmeisestis siis lähtökohtaisesti nainen) heittäytyy täysin mitään tekemättömäksi vapaahenkilöksi ja toinen kustantaa ylitöillään kaiken? Vaikea uskoa, kun naisten ja miesten työssäkäynnin aste on melko samalla tasolla, itse asiassa naisten työttömyysaste on hieman miesten vastaavaa alhaisempi.
En tiedä onko paljon, entä sitten? Eikä sen tarvitse nyt ihan sieltä ääripäästä olla, että toinen tekee kellon ympäri töitä ja toinen ei yhtään. Kyllä sekin voi tuntua maksavasta osapuolesta epäreilulta, jos toinen päättää omin päin downgreidata työtehtäviään/työaikaansa, mutta olettaa kumppanin kustantavan kuitenkin mukavan elintason.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
No meillä tilanne on se että minulle riittäisi ihan peruselämä ja perusduuni. Mies tahkoaa rahaa nopeammin kuin setelipainossa ja tekee sitä koska nauttii siitä. Hän toivoi minulta heti suhteemme alussa että minä en panostaisi uraan, vaan siihen että meillä olisi mahdollisimman paljon yhteistä aikaa. Tämä sopi minulle. Elämme siis miehen toiveen tasoista elämää jonka hän kustantaa, koska yhdessä näin sovimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoliso tienaa 3000, itse sairaseläkkeellä 1000. Puoliso maksaa vähän enemmän kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Myönnän suoraan etten oikein ymmärrä keskustelun sävyä.. nainen on lokki kun tienaa vähemmän..nainen siipeilee, kun synnyttää lapset, on äitiyslomilla ja kotona ollessaan huoltta lapset, ruoan, siivoukset jne..Minusta näin vanhan kansan ihmisenä avioliitto on taloudellinen sitoumus - perheestä huolehditaan eikä sillä ole väliä kumpi nyt enemmän tienaa. Rahat yhteen - kummallekin jonkun verran käyttövaraa ja loput sitten elämiseen ja säästöön.. kotifrouvalle voisi maksaa eläketurvaa tai miksei kotiherrallekin - riippuen kumpi jää jos jää kotiin. Mutta avioliitto on oma yksikkönsä - ei siellä sooloilla.
Aika harva varmaan on sitä mieltä, että kotona yhteisiä lapsia yhteisestä sopimuksesta lapsia hoitava puoliso siipeilee. Mutta ei se parin lapsen pyöräyttäminen nyt riitä ainoaksi panostukseksi vuosikymmenten mittaiseen parisuhteeseen. Ei, vaikka se äärettömän arvokas panostus onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
No meillä tilanne on se että minulle riittäisi ihan peruselämä ja perusduuni. Mies tahkoaa rahaa nopeammin kuin setelipainossa ja tekee sitä koska nauttii siitä. Hän toivoi minulta heti suhteemme alussa että minä en panostaisi uraan, vaan siihen että meillä olisi mahdollisimman paljon yhteistä aikaa. Tämä sopi minulle. Elämme siis miehen toiveen tasoista elämää jonka hän kustantaa, koska yhdessä näin sovimme.
Niin no mikäs siinä sitten, jos se on molempien toive ja puoliso itse nauttii työstään. Todella rikkailla miehillä se menee kai joskus juuri noin päin, että mies itse toivoo puolison keskittyvän perheeseen. Saman katon alle kun on aika vaikea mahduttaa lapsia ja kahta uraa.
En pystyisi elämään suhteessa jossa molemmilla olisi eri elintaso. Meillä on aina ollut yhteiset rahat. Alkuaikoina mies tienasi enemmän ja maksoi enemmän, nykyään minä tienaan enemmän. En voisi kuvittella edes tilannetta jossa olisimme jättäneet rakkaan puolison elämään köyhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
No meillä tilanne on se että minulle riittäisi ihan peruselämä ja perusduuni. Mies tahkoaa rahaa nopeammin kuin setelipainossa ja tekee sitä koska nauttii siitä. Hän toivoi minulta heti suhteemme alussa että minä en panostaisi uraan, vaan siihen että meillä olisi mahdollisimman paljon yhteistä aikaa. Tämä sopi minulle. Elämme siis miehen toiveen tasoista elämää jonka hän kustantaa, koska yhdessä näin sovimme.
Kai olet kuitenkin pitänyt huolen, että myös sinulle kertyy omaisuutta? Et kai ole niitä ääliönaisia, jotka kuvittelee, että rakkaus on ikuista, ja tottakai tehdään avioehto, kun luotan mieheeni... ja sitten kun ero tulee, ei itselle jää kuin tuulenhuuhtoma perse.
Googlekin sen tietää.
Kun kirjoittaa: "miten löytää r"
Google ehdottaa:
1. Miten löytää rakkaus
2. Miten löytää rikas mies (vasta toisena!!!)
Rikasta naista ei etsitä googlella ollenkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
Onko tällaisia pariskuntia Suomessa paljonkin, jossa toinen (ilmeisestis siis lähtökohtaisesti nainen) heittäytyy täysin mitään tekemättömäksi vapaahenkilöksi ja toinen kustantaa ylitöillään kaiken? Vaikea uskoa, kun naisten ja miesten työssäkäynnin aste on melko samalla tasolla, itse asiassa naisten työttömyysaste on hieman miesten vastaavaa alhaisempi.
En tiedä onko paljon, entä sitten? Eikä sen tarvitse nyt ihan sieltä ääripäästä olla, että toinen tekee kellon ympäri töitä ja toinen ei yhtään. Kyllä sekin voi tuntua maksavasta osapuolesta epäreilulta, jos toinen päättää omin päin downgreidata työtehtäviään/työaikaansa, mutta olettaa kumppanin kustantavan kuitenkin mukavan elintason.
Vapaaehtoinen downgreidaaminen on kyllä hyvintoimeentulevan keskiluokan valinta, eikä mikään pienipalkkaisen naisen siipeilemiskeino. Suurempi ongelma on se, että niin suuri osa pienipalkkaisista naisista tekee vastentahtoisesti osa-aikatyötä, jolla on vaikea elättää itseään, saati perhettään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
Onko tällaisia pariskuntia Suomessa paljonkin, jossa toinen (ilmeisestis siis lähtökohtaisesti nainen) heittäytyy täysin mitään tekemättömäksi vapaahenkilöksi ja toinen kustantaa ylitöillään kaiken? Vaikea uskoa, kun naisten ja miesten työssäkäynnin aste on melko samalla tasolla, itse asiassa naisten työttömyysaste on hieman miesten vastaavaa alhaisempi.
En tiedä onko paljon, entä sitten? Eikä sen tarvitse nyt ihan sieltä ääripäästä olla, että toinen tekee kellon ympäri töitä ja toinen ei yhtään. Kyllä sekin voi tuntua maksavasta osapuolesta epäreilulta, jos toinen päättää omin päin downgreidata työtehtäviään/työaikaansa, mutta olettaa kumppanin kustantavan kuitenkin mukavan elintason.
Vapaaehtoinen downgreidaaminen on kyllä hyvintoimeentulevan keskiluokan valinta, eikä mikään pienipalkkaisen naisen siipeilemiskeino. Suurempi ongelma on se, että niin suuri osa pienipalkkaisista naisista tekee vastentahtoisesti osa-aikatyötä, jolla on vaikea elättää itseään, saati perhettään.
Eikös osa-aikatyöläinen sitten ihan määritelmällisesti tee vain osan aikaa töitä verrattuna täysaikaiseen, jolloin voi olettaa, että kotitöihin jää hyvin aikaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia tuli mieleen, miten näiden pienipalkkaisten tai kotia ja lapsia hoitaneiden naisten käy, kun eläkeikä koittaa?
Itse olin rahoitusalalla 43 v, lapsia ei saatu. Eläke on vain 1700 euroa brutto, mutta asumiskulut pienet omistusasunnossa.
Ja se pitäisi myös huomioida, että kaikki avioliitot päättyvät joskus. Joko kuolemaan tai eroon.Toivoisin että tästä pidettäisiin nykyään isompaa ääntä. Itse olen kotirouva ja jo naimisiinmennessä meillä oli selvää kuinka minä pärjäisin taloudellisesti joko eron tai miehen kuoleman myötä. Meillä asia on huomioitu avioehdossa, sijoituksissa ja omaisuudessa.
No kuinkahan pitäisi menetellä tilanteessa, jossa nainen ei ole halunnut tai jaksanut keskittyä työn tekemiseen niin paljon, että olisi saavuttanut perustoimeentuloa kummemman palkkatason? Työpaikkaa ja alaakin on vaihdettu aina kun työssä on tullut haasteellisia aikoja tai on muuten vaan alkanut kyllästyttää. Eikä toimettomat jaksotkaan ole haitanneet, koska ”mun miehellähän on tosi hyvä palkka”. Palkkatason saa semmoisella toiminnalla pysymään kyllä erittäin matalana.
Varmaan sellaisessa tilanteessa kannattaa ihan keskustella sen puolison kanssa. Ihmiset arvostavat eri asioita, toiset rahaa, toiset aikaa. Ikävyyksiä on tiedossa jos parisuhteessa on liian erilaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole selkeästi sovittu asioita. Meillä oli sovittu alusta asti että minä en hakeudu uralle joka vaatii aikaa, vaan panostan suhteeseemme ajallisesti ja mies hoitaa sen puolen että minulta ei koskaan puutu rahaa. Tietysti tässä oli miehellä riski, koska olisinhan voinut ottaa eron milloin tahansa ja lähteä rahojen kanssa kävelemään. Toki se ei olisi miehen elämässä taloudellisesti tuntunut.
Olen eri, mutta minä en käsitä sitä, että miksei se enemmän aikaa kuin rahaa arvostava osapuoli sitten kuitenkaan tyydy matalampaan elintasoon? Eihän se oikeasti ole edes mikään arvovalinta rahan ja ajan välillä, jos päättää että minulla on tästä lähtien hirmuisesti vapaa-aikaa ja sinä rehkit (yli)töissä ja kannat minulle rahaa. Sehän on vaan rusinoiden poimimista pullasta. Miten sen puolison oikeus vapaa-aikaan, kun hän vääntää töitä kahden edestä?
Eri juttu tietysti, jos puoliso on unelma-allalla ja nauttii itse siitä työnteosta. Useimmat eivät vaan ole.
No meillä tilanne on se että minulle riittäisi ihan peruselämä ja perusduuni. Mies tahkoaa rahaa nopeammin kuin setelipainossa ja tekee sitä koska nauttii siitä. Hän toivoi minulta heti suhteemme alussa että minä en panostaisi uraan, vaan siihen että meillä olisi mahdollisimman paljon yhteistä aikaa. Tämä sopi minulle. Elämme siis miehen toiveen tasoista elämää jonka hän kustantaa, koska yhdessä näin sovimme.
Kai olet kuitenkin pitänyt huolen, että myös sinulle kertyy omaisuutta? Et kai ole niitä ääliönaisia, jotka kuvittelee, että rakkaus on ikuista, ja tottakai tehdään avioehto, kun luotan mieheeni... ja sitten kun ero tulee, ei itselle jää kuin tuulenhuuhtoma perse.
Olen huolehtinut. Jo avioehto takaa minulle muhkean omaisuuden, mutta minulla on myös reilusti sijoituksia ja omaisuutta nimissäni. Vaikka toki toivon että rakkaus olisi ikuista, ei sen varaan voi tulevaisuuttaan rakentaa.
Vierailija kirjoitti:
Googlekin sen tietää.
Kun kirjoittaa: "miten löytää r"
Google ehdottaa:
1. Miten löytää rakkaus
2. Miten löytää rikas mies (vasta toisena!!!)
Rikasta naista ei etsitä googlella ollenkaan?
Joo, kyllä miesten google-historiasta avautuu varmaan paljon jalommat hakukohteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioliitoissa puolisoilla toisistaan elatusvelvollisuus. Siitä mikä on elintaso, voidaan sopia keskenään, mutta sen tulee olla molemmilla sama. Ihan avioliittolain mukaan näin. Suomessakin korkein oikeus antanut noottia miehelle joka laputti jääkaappiin itselleen paremmat ruoat kuin vaimolleen.
Tähän olisi nykyaikana syytä puuttua lainsäädännöllä. Ei tämä vastaa enää nykyaikaa. Mutta arvaa vaan moniko "tasa-arvoinen feministi" haluaa pitää viimeiseen asti tästä kiinni, kun hyödyttää naisia.
Voisko joku alapeukuttaja perustella kantaansa? Selvää on, ettei nykyaikana tällaiselle ole tarvetta. Ihmisten oletetaan elättävän itsensä ja meillä on sosiaalitukijärjestelmä, jos siihen ei kykene.
Mikä siinä ajatuksessa uhkaa, ettei voi taloudellisesti hyväksikäyttää toista laillisesti? Eikö teillä ole mitään ylpeyttä?
Sosiaalitukijärjestelmässämmekin puolison tulot otetaan muuten yleensä huomioon.
Meillä on varmasti erilainen kösitys siitä, mikä on taloudellista hyväksikäyttöä. Useimmille ihmisille ylpeyttä aiheuttaa se, että voidaan kaikki hyvin perheenä ja pidetään toisistamme mahdollisimman hyvää huolta, euroja sen kummemmin laskematta.
Ja näin ajattelevat ovat enemmistönä naisia, jotka tienaavat perheessä vähemmän. Jos sattuu hyvin tienaava mies, jok haluaisi elää vähän säästeliäämmin, niin aina saa tapella, kun vaimo haluaa boho-tyyliä ja milloin mitäkin sisustusrojua, meikkejä ja vaatteita jne. Eli ostaa, vaikka ei tarvitse.
Eiköhän ne naiset osta ne sisustusrojut ihan omilla rahoillaan. Kyllä keskiverto nainenkin sen pari tonnia kuussa tienaa. Läheskään kaikki naiset ei meikkaa eikä kaikki niitä vaatteitakaan osta juuri muualta, kun alennusmyynnistä.
Ja miehet EI elä säästeliäämmin. Kyllä ne viimesenpäälle hienot ekon nostajat autot ja moottoripyörät ym ovat miesten hupia. Siinä missä nainen ostaa (sisustusrojua )uuden sohvatyynyn 10e mies ostaa uuden auton 50 000e.
Vierailija kirjoitti:
En pystyisi elämään suhteessa jossa molemmilla olisi eri elintaso. Meillä on aina ollut yhteiset rahat. Alkuaikoina mies tienasi enemmän ja maksoi enemmän, nykyään minä tienaan enemmän. En voisi kuvittella edes tilannetta jossa olisimme jättäneet rakkaan puolison elämään köyhemmin.
Eri elintasokin on suhteellinen käsite. Nuo artikkelin esimerkit kuulostivatkin aika rajuilta, mutta ne ovat varmaan aika harvinaisia ääripäitä. Minusta on ihan normaalia, että tuloerot näkyvät jonkin verran henkilökohtaisissa menoissa ja ostoksissa, kunhan ero ei ole ihan poskettoman iso. Esim. toinen ajaa Porschella ja toinen mummon vanhalla polkupyörällä on iso ero. Sen sijaan toinen ajaa Audilla ja toinen Toyotalla on minusta ihan okei elintasoero. Ei kaiken tarvitse mennä ihan viivottimella tasan.
Samaa mieltä tästä. Minusta ideaalitilanne on se, että molemmat maksavat yhteisen elämän menoista suurin piirtein saman verran. Tästä on tärkeää olla yhteisymmärrys ja luotto siihen, että molemmat pyrkivät samaan.
Siis niin, että jos toinen tienaa 5000/kk ja toinen 2500/kk, vähemmän tienaava pistää sinne taloustilille vaikka tonnin kuussa ja enemmän tienaava kaksi. Jos ja kun homma toimii, molemmille jää omiinkin menoihin, säästöön ja mukavuuksiin käyttörahaa, ja talous silti pyörii. Näin ei tulla koskaan tilanteeseen jossa toisella ei ole mitään, tai että tekee tiukkaa suoriutua edes omasta osuudestaan tulojen romahtaessa. Kun on yhteisymmärrys ja luottamus olemassa, jokaista euroa ei tarvitse laskea.