Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika idealistisia kuvia ihmisillä asioiden selvittelyn helppoudesta. Ei ole kauaa, kun miehen kanssa väännettiin jotain riitaa. Mies ei käsittääkseni täytä mitään häiriintyneisyyden kriteerejä eikä ole ongelmatapaus, vähän vaan itsekkyyteen kallellaan kuten moni ihminen on.

Kerroin, että asia x on sellainen minkä tekeminen tuntuu minusta todella pahalta ja pyysin (kuten joskus aiemminkin), ettei tekisi niin. Sitten tuli se klassinen, mutta kun mä nyt vaan oon tällainen. Jatkoin, että minäkin olen sitä ja tätä, mutta ihmissuhteissa ei vaan voi aina toimia niin kuin itsestä tuntuu vaan pitää huomioida muutkin. No jatkaa että ei voi mitään, hän nyt vaan on sellainen kuin on. Sanoin, että se miten hän toimii, saa minut tuntemaan itseni roskaksi, että sitäkö hän haluaa. No, hän nyt vaan on tällaisena syntynyt.

Kun ei se normaalinkaan ihmisen kanssa aina ole helppoa niin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa se on niiiiiin paljon vaikeampaa, että suurimmassa osassa mahdotonta.

Näitä kun lukee niin ei voi olla kuin onnellinen siitä, että ollaan uskovaisia.

Hankalia ja epätäydellisiä ja sairaita ollaan mekin samalla tavalla, mutta meille on selvää, että ollaan syntisiä ja asioita pyydetään aidosti anteeksi, annetaan anteeksi, ja tehdään parannusta. Joka ikinen päivä.

Tämän täytyy olla parodiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään. 

Erittäin hyvä pointti!

Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.

Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa. 

Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa. 

Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme. 

Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.

Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.

Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.

Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.

Just näin. Minä kirjoittelin aiemmin miehen rajattomasta sukulaisesta.

Meillä on piakkoin eräät lapsen juhlat. Mietin voisiko tämän sukulaisen jättää kutsumatta, vaikka on ollut lapselle pienenä läheinen. Hänelle sanottiin muutama vuosi sitten, että meillä ei voi penkoa keittiön kaappeja. Vaikka nyt sanoisin, että koskee kaikkia kaappeja, en voisi luottaa, ettei hän mene makkariimme vaatehuoneeseen. Omasta mielestäänhän hän katselisi, ei penkoisi ja vaatehuone ei ole kaappi. Myöskään pyykkikori ei ole kaappi jne. Siitä tulisi monen sivun ohje ja silti hän löytäisi porsaanreiän.

Hän voisi myös aivan hyvin olla päättänyt tarjota lapselle illallisen ravintolassa kertomatta kellekään ja ihmettelisi mitä se haittaa, että vie juhlakalun kesken juhlien. Ei auta sanoa etukäteen, ettei lasta saa viedä pois kesken juhliensa, hän sanoisi, että itsehän lapsi kävelee mukaan.

Oikeasti tuntuu ihan idioottimaiselta, että tällaisista asioista joutuu stressaamaan etukäteen. Mutta niin absurdeja asioita on tapahtunut, ettei mikään enää varsinaisesti yllätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju oli todella elvyttävä ja valaiseva lukea. 

Omalla kohdallani ei ole muita ollutkaan kuin rajattomasti käyttäytyviä miehiä. Minua on lapsesta asti kutsuttu raivottareksi, herkästi suuttuvaksi ja inhottavaksi, mutta olen jo ajat sitten ymmärtänyt, että se on ollut ensin rajattomasti käyttäytyvän äidin ja myöhemmin yhtä rajattomasti käyttäytyvien miesten tapoja yrittää hallita minua. Toinen lähipiirini bravuuri on ollut pitää minua riidanhaastajana, joka ei anna tuumaakaan periksi, koska en ole ymmärtänyt miksi olisi pitänyt. Eks oli sanonut siskolleen miten minulla on tarve olla oikeassa, mutta sinänsä hauskaa, että tämäkin tuli asiasta mikä koski henkilökohtaista aluettani, ei eksää itseään edes. Kuka tahansahan suuttuisi, jos toinen talloo jatkuvasti yli ja en todellakaan anna periksi, koska joutuisin taipumaan muuten koko ajan. Jaksoin riidellä jostain toisten mielestä pikkujutusta, mutta itselleni oli iso asia saada menemään läpi, että jotain asiaa ei tehdä niin kuin puoliso sanelee. 

Itsellänihän on vuosia ollut kummallinen tunne parisuhteessa ja tämän ketjun myötä hahmotin kauttaaltaan mistä on kyse. Olin yöllä selaillut tätä, ja aamulla ensimmäiseksi kun puoliso kun heräsi, hän alkoi jauhaa miten minulle tarvitsee löytää työpaikka (asia mikä ei ole ajankohtainen opiskeluitteni takia). 

 Oletko kokeillut (varmaan olet) sanoa: "Arvostan huolenpitoasi ja olen kiitollinen että osoitat rakkauttasi tällä tavalla. Tällaista apua en kuitenkaan kaipaa, kiitos vain. Työpaikka-asialla ei ole kiire ollenkaan, minusta sinä voisit rentoutua ja jättää työpaikka-asian minun asiakseni. Kiitos vielä, uskon että sinulla oli hyvä tarkoitus"

En ole se, kenelle kommenttisi osoitat mutta pakko kommentoida omalta osaltani:

Miten olisi rehellisyys? Miksi pitää valheellisesti suitsuttaa kiitollisuutta ja ja arvostusta, kun tunne on ihan jotakin muuta? Kyseessä on kahden aikuisen suhde eikä vanhempi-lapsi -suhde.

Oikeastaan et ole aivan oikeassa. Parisuhteessa meinaan on paljon aineksia vanhempi-lapsi- suhteesta. Esim. siinä mielessä, että kumpikin osapuoli on omalla tavallaan epäkypsä ihminen alkukantaisine tarpeineen, joihin kumppanista odotetaan täyttäjää.

Vai etkö ole koskaan ajatellut, että tuo ihana rakastettu tekee minut onnelliseksi ja täyttää tarpeeni? Se on oikeasti epäkypsää ja kertoo, miten taannumme rakastuessamme lapsen tasolle. Tarvitsemme ja kaipaamme loputonta hyväksyntää siltä rakkautemme kohteelta. Ymmärrettävää, ja tämä kannattaa tajuta, vasta sitten voimme kasvaa kypsiksi aikuisiksi.

Olet todella hämärillä ja karikkoisilla vesillä ajatuksinesi. "Loputtoman hyväksynnän kaipaus rakkauden kohteelta" kuulostaa juuri siltä toisen tontille tunkevalta rajattomuudelta, jota käsittääkseni harva rajattomuuden uhri haluaa kokea. Totta kai kaikki kaipaavat hyväksyntää ja rakkautta, mutta toimiva parisuhde on kahden aikuisen suhde, jossa ei tarvitse sanoa että arvostaa suuresti epäasiallista käytöstä ja asioihin puuttumista. Ehkä vaan halusit vähän viisastella?    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään. 

Erittäin hyvä pointti!

Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.

Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa. 

Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa. 

Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme. 

Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.

Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.

Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.

Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.

Just näin. Minä kirjoittelin aiemmin miehen rajattomasta sukulaisesta.

Meillä on piakkoin eräät lapsen juhlat. Mietin voisiko tämän sukulaisen jättää kutsumatta, vaikka on ollut lapselle pienenä läheinen. Hänelle sanottiin muutama vuosi sitten, että meillä ei voi penkoa keittiön kaappeja. Vaikka nyt sanoisin, että koskee kaikkia kaappeja, en voisi luottaa, ettei hän mene makkariimme vaatehuoneeseen. Omasta mielestäänhän hän katselisi, ei penkoisi ja vaatehuone ei ole kaappi. Myöskään pyykkikori ei ole kaappi jne. Siitä tulisi monen sivun ohje ja silti hän löytäisi porsaanreiän.

Hän voisi myös aivan hyvin olla päättänyt tarjota lapselle illallisen ravintolassa kertomatta kellekään ja ihmettelisi mitä se haittaa, että vie juhlakalun kesken juhlien. Ei auta sanoa etukäteen, ettei lasta saa viedä pois kesken juhliensa, hän sanoisi, että itsehän lapsi kävelee mukaan.

Oikeasti tuntuu ihan idioottimaiselta, että tällaisista asioista joutuu stressaamaan etukäteen. Mutta niin absurdeja asioita on tapahtunut, ettei mikään enää varsinaisesti yllätä.

No tuo henkilöhän ei kuulosta ymmärtävän sosiaalisia sääntöjä ja tapoja ollenkaan. Ei taida olla pelkkää rajattomuutta enää tuollainen. Persoonallisuushäiriö/psyykkisiä ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään. 

Erittäin hyvä pointti!

Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.

Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa. 

Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa. 

Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme. 

Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.

Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.

Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.

Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.

Just näin. Minä kirjoittelin aiemmin miehen rajattomasta sukulaisesta.

Meillä on piakkoin eräät lapsen juhlat. Mietin voisiko tämän sukulaisen jättää kutsumatta, vaikka on ollut lapselle pienenä läheinen. Hänelle sanottiin muutama vuosi sitten, että meillä ei voi penkoa keittiön kaappeja. Vaikka nyt sanoisin, että koskee kaikkia kaappeja, en voisi luottaa, ettei hän mene makkariimme vaatehuoneeseen. Omasta mielestäänhän hän katselisi, ei penkoisi ja vaatehuone ei ole kaappi. Myöskään pyykkikori ei ole kaappi jne. Siitä tulisi monen sivun ohje ja silti hän löytäisi porsaanreiän.

Hän voisi myös aivan hyvin olla päättänyt tarjota lapselle illallisen ravintolassa kertomatta kellekään ja ihmettelisi mitä se haittaa, että vie juhlakalun kesken juhlien. Ei auta sanoa etukäteen, ettei lasta saa viedä pois kesken juhliensa, hän sanoisi, että itsehän lapsi kävelee mukaan.

Oikeasti tuntuu ihan idioottimaiselta, että tällaisista asioista joutuu stressaamaan etukäteen. Mutta niin absurdeja asioita on tapahtunut, ettei mikään enää varsinaisesti yllätä.

No tuo henkilöhän ei kuulosta ymmärtävän sosiaalisia sääntöjä ja tapoja ollenkaan. Ei taida olla pelkkää rajattomuutta enää tuollainen. Persoonallisuushäiriö/psyykkisiä ongelmia?

Olisko hänellä just sitä rajattomuutta, jota tämä ketju käsittelee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jum a l a uta mistä ihmiset itselleen ongelmia repii. Joo, todella rajattoman oloista toimintaa joku väärien kukkien ostaminen tai hiivan hakeminen kaupasta.

Et ymmärrä mistä on kyse ja yksinkertaistat ja vääristät koko asian.

Ja tavallaan naurettavintahan koko ilmiössä onkin, että ei niin pientä asiaa, ettei siinä tarvitsisi toista talloa. Suurimmalle osalle täysin yhdentekeviä asioita, mutta ei rajattomalle. Pikkumaisuus saa aivan uudet mittasuhteet. Häntä loukkaa jo jos toinen päättää itse, millaista shampoota käyttää. Täytyy ostaa toista tilalle, koska tuo ei sovi sun hiuksille. Se ulottuu ihan kaikkeen, ihan niihin pienimpiinkin asioihin. Yksikään mielipide tai valinta ei mene läpi, ilman että siihen yritettäisiin vaikuttaa tai vähintään se armollisesti hyväksytään ja sallitaan toiselle hänen armostaan jos hövelillä tuulella ollaan. Useinhan tämä saakin aivan absurdeja piirteitä, miten vähäpätöisistä asioista sitten väännetään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jum a l a uta mistä ihmiset itselleen ongelmia repii. Joo, todella rajattoman oloista toimintaa joku väärien kukkien ostaminen tai hiivan hakeminen kaupasta.

Et ymmärrä mistä on kyse ja yksinkertaistat ja vääristät koko asian.

Ja tavallaan naurettavintahan koko ilmiössä onkin, että ei niin pientä asiaa, ettei siinä tarvitsisi toista talloa. Suurimmalle osalle täysin yhdentekeviä asioita, mutta ei rajattomalle. Pikkumaisuus saa aivan uudet mittasuhteet. Häntä loukkaa jo jos toinen päättää itse, millaista shampoota käyttää. Täytyy ostaa toista tilalle, koska tuo ei sovi sun hiuksille. Se ulottuu ihan kaikkeen, ihan niihin pienimpiinkin asioihin. Yksikään mielipide tai valinta ei mene läpi, ilman että siihen yritettäisiin vaikuttaa tai vähintään se armollisesti hyväksytään ja sallitaan toiselle hänen armostaan jos hövelillä tuulella ollaan. Useinhan tämä saakin aivan absurdeja piirteitä, miten vähäpätöisistä asioista sitten väännetään.

Aivan. Selitin tuolla, miten rajattoman aivoissa on ehdoton lauselma: Tuo ei ymmärrä mitään.

Jos on joku tilanne missä "nukke" tekee oikein, ja rajaton ei pysty mitenkään siinä kontrolloimaan ja korjaamaan ymmärtämättömän ja mielettömän "nukkensa" toimintaa, niin silloin hän voi enää mennä sanomaan nukelle, että "Minä hyväksyn ja minä annan luvan sinun tehdä noin. Saat kitkeä rikkaruohona kukkapenkistä."

Sitten toisen pitää olla armoitettu, kun toinen tulee kertomaan, että hän on antanut luvan.

Ei siinä enää hirveästi voi nauttia siitä kukkapenkin mylläämisestä, jonka olisikin alun perin itse halunnut tehdä. Menee fiilikset.

Ja asiasta ei voi pahoittaa mieltään, koska toinenhan on antanut luvan ja hyväksynnän sinulle, siihen mitä halusin tehdä.

Minulla on rajaton ja myös narsistinen äiti. Äiti hääräsi ja huseerasi elämässäni vielä aikuisenakin. Opiskelin hänen päättämää alaa, hänen valitsemassaan paikassa. Asuin puolen kilsan päässä hänestä. Päälisin puolin elin nuoren aikuisen elämää, mutta muut ei nähneet mitä pinnan alla tapahtui. Minä häpesin niin että oli vaikea edes kertoa. Muille näkyi vain se että minulla on kiva äiti, johon läheiset välit. Onpa kiva kun äitisi asuu lähellä ja auttaa tuossa ja tuossa. Voi kun mullekin joku toisin pullaa pakkaseen, veisi mut ostoksille, ompelisi juhlamekon yms yms. Kukaan ei ymmärtänyt jos uskalsin hiukan raottaa, ettei tilanne ole kovin kiva, ettei äitini ole kovin mukava ihminen. Mutta ei muut tajunneet, minua pidettiin outona ja kiittämättömänä, jopa terapiassa. Äitihän haluaa vain minun parasta!

Äiti oli asuntonikin järjestänyt ja maksoi vuokrani. Minä uskoin olevani niin onneton ja kykenemätön etten selviä näistä asioista itse. Hän oli opettanut minut siihen jo pienestä, etten minä osaa ja hallitse mitään. Omalla tavallani ruokin itse koko tilannetta. Minulla ei ollut ollut koskaan mitään normaalia suhdetta äitiini. Ainut minkä osasin pyöri äidin avun ympärillä. Keksin välillä itse tikusta asiaa, että pyytäisin äidiltä apua tai mielipidettä, koska en osannut ottaa häneen kontaktia ja yhteyttä millään muulla tavalla! Kuuluihan omaan äitiin pitää yhteyttä.

Voin todella huonosti. En uskonut itseeni missään asiassa. Unelmoin siitä kuinka ottaisin ja lähtisin ja muuttaisin ulkomaille. Mutta en tietenkään uskaltanut ja siellä terapiassakin sanottiin ettei ongelmat pakenemalla katoa. Minun kohdallani olisivat kyllä, jollei kadonneet niin edes lieventyneet. Enpä tuota tuolloin ymmärtänyt. Äiti muuten valitsi terapeuttinikin, jolla kävin. Meillä ei synkannut ollenkaan ja koko terapia meni kaikkineen hukkaan, ja minä en uskaltanut uhmata äitiä vaihtamalla toiseen. Äiti oli tehnyt monet kerrat selväksi hylkäävänsä minut jos en ole mieleinen ja sehän oli pahinta mitä avuttomuudentunteineni tiesin. Sekä äiti että terapeutti väitti, että vika on minussa, etten ala voida henkisesti paremmin, kun en ota apua vastaan vaan hangoittelen. Mutta kaikki mitä minulle tarjottiin oli väärää apua, kukaan ei nähnyt minua siinä tilanteessa.

Lopulta kaikki ratkesi varsin kamalan kautta. Minulle tapahtui jotakin hirveää (onnettomuus) . Sellaista mihin jokainen kaipaisi oman äidin tukea ja apua. Mutta äiti hylkäsi minut! Minä anelin ja pyysin mutta sain kuulla vain kuinka minun on aika olla aikuinen eikä odottaa että hän aina auttaa. Eli tämän yhden kerran kun minä itse, omista lähtökohdistani, tarvitsin tukea ja apua, sitä ei voinut antaa. Vaikka sitä oli tungettu koko elämäni kaikissa muodoissaan piittaamatta siitä mitä minä haluan, tarvitsen, koen sopivaksi.

Se oli todellakin laastari repäisy kerralla! Olin suunniltani, koska tilanteeni tapahtuneen onnettomuuden kanssa oli vaikea. Minä opettelin kirjaimellisesti elämään uudelleen, monelta osin ensimmäistä kertaa itsenäisesti. Mutta sitä enemmän vahvistuin henkisestikin kun huomasin sittenkin pärjääväni ilman äitiä. Suututti vain, että kaikki meni näin pitkälle enne kuin sain itsekään päästettyä irti ja luotettu itseeni. Vuosia on kulunut, ja avuttomuuden tunne sisälläni seuraa varmasti lopun elämää, mutta elän ihan hyvää elämää ja elän sitä nimenomaan itse.

En näe yhtäkään syytä kenenkään kiusata itseään persoonallisuushäiriöisen sylkykuppina. Noh, jos olet masokisti niin sittenhän se on hyvä tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on rajaton ja myös narsistinen äiti. Äiti hääräsi ja huseerasi elämässäni vielä aikuisenakin. Opiskelin hänen päättämää alaa, hänen valitsemassaan paikassa. Asuin puolen kilsan päässä hänestä. Päälisin puolin elin nuoren aikuisen elämää, mutta muut ei nähneet mitä pinnan alla tapahtui. Minä häpesin niin että oli vaikea edes kertoa. Muille näkyi vain se että minulla on kiva äiti, johon läheiset välit. Onpa kiva kun äitisi asuu lähellä ja auttaa tuossa ja tuossa. Voi kun mullekin joku toisin pullaa pakkaseen, veisi mut ostoksille, ompelisi juhlamekon yms yms. Kukaan ei ymmärtänyt jos uskalsin hiukan raottaa, ettei tilanne ole kovin kiva, ettei äitini ole kovin mukava ihminen. Mutta ei muut tajunneet, minua pidettiin outona ja kiittämättömänä, jopa terapiassa. Äitihän haluaa vain minun parasta!

Äiti oli asuntonikin järjestänyt ja maksoi vuokrani. Minä uskoin olevani niin onneton ja kykenemätön etten selviä näistä asioista itse. Hän oli opettanut minut siihen jo pienestä, etten minä osaa ja hallitse mitään. Omalla tavallani ruokin itse koko tilannetta. Minulla ei ollut ollut koskaan mitään normaalia suhdetta äitiini. Ainut minkä osasin pyöri äidin avun ympärillä. Keksin välillä itse tikusta asiaa, että pyytäisin äidiltä apua tai mielipidettä, koska en osannut ottaa häneen kontaktia ja yhteyttä millään muulla tavalla! Kuuluihan omaan äitiin pitää yhteyttä.

Voin todella huonosti. En uskonut itseeni missään asiassa. Unelmoin siitä kuinka ottaisin ja lähtisin ja muuttaisin ulkomaille. Mutta en tietenkään uskaltanut ja siellä terapiassakin sanottiin ettei ongelmat pakenemalla katoa. Minun kohdallani olisivat kyllä, jollei kadonneet niin edes lieventyneet. Enpä tuota tuolloin ymmärtänyt. Äiti muuten valitsi terapeuttinikin, jolla kävin. Meillä ei synkannut ollenkaan ja koko terapia meni kaikkineen hukkaan, ja minä en uskaltanut uhmata äitiä vaihtamalla toiseen. Äiti oli tehnyt monet kerrat selväksi hylkäävänsä minut jos en ole mieleinen ja sehän oli pahinta mitä avuttomuudentunteineni tiesin. Sekä äiti että terapeutti väitti, että vika on minussa, etten ala voida henkisesti paremmin, kun en ota apua vastaan vaan hangoittelen. Mutta kaikki mitä minulle tarjottiin oli väärää apua, kukaan ei nähnyt minua siinä tilanteessa.

Lopulta kaikki ratkesi varsin kamalan kautta. Minulle tapahtui jotakin hirveää (onnettomuus) . Sellaista mihin jokainen kaipaisi oman äidin tukea ja apua. Mutta äiti hylkäsi minut! Minä anelin ja pyysin mutta sain kuulla vain kuinka minun on aika olla aikuinen eikä odottaa että hän aina auttaa. Eli tämän yhden kerran kun minä itse, omista lähtökohdistani, tarvitsin tukea ja apua, sitä ei voinut antaa. Vaikka sitä oli tungettu koko elämäni kaikissa muodoissaan piittaamatta siitä mitä minä haluan, tarvitsen, koen sopivaksi.

Se oli todellakin laastari repäisy kerralla! Olin suunniltani, koska tilanteeni tapahtuneen onnettomuuden kanssa oli vaikea. Minä opettelin kirjaimellisesti elämään uudelleen, monelta osin ensimmäistä kertaa itsenäisesti. Mutta sitä enemmän vahvistuin henkisestikin kun huomasin sittenkin pärjääväni ilman äitiä. Suututti vain, että kaikki meni näin pitkälle enne kuin sain itsekään päästettyä irti ja luotettu itseeni. Vuosia on kulunut, ja avuttomuuden tunne sisälläni seuraa varmasti lopun elämää, mutta elän ihan hyvää elämää ja elän sitä nimenomaan itse.

Millaiset välit teillä on nyt? Hienoa kuulla, että sinulla menee nyt hyvin. 

MInullakin on jonkinlainen äititrauma, kaipasin hyväksyntää, mutta sain aina kuulla, että olen hankala vaikka oikeasti olin tosi kiltti ja miellytin kaikkia ja pärjäsin koulussa ja töissä ja yhteisöissä ja muut taas puolestaan ylistivät kiltteytäni. Toivoin aina, että asiat äidin kanssa jotenkin avautuisivat ja voitaisiin olla henkisesti läheisempiä, terveellä tavalla. Mutta ei sitä tapahtunut vaan äiti kuoli. Sekin on omanlaisensa laastarinirrotushetki. Kaipaan äitiä ihan hirveästi, mutta toisaalta se ihmissuhde toi elämääni hyvän lisäksi myös vaikeita asioita ja ikään kuin laitoin itse itseni vapaaehtoisesti boksiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään. 

Erittäin hyvä pointti!

Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.

Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa. 

Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa. 

Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme. 

Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.

Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.

Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.

Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.

Just näin. Minä kirjoittelin aiemmin miehen rajattomasta sukulaisesta.

Meillä on piakkoin eräät lapsen juhlat. Mietin voisiko tämän sukulaisen jättää kutsumatta, vaikka on ollut lapselle pienenä läheinen. Hänelle sanottiin muutama vuosi sitten, että meillä ei voi penkoa keittiön kaappeja. Vaikka nyt sanoisin, että koskee kaikkia kaappeja, en voisi luottaa, ettei hän mene makkariimme vaatehuoneeseen. Omasta mielestäänhän hän katselisi, ei penkoisi ja vaatehuone ei ole kaappi. Myöskään pyykkikori ei ole kaappi jne. Siitä tulisi monen sivun ohje ja silti hän löytäisi porsaanreiän.

Hän voisi myös aivan hyvin olla päättänyt tarjota lapselle illallisen ravintolassa kertomatta kellekään ja ihmettelisi mitä se haittaa, että vie juhlakalun kesken juhlien. Ei auta sanoa etukäteen, ettei lasta saa viedä pois kesken juhliensa, hän sanoisi, että itsehän lapsi kävelee mukaan.

Oikeasti tuntuu ihan idioottimaiselta, että tällaisista asioista joutuu stressaamaan etukäteen. Mutta niin absurdeja asioita on tapahtunut, ettei mikään enää varsinaisesti yllätä.

Kuulostaa pahasti mt-ongelmaiselta tämä eli sellaiselta, jota jonkun täytyy vahtia joka hetki. Jos päädytte kutsumaan henkilön juhliin niin värväätte vaikka ulkopuoliset kaksi henkilöä pitämään silmällä henkilöä juhlien ajan. Jonkinlaisia järkkäreitä siis. Ovat tuttuja harrastuksista tms. on virallinen selitys mutta oikeasti ovat paikalla vain vahtimassa yhtä henkilöä.

Toinen vaihtoehto on järjestää juhlat jossain muualla kuin omassa kodissa. Tai pitää virallinen osuus muualla kuin omassa kodissa ja kutsua jälkikahveille vain pieni joukko ihmisiä. Ongelmatapaus ei luonnollisesti ole kutsuttujen joukossa.

Kaikki nää on tietenkin turhia pohdintoja, koska näin korona-aikaan ette tietenkään ole järjestämässä minkäänlaisia juhlia. Alle 10 henkeä jos juhlat pidätte, joten on helppo karsia vaaralliset tyypit pois.

Juttelin netissä kerran erään miehen kanssa jonka kanssa oli tarkoitus tavata ekaa kertaa jonkin ajan kuluttua. Pohdittiin siis jo että jos molemmat matkustaisi puoliväliin ja kohdattaisiin sitten siellä. Minulla oli silloin pahana eräs harvinainen ihosairaus, josta mainitsin. Hän sanoi työskentelelvänsä rasvojen kanssa, sellaisen erään tietyn tosi parhaan rasvan kanssa, että isi omistaa firman ja hänkin auttelee siellä toisinaan. Alkoi niin kova myyntipuhe, ja kun edelleen kohteliaasti kieltäydyin, jo joutuneena useaan kertaan puolustelemaan itseäni ja selittelemään sairauttani, niin mies päätti että on turha tavata koska minä olen niin tyhmä, ja hän kyllä tietäisi minua paremmin kun on bisneksessäkin mukana. Sairauteni siis on autoimmuunisairaus johon ei hänen rasvansa tehoa. 

Taisin väistää luodin.

Onpas tutun kuuloisia kokemuksia! Ex-miesystäväni käytös oli rajatonta. Jopa seksin suhteen. Onneksi pääsin vihdoin hänestä eroon. Eroaminenkaan ei ollut niin yksinkertaista kuin normaali-ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä varmaan muuten aika pitkälle se syy, miksi nämä asiat tulevat kunnolla näkyviksi vasta lasten jälkeen. Jos ei olisi noita huollettavia, joita ei voi jättää hetkeksikään silmistä, voi vain pyöräyttää silmiään ja jatkaa matkaa kun toinen sooloilee omiaan. Mutta jos pienten lasten kanssa yksi kuluttaa aikaa hukkaan tekemällä jotain täysin turhaa, se on aina toisenkin levosta ja pahimmillaan unesta pois.

Mun mielestä tässä on kyse törkeästä vastuun pakoilusta ehkä enemmän kuin varsinaisesta rajattomuudesta.

Moni pienten lasten äiti on kuvannut tällaista.

Mies vahaa autoa, koska onhan se nyt hauskempaa kuin niiden lasten kanssa oleminen. Sitten asia selitetään niin, että olenhan minä nyt tehnyt osani, kun kävin töissä ja vahasin vielä autonkin.

Se kaikkein paskin homma eli ne lapset ja vastuu niistä jää aina viime kädessä äidille.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä varmaan muuten aika pitkälle se syy, miksi nämä asiat tulevat kunnolla näkyviksi vasta lasten jälkeen. Jos ei olisi noita huollettavia, joita ei voi jättää hetkeksikään silmistä, voi vain pyöräyttää silmiään ja jatkaa matkaa kun toinen sooloilee omiaan. Mutta jos pienten lasten kanssa yksi kuluttaa aikaa hukkaan tekemällä jotain täysin turhaa, se on aina toisenkin levosta ja pahimmillaan unesta pois.

Mun mielestä tässä on kyse törkeästä vastuun pakoilusta ehkä enemmän kuin varsinaisesta rajattomuudesta.

Moni pienten lasten äiti on kuvannut tällaista.

Mies vahaa autoa, koska onhan se nyt hauskempaa kuin niiden lasten kanssa oleminen. Sitten asia selitetään niin, että olenhan minä nyt tehnyt osani, kun kävin töissä ja vahasin vielä autonkin.

Se kaikkein paskin homma eli ne lapset ja vastuu niistä jää aina viime kädessä äidille.

Kaffepulla on aivan ihana pesunkestävä besserwisseri. Kaikkeen on mielipide ja kaiken tietää parhaiten, nekin asiat, joista itsellä ei ole kokemusta tai mihin ei ole koulutusta. Ei siinä mitään, propsit luodinkestävästä itseluottamuksesta ja sokeasta uskosta itseensä. XD

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Jos lapsesi on itse se miekka johon hän  kaatuu, niin hän kaatuu siihen ennemmin tai myöhemmin. Olit "auttamassa" tai auttamassa häntä tai et. Minä todellakin hoidin aivan kaiken lapselleni, koska hän ei saanut niitä asioita hoidettua. Kuitenkin nyt kun en pariin vuoteen ole hänelle mitään enää hoitanut, hän on joko saanut hoidettua ne asiat itse, tai elää sen asian kanssa itse ettei ole hoitanut niitä. Ole tarkkana ettet ole se osaamattoman ja kykenemättömän lapsesi mahdollistaja, että et mahdollista hänen tekemättömyyttään tekemällä hänen puolestaan. Ota vaikka ensin ihan sellainen ohjenuora ett autat vain pyydettäessä. Sano tämä myös suoraan lapsellesi. IHan istut alas, ja sanot että kuule, huomaan että taidan kävellä ylitsesi kun tarkoitukseni on auttaa sinua. Olen nyt ymmärtänyt että olet jo aikuinen ihminen ja osaat itse huolehtia asioistasi. Autan edelleen, mutta en enää tuputa, enkä tee puolesta, eli jos tarvitset apua tai muuta tukea, niin kerro minulle, mietitään sitten yhdessä.

Toinen mikä lastani auttoi oli oma sosiaalityöntekijä. Nyt hän hoitaa asioitansa tämän kanssa, eikä minun tarvitse tuskaantua niistä enää yhtään. 

T: lainaamasi

Olen tämän päätöksen tehnyt jo muutaman kerra, mutta aina livennyt siitä. Hänellä on sosiaalityöntekijä, jonka hän on päättänyt heivata pois, koska ei hänestä ole hyötyä. Hänellä on kontakti psyk. Polille, minkä hän on myös päättänyt lopettaa. Koska siitä ei ole mitään hyötyä.

Hienoa, että sinun lapsesi on tullut järkiinsä, mutta minulta alkaa usko loppua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Siis ihan loistavaa, että pystyt reflektoimaan omaa käytöstäsi noin hyvin. Sinulla tuskin on tässä ketjussa pohdittuja persoonallisuushäiriön oireita, jos pystyt ihan aidosti ja oma-aloitteisesti tekemään sen huomion, että menet ehkä parhaillaan liikaa toisen tontille.

Olen kyllä ainakin itse sitä mieltä, että jos sinusta tuntuu että lapsen elämän pysyminen "ennallaan" on rajattoman käytöksesi varassa, niin kyllä ainoa oikea teko on lopettaa se. Jos rajankäynnissä on aina ollut vaikeuksia, niin on paljon mahdollista, että myöskään tämä autettu ei todellakaan hahmota, eikä historiallaan voikaan hahmottaa, että mitä tehtävät ihan oikeasti kuuluvat hänen hoidettavikseen eikä kenenkään kuulu tehdä niitä hänen puolestaan, jos hän ne jättää tekemättä. Jotta hän saa tilaisuuden kehittää ne omat rajansa ja tarttua vastuuseen, ulkopuolisen puuttumisen pitää ensin loppua. Se voi kyllä tarkoittaa sitä, että aikuinen lapsi romahtaa ensin pohjalle, mutta sieltä voi löytyä se itsenäisyys ja motivaatio.

Rajojen olemassaolohan ei muuten tarkoita missään nimessä sitä, että hanskat tippuu eikä enää auteta millään lailla. Voi auttaa, ja voi avustaa jopa rahallisesti maksamalla sen hammaslääkärin siinä vaiheessa kun aikuinen lapsi sitä pyytää ja osaa olla kiitollinen saamastaan avusta. Ja voi pitää omat rajat siinä mielessä, että vaatii saada nähdä sen hammaslääkärikuitin ennen kuin rahat siirtyy. Mutta tosiaan että sitä hammaslääkäriä ei väkisin toisen puolesta varata niin kauan kuin ei ole holhouksen alainen.

Niin, tämä meidän tilanne on monimutkainen. Minä kyllä kysyin, sopiiko hammaslääkäri silloin ja silloin. Sopi, mutta hän perui ajan tuntia sitten. Ja sitten kun hän oikeasti tarvitsee apua isoon remonttiin, ei minulla tule sellaisia rahoja olemaan, jos ongelma painuu isommaksi.

Ja pelkään, että se pohjalle romahtaminen tarkoittaa itsemurhaa.

Mutta olen kuullut tarinoita, kuinka ihminen ryhdistäytyy, kunnon pakko.

Mutta nämä asiat eivät kuulu tähän ketjuun.

Hei, sinulla ei tarvitse olla rahaa mihinkään aikuisen lapsen remonttiin, oli hampaat tai ei.  Minä pelkäsin lapseni itsemurhaa myös, ja kissojen ja koirien kanssa etsin häntä soittaen sairaalat läpi. Lopulta ihana ihminen ensiavusta soitti "johonkin" paikkaan, ja tuli hetken päätä kertomaan minulle että lapsi on kunnossa. Tämä "jokin paikka" selvisi myöhemmin, hän oli mennyt oma-aloitteisesti psykiatriselle osastolle. Ihminen voi myös olla ryhdistäytymättä, kun on pakko, mutta me ei sitä kukaan voida tietää. Et voi jatkaa  ylihuolehtimistasi sen takia että pelkäät että hän muuten kuolee. Sinun täytyy vain hyväksyä että jokainen kuolee joskus, ja aina se on jonkun lapsi, kun nuori kuolee, se voi osua omalle kohdalle tai olla osumatta, ja se kuoleeko lapsesi vai ei ei liity sinuun mitenkään, et voi tehdä häntä ikuisesti eläväksi, ja mikäli "pitkität" sitä lapsen oman elämän alkamista pihtiotteellasi, niin sitä kauemmin kestää sekä sinun kasvaminen erilliseksi lapsestasi, että hänen kasvaminen erilliseksi sinusta. Ota huomioon että saatat tämän hetkisellä käytökselläsi tehdä lapsellesi enemmän haittaa kuin hyvää. Mikäli lapsesi tekee it

sarin kun lopetat auttamisen, hän olisi luultavasti päätynyt samaan ratkaisuun sinusta hguolimatta. Hän kun on tosiaan se oma ihmisensä, ja hän on vastuussa omista päätöksistään.

Niin, olet oikeassa... Kiitos viestistäsi, vaikka totuus sattuukin.

Onko tullut mieleen, että lapsen terapeutti saattaa ihan oikeasti olla todella huono tai että sosiaalityöntekijä on joku rajaton tapaus itsekin tms. Eli lapsesi saattaa olla ihan järjissään, vaikka heivaakin nuo kontaktit. Tuli vaan jotenkin elävästi mieleen, miten oma äiti aina asettui suorilta käsin toisten puolelle, jos minulla oli joku konflikti tai valitettavaa jostain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.

Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.

Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.

Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten.  Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?

Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi. 

Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.

Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.

Vai jatkanko rajatonta käytöstä?

Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.

Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.

Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.

Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.

Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.

Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on rajaton ja myös narsistinen äiti. Äiti hääräsi ja huseerasi elämässäni vielä aikuisenakin. Opiskelin hänen päättämää alaa, hänen valitsemassaan paikassa. Asuin puolen kilsan päässä hänestä. Päälisin puolin elin nuoren aikuisen elämää, mutta muut ei nähneet mitä pinnan alla tapahtui. Minä häpesin niin että oli vaikea edes kertoa. Muille näkyi vain se että minulla on kiva äiti, johon läheiset välit. Onpa kiva kun äitisi asuu lähellä ja auttaa tuossa ja tuossa. Voi kun mullekin joku toisin pullaa pakkaseen, veisi mut ostoksille, ompelisi juhlamekon yms yms. Kukaan ei ymmärtänyt jos uskalsin hiukan raottaa, ettei tilanne ole kovin kiva, ettei äitini ole kovin mukava ihminen. Mutta ei muut tajunneet, minua pidettiin outona ja kiittämättömänä, jopa terapiassa. Äitihän haluaa vain minun parasta!

Äiti oli asuntonikin järjestänyt ja maksoi vuokrani. Minä uskoin olevani niin onneton ja kykenemätön etten selviä näistä asioista itse. Hän oli opettanut minut siihen jo pienestä, etten minä osaa ja hallitse mitään. Omalla tavallani ruokin itse koko tilannetta. Minulla ei ollut ollut koskaan mitään normaalia suhdetta äitiini. Ainut minkä osasin pyöri äidin avun ympärillä. Keksin välillä itse tikusta asiaa, että pyytäisin äidiltä apua tai mielipidettä, koska en osannut ottaa häneen kontaktia ja yhteyttä millään muulla tavalla! Kuuluihan omaan äitiin pitää yhteyttä.

Voin todella huonosti. En uskonut itseeni missään asiassa. Unelmoin siitä kuinka ottaisin ja lähtisin ja muuttaisin ulkomaille. Mutta en tietenkään uskaltanut ja siellä terapiassakin sanottiin ettei ongelmat pakenemalla katoa. Minun kohdallani olisivat kyllä, jollei kadonneet niin edes lieventyneet. Enpä tuota tuolloin ymmärtänyt. Äiti muuten valitsi terapeuttinikin, jolla kävin. Meillä ei synkannut ollenkaan ja koko terapia meni kaikkineen hukkaan, ja minä en uskaltanut uhmata äitiä vaihtamalla toiseen. Äiti oli tehnyt monet kerrat selväksi hylkäävänsä minut jos en ole mieleinen ja sehän oli pahinta mitä avuttomuudentunteineni tiesin. Sekä äiti että terapeutti väitti, että vika on minussa, etten ala voida henkisesti paremmin, kun en ota apua vastaan vaan hangoittelen. Mutta kaikki mitä minulle tarjottiin oli väärää apua, kukaan ei nähnyt minua siinä tilanteessa.

Lopulta kaikki ratkesi varsin kamalan kautta. Minulle tapahtui jotakin hirveää (onnettomuus) . Sellaista mihin jokainen kaipaisi oman äidin tukea ja apua. Mutta äiti hylkäsi minut! Minä anelin ja pyysin mutta sain kuulla vain kuinka minun on aika olla aikuinen eikä odottaa että hän aina auttaa. Eli tämän yhden kerran kun minä itse, omista lähtökohdistani, tarvitsin tukea ja apua, sitä ei voinut antaa. Vaikka sitä oli tungettu koko elämäni kaikissa muodoissaan piittaamatta siitä mitä minä haluan, tarvitsen, koen sopivaksi.

Se oli todellakin laastari repäisy kerralla! Olin suunniltani, koska tilanteeni tapahtuneen onnettomuuden kanssa oli vaikea. Minä opettelin kirjaimellisesti elämään uudelleen, monelta osin ensimmäistä kertaa itsenäisesti. Mutta sitä enemmän vahvistuin henkisestikin kun huomasin sittenkin pärjääväni ilman äitiä. Suututti vain, että kaikki meni näin pitkälle enne kuin sain itsekään päästettyä irti ja luotettu itseeni. Vuosia on kulunut, ja avuttomuuden tunne sisälläni seuraa varmasti lopun elämää, mutta elän ihan hyvää elämää ja elän sitä nimenomaan itse.

On hyvin yleistä että tyttöjä kasvatetaan siten, että heiltä otetaan kaikki valta pois, mutta vastuullistetaan sitten jostain muiden skeidasta.

Sinulta äitisi on ottanut kaiken vallan pois, päättää omasta elämästäsi yhtään, mutta jos sattuu joku paha onnettemuus, mikä ei ole oma vikasi, niin sinut vastuullisetaan tylysti.

Esim. kaikki hyväksi käyttö ja seksuaalinen väkivalta on AINA ollut tyttöjen itsensä vastuulla, mutta mitään valtaa heillä ei ole ollut.

Minua surettaa nämä asiat ja olen aika vihainen tästä rakenteellisesta skeidasta, mikä ei vielä 2021 ole kaikille näkyvää.