Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Tämä kuvastaa hyvin miesten ja naisten erot ajattelussa. Kun kerrot miehelle jotain hän näkee siinä ongelman jonka hän pyrkii loogisesti ratkaisemaan. Monelle miehelle on vaikea ymmärtää että nainen puhuu vain ”lämpimikseen” eikä halua apua tai ratkaisua ongelmaan, vain kuuntelijaa. Myös naisten olisi hyvä ymmärtää miehen logiikkaa joka pyrkii ratkaisemaan pulmia ja myöhemmin johtaa miehen välinpitämättömyyteen jos hän ei ymmärrä mitä häneltä odotetaan. ”Eilen suutuit kun ostin pyyhkijänsulat ja tänään nalkutat kun en vienyt roskia ulos” tyyppiset umpikujat vievät parisuhteen tilaan jossa kumpikin näkee toisen osapuolen syypäänä ongelmiin.
Kerrotko vielä miten suksien puutteen ongelman ratkaisee se että mies ostaa luistimet? Ja miten sanat: älä käy kaupassa, minä käyn itse, on loogisesti ratkaistava ongelma siten että mies käy kaupassa? Nainenhan tuossa toimii järkevästi, loogisesti, ja ratkaisukeskeisesti, Eli tiedostaa ongelman -pyyhkijänsulat, esittää ratkaisun -käy ne itse huomenna ostamassa, järkevästi hoitaen samalla kukkasipulien oston. Mies toimii täysin epäloogisesti, ei ymmärrä puhetta(eli älä käy kaupassa, käyn itse), ja hänen ratkaisunsakin menee ihan metsään, koska ei osaa ostaa oikeita sipuleita.
Kukaan tuntemani mies ei toimi näin epäratkaisukeskeisesti, epäloogisesti ja pulmia ratkaisemattomasti, saati ole niin pöljä että kun hänelle suoraan kerrotaan mitä odotetaan EI, ÄLÄ KÄY KAUPASSA, KÄYN ITSE, niin hän ei sitä kykene mitenkään ymmärtämään.
Juuri näin.
Minullaon kotona perusmies. Hän kuulee juuri niin kuinnsanotaan, ei ymmärrä vihjailuja. Eikä koskaan toimi toisin kuin ohjeiden mukaan.
No, joskus tuo kukkia, vaikka minulla on vielä edellisetkin leikkokukat hengissä. Mutta silloinkin tuo ne sen takia, ettei muistanut edellisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni ihminen on tuollainen säätäjä. Tekee ja touhottaa, ja on jotenkin niin siinä omassa kuplassaan, ettei ymmärrä jutella ja sopia asioista toisen kanssa.
Fiksut ihmiset keskustelevat ja sopivat asioista, ja pysyvät sopimuksissa.
Joillain ihmisillä on niin huonot kommunikaatiotaidot, että se sopiminen unohtuu kokonaan. Ihminen vain tekee ja toimii ymmärtämättä sitä, että sillä toisella osapuolella olisi tarve saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Itse uskon, että näissä esimerkeissä voi olla kyse aika monenlaisista ilmiöistä, eikä kyseessä aina ole välttämättä mikään persoonallisuushäiriön oire. Kyseessä voi olla ADHD, jokin autismikirjon häiriö, ajattelemattomuus, muistisairaus, tai ihan vaan huonot kommunikaatiotaidot ja toisten huomioon ottamisen puute.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kerran hetken aikaa tuollainen tapailusuhde. Onneksi en koskaan muuttanut hänen kanssaan yhteen tai mitään vakavampaa.
Hänellä oli todellakin ajatusmalli, että kaikki asiat ovat hänen päätettävissään.
Esimerkkinä voisin sanoa vaikka jäätelön syömisen. En hirveästi pidä jäätelöstä. En ole laihdutuskuurilla tai mitään. Kauppaan mennessä hän kysyi: "Otatko jäätelöä?" Johon vastaan omasta mielestäni selkeästi: "en ota, ei kiitos, ei tee yhtään mieli, en halua jäätelöä".
Hän kuitenkin tuo sen jäätelötötterön, avaa sen minulle valmiiksi ja käskee syömään. Kieltäydyin joskus, enkä ottanut jäätelöä siltikään. Vielä viikkojen jälkeen asia nousee esille, kuinka kiittämätön, ikävä ja kauhea minä olen, kun en edes HÄNEN ostamaansa jäätelöä suostu syömään.
Hän myös koki asiakseen kritisoida kaikkea minulle kuuluvaa. Kotini oli kuulemma väärin sisustettu. Sänkyni oli väärässä paikassa, lapseni olivat väärin puettuja, ja nukkuivatkin väärään aikaan. Tai heräsivät liian myöhään. Tai nukkuivat liian vähän. Myös vaatteeni olivat sopimattomia, tai kenkäni rumia.
Ruokaa laittaessa kuulemma laitoin liikaan suolaa, tai annoin liikaa karkkia tai mitä tahansa.
Onneksi silmäni avautuvat pian ja tapailu loppui lyhyeen. Tottakai muutaman yhteisen tuttavan puheista olen ymmärtänyt, että haukkuu minua ympäri kyliä. Olen kuulemma vaarallinen lapsilleni, olen kuulemma seksihullu nymfomaani, joka makaa sängyssä kuin lahna.
Tästä tuli mieleeni että minä olin nuorena hieman sellainen miellyttämisenhaluinen. Nuoret yleensäkin ovat sellaisia, lisäksi minä olin saanut kasvatuksen jossa syy löytyi aina minusta jotain kautta, ja minun tulisi siksi miettiä sitä mikä minussa aiheutti esim. turhan rangaistuksen jne.
Toisaalta olen myös ollut aina hyvin jäykkä tietyissä asioissa, olen pitänyt sitäKIN ominaisuuttani huonona, koska muiden mielestä se on estänyt ikävästi heidän yrityksiään hyväksikäyttää minua. Mieheni rakastaa tätä piirrettä minussa, ja se on yksi isoista syistä miksi hän on mieheni <3 koska nämä muutamat piirteet ovat sielussa/aivoissa/persoonassa niin että jos joutuisin olemaan ottamatta niitä huomioon, en pystyisi elämään omana itsenäni.
Pointti tällä sepustuksellani on kuitenkin se, että kehitin ihan tietoisesti tiettyjä lauseita millä vastaisin aina kunkinlaiseen pakottamisyritykseen tai yli kävelemiseen, ja se yllättäen toimi, ja kahdella tavalla. Ensiksikin se että sanoin vastaan, jolloin toinen jäi sanattomaksi, ja toiseksi niin että sain jokaisesta kerrasta hieman lisää itseluottamusta.
1. Olen aikuinen ihminen ja päätän ihan itse mitä/milloin/miksi puen, syön, teen jne.
2. Sinä et ole sellaisessa asemassa elämässäni että haluaisin mielipidettäsi tekemisestäni/olemisestani kuulla pyytämättä.
Kaffepulla kirjoitti:
Moni ihminen on tuollainen säätäjä. Tekee ja touhottaa, ja on jotenkin niin siinä omassa kuplassaan, ettei ymmärrä jutella ja sopia asioista toisen kanssa.
Fiksut ihmiset keskustelevat ja sopivat asioista, ja pysyvät sopimuksissa.
Joillain ihmisillä on niin huonot kommunikaatiotaidot, että se sopiminen unohtuu kokonaan. Ihminen vain tekee ja toimii ymmärtämättä sitä, että sillä toisella osapuolella olisi tarve saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Itse uskon, että näissä esimerkeissä voi olla kyse aika monenlaisista ilmiöistä, eikä kyseessä aina ole välttämättä mikään persoonallisuushäiriön oire. Kyseessä voi olla ADHD, jokin autismikirjon häiriö, ajattelemattomuus, muistisairaus, tai ihan vaan huonot kommunikaatiotaidot ja toisten huomioon ottamisen puute.
Tai rajattomuus.
Vierailija kirjoitti:
Tosi moni ketjussa kuvaa ihmisiä, joilta puuttuu ns tilannetajua tai jotka ovat astetta tavallista impulsiivisempia. Ei noissa hyvällä tai pahalla tahdollakaan kyllä mitään persoonallisuushäiriöistä ole, eikö oikein rajattomuuttakaan. Sosiaalista kömpelyyttä.
Minä kirjoitin pari esimerkkiä miehen sukulaisesta. Hän on lapsenmielinen ja ajattelematon, mutta ei varsinaisesti sosiaalisesti kömpelö, niin halutessaan. Osaa kyllä tarvittaessa käyttäytyä ja hänellä on ystäviä.
Minä ja mieheni vaan kuuluttiin mielessään johonkin ”olemassa häntä varten” kategoriaan. Siis ihmisiin, joilla ei ole omia menoja ellei niistä ole erikseen hänelle mainittu ja jotka ovat siksi aina valmiita esimerkiksi lastenhoitajiksi tai kuskiksi tai apulaisiksi mihin vain. Kun sanoi, ettei käy, vastassa oli itku. Ei siis pahoittelu, ettei tajunnut kysyä tai toteaminen, että kysyn muualta. Vaan itku, että mitä minä nyt teen, en yhtään ajatellut, ettette pääsisi.
Tämä sama ihminen myös esitti somessa olevansa kovinkin läheinen, esimerkiksi kommentoi johonkin juttuun niin, että muille välittyi kuva ikään kuin hänkin olisi ollut paikalla, vaikkei ollut. Siis esim. saattoi kommentoida joihinkin perheen juhliin, että ai, että oli ihanat juhlat, vaikkei ollut edes paikalla.
En itse asiassa tiedä, oliko tämä ihminen pahoillaan sosiaalisesta kömpelyydestään meitä kohtaan. Enkä tiedä edes sitä tekikö tahallaan vai ei. Eikä sillä ole käytännössä edes väliä. Sen tiedän, että minua käytös ahdisti. Stressasi, kun ei yhtään tiennyt mitä kaikkea voi keksiä. Stressasi, kun muiden ihmisten kanssa normaaleihin juttuihin (esim. sen sanominen, että anteeksi mutten pääse), vastaus oli jotain ihan muuta kuin mitä odotti. Pian ei viitsinyt sanoa mitään, kun stressasi jo etukäteen, että mitä sieltä tulee. Siinä vaiheessa halusin katkaista välit, kun pelkästään nimen mainitseminen sai verenpaineen nousemaan ja ensimmäinen ajatus oli että ”Voi ei, mitä nyt taas.” Eli oli hän sitten vaan ajattelematon, rajaton, häiriöinen tms. sillä ei oikeastaan ole väliä. Sillä on väliä, että elämänlaatuni parani huomattavasti, kun poistin hänet elämästäni. Mieheni hoitaa yhteydenpidon yksin minimitasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jossain viestissä sanottiin, että puolisolla on omassa päässään luotu kuva toisesta eikä mikään puhe pysty muuttamaan sitä kyvaa. Olen ollut samassa tilanteessa ja se oli tosi ahdistavaa. Hän ei ollut hyväntahtoinen eikä auttavainen, joten hänen kanssaan asia ilmeni niin, että hän jankutti minua tunnustamaan ajatuksia, asenteita, tunteita ja tekoja, joita ei ole olemassa sekä tonki tavaroitani.
Jotain vikaa pitää olla ihmisessä, joka ei halua aidosti tutustua toiseen vaan tekee puolisosta nuken tai statistin. Tämä eksäni on tällä hetkellä yhdessä köyhästä maasta tulevan naisen kanssa.
Tästä keskustelusta tulee mieleen tämä video.
Siinäkin äiti on niin hienovarainen - ja rajaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan käsitä. Jos sille puolisolle tähdentää, että älä MISSÄÄN tilanteessa koske minun tavaroihini tai siirtele niitä: vaatteisiin, astioihin, mihinkään lattialla lojuvaan roinaan, KOSKAAN. Vain tiskikoneessa olevat astiat ja pyykkikorissa olevat vaatteet pestään. Jokainen siivoaa omat tavaransa. Eikö silti usko? Jos puolison vastuulla on esim. pyykkääminen, siivoaminen ja tavaroiden paikoilleen järjestely yleisesti, mahdotonhan siinä on erottaa mihin saa koskea ja mihin ei. Se, että tekee pyytämättä asioita toisen puolesta tai tekee asiat toistuvasti toisin kuin on käsketty, kuulostaa niin oudolta, että luulisin sen olevan piirre josta on mahdotonta päästä eroon. Kun nyt mietin, niin oman puolisoni äiti on ehkä vähän tuollainen, puolisoni on vaan tehnyt hänelle omat rajansa niin selviksi, ettei anopin käytöksestä ole minulle harmia. Varmaan tulisi meille omilla avaimillaan siivoamaan ja toisi ruokia ym. tavaroita, joita olettaisi meidän tarvitsevan, jos hänellä vain olisi avain.
Sinä et nyt oikein näe metsää puilta. Näillä sinun toimenpiteillä voi ehkä ratkaista yhden ongelman, liittyen nyt sitten vaikka niihin vaatteisiin. Jos elää niin, ettei _ikinä_ koske toisen vaatteisiin, ja tämä kontrolloiva puoliso jaksaa pitää tämän mielessä, niin vaatteista ei enää tule ongelmia. Mutta sama asia pulpahtaa esiin jossain muualla, koska se perimmäinen ongelma ei ole vaatteet, vaan se rajattomuus. Se on kuin yrittäisi teipata jotain pahasti reikiintynyttä vesiämpäriä. Toki jos ongelma ei ole pahimmasta päästä, voi tiukalla järkipuheella saada jotain tulosta aikaiseksi.
En epäile, etteikö puolisosi olisi vaikea ja ehkä rajatonkin tapaus, mutta minusta tuntuu myös siltä, ettei teillä ole pelisäännöt sovittuina, jos ette ole tällaisistakaan (vaate- yms.)asioista selkeästi sopineet. Odotatko sinä, että puoliso huolehtii kodista, perheestä yms. yhteisistä asioista aavistaen, milloin saa tehdä asioita sinunkin puolestasi, ja milloin taas ei? Kyllähän nyt oma tontti ja omat rajat täytyy ainakin yrittää tehdä puolisolle selväksi, ihan kaikkien.
Minä olen se, jonka puoliso lahjoitti perintökasvit pois, koska se ei tykännyt siitä. Mutta totta, olet varmaan oikeassa, en ole koskaan huomannut sanoa ettei minun kasvejani saa lahjoittaa. Voin kyllä kuvitella monta muutakin asiaa, josta nyt en vaan ole huomannut sanoa.
Aikamoinen homma ilmoittaa aina joka ikisestä asiasta. Eihän siinä muuta enää ehdi ajattelemaankaan.
Nimenomaan EI joka ikisestä asiasta!! Vaan sovitaan, että toisen tavaroihin tai toisen esille ottamiin tavaroihin ei sotkeuduta koskaan. Ei mihinkään tavaroihin. Yksinkertaista.
Olen pahoillani siitä että olet vähän yksinkertainen. Mutta onneksi et kärsi siitä itse.
Alussa olin itsekin sitä mieltä että ongelma ei ole sen isompi kuin huono kommunikointi ja että asiat halutaan tehdyksi tietyllä tavalla enkä nähnyt mitä terapia voisi selkeästi muuttaa asiassa. Mutta olen siinä mielessä onnekas, että omakohtaista kokemusta asiasta ei ole. Osaan kuitenkin juuri sen vuoksi erottaa, että ko. _toistuvat_ , itsessään yksittäisinä lievät tapahtumat eivät ole osa normaalin ihmissuhteen kommunikointia. Rajattomuushan ei ole mikään diagnoosi, vaikka taustalla toki voi olla erinäisiä mielenterveyssyitäkin. AP tiedosti, että puolison perheestä mallia on opittu, mutta se ei muuta sitä että hänen kokemuksensa omasta itsellisyydestään kärsii jatkuvasta mitätöinnistä. Eikä puolisonsakaan voi varmasti kovin hyvin, jonkinlaista epävarmuutta pakonomaisesti paikkaa, eli siinä mielessä terapia voisi olla oikea paikka tunnistaa ja avata tunnelukkoja, käyttäytymismalleja jotka ovat joskus olleet selviytymiskeino. Noilla piirtein en saa kuvaa että olisi persoonallisuushäiriöstä kyse, joten jonkinlainen oppimiskäyrä voisi olla mahdollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi moni ketjussa kuvaa ihmisiä, joilta puuttuu ns tilannetajua tai jotka ovat astetta tavallista impulsiivisempia. Ei noissa hyvällä tai pahalla tahdollakaan kyllä mitään persoonallisuushäiriöistä ole, eikö oikein rajattomuuttakaan. Sosiaalista kömpelyyttä.
Minä kirjoitin pari esimerkkiä miehen sukulaisesta. Hän on lapsenmielinen ja ajattelematon, mutta ei varsinaisesti sosiaalisesti kömpelö, niin halutessaan. Osaa kyllä tarvittaessa käyttäytyä ja hänellä on ystäviä.
Minä ja mieheni vaan kuuluttiin mielessään johonkin ”olemassa häntä varten” kategoriaan. Siis ihmisiin, joilla ei ole omia menoja ellei niistä ole erikseen hänelle mainittu ja jotka ovat siksi aina valmiita esimerkiksi lastenhoitajiksi tai kuskiksi tai apulaisiksi mihin vain. Kun sanoi, ettei käy, vastassa oli itku. Ei siis pahoittelu, ettei tajunnut kysyä tai toteaminen, että kysyn muualta. Vaan itku, että mitä minä nyt teen, en yhtään ajatellut, ettette pääsisi.
Tämä sama ihminen myös esitti somessa olevansa kovinkin läheinen, esimerkiksi kommentoi johonkin juttuun niin, että muille välittyi kuva ikään kuin hänkin olisi ollut paikalla, vaikkei ollut. Siis esim. saattoi kommentoida joihinkin perheen juhliin, että ai, että oli ihanat juhlat, vaikkei ollut edes paikalla.
En itse asiassa tiedä, oliko tämä ihminen pahoillaan sosiaalisesta kömpelyydestään meitä kohtaan. Enkä tiedä edes sitä tekikö tahallaan vai ei. Eikä sillä ole käytännössä edes väliä. Sen tiedän, että minua käytös ahdisti. Stressasi, kun ei yhtään tiennyt mitä kaikkea voi keksiä. Stressasi, kun muiden ihmisten kanssa normaaleihin juttuihin (esim. sen sanominen, että anteeksi mutten pääse), vastaus oli jotain ihan muuta kuin mitä odotti. Pian ei viitsinyt sanoa mitään, kun stressasi jo etukäteen, että mitä sieltä tulee. Siinä vaiheessa halusin katkaista välit, kun pelkästään nimen mainitseminen sai verenpaineen nousemaan ja ensimmäinen ajatus oli että ”Voi ei, mitä nyt taas.” Eli oli hän sitten vaan ajattelematon, rajaton, häiriöinen tms. sillä ei oikeastaan ole väliä. Sillä on väliä, että elämänlaatuni parani huomattavasti, kun poistin hänet elämästäni. Mieheni hoitaa yhteydenpidon yksin minimitasolla.
Jossain vaiheessa mietin jopa eroa ihanasta miehestäni, jotta pääsisin rajattomasta sukulaisesta eroon. Eli ihan pikkuärsytyksestä ei ollut kyse. Onneksi ei tarvinnut lopulta erota.
Tuli mieleen toimiiko ap:n mies aina selän takana? Onko mies itse osannut selittää syytä käytökselleen?
Tapailemani rajaton oli sitä koko ajan. Kerran meidän piti hakea tietty ostos kaupasta. Sanoin että aja parkkihalliin. Minulla oli tosi uupunut, viluinen olo. Hän ajoi kauppakeskuksen viimeisimpään nurkkaan ulkoparkkiin, koska hänen mukaansa olin eniten raikkaan happihyppelyn tarpeessa. En suostunut nousemaan autosta, niin hän nosti minut syliin ja laittoi auton ovet lukkoon. Kaupassa hän kantoi ostoksen "prinsessan" puolesta. Kyseli vielä hyväntuulisena takaisin tullessa, että eikös hän ollutkin oikeassa. Hänen kanssaan ei auttanut kuin kunnon huuto, että sai pidettyä puolensa. Silloin hän heittäytyi marttyyriksi, koska minä olin ihan raivohullu kiltille miehelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä palsta on niin outo. Täällä korostuu kaikki mt-ongelmat niin vahvasti. Jollei kirjoittajalla itsellään ole diagnooseja, niin puolisolta tai lähisuvusta niitä ainakin löytyy. Eikö täällä oikeasti kirjoita ketään normaaleja ihmisiä..?
Miksi kukaan kirjoittaisi tänne tuikitavallisesta ihmisestä? Mitä mielenkiintoista siinä olisi?
Persoonallisuushäiriöisiä on 5-15 prosenttia ihmisistä. Kun ottaa mukaan vielä heidät, joilla ei ole varsinaista häiriötä, vaan vähännsennsuuntaista häikkää, niin 35-50 prosentista riittää kirjoittamista. Ja kun siihen lisää vielä outoudet, niin näistä ketjuista saa pitkät.
Mielenterveyskuntoutujana ja pysyvällä MT-diagnoosilla varustettuna kommentoin ihan yleisellä tasolla täältä sivusta, että me mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat ollaan ihan normaaleja ihmisiä, joihin lukeutuu niin opiskelijoita, työssäkäyviä, työttömiä, vanhempia kuin sinkkujakin. Se, että jollain on mielenterveysongelmia, ei tee hänestä automaattisesti hankalaa tai arvottomampaa ihmistä.
Erikoisia tarinoita täällä kyllä riittää, mutta omaan korvaan särähtää, jos 'hankalat ihmissuhteet' kuitataan ihmisen MT-ongelmilla. Kyllä meillä kaikilla on omat omituisuutemme, oli siellä taustalla diagnooseja tai ei. En silti sano, etteikö mielenterveysongemilla voi olla vaikutusta siihen, millaista vuorovaikutus on. On kuitenkin mustavalkoista pelkistää kommunikaatio-ongelmat ja ihmissuhdeongelmat toisen syyksi vetoamalla siihen, että toisella on persoonallisuushäiriö ja/tai MT-ongelma (josta ei aina edes ole todistetta). Jos ongelma tosiaan on niin vakava, että normaali kommunikaatio ei toimi yrityksistä huolimatta, niin silloin voi rajata sen toisen ihmisen roolia omassa elämässään ilman että tarvitsee mustamaalata toista.
AP, puolisosi toiminta ei kuulosta rajattomuudelta. Kannattaa käydä pariterapiassa juttelemassa kommunikaatio-ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen toimiiko ap:n mies aina selän takana? Onko mies itse osannut selittää syytä käytökselleen?
Tapailemani rajaton oli sitä koko ajan. Kerran meidän piti hakea tietty ostos kaupasta. Sanoin että aja parkkihalliin. Minulla oli tosi uupunut, viluinen olo. Hän ajoi kauppakeskuksen viimeisimpään nurkkaan ulkoparkkiin, koska hänen mukaansa olin eniten raikkaan happihyppelyn tarpeessa. En suostunut nousemaan autosta, niin hän nosti minut syliin ja laittoi auton ovet lukkoon. Kaupassa hän kantoi ostoksen "prinsessan" puolesta. Kyseli vielä hyväntuulisena takaisin tullessa, että eikös hän ollutkin oikeassa. Hänen kanssaan ei auttanut kuin kunnon huuto, että sai pidettyä puolensa. Silloin hän heittäytyi marttyyriksi, koska minä olin ihan raivohullu kiltille miehelle.
Huh. Miten on mahdollista, jotta joku katsoo olevansa noin oikeutettu rikkomaan ihmisen itsemäärämisoikeutta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huh, tunnistan ap:n kertomuksesta niin paljon samoja elementtejä, kuin mistä meillä väännetään miehen kanssa jatkuvasti. Ei kylläkään noin paljoa, mutta viikottain.
Kukkasipuleja myöten... Viime kesänä innostuin ensimmäistä kertaa koskaan parvekekukkien istuttamisesta. Mainitsin miehelle asiasta ja sovittiin, että hän poikkeaa puutarhaliikkeessä ja ottaa minulle kuvia valikoimasta, jotta voin suunnitella mitä laittaisin mihinkin ja millaisiin ruukkuihin. Vaan hänpä ostikin sillä käynnillä heti kaiken välineitä, ruukkuja ja kukkia myöten, sen mukaan mikä hänen mielestä sopi meidän parvekkeelle parhaiten. Vaikka koko homman piti olla minun projekti, eikä hän ollut kuulemma edes kiinnostunut asiasta. Istutin ne kukat kyllä, mutta into lopahti aika lailla siihen.Syksymmällä innostuin netissä olleesta vesivärikurssista. Mies, joka ei ole kuvataiteista vähääkään kiinnostunut, alkoi jo välineitä hankkiessani tuputtamaan näkemystään siitä mitä minun kannattaisi ja ei kannattaisi hankkia, osti ylimääräisiä välineitä pyytämättä. Kurssin aikana hän oli vähän väliä neuvomassa, mitä välineitä/tekniikoita minun kannattaisi milloinkin kokeilla kurssilla neuvottujen sijaan. Ja jos olin vaikka maininnut hänelle aikovani käyttää tulevalla viikolla jossain kohtaa aikaa harjoittelemiseen enkä viikonlopun lähestyessä ollut vielä tehnyt niin, sain kuulla muistuttelua tyyliin ”pitäisikö sun nyt käyttää sitä aikaa siihen maalaamiseen tuon sijaan mitä nyt teet”.
Arjessa ongelma näkyy mm. siinä, että henkilökohtaiset tavarani siirtyilevät säilytyspaikasta toiseen kysymättä tai edes ilmoittamatta, kun mies keksii niille omasta mielestään parempia paikkoja tai päättää, että jotain muuta tavaraa on tärkeämpää säilyttää juuri siellä. Pari kertaa olen löytänyt tavaroitani myös roskiksesta, kun hän on päättänyt puolestani etten tarvitse niitä enää. Lähes joka viikko etsin jotain kadonnutta tavaraa kiroten.
Muutossa hän pyysi minua purkamaan keittiöön tulevat tavarat paikoilleen. Viikkoa myöhemmin havahduin siihen, että käytännössä kaikki oli uudelleenjärjestelty. Myös tiskikoneen sisältö ja liinavaatteet järjestetään uudelleen jäljiltäni joskus.
Juhlapyhien kanssa saa olla tarkkana, ettei hän mene lupaamaan vaikka äidilleen että heidän koko perhe voi tulla meille useaksi päiväksi kylään, sopimatta asiasta ensin minun kanssa. Näinkin on kerran jouluna käynyt ja kuulin asiasta vasta, kun anoppi tiedusteli, sopisiko tulla jo ennen aattoa.
Vaikeimpina aikoina hän jopa harrasti sellaista, että osoitteli sormellaan miltä puolelta minun piti kiertää autoon paikalleni ja kun auto oltiin ajon jälkeen saatu parkkiin, hän koki tarpeelliseksi pyytää minua nousemaan autosta ulos.
Kaiken hän tekee hyväntahtoisesti ja auttaakseen, muttei kerta kaikkiaan tunnu kykenevän näkemään, miksi se on ongelmallista. Ajoittaisilla tiukilla keskusteluilla hän lopettaa holhoamisen joksikin aikaa, mutta saattaa sitten vuorostaan mököttää ja sanoa, että asennoidun hänen toimintaan väärin.
Tsemppiä AP:lle, I feel you!
Ihan kamalaa! Tsemppiä sinnekin!
Tuota en kyllä ymmärtänyt, miksi laitoit miehesi sinne puutarhaliikkeeseen ottamaan kuvia, miksi et mennyt itse? Valikoimat ovat yleensä melkoiset ja ...hmmm... olisi kyllä aika työlästä kuvata kaikki. Toki jos annoit ohjeen tyyliin kuvaa kaikki valkoiset ja vaaleanpunaiset kukat, niin tehtävä olisi hieman helpompi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko kyseessä olla myös puolison lapsuudenkodistaan oppima tapa? Tunnistan tuota jatkuvaa vastuun kantamisen tarvetta vähän itsestäni. Vanhemmat raivosiivosivat kaikki tuollaiset hiivanliotuskulhot ja tuolin päällä suihkun aikana odottavat vaatteet pois kysymättä mitään ja odottivat samaa minulta. Lahjatoiveet oli myös asia jota opin välttämään, sekin oli vanhemmille stressin ja raivoamisen aihe jonka lopuksi sai vaikkapa uuden repun sijaan sukkia ja kynän.
Ap täällä, ehdottomasti on juuri näin, puolison toisella vanhemmalla on vielä näkyvämpiä ongelmia tällä alueella. Silti se ei ole puolisolle pelkkä tapa, vaan hänen koko todellisuutensa on ihan erilainen kuin muilla ihmisillä. Se on siis selvää mistä tämä ongelma "tulee", mutta harmi vaan se ei tunnu auttavan sen käsittelyssä yhtään.
Muutamien ehdottama persoonallisuushäiriö ei ole poissuljettu, itsekin ajattelen että jos ei ole persoonallisuushäiriötä, riittävillä toistoilla pitäisi alkaa ymmärtää että miksi juttu ei toimi.
Ai että oliko varoitusmerkkejä? Jälkikäteen ajateltuna kyllä. On kuitenkin kyseessä elämässä ihan hyvin pärjännyt ihminen, ja tosiaankaan ennen todella tiivistä yhteiselämää on helpompi "antaa anteeksi" tällaisia kun toinen tekee pyytämättä vähän kömpelösti romanttisia eleitä. Silloin jää näkemättä se marttyyrivaihdekin, josta vasta oikeasti ilmenee, että miten se puoliso tilanteesta ajattelee.
Puolisoni kyllä yrittää välillä tosi kovasti korjata välejämme pahempien riitojen jälkeen. Se näkyy niin, että hän tuo kukkia, tekee IHAN KAIKEN mitä kuvittelee minun haluavan, tarjoutuu hoitamaan lapsia että pääsen joka ilta yksin lenkille, ja sitten parin päivän päästä marttyyriräjähtää kun ei koe saaneensa riittävästi kiitosta. Eikä vieläkään yhtään mitenkään hahmota, että se rajattomuus on ongelma, ei kukkien tuomattomuus eikä mikään muukaan tehtävä jonka voi suorittaa. Hän ei jotenkin tunnu hahmottavan, että mitä ne rajat ovat ja missä niitä pitäisi olla.
Tämä kuulostaa ihan minun puolisoltani. Hänellä on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö.
Eli puolisosi on ollut mielisairaalassa hoidossa jostain muusta syystä? Se on käytännössä katsoen ainoa paikka jossa annetaan nasistinen persoonallisuushäiriö dg. Siksi koska narsisti ei itse koskaan myöntäisi olevansa narsisti, ellei hän sitten saa jotain etua sen myöntämisestä. Tuolloinkaan hän ei silti itse oikeasti uskoisi diagnoosiinsa. Ja kun hlö saa tuon dg:n psyk osastolla "väkisin", hän ei todellakaan kertoisi sitä kenellekään, ellei hän sitten saisi siitä jotain hyötyä itselleen. Tässä valossa "tietosi" puolisostasi kuulostavat mielenkiintoisilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä palsta on niin outo. Täällä korostuu kaikki mt-ongelmat niin vahvasti. Jollei kirjoittajalla itsellään ole diagnooseja, niin puolisolta tai lähisuvusta niitä ainakin löytyy. Eikö täällä oikeasti kirjoita ketään normaaleja ihmisiä..?
Miksi kukaan kirjoittaisi tänne tuikitavallisesta ihmisestä? Mitä mielenkiintoista siinä olisi?
Persoonallisuushäiriöisiä on 5-15 prosenttia ihmisistä. Kun ottaa mukaan vielä heidät, joilla ei ole varsinaista häiriötä, vaan vähännsennsuuntaista häikkää, niin 35-50 prosentista riittää kirjoittamista. Ja kun siihen lisää vielä outoudet, niin näistä ketjuista saa pitkät.
Mielenterveyskuntoutujana ja pysyvällä MT-diagnoosilla varustettuna kommentoin ihan yleisellä tasolla täältä sivusta, että me mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat ollaan ihan normaaleja ihmisiä, joihin lukeutuu niin opiskelijoita, työssäkäyviä, työttömiä, vanhempia kuin sinkkujakin. Se, että jollain on mielenterveysongelmia, ei tee hänestä automaattisesti hankalaa tai arvottomampaa ihmistä.
Erikoisia tarinoita täällä kyllä riittää, mutta omaan korvaan särähtää, jos 'hankalat ihmissuhteet' kuitataan ihmisen MT-ongelmilla. Kyllä meillä kaikilla on omat omituisuutemme, oli siellä taustalla diagnooseja tai ei. En silti sano, etteikö mielenterveysongemilla voi olla vaikutusta siihen, millaista vuorovaikutus on. On kuitenkin mustavalkoista pelkistää kommunikaatio-ongelmat ja ihmissuhdeongelmat toisen syyksi vetoamalla siihen, että toisella on persoonallisuushäiriö ja/tai MT-ongelma (josta ei aina edes ole todistetta). Jos ongelma tosiaan on niin vakava, että normaali kommunikaatio ei toimi yrityksistä huolimatta, niin silloin voi rajata sen toisen ihmisen roolia omassa elämässään ilman että tarvitsee mustamaalata toista.
AP, puolisosi toiminta ei kuulosta rajattomuudelta. Kannattaa käydä pariterapiassa juttelemassa kommunikaatio-ongelmista.
Kaikest muusta olen samaa mieltä, paitsi viimeisestä kappaleesta: se, että kävelee toisen ihmisen tunteiden, ajatusten, pyyntöjen ja toivomusten yli, eikä ole oppinut huomioimaan toista kymmenvuotisen parisuhteen aikana - on nimenomaan rajattomuutta. Rajaton kun ei huomioi toisen toivomuksia eikä pyyntöjä - eli ei myöskään sitä toivomusta, että antaa toisen säilytttää itsemäärämisoikeutensa.
Tämän ketjun järkyttävyys on se, kuinka moni pitää rajattomuutta normaalina ilmiönä.
Eksäni oli tällainen. Ja nykyään hänellä on nainen, joka on yhtä rajaton. He mm. Työnsivät oman lapsensa meille kylään kysymättä meiltä lupaa. ”Koska hän on vasta 2-vuotias lapsi”.
Onko kahden rajattoman liitto onnellinen? Hyväksyvät paremmin toisen asioihin puuttumisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko kyseessä olla myös puolison lapsuudenkodistaan oppima tapa? Tunnistan tuota jatkuvaa vastuun kantamisen tarvetta vähän itsestäni. Vanhemmat raivosiivosivat kaikki tuollaiset hiivanliotuskulhot ja tuolin päällä suihkun aikana odottavat vaatteet pois kysymättä mitään ja odottivat samaa minulta. Lahjatoiveet oli myös asia jota opin välttämään, sekin oli vanhemmille stressin ja raivoamisen aihe jonka lopuksi sai vaikkapa uuden repun sijaan sukkia ja kynän.
Ap täällä, ehdottomasti on juuri näin, puolison toisella vanhemmalla on vielä näkyvämpiä ongelmia tällä alueella. Silti se ei ole puolisolle pelkkä tapa, vaan hänen koko todellisuutensa on ihan erilainen kuin muilla ihmisillä. Se on siis selvää mistä tämä ongelma "tulee", mutta harmi vaan se ei tunnu auttavan sen käsittelyssä yhtään.
Muutamien ehdottama persoonallisuushäiriö ei ole poissuljettu, itsekin ajattelen että jos ei ole persoonallisuushäiriötä, riittävillä toistoilla pitäisi alkaa ymmärtää että miksi juttu ei toimi.
Ai että oliko varoitusmerkkejä? Jälkikäteen ajateltuna kyllä. On kuitenkin kyseessä elämässä ihan hyvin pärjännyt ihminen, ja tosiaankaan ennen todella tiivistä yhteiselämää on helpompi "antaa anteeksi" tällaisia kun toinen tekee pyytämättä vähän kömpelösti romanttisia eleitä. Silloin jää näkemättä se marttyyrivaihdekin, josta vasta oikeasti ilmenee, että miten se puoliso tilanteesta ajattelee.
Puolisoni kyllä yrittää välillä tosi kovasti korjata välejämme pahempien riitojen jälkeen. Se näkyy niin, että hän tuo kukkia, tekee IHAN KAIKEN mitä kuvittelee minun haluavan, tarjoutuu hoitamaan lapsia että pääsen joka ilta yksin lenkille, ja sitten parin päivän päästä marttyyriräjähtää kun ei koe saaneensa riittävästi kiitosta. Eikä vieläkään yhtään mitenkään hahmota, että se rajattomuus on ongelma, ei kukkien tuomattomuus eikä mikään muukaan tehtävä jonka voi suorittaa. Hän ei jotenkin tunnu hahmottavan, että mitä ne rajat ovat ja missä niitä pitäisi olla.
Tämä kuulostaa ihan minun puolisoltani. Hänellä on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö.
Eli puolisosi on ollut mielisairaalassa hoidossa jostain muusta syystä? Se on käytännössä katsoen ainoa paikka jossa annetaan nasistinen persoonallisuushäiriö dg. Siksi koska narsisti ei itse koskaan myöntäisi olevansa narsisti, ellei hän sitten saa jotain etua sen myöntämisestä. Tuolloinkaan hän ei silti itse oikeasti uskoisi diagnoosiinsa. Ja kun hlö saa tuon dg:n psyk osastolla "väkisin", hän ei todellakaan kertoisi sitä kenellekään, ellei hän sitten saisi siitä jotain hyötyä itselleen. Tässä valossa "tietosi" puolisostasi kuulostavat mielenkiintoisilta.
Onpa kummallinen käsitys. Minun puolisollani on persoonallisuushäiriödg, eikä hän todellakaan ole ikinä ollut mielisairaalassa. Mutta sikäli diagnoosien metsästäminen ja pohtiminen on turhaa, ei sillä ole mitään väliä. Jos käytös on häiritsevää niin se on sitä, olipa diagnoosi tai ei. Ja tokihan ph-diagnoosin omaavakin ihminen voi muuttaa käytöstään, ei se mitään kiveen hakattua ole. He ovat kuitenkin ihan älykkäitä ja pystyviä ihmisiä. Toki persoonan muokkaaminen ei ole helppoa tai nopeaa.
Vierailija kirjoitti:
Tärkeää olisi myös tunnistaa, miten ap:n oma käytös pahentaa miehen toimintaa. Ainakin tuosta hiivahommasta oli luettavissa, että mies meni aivan puihin siitä, että oli tuottanut pettymyksen. Tämä sitten ilmeni pakkomielteisellä tavalla. Tyhjästä ei tuollainen kuitenkaan kumpua, vaan suhteessa on jo syvästi vinoutuneet roolitukset ja ”pahan kierrettä” ruokkiva dynamikka.
Tällaisessa tilanteessa eläneenä olen eri meiltä. Ainakin meidän tapauksessamme se käytös kumpusi puolison omasta persoonasta eikä niinkään parisuhteen dynamiikasta. Vaikutti oikeastaan siltä, kuin puoliso olisi etupainotteisesti varmistellut että mitään konflikteja ei välisessämme suhteessa pääse koskaan syntymään.
Puolison lapsuuden olosuhteet tietäen ymmärrän miten tällainen käytösmalli on päässyt syntymään, kun joka hetki piti ennakoida ja varoa alkoholisoituneen vanhemman raivokohtauksia. Ymmärtäminen ei silti tehnyt parisuhteen ongelmista yhtään vähäisempiä. En kaikella rakkaudella, kunnioituksella ja ymmärtämisellä pystynyt helpottamaan puolison tarvetta ennakoida kaikkea myös minun puolestani ja omalle mielenterveydelleni oli tuhoisaa tulla ilman syytä nähdyksi ihmisenä, johon pitää suhtautua kuin vaativaan tyranniin. Vaikka suhteemme oli turvallinen, puolison käsitys siitä, millaista on rakastava ja toisen huomioiva käytös oli juuri tämä yliennakointi ja toisen puolesta päättäminen. Hän oli myös pettynyt minuun, kun en tehnyt samoja asioita hänelle, eli osoittanut rakkautta tavalla, jota hän piti luonnollisena.
Ahdistavaksi tilanteen teki juuri se, että ymmärsin itsekin että jos tilannettamme olisi jonain hetkenä tarkastellut ulkopuolelta, olisi vaikuttanut siltä, että molemmissa on vikaa, tai että oma vaativuuteni oli saanut miehen käyttäytymään neuroottisesti. Vuosien kuluessa myös oma käytökseni muuttui ja olin puolison temppuihin väsyneenä lopulta se herkästi raivostuva, pelottava ja vaativa ihminen, jollaisena minua oli koko ajan kohdeltu. Parisuhteen aiheuttamat ristiriitaiset tunteet ja itsesyytökset saivat myös oman mielenterveyteni järkkymään ja suhteen päätyttyä jouduin sairaslomalle ja istuin lukuisia tunteja terapeutin sohvalla pohtimassa mistä oikein oli kyse.
Kerrotko vielä miten suksien puutteen ongelman ratkaisee se että mies ostaa luistimet? Ja miten sanat: älä käy kaupassa, minä käyn itse, on loogisesti ratkaistava ongelma siten että mies käy kaupassa? Nainenhan tuossa toimii järkevästi, loogisesti, ja ratkaisukeskeisesti, Eli tiedostaa ongelman -pyyhkijänsulat, esittää ratkaisun -käy ne itse huomenna ostamassa, järkevästi hoitaen samalla kukkasipulien oston. Mies toimii täysin epäloogisesti, ei ymmärrä puhetta(eli älä käy kaupassa, käyn itse), ja hänen ratkaisunsakin menee ihan metsään, koska ei osaa ostaa oikeita sipuleita.
Kukaan tuntemani mies ei toimi näin epäratkaisukeskeisesti, epäloogisesti ja pulmia ratkaisemattomasti, saati ole niin pöljä että kun hänelle suoraan kerrotaan mitä odotetaan EI, ÄLÄ KÄY KAUPASSA, KÄYN ITSE, niin hän ei sitä kykene mitenkään ymmärtämään.