Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Vierailija kirjoitti:
Mikä ero on normaalin huolehtivaisuuden ja rajattoman välillä?
Jotenkin ei nuo esimerkit aukea mulle. Kun miehelle sanoo, että älä opeta kuin lapselle tai toteaa, ettei tykkää tuosta käytöksestä niin eikö sillä jo lopu väärä käytös?
Määritelmällisesti rajaton ei ymmärrä sanaa "EI" ja nimenomaan kokeilee niitä rajoja toistuvasti. Rajaton on se aikuinen, jolle ei opetettu käytöstapoja lapsena. Rajaton ei kunnioita muita.
Rajaton on se setä, joka haistelee pikkupyykkisi käydessään teillä. Se anoppi, joka on teetättänyt puolison avaimesta salaa vara-avaimen ja tulee tekemään suursivousta kotiinne, kun olette poissa. Se puoliso, joka heittää käyttämäsi vaatteet roskiin ymmärtämättä sanaa "ei", vaikka oikeasti tarvitset myös niitä römppävaatteita. Sellainen tyyppi, josta aiemmin ulvottiin, että "narsistimies", "narsistiäiti", "narsistinen anoppi", vaikka oikeasti kyseessä ei ole persoonallisuushäiriöinen, vaan omapäinen, muita kohtaan kuurosokea ja epäkunnioittava ihminen.
Rajaton on se tökerö ihminen, tai se kusipää, ja usein myös se marttyyri. Se "hankala ihminen", jonka kanssa tekemisiin joutuminen tekee itsen epämääräisen kiukkuiseksi tai onnettomaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te äidit, joilla on kiusaus tehdä liikaa lastenne puolesta, koska pelkäätte ettei lapsi itse pysty niin miettikää sitä hetkeä, kun te kuolette. Jos lapsi on silloinkin teidän varassanne, mitä ihmettä hänelle tapahtuu? Teidän tehtävä on kasvattaa lapsi pärjäämään omillaan eikä paapoa läpi elämänne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on jotenkin herättänyt minut. Puolisoni taitaa olla jossain määrin rajaton ja minä en ole osannut kunnolla vetää omia rajojani, koska luonnehäiriöinen äitini oli myös rajaton.
Olen nyt kotiäitinä (yhteinen päätös, kumpikin tyytyväisiä, sillä saraa kaikki hyvin). Meillä on levottomasti nukkuvat lapset. Puolisoni tekee asioita ja kuvittelee auttavansa koska minä olen väsynyt. Ajatus sinällään tosi hieno. Mutta se miten tämä toteutuu ja kun sanominen ei ole auttanut kuin hetkellisesti tai jonkun yksittäisen kerran. Elän hämmentävässä ristiriidassa että pitäisihän minun olla kiitollinen siitä, että puolisoni on näin huomaavainen, mutta sitten kuitenkin on paha mieli.
Minä hoidan nyt kotona ollessa lapset ja perus kotityöt. Puoliso toki näissä auttelee jos illalla on jotain vielä tekemättä.
Mutta kaikki sellaiset pikkuisen erilaisemmat arjen askareet, joita esim saisi tehdä yksin, puolisoni kävelee niissä minun ylitseni. Koronavuosi on ollut raskas, kun ei ole ollut lasten harrastuksia, kerhoja, perhekahviloita, kyläilyjä, eikä itsellekään oikein mitään. Ja vaikka lapsiani ylikaiken rakastan, minäkin haluaisin joskus olla yksin, päästä tekemään jotain. Mutta se menee aina niin, että puoliso maalaa vajan, leikkaa pensasaidan, vie lapion/teltan/minkä tahansa lainaan anopille/kummin kaimalle/jollekin, käy viemässä kierrätysjätteet, hakee noutopizzat, käy ruokakaupassa (koronan takia meillä käy vain yksi asioilla) jne. Ymmärtänette pointin. Minä olen aina ikuisesti se joka hoitaa lapset. Hän tekee. Minä haluaisin päästä maalaamaan sen vajan, saada olla yksin omissa puuhissani ilman että kukaan roikkuu lahkeessa. Tai kipaista siellä anopilla tai pizzeriassa/kaupassa ja saada olla samalla hetken yksin. Minä ymmärrän tuon roskien viemisenkin! Kun olet ollut kiinni flunssaisissa sylissä kiinni roikkuvissa lapsissa koko päivän, niin olisi ihana hengähtää edes sen verran, että viet itse roskapussin kiireettä, ehkä kurvaat postilaatikon kautta samalla ja hetken haistelet raitista ilmaa YKSIN! Mutta se on aina puoliso. Hän vaan tekee, hän on se joka lähtee, aloittaa ilman että minä ehdin kissaa sanoa. On jo hommissa tai lähtenyt kun minä vielä vaihdan vaippaa tms.Ei ole kauaa kun meillä tehtiin pientä remonttia, josta puoliso otti taas ohjat. Sovittiin että minä saan maalata. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, vaikka kaiken, se oli minun idea alunperin koko remppa, mutta tyydyin nyt siihen että saan sentään maalata. Odotin kuin kuuta nousevaa, että hetki koittaa, että maalauksen voi aloittaa. Tuona päivänä oli lapsen neuvola iltapäivällä. Koko päivän kutkutti, että kun puoliso tulee töistä niin saa ottaa kopin lapsista ja minä pakenen maalipensseleineni hommiin. Mutta arvatkaapas, kun tultiin neuvolasta kotiin, oli puoliso viimeistelemässä tätä maalaushommaa. Hän oli lähtenyt töistä ajoissa, ettei minun tarvitse maalata ja rasittaa itseäni! Tuolloin oikeasti suutuin.
Puoliso usein vielä valittaa, että joutuu aina tekemään, stressaa ja hermoilee,
saadaanko valmista, ehditäänkö hoitaa kun hänen pitää kuitenkin käydä töissäkin. Tekee huolimattomasti, suuttuu jos asiasta sanoo, kun ei hän kaiken keskellä ehdi panostaa huolellisemmin. Mikään ei muutu vaikka minä sanon, että minä teen, minä hoidan! Makaa sinä vaikka sohvalla lasten kanssa ja pistä leffa pyörimään! Kyllä hän siis lasten kanssa viettää aikaa, siitä ei ole kyse ja on hyvä puoliso muutoin, mutta aina kun tulee jotain tämmöistä tekemistä tai projekteja niin hän vain ottaa ohjat, ei kuuntele minua ja minä olen ihan pöllämystynyt että miten hemmetissä tässä taas kävi näin. Minulla lapset tässä vastuullani, en voi vain silmänräpäyksessä sinkaista pois, että ehtisin ennen puolisoa, kun hän tulee kotiin. On tehtävä meneillään oleva asia lasten kanssa loppuun ensin.Voi, tutulta kuulostaa.
Me löydettiin kirppikseltä kiva sänky lapselle, joka kaipasi maalausta. Sovittiin, että minä maalaan ja hoidan, koska kaipasin omaa aikaa ja projektia. Olin silloin vanhempainvapaalla. Sanoinkin sen ihan näillä sanoilla ja asia piti olla sovittu.
Ostin tarvikkeet rautakaupasta, valitsin värin lapsen kanssa, kyselin ohjeita rautakaupasta ja googlailin jotain maalauskoulua. Sovittiin, että seuraavana iltana aloitan, kun mies tulee kotiin. Aamulla heräsin siihen, kun tyhjästä makkarista kuului kolinaa. Mies oli siellä maalaamassa sitä sänkyä ennen töihin lähtöä "ettei sun tarvi rasittaa itseäsi". Siitä tuli ihan hirveä huuto multa, kun olin odottanut sitä pahuksen sängyn maalaamista yksin, musiikkia kuunnellen tyhjässä huoneessa ilman lasta.
Toinen juttu oli, kun multa leikattiin selkä ja oli tiettyjä asioita mitä en saanut tehdä n. kuukauteen. Sen jälkeen kuitenkin olisi ollut nimenomaan hyväksi tehdä vaikka ja mitä kotityötä, kunhan ei nostele mitään painavaa. Esim. rauhallinen haravointi erikseen mainittiin hyvänä kuntouttavana toimintana. Arvatkaa vaan, oliko mies haravoinut jo koko pihan, vaikka sanoin, että haluan haravoida, se olisi hyväksi mun selälle. "No kun mä aattelin, että jos se kuitenkin on sun selälle huono asia". Tämä koski suunnilleen kaikkea tiskikoneen täytöstä imurointiin ja monta kuukautta sai vakuutella, että selkäni tarvitsee tätä. Lopulta sain fyssarin kirjoittamaan semmosen paperin, jossa hän perusteli, miksi ja miten mun olisi hyvä tehdä kotitöitä niin sainkin sitten tehdä niitä, mutta mies katseli lähellä "jos vaikka jotain käy".
Ja nuo kauppareissut! Odotin kuin kuuta nousevaa miestä kotiin töistä vanhempainvapaalla, että pääsisin kauppaan. Oli sovittu, että hän tulee kotiin ja minä menen sitten kauppaan yksin. Hän voitonriemuisena tulee kotiin yli tunnin normaalia myöhemmin, koska onkin käynyt siellä kaupassa. Lisäksi ei ole tiennyt mitä kotona tarvii, koska minähän siellä suurimman osan ajasta olen ollut ja tehnyt kauppalapun valmiiksi. Jos asiasta huomautti, että tästä puuttui joku asia X, vaikka kananmunat, saattoi olla saman tien lähdössä uudestaan kauppaan hakemaan tavaraa jota ilman kyllä pärjää ja jonka voin itse hakea seuraavana päivänä lähikaupasta. Ja vaikka se mitä olisin halunnut ja tarvinut olisi ollut se yksinäinen kauppamatka pois kotoa omassa rauhassa. Tämä tapahtui useamminkin kuin kerran. Lopulta en puhunut kauppatarpeista mitään, ilmoitin vain, että menen nyt kaupaan, tässä on lapsi. Siitäkin mies sitten vähän loukkaantui, mutta en jaksanut enää välittää.
Nykyään asiat meillä on toisin, mutta se vaati mieheltä halun ja kyvyn muuttua.
t. mansikanpakastajan vaimo
Joo. Ymmärrän hyvin nuo tarpeet omille itselle mieluisille projekteille ja hommille, joita saa rauhassa tehdä ilman kenenkään kyttäämistä, nykimistä, vahtaamista ja roikkumista.
Itse kun yritin tätä selittää omalle rajattomalle exälleni, otti hän neuvosta vaarin. Tuli sitten myöhemmin luokseni, ja asettui tasolleni (kuin olisin lapsi) ja selitti alentuvalla äänellä: "Me ollaan nyt puhuttu tässä isäni ja äitini kanssa, että sinulle voisi olla sopiva tehtävä tehdä ensi talvena kaikki lumityöt, kun sinä tykkäät tehdä."
Voin kertoa teille kaikille muille "nukeille", että vaikka tuosta on jo melkein kymmenen vuotta aikaa, minulla on yhä tänä päivänäkin hetkiä, jolloin koen voimakasta helpotusta ja huojennusta joinain hetkinä. Ajattelen aina silloin tällöin, että voi että kuinka ihanaa ja mahtavaa, kun se rajaton ei ole enää niskassani.
Olen niin ylpeä itsestäni kun potkin sen hapen viejän elämästäni hiiteen. Taputtelen itseäni selkään, ja kiitän itseäni kun osanin olla omalla puolellani ja tein itseäni kohtaan oikein.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on jotenkin herättänyt minut. Puolisoni taitaa olla jossain määrin rajaton ja minä en ole osannut kunnolla vetää omia rajojani, koska luonnehäiriöinen äitini oli myös rajaton.
Olen nyt kotiäitinä (yhteinen päätös, kumpikin tyytyväisiä, sillä saraa kaikki hyvin). Meillä on levottomasti nukkuvat lapset. Puolisoni tekee asioita ja kuvittelee auttavansa koska minä olen väsynyt. Ajatus sinällään tosi hieno. Mutta se miten tämä toteutuu ja kun sanominen ei ole auttanut kuin hetkellisesti tai jonkun yksittäisen kerran. Elän hämmentävässä ristiriidassa että pitäisihän minun olla kiitollinen siitä, että puolisoni on näin huomaavainen, mutta sitten kuitenkin on paha mieli.
Minä hoidan nyt kotona ollessa lapset ja perus kotityöt. Puoliso toki näissä auttelee jos illalla on jotain vielä tekemättä.
Mutta kaikki sellaiset pikkuisen erilaisemmat arjen askareet, joita esim saisi tehdä yksin, puolisoni kävelee niissä minun ylitseni. Koronavuosi on ollut raskas, kun ei ole ollut lasten harrastuksia, kerhoja, perhekahviloita, kyläilyjä, eikä itsellekään oikein mitään. Ja vaikka lapsiani ylikaiken rakastan, minäkin haluaisin joskus olla yksin, päästä tekemään jotain. Mutta se menee aina niin, että puoliso maalaa vajan, leikkaa pensasaidan, vie lapion/teltan/minkä tahansa lainaan anopille/kummin kaimalle/jollekin, käy viemässä kierrätysjätteet, hakee noutopizzat, käy ruokakaupassa (koronan takia meillä käy vain yksi asioilla) jne. Ymmärtänette pointin. Minä olen aina ikuisesti se joka hoitaa lapset. Hän tekee. Minä haluaisin päästä maalaamaan sen vajan, saada olla yksin omissa puuhissani ilman että kukaan roikkuu lahkeessa. Tai kipaista siellä anopilla tai pizzeriassa/kaupassa ja saada olla samalla hetken yksin. Minä ymmärrän tuon roskien viemisenkin! Kun olet ollut kiinni flunssaisissa sylissä kiinni roikkuvissa lapsissa koko päivän, niin olisi ihana hengähtää edes sen verran, että viet itse roskapussin kiireettä, ehkä kurvaat postilaatikon kautta samalla ja hetken haistelet raitista ilmaa YKSIN! Mutta se on aina puoliso. Hän vaan tekee, hän on se joka lähtee, aloittaa ilman että minä ehdin kissaa sanoa. On jo hommissa tai lähtenyt kun minä vielä vaihdan vaippaa tms.Ei ole kauaa kun meillä tehtiin pientä remonttia, josta puoliso otti taas ohjat. Sovittiin että minä saan maalata. Olisin halunnut tehdä enemmänkin, vaikka kaiken, se oli minun idea alunperin koko remppa, mutta tyydyin nyt siihen että saan sentään maalata. Odotin kuin kuuta nousevaa, että hetki koittaa, että maalauksen voi aloittaa. Tuona päivänä oli lapsen neuvola iltapäivällä. Koko päivän kutkutti, että kun puoliso tulee töistä niin saa ottaa kopin lapsista ja minä pakenen maalipensseleineni hommiin. Mutta arvatkaapas, kun tultiin neuvolasta kotiin, oli puoliso viimeistelemässä tätä maalaushommaa. Hän oli lähtenyt töistä ajoissa, ettei minun tarvitse maalata ja rasittaa itseäni! Tuolloin oikeasti suutuin.
Puoliso usein vielä valittaa, että joutuu aina tekemään, stressaa ja hermoilee,
saadaanko valmista, ehditäänkö hoitaa kun hänen pitää kuitenkin käydä töissäkin. Tekee huolimattomasti, suuttuu jos asiasta sanoo, kun ei hän kaiken keskellä ehdi panostaa huolellisemmin. Mikään ei muutu vaikka minä sanon, että minä teen, minä hoidan! Makaa sinä vaikka sohvalla lasten kanssa ja pistä leffa pyörimään! Kyllä hän siis lasten kanssa viettää aikaa, siitä ei ole kyse ja on hyvä puoliso muutoin, mutta aina kun tulee jotain tämmöistä tekemistä tai projekteja niin hän vain ottaa ohjat, ei kuuntele minua ja minä olen ihan pöllämystynyt että miten hemmetissä tässä taas kävi näin. Minulla lapset tässä vastuullani, en voi vain silmänräpäyksessä sinkaista pois, että ehtisin ennen puolisoa, kun hän tulee kotiin. On tehtävä meneillään oleva asia lasten kanssa loppuun ensin.
Oletko kertonut puolisollesi näitä kaikkia ajatuksia, joista kirjoitit? Jos puhe on vain siitä, että sinä maalaat yms., hän voi tosiaan kuvitella auttavansa. Kerro siitä, että kaipaat tekemistä ja omaa aikaa ilman lapsia. Sovi hänen kanssaan ajat, jolloin hän hoitaa lapsia YKSIN, ilman että sinä olet muuta kuin korkeintaan puhelimen päässä saatavissa. Voisiko puolisosi (vähintään alitajuisesti) jopa pelätä lasten kanssa keskenään jäämistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Siis ihan loistavaa, että pystyt reflektoimaan omaa käytöstäsi noin hyvin. Sinulla tuskin on tässä ketjussa pohdittuja persoonallisuushäiriön oireita, jos pystyt ihan aidosti ja oma-aloitteisesti tekemään sen huomion, että menet ehkä parhaillaan liikaa toisen tontille.
Olen kyllä ainakin itse sitä mieltä, että jos sinusta tuntuu että lapsen elämän pysyminen "ennallaan" on rajattoman käytöksesi varassa, niin kyllä ainoa oikea teko on lopettaa se. Jos rajankäynnissä on aina ollut vaikeuksia, niin on paljon mahdollista, että myöskään tämä autettu ei todellakaan hahmota, eikä historiallaan voikaan hahmottaa, että mitä tehtävät ihan oikeasti kuuluvat hänen hoidettavikseen eikä kenenkään kuulu tehdä niitä hänen puolestaan, jos hän ne jättää tekemättä. Jotta hän saa tilaisuuden kehittää ne omat rajansa ja tarttua vastuuseen, ulkopuolisen puuttumisen pitää ensin loppua. Se voi kyllä tarkoittaa sitä, että aikuinen lapsi romahtaa ensin pohjalle, mutta sieltä voi löytyä se itsenäisyys ja motivaatio.
Rajojen olemassaolohan ei muuten tarkoita missään nimessä sitä, että hanskat tippuu eikä enää auteta millään lailla. Voi auttaa, ja voi avustaa jopa rahallisesti maksamalla sen hammaslääkärin siinä vaiheessa kun aikuinen lapsi sitä pyytää ja osaa olla kiitollinen saamastaan avusta. Ja voi pitää omat rajat siinä mielessä, että vaatii saada nähdä sen hammaslääkärikuitin ennen kuin rahat siirtyy. Mutta tosiaan että sitä hammaslääkäriä ei väkisin toisen puolesta varata niin kauan kuin ei ole holhouksen alainen.
Niin, tämä meidän tilanne on monimutkainen. Minä kyllä kysyin, sopiiko hammaslääkäri silloin ja silloin. Sopi, mutta hän perui ajan tuntia sitten. Ja sitten kun hän oikeasti tarvitsee apua isoon remonttiin, ei minulla tule sellaisia rahoja olemaan, jos ongelma painuu isommaksi.
Ja pelkään, että se pohjalle romahtaminen tarkoittaa itsemurhaa.
Mutta olen kuullut tarinoita, kuinka ihminen ryhdistäytyy, kunnon pakko.Mutta nämä asiat eivät kuulu tähän ketjuun.
Hei, sinulla ei tarvitse olla rahaa mihinkään aikuisen lapsen remonttiin, oli hampaat tai ei. Minä pelkäsin lapseni itsemurhaa myös, ja kissojen ja koirien kanssa etsin häntä soittaen sairaalat läpi. Lopulta ihana ihminen ensiavusta soitti "johonkin" paikkaan, ja tuli hetken päätä kertomaan minulle että lapsi on kunnossa. Tämä "jokin paikka" selvisi myöhemmin, hän oli mennyt oma-aloitteisesti psykiatriselle osastolle. Ihminen voi myös olla ryhdistäytymättä, kun on pakko, mutta me ei sitä kukaan voida tietää. Et voi jatkaa ylihuolehtimistasi sen takia että pelkäät että hän muuten kuolee. Sinun täytyy vain hyväksyä että jokainen kuolee joskus, ja aina se on jonkun lapsi, kun nuori kuolee, se voi osua omalle kohdalle tai olla osumatta, ja se kuoleeko lapsesi vai ei ei liity sinuun mitenkään, et voi tehdä häntä ikuisesti eläväksi, ja mikäli "pitkität" sitä lapsen oman elämän alkamista pihtiotteellasi, niin sitä kauemmin kestää sekä sinun kasvaminen erilliseksi lapsestasi, että hänen kasvaminen erilliseksi sinusta. Ota huomioon että saatat tämän hetkisellä käytökselläsi tehdä lapsellesi enemmän haittaa kuin hyvää. Mikäli lapsesi tekee it
sarin kun lopetat auttamisen, hän olisi luultavasti päätynyt samaan ratkaisuun sinusta hguolimatta. Hän kun on tosiaan se oma ihmisensä, ja hän on vastuussa omista päätöksistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Minulla on kokemusta lapsen näkökulmasta samanlaisessa tilanteessa. Olin opiskeluaikanani hukassa oman arjen ja elämäni suunnan kanssa, ja olin eristäytynyt ja ehkä masentunutkin, minulla ei ollut ketään kelle puhua ja ystävyyssuhteetkin olivat vaikeita ja kuormittivat. Syrjäytymisen uhka oli aito. Äitini "auttoi" minua lähettelemällä päivittäin työpaikkailmoituksia paikkoihin, joihin minulla ei ollut mitään osaamista hakea. Hän järjesti minulle ajanviettoa puolituttujen ihmisten kanssa, jotka eivät tienneet ongelmistani ja tapaamiset olivat kuormittavia, kun piti esittää että kaikki on ok. Olisin ennen kaikkea tarvinnut keskusteluapua ja terapiaa, jonka avulla myöhemmin pääsinkin kuopasta ylös ja nykyisin olen arkeni hallitseva aikuinen, töissä ja naimisissa. Vaikka tiesin että äitini aikanaan tarkoitti hyvää, tuntuivat hänen auttamisyrityksensä enemmän painostukselta ja syvensivät huonommuuden kokemustani ja ahdistustani. Olisin tarvinnut ensisijaisesti sitä, että olisin voinut puhua jollekin pahasta olostani ja selvittää itsellenikin sen syitä. Olen varma, että äitiänikin turhautti ja huolestutti kun en vain reippaasti puskenut eteenpäin vaan olin passiivinen ja syrjäänvetäytyvä.
Pyysin joskus äitiäni lopettamaan nämä tuputetut auttamisyritykset ja kerroin niiden tuntuvan ahdistavilta ja minun tarpeeni ohittavilta. Hän loukkaantui kuten aiemmassa viestissäkin joku sanoi tehneensä: "En sitten auta enää vaikka pyytäisit." Siitä tuli sitten vielä hylkäämisen kokemuskin hylkäämistä kammoavalle, ja tunsin olevani entistäkin enemmän yksin ja voimaton. Aivan kuin vaihtoehdot olisivat olla painostettavana tai sitten kokonaan ilman perheen tukea. Tätäkin sitten jouduin purkamaan siellä terapiassa, ennen kuin pystyin tasapainoiseen elämään. Eli kannattaa tarkkaan miettiä, että tiedätkö todella mitä lapsesi oikeasti juuri nyt tarvitsee vai pitäisikö häntä myös yrittää kuunnella ja ymmärtää hänen näkökulmaansa.
Kiitos viestistäsi. Minun pitää todellakin olla sanomatta sitä ”ihan sama”, vaikka mieli tekee.
Yritän olla painostamatta enkä ole kuin viikottain yhteydessä. Ja Minä muuten raahasin tämän pojan terapeutille. Ajoin ovelle asti. ”Ei mua kiinnosta, en mä jaksa puhua”. Toista kertaa en tehnyt sitä.
Vastaan nyt vähän tipotellen. Olen siis tuo joka lopetti lapsensa "auttamisen". Omakin lapseni oli aivan ok, vaikkakin omalla tavallaan poikkeava koko lapsuutensa, ja ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Hoidin hänelle pysk poli, toimintaterapian, olin yhteyshenkilönä ja lapseni "selittäjänä" siellä sun täällä. Lapsi harasi vastaan ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja avusta jota hänelle selkä vääränä yöuneni menettäen ja lähes järkenikin, järjestin. Hänkin kieltäytyi kaikesta avusta, myös lääkkeitä ei suostunut syömään. Nykyään hän syö omaehtoisesti lääkettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään.
Erittäin hyvä pointti!
Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa.
Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa.
Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme.
Erinomaisesti tiivistetty. En itse osannut kuvitellakaan sellaista käytöstä ennen kuin kohtasin rajattoman. Usein mietin, että ei hitto onko tämä todellista. Joskus, että tämän on pakko olla piilokamera, että eihän kukaan oikeasti toimi noin. Ei todellakaan heti tajunnut, että rajat pitää näyttää niin ylikorostetun selkeästi, kun ei kenellekään muulle ole koskaan tarvinnut.
Ja nuo jotka huutelevat, että asia ratkeaa, kun sanot sille, ettei koske sun tavaroihin, eivät selvästikään tiedä mistä puhutaan.
Jos rajaton on kohtuullisen fiksu, tulee kuvioon usein myös "sammakon keitto", eli vähennetään lämpöä hetkellisesti jotta toinen jää tai tuudittautuu valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanot rajoistasi, ei vaikutusta. Suutut kunnolla ja pistät rajat, ok homma selvä, vakuutetaan. Paitsi ettei olekaan, vaan rajat ylitetään taas heti, kun on hellittänyt otetta näiden vartioimisesta. Suvantovaiheita voi olla, mutta sitä katkerampaa on tulla yllättäen jälleen jyrätyksi tai mitätöidyksi. Kuten joku sanoi, rajoja testataan jatkuvasti - ihan kuin eläin etsisi heikkoa kohtaa sähköaidasta systemaattisesti. Se on äärimmäisen kuluttavaa kohteelle.
Ja sanominen ei todella auta, koska kyse on siitä että on ihan sama mitä sanot. Sille toiselle. Hän ei välitä. Hän voi kuulla, mutta hän ei välitä pätkääkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin nuo tarpeet omille itselle mieluisille projekteille ja hommille, joita saa rauhassa tehdä ilman kenenkään kyttäämistä, nykimistä, vahtaamista ja roikkumista.
Itse kun yritin tätä selittää omalle rajattomalle exälleni, otti hän neuvosta vaarin. Tuli sitten myöhemmin luokseni, ja asettui tasolleni (kuin olisin lapsi) ja selitti alentuvalla äänellä: "Me ollaan nyt puhuttu tässä isäni ja äitini kanssa, että sinulle voisi olla sopiva tehtävä tehdä ensi talvena kaikki lumityöt, kun sinä tykkäät tehdä."
Voin kertoa teille kaikille muille "nukeille", että vaikka tuosta on jo melkein kymmenen vuotta aikaa, minulla on yhä tänä päivänäkin hetkiä, jolloin koen voimakasta helpotusta ja huojennusta joinain hetkinä. Ajattelen aina silloin tällöin, että voi että kuinka ihanaa ja mahtavaa, kun se rajaton ei ole enää niskassani.
Olen niin ylpeä itsestäni kun potkin sen hapen viejän elämästäni hiiteen. Taputtelen itseäni selkään, ja kiitän itseäni kun osanin olla omalla puolellani ja tein itseäni kohtaan oikein.
Hyi el vet ti mikä exä! Oikein kylmät väreet kävi. Onneksi pääsit eroon.
Vierailija kirjoitti:
Te äidit, joilla on kiusaus tehdä liikaa lastenne puolesta, koska pelkäätte ettei lapsi itse pysty niin miettikää sitä hetkeä, kun te kuolette. Jos lapsi on silloinkin teidän varassanne, mitä ihmettä hänelle tapahtuu? Teidän tehtävä on kasvattaa lapsi pärjäämään omillaan eikä paapoa läpi elämänne.
Ja muistakaa että aikuista lasta ei voi enää kasvattaa, vaan hän itse löytää ja etsii omat keinonsa joilla pärjää elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan käsitä. Jos sille puolisolle tähdentää, että älä MISSÄÄN tilanteessa koske minun tavaroihini tai siirtele niitä: vaatteisiin, astioihin, mihinkään lattialla lojuvaan roinaan, KOSKAAN. Vain tiskikoneessa olevat astiat ja pyykkikorissa olevat vaatteet pestään. Jokainen siivoaa omat tavaransa. Eikö silti usko? Jos puolison vastuulla on esim. pyykkääminen, siivoaminen ja tavaroiden paikoilleen järjestely yleisesti, mahdotonhan siinä on erottaa mihin saa koskea ja mihin ei. Se, että tekee pyytämättä asioita toisen puolesta tai tekee asiat toistuvasti toisin kuin on käsketty, kuulostaa niin oudolta, että luulisin sen olevan piirre josta on mahdotonta päästä eroon. Kun nyt mietin, niin oman puolisoni äiti on ehkä vähän tuollainen, puolisoni on vaan tehnyt hänelle omat rajansa niin selviksi, ettei anopin käytöksestä ole minulle harmia. Varmaan tulisi meille omilla avaimillaan siivoamaan ja toisi ruokia ym. tavaroita, joita olettaisi meidän tarvitsevan, jos hänellä vain olisi avain.
Sinä et nyt oikein näe metsää puilta. Näillä sinun toimenpiteillä voi ehkä ratkaista yhden ongelman, liittyen nyt sitten vaikka niihin vaatteisiin. Jos elää niin, ettei _ikinä_ koske toisen vaatteisiin, ja tämä kontrolloiva puoliso jaksaa pitää tämän mielessä, niin vaatteista ei enää tule ongelmia. Mutta sama asia pulpahtaa esiin jossain muualla, koska se perimmäinen ongelma ei ole vaatteet, vaan se rajattomuus. Se on kuin yrittäisi teipata jotain pahasti reikiintynyttä vesiämpäriä. Toki jos ongelma ei ole pahimmasta päästä, voi tiukalla järkipuheella saada jotain tulosta aikaiseksi.
En epäile, etteikö puolisosi olisi vaikea ja ehkä rajatonkin tapaus, mutta minusta tuntuu myös siltä, ettei teillä ole pelisäännöt sovittuina, jos ette ole tällaisistakaan (vaate- yms.)asioista selkeästi sopineet. Odotatko sinä, että puoliso huolehtii kodista, perheestä yms. yhteisistä asioista aavistaen, milloin saa tehdä asioita sinunkin puolestasi, ja milloin taas ei? Kyllähän nyt oma tontti ja omat rajat täytyy ainakin yrittää tehdä puolisolle selväksi, ihan kaikkien.
Oletkohan sinä ihan kunnossa? Minun ei ainakaan ole koskaan tarvinnut kumppanini kanssa sopia tämän tyyppisissä asioissa pelisäännöistä. Kyllähän sen järkikin sanoo, että kannattaa kysyä puolisolta miksi tämä on varannut vaatteita tuolille, etenkään jos kyseessä ei ole ns. perusvaatteet. Tai jos leivontakulhossa on jotain epämääräistä "moskaa", mutta kulho on ilmestynyt juuri pöydälle, niin normaali ihminen kysyy puolisoltaan, että voiko sen heittää pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi v*tussa ei puhuta suoraan kontrolloinnista vaan rajattomuudesta, kuulostaa keksityltä ja hankalalta uudissanalta. Tämä kukkasipulihenkilö olisi voinut vaan sanoa menevänsä hoitamaan asioitaan, miksi siitä piti hyvissä ajoin tiedottaa, että pyyhkijänsulat on vaihdettava ja kukkasipuleita ostettava. Harvaa miestä mitkään sipulit kiinnostaa. Sitten tiedoksi, että joskus voi olla parisuhteessa henkilöiden toimintamallit hiotuneet sellaiseksi, että se toinen minkä pitäisi asioita tehdä, joko omiaan tai yhteisiä, ei saa juuri mitään aikaisiksi ja saattaa stressata itsekin, että joku asia pitäisi hoitaa. Ei haluaisi, että joku toinen joutuu vaivautumaan, mutta itsekään ei jaksaisi. Silloin on ihan hyvä, että ottaa jeesiä vastaan ja koska miehet ei ole ajatustenlukijoita, niin selvittää itse mitä haluaa ja onko sitä siellä kaupassa ja voi laittaa toisen noutamaan ne. Tossa suhteessa vaan vaikuttaa olevan pahoja ongelmia jos saa aikaan riidan tuollaisesta, jos toinen taas tekee yllättäviä temppuja kiusallaan niin sitten siitä sanotaan sille henkilölle suoraan ja tehdään selväksi, ettei haluta toisen toimivan näin ja hyvä sanoa vielä syy siihen. Sitten on mahdollisuus edes johonkin keskusteluun asiasta. Tuo koko kukkasipulihomma oli sen kokoluokan juttu, että ei olis tarvinnut avautumista aiheesta tänne, sulat tais mennä oikein ja on noista kahdesta tärkeempi asia ja kukkasipulit voit käydä vaihtamassa itse jos ei luota miehen kykyyn hoitaa asiaa.
Samaa mieltä. Miehiä ei tosiaan kukkasipulit kiinnosta ja tää ukkoparka yritti kiinnostua, ja pieleen meni. Toki tää on vain yksi esimerkki, mutta en näe tuossa miehen kontrollointia tai vallankäyttöä, vaan säälittävää yritystä jeesata puolisoa, joka ilmoitti ongelmasta: pyyhkijänsulat vaihdettava. Miehet tarttuu usein innolla ongelmiin, jotka on helppo ratkaista, se on ihan ok. Ne on ratkaisukeskeisiä. Jos siinä näkee kontrollointia, on saanut feminismi-viruksen ajatusmaailmaansa. Se vääristää johtopäätösten tekoa.
Minulla on äärimmäisen ratkaisukeskeinen mies. Tarttuu ongelmiin ja toimii.
Mutta ei hän ylitseni kävele, vaaan kysyy minulta, mitä minä haluan, ja ratkaisee ongelmat tämän mukaan.
Tässä sinulle esimerkki ihmisestä, joka ei yritä kontrolloida toista.
Niin, mutta minun järjelläni tässähän nyt aloittaja halusi pyyhkijänsulat ja oli puhunut miehen kuullen myös kukkasipuleista.
Hän siis halusi kummatkin, ne olivat hänen tarpeensa.
Kun nimien oli sitten vaihdettavat sulat ja tuonut kukkasipuleista se ei ollutkaan oikein.
Miten tilanne olisi ollut eri jos aloittaja olisi itse vaihdattanut ne sulat? Jos sulat nyt miehen toimesta hoidettuna olivat kuiteniin sopivat.
Sipulit menivät sivussa, mies nyt ajatteli, että hakee nekin kun kerran oli ollut puhetta. Ne eivät ole kenenkään elämää mullistava ongelma vaikka sipulinyssäkkä terassilla nyt jököttää.Täällä on ollut joskus puhetta, että vaimo on ollut kiukkuinen, kun mies ei ymmärrä vihjailevaa viestiä.
Jos vaimo sanoo esimerkiksi että roskapussi on täynnä ja mies ei tätä vihjettä ymmärrä ja ei vie pussia roskikseen niin on huono mies.
Mutta jos vaimo sanoo, että pyyhkijänsulat olisivat vaihdon tarpeessa ja mies ne sitten käy vaihtamassa niin on huono mies ja vaimoa suututtaa isosti.Miten on mahdollista toimia oikein kun joku viesti pitäisi miehen ymmärtää ja sitten taas jotain viestiä ei?
Olen tuo, jolle vastaat.
Kyllä minunkin mieheni toteaisi, että hän voi vaihtaa pyyhkijänsulat puolestani. Jos minä sanon, että ei, älä tee sitä - niin hän ei sitä tee.
Hän voi myös viedä roskapussin, mutta jos sanon, että älä vieb- niin hän ei vie.
Koska hän kunnioittaa minun toiveita. Koska hän tietää, että minulla on oikeuksia.
Vähän hassu ajatus, että roskien vieminen olisi oikeus josta pidetään vimmalla kiinni ja jos toinen tekee niin loukkaannutaan :D
Mutta joo, onhan se oikeus, ymmärrän.
Turhahan tätä on yrittää selittää, kun niille, jotka eivät rajatonta puolisoa ole kokeneet, eivät ymmärrä.
Annetut esimerkit ovat pikkujuttuja, niin pyyhkijänsulat kuin roskapussit. Helppo ajatella, että mitä väliä, kuka tekee tai vie, mikä ongelma tuo nyt on.
Parisuhde/yhdessäeläminen sisältää loputtomasti pikkuasioita. Pieniä tekemisiä, viemisiä ja tuomisia, aikataulujärjestelyjä jne.
Kun TOISTUVASTI/JATKUVASTI puoliso ei tee, kuten pyydän, vaan tekee juuri niin, kuin en pyydä, niin kyllä alkaa ihmistä syödä. Miettii missä vika. Ei ole enää väärinkäsitystä. Miksi puoliso haluaa tehdä tahallaan (on tahallista, kun toistuu jatkuvasti) toisin kuin toivon?
Puoliso näyttää ajattelevan, että tietää paremmin kuin minä itse, mitä haluan, tarvitsen, toivon.
Oma parisuhteeni meni tähän ja eroon.
Baarissa pyysin miestä tilaamaan mulle keskarin, sanoin että ei nelosta. Kun tulin vessasta, puoliso sanoo, että tilasi mulle nelosta, koska "sitä sä kuitenkin oikeesti halusit". Kaverit naureskeli vieressä; eihän tuosta suutu kuin nipottaja.
Kaljan vahvuutta tärkeämpi on periaate: et tiedä, mitä haluat, joten minä päätän puolestasi. Vaikka kerrot, mitä haluat, et tarkoita sitä. Minä tiedän ajatuksesi ja tunteesi paremmin kuin sinä itse.
Minä väittäisin, että rajattomien aivoissa on nimen omaan asetus ja ohjelmointi siten kirjattu, että "nukke" EI tiedä itse mitään, kuin että MINÄ tiedän.
Siksi rajaton tekee aina juuri toisin mitä "nukke" haluaa.
Siksi nämä lässytykset puhumisesta ovat täysin turhia. Tuossa joku lässytti, että pitää sanoa kiitos kiitos sulla oli hyvä tarkoitus, mutta minä itse.
Ei se mene rajattoman kohdalla noin. Rajattomalla on sellainen algoritmi päässään, missä menee näin: Sanooko "nukke" jotain? Sanoo. No hän ei tiedä, tee eri tavalla.
Jos tuollaisella algoritmillä varustetulle henkilölle sanoo, että kiitos kiitos, en tarvitse apua, haluan itse tehdä, niin se rajaton TODELLAKIN MITÄTÖI SEN SANOMAN!
Rajattomalle "nuken" puheet ovat kuin hyttysen ininää.
Huomaa sen jo tässäkin ketjussa, kun aina vaan jankutetaan ja jankutetaan, että keskustelu auttaa, ja katsokaa peiliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ekan sivun enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Miehen pitäisi siis elää suhteessa täysin omaa elämää ja olla kylmäkö ja samalla ymmärtää vaistomaisesti naisen ajatukset?
Etkö ihan totta ymmärtänyt, vai jätitkö vaan lukematta, ja kiirehdit kommentoimaan? Puoliso halusi jakaa elämäänsä miehensä kanssa juttelemalla pyyhkijänsulista, mutta sanoi ihan erikseen, että haluaa käydä itse vaihtamassa sulat koska on muitakin ostoksia.
Jos luet lisää ja yrität oikeasti ymmärtää, sinulle selviää minkälaisesta suhteesta on kyse ja että kyse on järjestelmällisestä käyttäytymismallista jossa puolison toiveita ei kunnioiteta.
Se että noin avoimesti heti kärkeen kärjistät ja esität tuulesta temmatun ikävän tulkinnan järjellisen keskustelevan kommentin sijaan on ikävää. Jos olet samanlainen ihmissuhteissasi kehoittaisin pysähtymään ja miettimään käytöstäsi.
En jaksanut lukea kuin ekan sivun ja viimeisen. En vaan ymmärrä ilmiötä tai en ole moiseen törmännyt.
Minusta riittää kun sanoo suoraan jostain käytöksestä sillä usein kyllä sillä korjaantuu. Annan esimerkkejä;
Mies käyttäytyi ruokakaupassa säännöllisesti kuin neuvoisi lasta miten tavarat laitetaan koriin. Aikani kuulin ja ärsyynnyin todeten, etten ole lapsi ja itseasiassa olen vanhempi kuin hän eikä ole väliä miten ne siinä korissa on kunhan eivät rikkoudu. Ei tarvi neuvoa kuin lasta. Siihen loppui korikoulutus kaupassa.
Miesystävä mustasuukkaisuuksissaan heitti kommentin, joka loukkasi minua. Oli samaa vihjaillut jo aikaisemmin. Pistin vastauksen, että mikäli sama toistuu niin suhde loppuu. Siihen loppui heitot.
Eikö noista voi puhua? Ymmärrän kyllä sen kuinka joku vanhempi puuttuu lapsensa elämään, vaikka sekään ei ole kivaa, mutta luulisi, että kun pari kertaa toteaa suorat sanat niin oppi menisi perille.
Oletko sinä nyt se sama kommentoija joka oli ensin sitä mieltä että ap haluaa että miehen pitäisi osata "lukea ajatuksia" ja "olla kylmä"? Miksi vaivaudut kommentoimaan kun et vaivaudu lukemaan mistä keskustelussa on kyse?
Vierailija kirjoitti:
Aika idealistisia kuvia ihmisillä asioiden selvittelyn helppoudesta. Ei ole kauaa, kun miehen kanssa väännettiin jotain riitaa. Mies ei käsittääkseni täytä mitään häiriintyneisyyden kriteerejä eikä ole ongelmatapaus, vähän vaan itsekkyyteen kallellaan kuten moni ihminen on.
Kerroin, että asia x on sellainen minkä tekeminen tuntuu minusta todella pahalta ja pyysin (kuten joskus aiemminkin), ettei tekisi niin. Sitten tuli se klassinen, mutta kun mä nyt vaan oon tällainen. Jatkoin, että minäkin olen sitä ja tätä, mutta ihmissuhteissa ei vaan voi aina toimia niin kuin itsestä tuntuu vaan pitää huomioida muutkin. No jatkaa että ei voi mitään, hän nyt vaan on sellainen kuin on. Sanoin, että se miten hän toimii, saa minut tuntemaan itseni roskaksi, että sitäkö hän haluaa. No, hän nyt vaan on tällaisena syntynyt.
Kun ei se normaalinkaan ihmisen kanssa aina ole helppoa niin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa se on niiiiiin paljon vaikeampaa, että suurimmassa osassa mahdotonta.
Näitä kun lukee niin ei voi olla kuin onnellinen siitä, että ollaan uskovaisia.
Hankalia ja epätäydellisiä ja sairaita ollaan mekin samalla tavalla, mutta meille on selvää, että ollaan syntisiä ja asioita pyydetään aidosti anteeksi, annetaan anteeksi, ja tehdään parannusta. Joka ikinen päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi v*tussa ei puhuta suoraan kontrolloinnista vaan rajattomuudesta, kuulostaa keksityltä ja hankalalta uudissanalta. Tämä kukkasipulihenkilö olisi voinut vaan sanoa menevänsä hoitamaan asioitaan, miksi siitä piti hyvissä ajoin tiedottaa, että pyyhkijänsulat on vaihdettava ja kukkasipuleita ostettava. Harvaa miestä mitkään sipulit kiinnostaa. Sitten tiedoksi, että joskus voi olla parisuhteessa henkilöiden toimintamallit hiotuneet sellaiseksi, että se toinen minkä pitäisi asioita tehdä, joko omiaan tai yhteisiä, ei saa juuri mitään aikaisiksi ja saattaa stressata itsekin, että joku asia pitäisi hoitaa. Ei haluaisi, että joku toinen joutuu vaivautumaan, mutta itsekään ei jaksaisi. Silloin on ihan hyvä, että ottaa jeesiä vastaan ja koska miehet ei ole ajatustenlukijoita, niin selvittää itse mitä haluaa ja onko sitä siellä kaupassa ja voi laittaa toisen noutamaan ne. Tossa suhteessa vaan vaikuttaa olevan pahoja ongelmia jos saa aikaan riidan tuollaisesta, jos toinen taas tekee yllättäviä temppuja kiusallaan niin sitten siitä sanotaan sille henkilölle suoraan ja tehdään selväksi, ettei haluta toisen toimivan näin ja hyvä sanoa vielä syy siihen. Sitten on mahdollisuus edes johonkin keskusteluun asiasta. Tuo koko kukkasipulihomma oli sen kokoluokan juttu, että ei olis tarvinnut avautumista aiheesta tänne, sulat tais mennä oikein ja on noista kahdesta tärkeempi asia ja kukkasipulit voit käydä vaihtamassa itse jos ei luota miehen kykyyn hoitaa asiaa.
Samaa mieltä. Miehiä ei tosiaan kukkasipulit kiinnosta ja tää ukkoparka yritti kiinnostua, ja pieleen meni. Toki tää on vain yksi esimerkki, mutta en näe tuossa miehen kontrollointia tai vallankäyttöä, vaan säälittävää yritystä jeesata puolisoa, joka ilmoitti ongelmasta: pyyhkijänsulat vaihdettava. Miehet tarttuu usein innolla ongelmiin, jotka on helppo ratkaista, se on ihan ok. Ne on ratkaisukeskeisiä. Jos siinä näkee kontrollointia, on saanut feminismi-viruksen ajatusmaailmaansa. Se vääristää johtopäätösten tekoa.
Minulla on äärimmäisen ratkaisukeskeinen mies. Tarttuu ongelmiin ja toimii.
Mutta ei hän ylitseni kävele, vaaan kysyy minulta, mitä minä haluan, ja ratkaisee ongelmat tämän mukaan.
Tässä sinulle esimerkki ihmisestä, joka ei yritä kontrolloida toista.
Niin, mutta minun järjelläni tässähän nyt aloittaja halusi pyyhkijänsulat ja oli puhunut miehen kuullen myös kukkasipuleista.
Hän siis halusi kummatkin, ne olivat hänen tarpeensa.
Kun nimien oli sitten vaihdettavat sulat ja tuonut kukkasipuleista se ei ollutkaan oikein.
Miten tilanne olisi ollut eri jos aloittaja olisi itse vaihdattanut ne sulat? Jos sulat nyt miehen toimesta hoidettuna olivat kuiteniin sopivat.
Sipulit menivät sivussa, mies nyt ajatteli, että hakee nekin kun kerran oli ollut puhetta. Ne eivät ole kenenkään elämää mullistava ongelma vaikka sipulinyssäkkä terassilla nyt jököttää.Täällä on ollut joskus puhetta, että vaimo on ollut kiukkuinen, kun mies ei ymmärrä vihjailevaa viestiä.
Jos vaimo sanoo esimerkiksi että roskapussi on täynnä ja mies ei tätä vihjettä ymmärrä ja ei vie pussia roskikseen niin on huono mies.
Mutta jos vaimo sanoo, että pyyhkijänsulat olisivat vaihdon tarpeessa ja mies ne sitten käy vaihtamassa niin on huono mies ja vaimoa suututtaa isosti.Miten on mahdollista toimia oikein kun joku viesti pitäisi miehen ymmärtää ja sitten taas jotain viestiä ei?
Olen tuo, jolle vastaat.
Kyllä minunkin mieheni toteaisi, että hän voi vaihtaa pyyhkijänsulat puolestani. Jos minä sanon, että ei, älä tee sitä - niin hän ei sitä tee.
Hän voi myös viedä roskapussin, mutta jos sanon, että älä vieb- niin hän ei vie.
Koska hän kunnioittaa minun toiveita. Koska hän tietää, että minulla on oikeuksia.
Vähän hassu ajatus, että roskien vieminen olisi oikeus josta pidetään vimmalla kiinni ja jos toinen tekee niin loukkaannutaan :D
Mutta joo, onhan se oikeus, ymmärrän.
Turhahan tätä on yrittää selittää, kun niille, jotka eivät rajatonta puolisoa ole kokeneet, eivät ymmärrä.
Annetut esimerkit ovat pikkujuttuja, niin pyyhkijänsulat kuin roskapussit. Helppo ajatella, että mitä väliä, kuka tekee tai vie, mikä ongelma tuo nyt on.
Parisuhde/yhdessäeläminen sisältää loputtomasti pikkuasioita. Pieniä tekemisiä, viemisiä ja tuomisia, aikataulujärjestelyjä jne.
Kun TOISTUVASTI/JATKUVASTI puoliso ei tee, kuten pyydän, vaan tekee juuri niin, kuin en pyydä, niin kyllä alkaa ihmistä syödä. Miettii missä vika. Ei ole enää väärinkäsitystä. Miksi puoliso haluaa tehdä tahallaan (on tahallista, kun toistuu jatkuvasti) toisin kuin toivon?
Puoliso näyttää ajattelevan, että tietää paremmin kuin minä itse, mitä haluan, tarvitsen, toivon.
Oma parisuhteeni meni tähän ja eroon.
Baarissa pyysin miestä tilaamaan mulle keskarin, sanoin että ei nelosta. Kun tulin vessasta, puoliso sanoo, että tilasi mulle nelosta, koska "sitä sä kuitenkin oikeesti halusit". Kaverit naureskeli vieressä; eihän tuosta suutu kuin nipottaja.
Kaljan vahvuutta tärkeämpi on periaate: et tiedä, mitä haluat, joten minä päätän puolestasi. Vaikka kerrot, mitä haluat, et tarkoita sitä. Minä tiedän ajatuksesi ja tunteesi paremmin kuin sinä itse.
Eiköhän se ole puoliso, jonka pitää vastata tuohon kysymykseen: Miksi haluat tehdä tahallasi toisin kuin toivon?
Miten muuten voit edelleen luottaa puolisoosi niin paljon, että pyydät häntä ostamaan juomasi? Eikö olisi
parempi ostaa itse, kun tietää kuitenkin, että toinen ostaa väärin?
Kissa pöydälle, ratkaisukeskeisyys in
Turha kysyä, miksi tahallasi teet päin vastoin kuin toivoin, koska selitys on: enhän tehnyt, et vain itse tiennyt mitä toivot. Joten hän hyvinkin ratkaisukeskeisesti korjasi virheen, joka tapahtuisi jos kuuntelisi arviointikyvyttömän ihmisen toiveita. Hän tietää sinua paremmin, eikä siinä ole mitään epäselvää. Ei, ei hän valtaa halua käyttää, vaan haluaa että asiat sujuvat jouhevasti :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ekan sivun enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Miehen pitäisi siis elää suhteessa täysin omaa elämää ja olla kylmäkö ja samalla ymmärtää vaistomaisesti naisen ajatukset?
Etkö ihan totta ymmärtänyt, vai jätitkö vaan lukematta, ja kiirehdit kommentoimaan? Puoliso halusi jakaa elämäänsä miehensä kanssa juttelemalla pyyhkijänsulista, mutta sanoi ihan erikseen, että haluaa käydä itse vaihtamassa sulat koska on muitakin ostoksia.
Jos luet lisää ja yrität oikeasti ymmärtää, sinulle selviää minkälaisesta suhteesta on kyse ja että kyse on järjestelmällisestä käyttäytymismallista jossa puolison toiveita ei kunnioiteta.
Se että noin avoimesti heti kärkeen kärjistät ja esität tuulesta temmatun ikävän tulkinnan järjellisen keskustelevan kommentin sijaan on ikävää. Jos olet samanlainen ihmissuhteissasi kehoittaisin pysähtymään ja miettimään käytöstäsi.
En jaksanut lukea kuin ekan sivun ja viimeisen. En vaan ymmärrä ilmiötä tai en ole moiseen törmännyt.
Minusta riittää kun sanoo suoraan jostain käytöksestä sillä usein kyllä sillä korjaantuu. Annan esimerkkejä;
Mies käyttäytyi ruokakaupassa säännöllisesti kuin neuvoisi lasta miten tavarat laitetaan koriin. Aikani kuulin ja ärsyynnyin todeten, etten ole lapsi ja itseasiassa olen vanhempi kuin hän eikä ole väliä miten ne siinä korissa on kunhan eivät rikkoudu. Ei tarvi neuvoa kuin lasta. Siihen loppui korikoulutus kaupassa.
Miesystävä mustasuukkaisuuksissaan heitti kommentin, joka loukkasi minua. Oli samaa vihjaillut jo aikaisemmin. Pistin vastauksen, että mikäli sama toistuu niin suhde loppuu. Siihen loppui heitot.
Eikö noista voi puhua? Ymmärrän kyllä sen kuinka joku vanhempi puuttuu lapsensa elämään, vaikka sekään ei ole kivaa, mutta luulisi, että kun pari kertaa toteaa suorat sanat niin oppi menisi perille.
Onneksi olkoon, olet suhteessa normaalin ihmisen kanssa. Noinhan sen homman pitäisi mennä.
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään.
Erittäin hyvä pointti!
Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.Näihin suhteisiin ei ajauduta. Ne alkavat ihan niin kuin mikä tahansa normaali suhde. Kun suhde jatkuu, käy ilmi ennen pitkää, että suhteessa ja ihmisessä on jotain "vikaa". Ja se siitä tekee sitten ongelmallisen, että missä vaiheessa on erottava. Mitä pitää sietää, muuttuko toinen, miten tähän ylipäätään jouduttiin? Normaali ihminen on aika kuutamolla tuossa vaiheessa.
Dr Phil joskus sanoi, ettei sellaista voi varoa, mitä ei voi edes kuvitella olevan olemassa. Toinen tekee sellaisia tekoja, joita ei itse voinut kuvitella olevan olemassakaan. Sitä on täysin hölmistynyt ja kompassi sekaisin siinä vaiheessa.
Ja ihminen pitää sitä hulluna, että on tilanteesssa, jossa sanoo, ettet koske roskapussiin tai eroamme.
Niinhän se menee, että siinä käy kuin sammakolle (vaihtolämpöinen) joka keitet ään el äv ältä kattilassa. Lämpö kun nousee pikkuhiljaa, niin sitä ei missään vaiheessa huomaa milloin se on ta p pa van kuumaa.
Paitsi tietysti palstapulla p ellet ovat aina niin viisaita, että huomaavat ja tietävät.
Heille väkivaltaiset parisuhteetkin ovat jotain sellaisia, missä vaan tulee se ensimmäinen lyönti heti seuraavana päivänä, kun ollaan alettu seukkaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika idealistisia kuvia ihmisillä asioiden selvittelyn helppoudesta. Ei ole kauaa, kun miehen kanssa väännettiin jotain riitaa. Mies ei käsittääkseni täytä mitään häiriintyneisyyden kriteerejä eikä ole ongelmatapaus, vähän vaan itsekkyyteen kallellaan kuten moni ihminen on.
Kerroin, että asia x on sellainen minkä tekeminen tuntuu minusta todella pahalta ja pyysin (kuten joskus aiemminkin), ettei tekisi niin. Sitten tuli se klassinen, mutta kun mä nyt vaan oon tällainen. Jatkoin, että minäkin olen sitä ja tätä, mutta ihmissuhteissa ei vaan voi aina toimia niin kuin itsestä tuntuu vaan pitää huomioida muutkin. No jatkaa että ei voi mitään, hän nyt vaan on sellainen kuin on. Sanoin, että se miten hän toimii, saa minut tuntemaan itseni roskaksi, että sitäkö hän haluaa. No, hän nyt vaan on tällaisena syntynyt.
Kun ei se normaalinkaan ihmisen kanssa aina ole helppoa niin luonnehäiriöisen ihmisen kanssa se on niiiiiin paljon vaikeampaa, että suurimmassa osassa mahdotonta.
Näitä kun lukee niin ei voi olla kuin onnellinen siitä, että ollaan uskovaisia.
Hankalia ja epätäydellisiä ja sairaita ollaan mekin samalla tavalla, mutta meille on selvää, että ollaan syntisiä ja asioita pyydetään aidosti anteeksi, annetaan anteeksi, ja tehdään parannusta. Joka ikinen päivä.
Joo, ja kukaan uskovainen ei joudu itsekkyyden ja muun syntiin koskaan ja aiheuta yhtään kahnausta vaan heti ensimmäisestä palautteesta katuu ja pyytää anteeksi ja saa anteeksi jne. Vai mitenhän se menikään oikeassa elämässä...
Uskovaisuus ei myöskään aiheuta immuniteettia narsismille.
Anteeksi kärkäs vastaukseni, mutta ylimielisuus/naiiviuskerroin meni vaan mittarissa tappiin.
- vl
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään.
Erittäin hyvä pointti!
Eli voisiko olla niin, että on yhdenlaista rajattomuutta se liika ”ymmärtäminen” ja mukautuminen. Terveet rajat omaava ihminen ei edes ajaudu tällaisiin suhteisiin.
Läheisriippuvuuteen kuuluu siis rajattomuus siltä kantilta, että terve erillisyys ja omat rajat puuttuvat. Omat rajat on hukassa (suostuu kaikkeen, ottaa kaiken kontolleen, kestää, jaksaa ja sietää), mutta toisaalta ymmärrys siitä, miten paljon on vastuussa muista, on myös rajatonta (esim toisen tunteista tai tekemisistä). Toisaalta läheisriippuva varmasti myös kontrolloi ihan liikaa vastakappalettaan.
Varmasti on totta, että jos on terveet rajat, niin heittää herkemmin hanskat tiskiin esim suhteessa narsistin kanssa. Itse olen esim kestänyt (semi)narsistilta paaaaaaljon ***, vaikka moni "normaani" ystäväni olisi sanonut heipat jo suhteen alupuolella. Minä kestin katoamisia, sumuttamista ja kaikkea muuta, koska rakkaus. Toistaalta moni onkin kommentoinut, että nämä tilanteet myös yllättää. Varmasti moni "hankalan ihmisen" uhri herää vasta jälkikäteen ajatukseen, että "miten ihmeessä jouduin tuollaiseen tilanteeseen?".
Rajattomuutta on siis monenlaista. Se voi olla sitä, että suostuu kaikkeen tai puuttuu kaikkeen, tai että kuvittelee omien mielihalujensa olevan kaiken keskiössä ja muiden olevan rajattoman hyväksikäytön kohteita. Kaikille rajattomille ihmisille olisi varmasti hyväksi omien terveiden rajojen löytäminen ja ylläpitäminen esim terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan kaverini rajaton kun:
-kämppiksinä asuessamme hän valitti muille ettei yhteisissä kaapeissa saa olla turhaa tavaraa mutta hänen tavarat vei 80% tilasta (meitä oli 3 ja minulla oli pieni nurkkaus keittiön kaapista)
-alkoi aina valittaa muiden sotkuista vaikka itsekin sotki
-minulla oli vakavia erimielisyyksiä kolmannen kämppiksen kanssa hänen huumeiden käytöstä ja seksuaalisesta ahdistelusta, mutta kaveri vaati minua jäämään ettei joudu itse muuttamaan
-uutta kämppää etsiessämme hänellä oli pitkä, yksityiskohtainen vaatimuslista asunnon ominaisuuksista joka perustui vain hänen tarpeisiin (eli ominaisuudet x, y ja z tiesi lisähintaa vuokraan joten muut olisivat maksaneet asioista joita eivät olisi käyttäneet
-yhtäkkiä sanoikin "käydään katsomassa kämppää alueella Ö (kaupungin ulkopuolella josta työmatkani olisi maksanut maltaita)", josta ei ollut mitään puhetta aiemmin
Kuvitteli siis että muut haluaa mitä hän haluaa ja että hänen paras on myös muiden paras?
No joo, tuossa vaiheessa jättäydyin pois ja muutin omilleni, mutta mietin yhä.
No on todellakin.
Jos lapsesi on itse se miekka johon hän kaatuu, niin hän kaatuu siihen ennemmin tai myöhemmin. Olit "auttamassa" tai auttamassa häntä tai et. Minä todellakin hoidin aivan kaiken lapselleni, koska hän ei saanut niitä asioita hoidettua. Kuitenkin nyt kun en pariin vuoteen ole hänelle mitään enää hoitanut, hän on joko saanut hoidettua ne asiat itse, tai elää sen asian kanssa itse ettei ole hoitanut niitä. Ole tarkkana ettet ole se osaamattoman ja kykenemättömän lapsesi mahdollistaja, että et mahdollista hänen tekemättömyyttään tekemällä hänen puolestaan. Ota vaikka ensin ihan sellainen ohjenuora ett autat vain pyydettäessä. Sano tämä myös suoraan lapsellesi. IHan istut alas, ja sanot että kuule, huomaan että taidan kävellä ylitsesi kun tarkoitukseni on auttaa sinua. Olen nyt ymmärtänyt että olet jo aikuinen ihminen ja osaat itse huolehtia asioistasi. Autan edelleen, mutta en enää tuputa, enkä tee puolesta, eli jos tarvitset apua tai muuta tukea, niin kerro minulle, mietitään sitten yhdessä.
Toinen mikä lastani auttoi oli oma sosiaalityöntekijä. Nyt hän hoitaa asioitansa tämän kanssa, eikä minun tarvitse tuskaantua niistä enää yhtään.
T: lainaamasi