Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkisin auttaminen on AINA kiusantekoa. Huolimatta siitä mitä "auttaja" itse on asiasta mieltä. Fakta ei muutu valheeksi sillä että mt-ongelmainen sitä päässään pyörittää itselleen sopivaksi. /quote]
Kun mummosi tyrkyttää kahvipöydässä pullaa vaikka et halua, se on siis kiusantekoa. Olet vainoharhainen!
Rajaton mummo katselisi hetken ja sanoisi "totta, ehkä on parempi ettet pullaa otakaan niin laihdut ehkä vähän". Jäisi katselemaan, saako alistaminen ja piikki sinut toisiin aatoksiin. Jos ei alkaisi tehota, iskisi lopulta pullanpalan naamaasi ja kiroaisi kiittämättömäksi l*skiksi (koska se nyt ei vaan käy ettet syö sitä pullaa jos hän niin on päättänyt). Tai lievemmässä tapauksessa syyllistäisi, että vain sinua varten leivoin hirveällä vaivalla. Vanhemmillesi kertoisi version, jossa maanittelit jopa lisää pullaa, vaikka hän sanoi yhden palan riittävän. Hän halusi vain, ettei lapsiparka elä vain sokerilla. Omasta mielestään on jo pelastanut sinut itseltäsi kertaa 2, totuus ei kiinnosta. Joko valkenee pullantuoksuisen huolehtivan, ja rajattoman muiden tahtoa kunnioittamattoman mummon ero?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä varmaan muuten aika pitkälle se syy, miksi nämä asiat tulevat kunnolla näkyviksi vasta lasten jälkeen. Jos ei olisi noita huollettavia, joita ei voi jättää hetkeksikään silmistä, voi vain pyöräyttää silmiään ja jatkaa matkaa kun toinen sooloilee omiaan. Mutta jos pienten lasten kanssa yksi kuluttaa aikaa hukkaan tekemällä jotain täysin turhaa, se on aina toisenkin levosta ja pahimmillaan unesta pois.
Mun mielestä tässä on kyse törkeästä vastuun pakoilusta ehkä enemmän kuin varsinaisesta rajattomuudesta.
Moni pienten lasten äiti on kuvannut tällaista.
Mies vahaa autoa, koska onhan se nyt hauskempaa kuin niiden lasten kanssa oleminen. Sitten asia selitetään niin, että olenhan minä nyt tehnyt osani, kun kävin töissä ja vahasin vielä autonkin.
Se kaikkein paskin homma eli ne lapset ja vastuu niistä jää aina viime kädessä äidille.Kaffepulla on aivan ihana pesunkestävä besserwisseri. Kaikkeen on mielipide ja kaiken tietää parhaiten, nekin asiat, joista itsellä ei ole kokemusta tai mihin ei ole koulutusta. Ei siinä mitään, propsit luodinkestävästä itseluottamuksesta ja sokeasta uskosta itseensä. XD
Ihan asiallisestihan tuo pullapelle tuossa kirjoitti. Se että tyypillä on nicki, ei voi tarkoittaa sitä, että ihan kaikki mitä hän kirjoittaa on lähtökohtaisesti shittiä.
Sellainen ilmiö on nimittäin olemassa palstalla. Pskaa naamassa ilmiö. Kun joku höntti jotain kerran hölmösti sanoo, niin sen jälkeen kaikki mitä hän sanoo on shittiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkisin auttaminen on AINA kiusantekoa. Huolimatta siitä mitä "auttaja" itse on asiasta mieltä. Fakta ei muutu valheeksi sillä että mt-ongelmainen sitä päässään pyörittää itselleen sopivaksi. /quote]
Kun mummosi tyrkyttää kahvipöydässä pullaa vaikka et halua, se on siis kiusantekoa. Olet vainoharhainen!
Rajaton mummo katselisi hetken ja sanoisi "totta, ehkä on parempi ettet pullaa otakaan niin laihdut ehkä vähän". Jäisi katselemaan, saako alistaminen ja piikki sinut toisiin aatoksiin. Jos ei alkaisi tehota, iskisi lopulta pullanpalan naamaasi ja kiroaisi kiittämättömäksi l*skiksi (koska se nyt ei vaan käy ettet syö sitä pullaa jos hän niin on päättänyt). Tai lievemmässä tapauksessa syyllistäisi, että vain sinua varten leivoin hirveällä vaivalla. Vanhemmillesi kertoisi version, jossa maanittelit jopa lisää pullaa, vaikka hän sanoi yhden palan riittävän. Hän halusi vain, ettei lapsiparka elä vain sokerilla. Omasta mielestään on jo pelastanut sinut itseltäsi kertaa 2, totuus ei kiinnosta. Joko valkenee pullantuoksuisen huolehtivan, ja rajattoman muiden tahtoa kunnioittamattoman mummon ero?
siis tämä. niin tämä. Ne tietää, jotka tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska oletettavasti pihaan mahtuu myös ne miehen tuomat kukkasipulit, niin miksi se oli niin paha juttu kun mies niitä ilman lupaasi toi? Olisit kiittänyt ja sanonut, että kyllä näille paikka löytyy.
Voithan mennä itse sitten omassa rauhassa katselemaan ja ostaa mitä itse tykkäät.
Jos eivät olleet edes kalliita ja rahasta asia ei ole kiinni.Olin itse tuollainen, että oman mielen mukaiset poikkeamat miehen toiminnassa nostivat joskus vahvojakin tunteita pintaan, vaikka jälkeenpäin ajatellen olivat kuitenkin pikkujuttu ja olisin voinut ohittaa. Riitelimme turhaan pikkuasioista.
Kun meitä oli kuitenkin suhteessa kaksi ihmistä niin tietenkin on myös kaksi näkökulmaa.
Kaksi ei voi toimia kuin yksi, kuin yhdestä puusta aina.
Parisuhteessa pitää olla kyky joskus myös sulkea silmänsä.
Jos asiasta ei aiheudu suurta haittaa, muuta kuin oma mieli sanoo niin, että kuinka tuo nyt taas noin teki.Olen nyt jälkeenpäin ajatellut, että kannattaa valita sotansa.
Myös, että haluaako olla onnellinen vai oikeassa.
Harmittaa, koska parisuhde muuten oli hyvä, mies vain toimi ja ajatteli joissain asioissa eri tavalla kuin minä.
Mutta miksi ne minun ajatukseni ja toimeni olisivat olleet ne ainoat oikeat.Näin minäkin ajattelisin. Toisaalta en ole kokenut pahasti rajattoman ihmisen häirintää.
Mutta missä se raja menee? Että mikä on normaalin puitetta ja mikä todellakaan enään ei?
Meillä on miehen kanssa monia eriäväisyyksiä johtuen erilaisista kotitaustoistamme. Edelleen kohta 24v päästä ajattelen joskus, et toinen on ääliö tahallaan, ja hän kuulemme luulee edelleen joskus, et ärsytän tahallani. Nyt kuitenkin jo luotamme siihen, että ei se toinen oikeasti ilkeyksissään ajattele tai toimi itselle oudolla tai epänormaalilla tavalla. Toleranssi erilaisuutta kohtaan on tässä kyllä kasvanut ;) Erokin ollut lähellä, onneksi olemme valinneet sitkeyden..
Joka tapauksessa pitkässä suhteessa tulee huomaamaan, että joissain asioissa toinen ei muutu. Ja pitää itee valita, pystyykö elämään asian kanssa vai eikö millään pysty. Valitsemalla "kyllä kyllä" -asenteen pärjää varmasti pidemmälle kuin sillä että koittaa muovata puolisosta täydellistä.
Mutta tosiaan, joku käytös on jo sitten niin patologista että pakko erota oman mielenterveyden vuoksi. Edelleen kysyn: missä menee raja, ja kuka sen tietää toisen puolesta?
Rajojen kunnioitus on juuri sitä, että ihminen ymmärtää ettei voi tietää toisen puolesta :D Eli kuuntelee ja kysyy ja sitten toimii toisen ilmoittamien rajojen mukaan, kunnioittaa toisen mielipidettä vaikka se omasta eroaisikin. Kertoo omansa, ajattelematta että se on ainoa oikea, joka kerta.
Ei ole mitään rajaa, joka on jokaisella samassa kohtaa. Jokaisella omansa. Omien rajojen rikkomisen tiedät vain itse, ylitetäänkö tai ohitetaanko sinut, onko sanomallasi merkitystä? Usein sen tuntee erinäisinä negatiivisina tunteina. Kunnioittaako toinen mielipidettäsi ja etenkin toimiiko sen mukaan sinua koskettavissa asioissa vai niistä piittaamatta jatkuvasti?
Rajattomuus on tosiaan hieman epämääräinen ilmaisuna, koska mitään konkreettisia aitoja ei tietenkään ole olemassa. "Rajat" ovat oma tahtosi, tunteesi ja itsemääräämisoikeutesi. Rajaton on se, joka jättää nämä toistuvasti huomioitta ja "kävelee niiden yli", eikä muuta käytöstään vaikka ilmaisisit sen sinua haittaavan tai satuttavan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä varmaan muuten aika pitkälle se syy, miksi nämä asiat tulevat kunnolla näkyviksi vasta lasten jälkeen. Jos ei olisi noita huollettavia, joita ei voi jättää hetkeksikään silmistä, voi vain pyöräyttää silmiään ja jatkaa matkaa kun toinen sooloilee omiaan. Mutta jos pienten lasten kanssa yksi kuluttaa aikaa hukkaan tekemällä jotain täysin turhaa, se on aina toisenkin levosta ja pahimmillaan unesta pois.
Mun mielestä tässä on kyse törkeästä vastuun pakoilusta ehkä enemmän kuin varsinaisesta rajattomuudesta.
Moni pienten lasten äiti on kuvannut tällaista.
Mies vahaa autoa, koska onhan se nyt hauskempaa kuin niiden lasten kanssa oleminen. Sitten asia selitetään niin, että olenhan minä nyt tehnyt osani, kun kävin töissä ja vahasin vielä autonkin.
Se kaikkein paskin homma eli ne lapset ja vastuu niistä jää aina viime kädessä äidille.Kaffepulla on aivan ihana pesunkestävä besserwisseri. Kaikkeen on mielipide ja kaiken tietää parhaiten, nekin asiat, joista itsellä ei ole kokemusta tai mihin ei ole koulutusta. Ei siinä mitään, propsit luodinkestävästä itseluottamuksesta ja sokeasta uskosta itseensä. XD
Ihan asiallisestihan tuo pullapelle tuossa kirjoitti. Se että tyypillä on nicki, ei voi tarkoittaa sitä, että ihan kaikki mitä hän kirjoittaa on lähtökohtaisesti shittiä.
Sellainen ilmiö on nimittäin olemassa palstalla. Pskaa naamassa ilmiö. Kun joku höntti jotain kerran hölmösti sanoo, niin sen jälkeen kaikki mitä hän sanoo on shittiä.
Kaffepulla ei pysty myöntämään, että myös ihan normaalille ihmiselle voi käydä paskasti ihmissuhteissa. Hänen mielestään ne on varattu vain luusereille, kun hänen kaltaisillaan fiksuilla ihmisillä on kristallipallo ja ääretön viisaus. Pitääkö joku anoppikin tajuta jo ennalta hankalaksi ja lempata poikansa sen perusteella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä varmaan muuten aika pitkälle se syy, miksi nämä asiat tulevat kunnolla näkyviksi vasta lasten jälkeen. Jos ei olisi noita huollettavia, joita ei voi jättää hetkeksikään silmistä, voi vain pyöräyttää silmiään ja jatkaa matkaa kun toinen sooloilee omiaan. Mutta jos pienten lasten kanssa yksi kuluttaa aikaa hukkaan tekemällä jotain täysin turhaa, se on aina toisenkin levosta ja pahimmillaan unesta pois.
Mun mielestä tässä on kyse törkeästä vastuun pakoilusta ehkä enemmän kuin varsinaisesta rajattomuudesta.
Moni pienten lasten äiti on kuvannut tällaista.
Mies vahaa autoa, koska onhan se nyt hauskempaa kuin niiden lasten kanssa oleminen. Sitten asia selitetään niin, että olenhan minä nyt tehnyt osani, kun kävin töissä ja vahasin vielä autonkin.
Se kaikkein paskin homma eli ne lapset ja vastuu niistä jää aina viime kädessä äidille.Kaffepulla on aivan ihana pesunkestävä besserwisseri. Kaikkeen on mielipide ja kaiken tietää parhaiten, nekin asiat, joista itsellä ei ole kokemusta tai mihin ei ole koulutusta. Ei siinä mitään, propsit luodinkestävästä itseluottamuksesta ja sokeasta uskosta itseensä. XD
Ihan asiallisestihan tuo pullapelle tuossa kirjoitti. Se että tyypillä on nicki, ei voi tarkoittaa sitä, että ihan kaikki mitä hän kirjoittaa on lähtökohtaisesti shittiä.
Sellainen ilmiö on nimittäin olemassa palstalla. Pskaa naamassa ilmiö. Kun joku höntti jotain kerran hölmösti sanoo, niin sen jälkeen kaikki mitä hän sanoo on shittiä.
Kaffepulla ei pysty myöntämään, että myös ihan normaalille ihmiselle voi käydä paskasti ihmissuhteissa. Hänen mielestään ne on varattu vain luusereille, kun hänen kaltaisillaan fiksuilla ihmisillä on kristallipallo ja ääretön viisaus. Pitääkö joku anoppikin tajuta jo ennalta hankalaksi ja lempata poikansa sen perusteella?
Hänellä on varmasti ihan mielettömän hienoja ihmissuhteita, kun hän on niin viisas ja osaa katsoa peiliin yms.
Vierailija kirjoitti:
Paitsi tietysti palstapulla p ellet ovat aina niin viisaita, että huomaavat ja tietävät.
Heille väkivaltaiset parisuhteetkin ovat jotain sellaisia, missä vaan tulee se ensimmäinen lyönti heti seuraavana päivänä, kun ollaan alettu seukkaamaan.
Voitko kiitos lopettaa kimppuuni hyökkäämisen ja sanomisteni vääristelyn?
En ole koko ketjussa sanonut parisuhdeväkivallasta mitään, enkä ole sitä mieltä mitä tuossa kirjoitit.
🇺🇦🇮🇱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on rajaton mies, jolla on erittäin rajaton äiti. Tulin kerran töistä kun anoppi oli tullut käymään.
Nämä kaksi istuivat kahvipöydän ääressä miettimässä, mikä anopin naapurilla on vialla. Anopille oli meille lähtiessä tullut mieleen, että miksi maksaa taksista junalle, kun naapurihan (jonka kanssa huonot välit) voi ihan hyvin heittää. Oli mennyt naapurin ovelle kyytiä vaatimaan. Naapuri sanoi, että ei tahdo. Ja siihen anoppi: miksi ei? Mitä tekemistä sinulla sunnuntaina on että et pääse lähtemään? Sinullahan on telkkari päällä, ethän sinä tee mitään tärkeää? Ja naapurilta ei tullut hyvää selitystä. Tätä siinä mieheni ja anoppi päät savuten pohtivat, että miten voi olla että joku ei ”auta” jos oikein pyydetään? Sehän on unelmien täyttymys, siitä olisi saanut oikein häneltä kehuja palkaksi. Ihmistenhän kuuluisi auttaa toisiaan.
Lopulta naapuri oli kuitenkin kuskannut anopin asemalle, ja murahtanut tekevänsä sen koska päivä on jo pilalla. Miten niin pilalla? Mitä ihmettä se tarkoitti? Kumpikaan, mieheni tai anoppi, eivät millään käsittäneet.
Jostain syystä minä kyllä erittäin hyvin käsitin aivan erinomaisesti.
Anopin motto on ”aina kannattaa kysyä”. Aina kannattaa vaatia, ehdottaa ja kysyä enemmän kuin muut ovat omien rajojensa puitteissa antamaan, koska joskushan voi saada.
On ihan pirun väsyttävää olla rajattoman seurassa. Kun hetkeksikin herpaantuu, rajaton pyrkii junailemaan sinun elämääsi haluamaansa suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään.
Erittäin hyvä pointti!
Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa.
Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa.
Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme.
Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.
Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.
Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.
Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.
Just näin. Minä kirjoittelin aiemmin miehen rajattomasta sukulaisesta.
Meillä on piakkoin eräät lapsen juhlat. Mietin voisiko tämän sukulaisen jättää kutsumatta, vaikka on ollut lapselle pienenä läheinen. Hänelle sanottiin muutama vuosi sitten, että meillä ei voi penkoa keittiön kaappeja. Vaikka nyt sanoisin, että koskee kaikkia kaappeja, en voisi luottaa, ettei hän mene makkariimme vaatehuoneeseen. Omasta mielestäänhän hän katselisi, ei penkoisi ja vaatehuone ei ole kaappi. Myöskään pyykkikori ei ole kaappi jne. Siitä tulisi monen sivun ohje ja silti hän löytäisi porsaanreiän.
Hän voisi myös aivan hyvin olla päättänyt tarjota lapselle illallisen ravintolassa kertomatta kellekään ja ihmettelisi mitä se haittaa, että vie juhlakalun kesken juhlien. Ei auta sanoa etukäteen, ettei lasta saa viedä pois kesken juhliensa, hän sanoisi, että itsehän lapsi kävelee mukaan.
Oikeasti tuntuu ihan idioottimaiselta, että tällaisista asioista joutuu stressaamaan etukäteen. Mutta niin absurdeja asioita on tapahtunut, ettei mikään enää varsinaisesti yllätä.
Kuulostaa pahasti mt-ongelmaiselta tämä eli sellaiselta, jota jonkun täytyy vahtia joka hetki. Jos päädytte kutsumaan henkilön juhliin niin värväätte vaikka ulkopuoliset kaksi henkilöä pitämään silmällä henkilöä juhlien ajan. Jonkinlaisia järkkäreitä siis. Ovat tuttuja harrastuksista tms. on virallinen selitys mutta oikeasti ovat paikalla vain vahtimassa yhtä henkilöä.
Toinen vaihtoehto on järjestää juhlat jossain muualla kuin omassa kodissa. Tai pitää virallinen osuus muualla kuin omassa kodissa ja kutsua jälkikahveille vain pieni joukko ihmisiä. Ongelmatapaus ei luonnollisesti ole kutsuttujen joukossa.
Kaikki nää on tietenkin turhia pohdintoja, koska näin korona-aikaan ette tietenkään ole järjestämässä minkäänlaisia juhlia. Alle 10 henkeä jos juhlat pidätte, joten on helppo karsia vaaralliset tyypit pois.
Hyvä huomio koronasta. Mutta viestin alkuosaan kommenttina, että tällaiseen käytökseen törmäämätön voikin erehtyä luulemaan kyseessä olevan harmiton "mt-tapaus", jonka voi pistää kuriin tuosta vaan. Valitettavasti kävisi vaan niin, että harrastuskaverit joko olisivat siellä mukana tutkimassa urkkijan syöttämän "välttämättömän" syyn vuoksi (joku sidottu uhri vaatehuoneessa tmv.) TAI sitten olisivat niin pöyristyneitä röyhkeydestään ja oikeutuksestaan, että jäisivät katselemaan tumput suorina. Urkkija ei kunnioita myöskään tuttujasi, vähempää ei voisi heidän mielipiteensä kiinnostaa. Sopivia manipuloinnin uhreja, kun eivät kaikesta kaikkea tiedä. "Olen varma että Jarilla on tuolla laittomat p*rnokokoelmat, tiedättekö millaisessa seurassa liikutte..." Siinä sitten miettivät, ovatko he itse hulluja, tuo toinen, vai pitäisikö kaappiin sittenkin katsoa varmuuden vuoksi. Että niin.
Jos edellinen kuulostaa mielikuvituksekkaalta tai epätodennäköiseltä, ette tiedä mistä puhutte. Mitään rajoja ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Jos lapsesi on itse se miekka johon hän kaatuu, niin hän kaatuu siihen ennemmin tai myöhemmin. Olit "auttamassa" tai auttamassa häntä tai et. Minä todellakin hoidin aivan kaiken lapselleni, koska hän ei saanut niitä asioita hoidettua. Kuitenkin nyt kun en pariin vuoteen ole hänelle mitään enää hoitanut, hän on joko saanut hoidettua ne asiat itse, tai elää sen asian kanssa itse ettei ole hoitanut niitä. Ole tarkkana ettet ole se osaamattoman ja kykenemättömän lapsesi mahdollistaja, että et mahdollista hänen tekemättömyyttään tekemällä hänen puolestaan. Ota vaikka ensin ihan sellainen ohjenuora ett autat vain pyydettäessä. Sano tämä myös suoraan lapsellesi. IHan istut alas, ja sanot että kuule, huomaan että taidan kävellä ylitsesi kun tarkoitukseni on auttaa sinua. Olen nyt ymmärtänyt että olet jo aikuinen ihminen ja osaat itse huolehtia asioistasi. Autan edelleen, mutta en enää tuputa, enkä tee puolesta, eli jos tarvitset apua tai muuta tukea, niin kerro minulle, mietitään sitten yhdessä.
Toinen mikä lastani auttoi oli oma sosiaalityöntekijä. Nyt hän hoitaa asioitansa tämän kanssa, eikä minun tarvitse tuskaantua niistä enää yhtään.
T: lainaamasi
Olen tämän päätöksen tehnyt jo muutaman kerra, mutta aina livennyt siitä. Hänellä on sosiaalityöntekijä, jonka hän on päättänyt heivata pois, koska ei hänestä ole hyötyä. Hänellä on kontakti psyk. Polille, minkä hän on myös päättänyt lopettaa. Koska siitä ei ole mitään hyötyä.
Hienoa, että sinun lapsesi on tullut järkiinsä, mutta minulta alkaa usko loppua.
En tiennyt siinä vaiheessa kun lopetin "auttamisen" että hän tulee järkiinsä. Se päätös oli vain pakko tehdä kun en itse jaksanut enää. Mikään ei tietenkään takaa että asiat menevät hyvin, mutta eihän ne nytkään taida hyvin olla. Lapseni ei myöskään ollut masentunut, ainakaan isoin ongelma se ei ollut, ei esim hautautunut kotiinsa tai mitään. Teet miten teet, mutta yritä muistaa että sinullakin on oma tärkeä ainutlaatuinen elämäsi. Jos sattuisi olemaan niin, että lapsesi olisi ns. menetetty tapaus, mihin en usko, niin mitä sekään hyödyttää että sinä menet siinä samalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.
Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.
Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.
Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.
Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.
Hän ei välttämättä tiedä millaista apua hän haluaa. Voisiko ottaa pienen aikalisän avuntarjoamisen kanssa? Minun lapseni kieltäytyi lääkityksestä monta vuotta, jonka jälkeen hän ihan itse tuli siihen tulokseen että voisihan sitä kokeilla. Edelleenkän hän ei halua lässytystä eikä terapiaa, vaan tukihenkilön/sossun jonka kanssa hoitaa käytännön asiat. Lapseni ei ole kovin hyvä ilmaisemaan itseään, se voi olla syynä siihen ettei meidän "normaalien" avuksi ymmärtämät toimenpiteet häntä kiinnosta. Lasta auttava asia voi löytyä jostain yllättävästäkin asiasta, johon ei terapeutteja liity ollenkaan. Esim. kummipojallani tämä oli kalastus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään.
Erittäin hyvä pointti!
Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa.
Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa.
Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme.
Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.
Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.
Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.
Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.
Just näin. Minä kirjoittelin aiemmin miehen rajattomasta sukulaisesta.
Meillä on piakkoin eräät lapsen juhlat. Mietin voisiko tämän sukulaisen jättää kutsumatta, vaikka on ollut lapselle pienenä läheinen. Hänelle sanottiin muutama vuosi sitten, että meillä ei voi penkoa keittiön kaappeja. Vaikka nyt sanoisin, että koskee kaikkia kaappeja, en voisi luottaa, ettei hän mene makkariimme vaatehuoneeseen. Omasta mielestäänhän hän katselisi, ei penkoisi ja vaatehuone ei ole kaappi. Myöskään pyykkikori ei ole kaappi jne. Siitä tulisi monen sivun ohje ja silti hän löytäisi porsaanreiän.
Hän voisi myös aivan hyvin olla päättänyt tarjota lapselle illallisen ravintolassa kertomatta kellekään ja ihmettelisi mitä se haittaa, että vie juhlakalun kesken juhlien. Ei auta sanoa etukäteen, ettei lasta saa viedä pois kesken juhliensa, hän sanoisi, että itsehän lapsi kävelee mukaan.
Oikeasti tuntuu ihan idioottimaiselta, että tällaisista asioista joutuu stressaamaan etukäteen. Mutta niin absurdeja asioita on tapahtunut, ettei mikään enää varsinaisesti yllätä.
No tuo henkilöhän ei kuulosta ymmärtävän sosiaalisia sääntöjä ja tapoja ollenkaan. Ei taida olla pelkkää rajattomuutta enää tuollainen. Persoonallisuushäiriö/psyykkisiä ongelmia?
Hyvin mahdollista. En diagnooseistaan tiedä. Se mikä minulle näkyy ja jonka takia välit piti katkaista, on tuo käytös. Ja se käytös on rajatonta käytöstä. Minulla ei ole sellaista koulutusta, jolla antaa diagnooseja, joten en lähde niitä arvailemaan. Enkä kyllä jaksaisi häntä yhtään enempää, vaikka tietäisin diagnoosin käytöksen takana, joten senkin takia ei edes kiinnosta.
Tässä yksi rajaton mutsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään.
Erittäin hyvä pointti!
Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa.
Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa.
Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme.
Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.
Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.
Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.
Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.
Just näin. Minä kirjoittelin aiemmin miehen rajattomasta sukulaisesta.
Meillä on piakkoin eräät lapsen juhlat. Mietin voisiko tämän sukulaisen jättää kutsumatta, vaikka on ollut lapselle pienenä läheinen. Hänelle sanottiin muutama vuosi sitten, että meillä ei voi penkoa keittiön kaappeja. Vaikka nyt sanoisin, että koskee kaikkia kaappeja, en voisi luottaa, ettei hän mene makkariimme vaatehuoneeseen. Omasta mielestäänhän hän katselisi, ei penkoisi ja vaatehuone ei ole kaappi. Myöskään pyykkikori ei ole kaappi jne. Siitä tulisi monen sivun ohje ja silti hän löytäisi porsaanreiän.
Hän voisi myös aivan hyvin olla päättänyt tarjota lapselle illallisen ravintolassa kertomatta kellekään ja ihmettelisi mitä se haittaa, että vie juhlakalun kesken juhlien. Ei auta sanoa etukäteen, ettei lasta saa viedä pois kesken juhliensa, hän sanoisi, että itsehän lapsi kävelee mukaan.
Oikeasti tuntuu ihan idioottimaiselta, että tällaisista asioista joutuu stressaamaan etukäteen. Mutta niin absurdeja asioita on tapahtunut, ettei mikään enää varsinaisesti yllätä.
Kuulostaa pahasti mt-ongelmaiselta tämä eli sellaiselta, jota jonkun täytyy vahtia joka hetki. Jos päädytte kutsumaan henkilön juhliin niin värväätte vaikka ulkopuoliset kaksi henkilöä pitämään silmällä henkilöä juhlien ajan. Jonkinlaisia järkkäreitä siis. Ovat tuttuja harrastuksista tms. on virallinen selitys mutta oikeasti ovat paikalla vain vahtimassa yhtä henkilöä.
Toinen vaihtoehto on järjestää juhlat jossain muualla kuin omassa kodissa. Tai pitää virallinen osuus muualla kuin omassa kodissa ja kutsua jälkikahveille vain pieni joukko ihmisiä. Ongelmatapaus ei luonnollisesti ole kutsuttujen joukossa.
Kaikki nää on tietenkin turhia pohdintoja, koska näin korona-aikaan ette tietenkään ole järjestämässä minkäänlaisia juhlia. Alle 10 henkeä jos juhlat pidätte, joten on helppo karsia vaaralliset tyypit pois.
Siis ne on rippijuhlat ja niihin on yli 2v aikaa. Kyllä, stressaa jo nyt. Emme varmaankaan kutsu häntä. Olisikin nyt korona-aikana, olisi helpompi rajata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään.
Erittäin hyvä pointti!
Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa.
Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa.
Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme.
Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.
Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.
Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.
Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.
Just näin. Minä kirjoittelin aiemmin miehen rajattomasta sukulaisesta.
Meillä on piakkoin eräät lapsen juhlat. Mietin voisiko tämän sukulaisen jättää kutsumatta, vaikka on ollut lapselle pienenä läheinen. Hänelle sanottiin muutama vuosi sitten, että meillä ei voi penkoa keittiön kaappeja. Vaikka nyt sanoisin, että koskee kaikkia kaappeja, en voisi luottaa, ettei hän mene makkariimme vaatehuoneeseen. Omasta mielestäänhän hän katselisi, ei penkoisi ja vaatehuone ei ole kaappi. Myöskään pyykkikori ei ole kaappi jne. Siitä tulisi monen sivun ohje ja silti hän löytäisi porsaanreiän.
Hän voisi myös aivan hyvin olla päättänyt tarjota lapselle illallisen ravintolassa kertomatta kellekään ja ihmettelisi mitä se haittaa, että vie juhlakalun kesken juhlien. Ei auta sanoa etukäteen, ettei lasta saa viedä pois kesken juhliensa, hän sanoisi, että itsehän lapsi kävelee mukaan.
Oikeasti tuntuu ihan idioottimaiselta, että tällaisista asioista joutuu stressaamaan etukäteen. Mutta niin absurdeja asioita on tapahtunut, ettei mikään enää varsinaisesti yllätä.
Kuulostaa pahasti mt-ongelmaiselta tämä eli sellaiselta, jota jonkun täytyy vahtia joka hetki. Jos päädytte kutsumaan henkilön juhliin niin värväätte vaikka ulkopuoliset kaksi henkilöä pitämään silmällä henkilöä juhlien ajan. Jonkinlaisia järkkäreitä siis. Ovat tuttuja harrastuksista tms. on virallinen selitys mutta oikeasti ovat paikalla vain vahtimassa yhtä henkilöä.
Toinen vaihtoehto on järjestää juhlat jossain muualla kuin omassa kodissa. Tai pitää virallinen osuus muualla kuin omassa kodissa ja kutsua jälkikahveille vain pieni joukko ihmisiä. Ongelmatapaus ei luonnollisesti ole kutsuttujen joukossa.
Kaikki nää on tietenkin turhia pohdintoja, koska näin korona-aikaan ette tietenkään ole järjestämässä minkäänlaisia juhlia. Alle 10 henkeä jos juhlat pidätte, joten on helppo karsia vaaralliset tyypit pois.
Hyvä huomio koronasta. Mutta viestin alkuosaan kommenttina, että tällaiseen käytökseen törmäämätön voikin erehtyä luulemaan kyseessä olevan harmiton "mt-tapaus", jonka voi pistää kuriin tuosta vaan. Valitettavasti kävisi vaan niin, että harrastuskaverit joko olisivat siellä mukana tutkimassa urkkijan syöttämän "välttämättömän" syyn vuoksi (joku sidottu uhri vaatehuoneessa tmv.) TAI sitten olisivat niin pöyristyneitä röyhkeydestään ja oikeutuksestaan, että jäisivät katselemaan tumput suorina. Urkkija ei kunnioita myöskään tuttujasi, vähempää ei voisi heidän mielipiteensä kiinnostaa. Sopivia manipuloinnin uhreja, kun eivät kaikesta kaikkea tiedä. "Olen varma että Jarilla on tuolla laittomat p*rnokokoelmat, tiedättekö millaisessa seurassa liikutte..." Siinä sitten miettivät, ovatko he itse hulluja, tuo toinen, vai pitäisikö kaappiin sittenkin katsoa varmuuden vuoksi. Että niin.
Jos edellinen kuulostaa mielikuvituksekkaalta tai epätodennäköiseltä, ette tiedä mistä puhutte. Mitään rajoja ei ole.
Niin, niinhän siinä normaalisti käy, että vain pöyristytään ja jäädään suu auki katsomaan mitä ihmettä tapahtuu ja missä piilokamera. Vaikka täällä jotkut kuvittelevat, että jokainen terve ja tasapainoinen ihminen puuttuisi välittömästi tilanteeseen ja hoitaisi sen "oikein".
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rajaton mies, jolla on erittäin rajaton äiti. Tulin kerran töistä kun anoppi oli tullut käymään.
Nämä kaksi istuivat kahvipöydän ääressä miettimässä, mikä anopin naapurilla on vialla. Anopille oli meille lähtiessä tullut mieleen, että miksi maksaa taksista junalle, kun naapurihan (jonka kanssa huonot välit) voi ihan hyvin heittää. Oli mennyt naapurin ovelle kyytiä vaatimaan. Naapuri sanoi, että ei tahdo. Ja siihen anoppi: miksi ei? Mitä tekemistä sinulla sunnuntaina on että et pääse lähtemään? Sinullahan on telkkari päällä, ethän sinä tee mitään tärkeää? Ja naapurilta ei tullut hyvää selitystä. Tätä siinä mieheni ja anoppi päät savuten pohtivat, että miten voi olla että joku ei ”auta” jos oikein pyydetään? Sehän on unelmien täyttymys, siitä olisi saanut oikein häneltä kehuja palkaksi. Ihmistenhän kuuluisi auttaa toisiaan.
Lopulta naapuri oli kuitenkin kuskannut anopin asemalle, ja murahtanut tekevänsä sen koska päivä on jo pilalla. Miten niin pilalla? Mitä ihmettä se tarkoitti? Kumpikaan, mieheni tai anoppi, eivät millään käsittäneet.
Jostain syystä minä kyllä erittäin hyvin käsitin aivan erinomaisesti.
Anopin motto on ”aina kannattaa kysyä”. Aina kannattaa vaatia, ehdottaa ja kysyä enemmän kuin muut ovat omien rajojensa puitteissa antamaan, koska joskushan voi saada.
On ihan pirun väsyttävää olla rajattoman seurassa. Kun hetkeksikin herpaantuu, rajaton pyrkii junailemaan sinun elämääsi haluamaansa suuntaan.
Anteeksi mutta melkein naurattaa tämä kuvaamasi tapaus. Anoppisi on varsinainen neighbour from hell. Ja epäilemättä MIL from hell.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.
Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.
Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.
Sama täällä. Lapseni oli ”erilainen” lapsi aina. Jotain neurologisesti poikkeavaa on.
Olen myös hommanut kaiken ylläolevan. Olen istunut kaikkialla mukana ja soitellut joka paikkaan niin, että olen varmaan saanut hullun äidin leiman. Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.
”Apua on paha tarjota, jos sitä apua ei halua ottaa vastaan. Ja tämä on se, mitä minä en ymmärrä: miksi joku ei ota apua vastaan. Minä kun ottaisin vastaan kaiken, vaikka hypnoosin, jos se yhtään auttaisi minua.”
Kyllä, olet rajaton. Sinä ottaisit vastaan kaiken avun. Et voi ymmärtää, jos toinen valitsee toisin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rajaton mies, jolla on erittäin rajaton äiti. Tulin kerran töistä kun anoppi oli tullut käymään.
Nämä kaksi istuivat kahvipöydän ääressä miettimässä, mikä anopin naapurilla on vialla. Anopille oli meille lähtiessä tullut mieleen, että miksi maksaa taksista junalle, kun naapurihan (jonka kanssa huonot välit) voi ihan hyvin heittää. Oli mennyt naapurin ovelle kyytiä vaatimaan. Naapuri sanoi, että ei tahdo. Ja siihen anoppi: miksi ei? Mitä tekemistä sinulla sunnuntaina on että et pääse lähtemään? Sinullahan on telkkari päällä, ethän sinä tee mitään tärkeää? Ja naapurilta ei tullut hyvää selitystä. Tätä siinä mieheni ja anoppi päät savuten pohtivat, että miten voi olla että joku ei ”auta” jos oikein pyydetään? Sehän on unelmien täyttymys, siitä olisi saanut oikein häneltä kehuja palkaksi. Ihmistenhän kuuluisi auttaa toisiaan.
Lopulta naapuri oli kuitenkin kuskannut anopin asemalle, ja murahtanut tekevänsä sen koska päivä on jo pilalla. Miten niin pilalla? Mitä ihmettä se tarkoitti? Kumpikaan, mieheni tai anoppi, eivät millään käsittäneet.
Jostain syystä minä kyllä erittäin hyvin käsitin aivan erinomaisesti.
Anopin motto on ”aina kannattaa kysyä”. Aina kannattaa vaatia, ehdottaa ja kysyä enemmän kuin muut ovat omien rajojensa puitteissa antamaan, koska joskushan voi saada.
On ihan pirun väsyttävää olla rajattoman seurassa. Kun hetkeksikin herpaantuu, rajaton pyrkii junailemaan sinun elämääsi haluamaansa suuntaan.
Apua, se mun miehen sukulainen on sun anoppi! 😂
Pullaa tuputtavasta mummosta tuli mieleen anoppi. Mentiin anoppilaan kylään, anoppi tarjosi päivälliseksi lettuja ja hilloa, söin hyvällä ruokahalulla. Ruoan päälle anoppi tarjosi minulle kahvia ja keksejä kun odottelimme miesväkeä pihalta. Miesten saavuttua oli pian vuorossa uusi kierros kahvia, makea tökki jo mutta söin normaaliin tapaan anopin tarjoamia leivonnaisia. Jätin kuitenkin ottamatta valtavan ison munkkipossun jota katsoessa jo tuli kylmä hiki kaiken sen makean jälkeen. Jostain syystä anopille oli kuitenkin yhtäkkiä tosi tärkeää että syön sellaisen. Sanoin kohteliaasti että kiitos mutta olen jo niin täynnä ettei millään enää mahdu, mutta anoppi tuputti ja tuputti kunnes keksin pelastuksen, jaon possun lapsen kanssa. Taistelin puolikkaan munkkipossun alas ja luulin että se oli siinä, mutta kun olimme kaikki valmiita, anoppi meni pakastimelleen ja kaivoi meille kaikille jäätelötuutit. Tilanne oli sellainen että en voinut kieltäytyä siitä tuutista kun sitä suoraan nenän edessä heiluteltiin. Pahoinvointia pidätellen söin jäätelön, anoppi seurasi tilannetta ja sanoi virnistellen että eikö ole hyvää. Autossa mieheni sanoi että mitä ihmettä se temppuilu oli ruoan tuputtamisen kanssa. Ja minun mies ei tosiaan ensimmäisenä kiinnitä huomiota tällaisiin asioihin.
Valitettavasti ei ole onnistumistarinaa. Mutta omalla kohdalla ero lasten rajattomasta isästä sai aikaa, että saimme apua. Myös lasten isä. Olimme nuoria kun tapasimme. Perustimme perheen ja 10 vuotta vierähti. Itse olin läheisriippuvainen. Ex-mies oli holtiton ja toisaalta myös lähes sairaalloisen mustasukkainen. Vuosien varrella miehen puolelta henkinen nujertaminen muuttui fyysiseksi väkivallaksi. Oli pettämistä, valehtelua. Miehen perheessä oli jos jonkinlaista konfliktia. Ex-Miehen äiti pyrki kontrolloimaan kaikkia ja kaikkea. Miehen siskolla oli vaikeuksia itsehillinnän kanssa. Päällisinpuolin olivat olleet ihan normaali perhe. Mutta pinnan alla oli laiminlyöntiä, toisaalta taas lähes sairaalloista kontrollointia, henkistä väkivaltaa. Viimeiset vuodet, kun olimme ex-miehen kanssa yhdessä emme olleet juurikaan tämän perheen kanssa tekemisissä. Jatkuva draama johon alettiin vetää lapsia mukaan hiersi välit. Kun ero oli lopulta paras ratkaisu. Ensimmäinen vuosi oli aivan kauhea. Mutta vuosien varrella tilanne on rauhoittunut.