Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Mulle tuli edellisestä, jo poistetusta ketjusta (koska siinä käsiteltiin sellaisia naisia, jollainen meillä ihan kaikilla on) myös isoja ahaa-elämyksiä.

Minä en olekaan ainoa, joka on joutunut elämään tietynlaisessa helvetissä, jossa ylitseni on kävelty joka asiassa, mikään mielipiteeni, tunteeni tai ajatukseni ei ole merkinnyt mitään, jos ne ovat siitä toisesta ihmisestä erilliset.

Luulin pitkään olevani ainoa, sillä eihän noin sekopäisiä ihmisiä voi vain olla. Että kuten puoli ketjua on tolkuttanut, vikahan on vain minussa.

Ei se ole - paitsi siltä osin, että eihän tuollaisessa ympäristössä ole voinut kasvaa terveeksi ja itseluottavaiseksi ihmiseksi.

Mitä läheisempi ihmissuhde, sitä suurempi tarve siinä on tulla nähdyksi omana itsenään, mielellisenä ihmisenä. On tyydyttävää ja olennaista, että toinen tuntee ja näkee juuri _minut_ .  Se edellyttää mentalisaatiokykyä, eli taitoa ymmärtää toisella olevan oma mielensä, omat ajatuksensa ja tunteensa.

Mentalisaatiokyky kehittyy lapselle vuorovaikutuksessa aikuisten kanssa silloin, kun aikuiset näkevät lapsen mielellisenä olentona, reagoivat häneen sensitiivisesti ja opettavat hahmottamaan myös muiden ihmisten mieliä. Joillain ihmisillä tämä kyky jää erityisen puutteelliseksi. Laadullisesti erityyppisiä mentalisaatiokyvyn vaikeuksia liittyy erityisesti autismin kirjoon, mutta myös esimerkiksi anoreksiaan ja persoonallisuushäiriöihin.

Ap:n kuvausta voi tulkita myös mentalisaatiokyvyn vaikeuden ja siihen kytkeytyvien ongelmallisten vuorovaikutusmallien kannalta. Ap:n puoliso ei kykene näkemään ap:ta riittävällä tavalla mielellisenä olentona, mikä tuntuu arjen vaikeuksien lisäksi loukkaavalta ja vaikeuttaa todellisen intiimiyden muodostamista. Ristiriitatilanteissa on meillä kaikilla, mutta tietenkin erityisesti valmiiksi heikosti mentalisoivilla vaikeuksia pysähtyä, sietää epämiellyttäviä tunteita ja oikeasti kuunnella, miten toinen tilannetta kokee. 

Muutoksen mahdollisuutta arvioidessa miettisin mm., mikä on se paras taso mille henkilö kykenee ja missä tilanteissa, onko hänellä muutosmotivaatiota, onko itsellä työskentelymotivaatiota, mitkä olisivat ne omat motiivit jatkaa tällaisessa suhteessa. Lähtökohtaisesti tämänkaltaiset toimintatavat ovat varsin pysyviä, ne ovat vakiintuneita ratkaisuja hankaliin vuorovaikutustilanteisiin ihmisellä, jolla ei ole niihin kaikkia normaaleja valmiuksia. Toisaalta mentalisaatiokykyä voi aina jossain määrin voi kehittää (lähtökohtaisesti psykoterapiassa, on hidasta ja epävarmaa) ja pulmien laadusta ja muista persoonallisuuden piirteistä/tilannetekijöistä riippuen myös läheisenä vuorovaikutustilanteissa tukea. 

Jos itse haaveilisin vielä jonkunlaisen parisuhteen jatkosta tällaisen ihmisen kanssa, menisin psykologitaustaiselle parisuhdeterapeutille neuvottelemaan ensin yhteistä käsitteellistystä ongelmalle. Jos sellainen löytyy ja sitten vielä muutosmotivaatiotakin, olisi mahdollista etsiä myös uusia toimintatapoja ja malleja toistuvasti vaikeisiin tilanteisiin. 

Huh, tunnistan ap:n kertomuksesta niin paljon samoja elementtejä, kuin mistä meillä väännetään miehen kanssa jatkuvasti. Ei kylläkään noin paljoa, mutta viikottain.

Kukkasipuleja myöten... Viime kesänä innostuin ensimmäistä kertaa koskaan parvekekukkien istuttamisesta. Mainitsin miehelle asiasta ja sovittiin, että hän poikkeaa puutarhaliikkeessä ja ottaa minulle kuvia valikoimasta, jotta voin suunnitella mitä laittaisin mihinkin ja millaisiin ruukkuihin. Vaan hänpä ostikin sillä käynnillä heti kaiken välineitä, ruukkuja ja kukkia myöten, sen mukaan mikä hänen mielestä sopi meidän parvekkeelle parhaiten. Vaikka koko homman piti olla minun projekti, eikä hän ollut kuulemma edes kiinnostunut asiasta. Istutin ne kukat kyllä, mutta into lopahti aika lailla siihen.

Syksymmällä innostuin netissä olleesta vesivärikurssista. Mies, joka ei ole kuvataiteista vähääkään kiinnostunut, alkoi jo välineitä hankkiessani tuputtamaan näkemystään siitä mitä minun kannattaisi ja ei kannattaisi hankkia, osti ylimääräisiä välineitä pyytämättä. Kurssin aikana hän oli vähän väliä neuvomassa, mitä välineitä/tekniikoita minun kannattaisi milloinkin kokeilla kurssilla neuvottujen sijaan. Ja jos olin vaikka maininnut hänelle aikovani käyttää tulevalla viikolla jossain kohtaa aikaa harjoittelemiseen enkä viikonlopun lähestyessä ollut vielä tehnyt niin, sain kuulla muistuttelua tyyliin ”pitäisikö sun nyt käyttää sitä aikaa siihen maalaamiseen tuon sijaan mitä nyt teet”.

Arjessa ongelma näkyy mm. siinä, että henkilökohtaiset tavarani siirtyilevät säilytyspaikasta toiseen kysymättä tai edes ilmoittamatta, kun mies keksii niille omasta mielestään parempia paikkoja tai päättää, että jotain muuta tavaraa on tärkeämpää säilyttää juuri siellä. Pari kertaa olen löytänyt tavaroitani myös roskiksesta, kun hän on päättänyt puolestani etten tarvitse niitä enää. Lähes joka viikko etsin jotain kadonnutta tavaraa kiroten.

Muutossa hän pyysi minua purkamaan keittiöön tulevat tavarat paikoilleen. Viikkoa myöhemmin havahduin siihen, että käytännössä kaikki oli uudelleenjärjestelty. Myös tiskikoneen sisältö ja liinavaatteet järjestetään uudelleen jäljiltäni joskus.

Juhlapyhien kanssa saa olla tarkkana, ettei hän mene lupaamaan vaikka äidilleen että heidän koko perhe voi tulla meille useaksi päiväksi kylään, sopimatta asiasta ensin minun kanssa. Näinkin on kerran jouluna käynyt ja kuulin asiasta vasta, kun anoppi tiedusteli, sopisiko tulla jo ennen aattoa.

Vaikeimpina aikoina hän jopa harrasti sellaista, että osoitteli sormellaan miltä puolelta minun piti kiertää autoon paikalleni ja kun auto oltiin ajon jälkeen saatu parkkiin, hän koki tarpeelliseksi pyytää minua nousemaan autosta ulos.

Kaiken hän tekee hyväntahtoisesti ja auttaakseen, muttei kerta kaikkiaan tunnu kykenevän näkemään, miksi se on ongelmallista. Ajoittaisilla tiukilla keskusteluilla hän lopettaa holhoamisen joksikin aikaa, mutta saattaa sitten vuorostaan mököttää ja sanoa, että asennoidun hänen toimintaan väärin.

Tsemppiä AP:lle, I feel you!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, itselläni on ns. rajaton äiti. Tiedän siis ap:n tunnelmat. Äitini kävelee toistuvasti ns. henkisesti ylitseni, on tehnyt aina niin. Hän välittää yli kaiken ja on hyvinkin empaattinen yleisellä tasolla, muttei omaa sellaista tunneälyä, että kykenisi haluta ottamaan selvää, mitä minä haluan. Oman tahtonsa äitini kyllä kertoo selvästi. Olen henkisesti elämäni aikana niin tukahdutettu, että monen vuoden ajan ainoa mahdollisuus on ollut olla äitini kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä, koska tuntuu, että olen ikuisesti ns. "näkymätön Ninni". Voimia ap:lle! Toivottavasti terapia auttaa, että miehesi empatikyky kehittyisi, koska muuten olette parina tuhon tiellä, valitettavasti.

Tässä tulee kyllä mieleen vääjäämättäkin se, miten tyttöjä on kasvatettu näkymättömiksi, kuulumattomiksi, tilaa viemättömiksi, ja sellaisiksi kenellä nyt ei vaan ole mitään tarpeita, mielipiteitä tai itsenäisen olennon tuntomerkkejä.

Noita tuollaisia äitejä, tätejä ja mummeja kutsutaan sellaisiksi ketkä ovat sisäistäneet misogynian.

Ihan todella surullista.

Onko tässä ketjussa ketään miestä tai poikaa, kenen puoliso kohtelisi rajattomasti?

Se voi olla harvinaisempaa, koska miehiä ja poikia kunnioitetaan enemmän ja tyttöjä/naisia ei.

Kyllähän nämä mammanpojat voi olla just rajattoman äidin tekeleitä ja olemattoman itsetunnon jatkeita. Toisaalta passaamisessa ja alistamisessa on eronsa: toista lellitään avuttomaksi ja toinen on lähtöjään niin avuton että äiti tietää aina paremmin.

Mutta äitiyden pimeä valta on kyllä kauheaa. Kodin valtakunta on perinteisesti ollut äitien ja tästä vallasta feminismi on haluton puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.

Voi siis olla esim. näin.

1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.

2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.

1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.

2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.

1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.

2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.

Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.

Suomalaisessa kulttuurissa tunnetaan hyvin kursailu, ensin kieltäydytään tai sanotaan ettei tarvitse tehdä jotain. Toinen ilmeisesti tulkitsee sanojasi kursailuksi, koska esim. lasinpyyhkimien vaihto on hyvä ja tärkeä juttu. Kontrolloitko sinä teidän pihaanne niin, että miehesi ei saa hankkia sinne narsisseja? (Oletuksella tietenkin, ettei rahasta ole niin pulaa, että rahaa on vain joko narsisseihin tai tulppaaneihin).

Tässähän jatkuvasti on kyse siitä, että se toinen haluaa tehdä mielensä mukaan, ja siitä ei saa sanoa mitään, koska siitä seuraa marttyyrikohtaus. SE on vallankäyttöä.

Kukkasipulit nyt on tosi pieni juttu, mutta entä kun synttärilahjaksi tulee auto, kun toivoit moottoripyörää? "No mä aattelin, että pääset paremmin töihin!" ja olet paikassa, missä ei ole pysäköintimahdollisuutta. Pärrällä olisit päästellyt kesällä menemään kohti auringonlaskua ja sen jälkeen kuutamouinnille.

Ja tämä vastaava kaiken kokoisissa asioissa, joka päivä, monta kertaa. Mitä ikinä oletkaan tekemässä, toinen tulee auttamaan, vaikka apua ei ole pyydetty. Toi sukkahousuesimerkki ylempää oli hyvä.

Elämä menee sellaiseksi jatkuvaksi varomiseksi. Jotain hiton sukkahousuja ei voi jättää suihkun ajaksi esille, kun niille voi sinä aikana käydä ihan mitä vaan!

No kyllä ko suhteessa on muutakin pielessä kuin vain toisen rajattomuus. Toinen yrittää pitää puolisoaan kaikilla tavoilla etäällä ja toinen menettämisen pelossaan toimii vielä suuremmalla vimmalla ja tunkee lähelle.

Itse olisin onnellinen tuollaisesta miehestä, joka jo puolesta sanasta ryhtyy toimiin. Meillä saa mainita muutamankin kerran asioista jotka pitäisi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Huh, tunnistan ap:n kertomuksesta niin paljon samoja elementtejä, kuin mistä meillä väännetään miehen kanssa jatkuvasti. Ei kylläkään noin paljoa, mutta viikottain.

Kukkasipuleja myöten... Viime kesänä innostuin ensimmäistä kertaa koskaan parvekekukkien istuttamisesta. Mainitsin miehelle asiasta ja sovittiin, että hän poikkeaa puutarhaliikkeessä ja ottaa minulle kuvia valikoimasta, jotta voin suunnitella mitä laittaisin mihinkin ja millaisiin ruukkuihin. Vaan hänpä ostikin sillä käynnillä heti kaiken välineitä, ruukkuja ja kukkia myöten, sen mukaan mikä hänen mielestä sopi meidän parvekkeelle parhaiten. Vaikka koko homman piti olla minun projekti, eikä hän ollut kuulemma edes kiinnostunut asiasta. Istutin ne kukat kyllä, mutta into lopahti aika lailla siihen.

Syksymmällä innostuin netissä olleesta vesivärikurssista. Mies, joka ei ole kuvataiteista vähääkään kiinnostunut, alkoi jo välineitä hankkiessani tuputtamaan näkemystään siitä mitä minun kannattaisi ja ei kannattaisi hankkia, osti ylimääräisiä välineitä pyytämättä. Kurssin aikana hän oli vähän väliä neuvomassa, mitä välineitä/tekniikoita minun kannattaisi milloinkin kokeilla kurssilla neuvottujen sijaan. Ja jos olin vaikka maininnut hänelle aikovani käyttää tulevalla viikolla jossain kohtaa aikaa harjoittelemiseen enkä viikonlopun lähestyessä ollut vielä tehnyt niin, sain kuulla muistuttelua tyyliin ”pitäisikö sun nyt käyttää sitä aikaa siihen maalaamiseen tuon sijaan mitä nyt teet”.

Arjessa ongelma näkyy mm. siinä, että henkilökohtaiset tavarani siirtyilevät säilytyspaikasta toiseen kysymättä tai edes ilmoittamatta, kun mies keksii niille omasta mielestään parempia paikkoja tai päättää, että jotain muuta tavaraa on tärkeämpää säilyttää juuri siellä. Pari kertaa olen löytänyt tavaroitani myös roskiksesta, kun hän on päättänyt puolestani etten tarvitse niitä enää. Lähes joka viikko etsin jotain kadonnutta tavaraa kiroten.

Muutossa hän pyysi minua purkamaan keittiöön tulevat tavarat paikoilleen. Viikkoa myöhemmin havahduin siihen, että käytännössä kaikki oli uudelleenjärjestelty. Myös tiskikoneen sisältö ja liinavaatteet järjestetään uudelleen jäljiltäni joskus.

Juhlapyhien kanssa saa olla tarkkana, ettei hän mene lupaamaan vaikka äidilleen että heidän koko perhe voi tulla meille useaksi päiväksi kylään, sopimatta asiasta ensin minun kanssa. Näinkin on kerran jouluna käynyt ja kuulin asiasta vasta, kun anoppi tiedusteli, sopisiko tulla jo ennen aattoa.

Vaikeimpina aikoina hän jopa harrasti sellaista, että osoitteli sormellaan miltä puolelta minun piti kiertää autoon paikalleni ja kun auto oltiin ajon jälkeen saatu parkkiin, hän koki tarpeelliseksi pyytää minua nousemaan autosta ulos.

Kaiken hän tekee hyväntahtoisesti ja auttaakseen, muttei kerta kaikkiaan tunnu kykenevän näkemään, miksi se on ongelmallista. Ajoittaisilla tiukilla keskusteluilla hän lopettaa holhoamisen joksikin aikaa, mutta saattaa sitten vuorostaan mököttää ja sanoa, että asennoidun hänen toimintaan väärin.

Tsemppiä AP:lle, I feel you!

Äitini (rip) oli juuri tuollainen. Jos erehdyin kertomaan, että ajattelin ottaa syksyksi työväenopistosta joogakurssin, äiti roudasi meille seuraavana päivänä joogamaton, jooga-DVD:n ja kertoi mitä minun pitää muistaa tunnille mentäessä. Tai jos äiti oli meillä käymässä kun tein ruokaa ja jouduin käymään vessassa, äiti oli maustanut keitokset ja kattanut pöydän oman mielensä mukaan. Lisäksi hän soitti ja tekstasi heti ensimmäisestä impulssista: pahimmillaan kymmenen kertaa päivässä. Joskus auttoi kunnon kilarit, mutta ongelma palasi sitten parin viikon kuluttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, itselläni on ns. rajaton äiti. Tiedän siis ap:n tunnelmat. Äitini kävelee toistuvasti ns. henkisesti ylitseni, on tehnyt aina niin. Hän välittää yli kaiken ja on hyvinkin empaattinen yleisellä tasolla, muttei omaa sellaista tunneälyä, että kykenisi haluta ottamaan selvää, mitä minä haluan. Oman tahtonsa äitini kyllä kertoo selvästi. Olen henkisesti elämäni aikana niin tukahdutettu, että monen vuoden ajan ainoa mahdollisuus on ollut olla äitini kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä, koska tuntuu, että olen ikuisesti ns. "näkymätön Ninni". Voimia ap:lle! Toivottavasti terapia auttaa, että miehesi empatikyky kehittyisi, koska muuten olette parina tuhon tiellä, valitettavasti.

Tässä tulee kyllä mieleen vääjäämättäkin se, miten tyttöjä on kasvatettu näkymättömiksi, kuulumattomiksi, tilaa viemättömiksi, ja sellaisiksi kenellä nyt ei vaan ole mitään tarpeita, mielipiteitä tai itsenäisen olennon tuntomerkkejä.

Noita tuollaisia äitejä, tätejä ja mummeja kutsutaan sellaisiksi ketkä ovat sisäistäneet misogynian.

Ihan todella surullista.

Onko tässä ketjussa ketään miestä tai poikaa, kenen puoliso kohtelisi rajattomasti?

Se voi olla harvinaisempaa, koska miehiä ja poikia kunnioitetaan enemmän ja tyttöjä/naisia ei.

Kyllähän nämä mammanpojat voi olla just rajattoman äidin tekeleitä ja olemattoman itsetunnon jatkeita. Toisaalta passaamisessa ja alistamisessa on eronsa: toista lellitään avuttomaksi ja toinen on lähtöjään niin avuton että äiti tietää aina paremmin.

Mutta äitiyden pimeä valta on kyllä kauheaa. Kodin valtakunta on perinteisesti ollut äitien ja tästä vallasta feminismi on haluton puhumaan.

No sanopa muuta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.

Voi siis olla esim. näin.

1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.

2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.

1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.

2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.

1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.

2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.

Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.

Suomalaisessa kulttuurissa tunnetaan hyvin kursailu, ensin kieltäydytään tai sanotaan ettei tarvitse tehdä jotain. Toinen ilmeisesti tulkitsee sanojasi kursailuksi, koska esim. lasinpyyhkimien vaihto on hyvä ja tärkeä juttu. Kontrolloitko sinä teidän pihaanne niin, että miehesi ei saa hankkia sinne narsisseja? (Oletuksella tietenkin, ettei rahasta ole niin pulaa, että rahaa on vain joko narsisseihin tai tulppaaneihin).

Tässähän jatkuvasti on kyse siitä, että se toinen haluaa tehdä mielensä mukaan, ja siitä ei saa sanoa mitään, koska siitä seuraa marttyyrikohtaus. SE on vallankäyttöä.

Kukkasipulit nyt on tosi pieni juttu, mutta entä kun synttärilahjaksi tulee auto, kun toivoit moottoripyörää? "No mä aattelin, että pääset paremmin töihin!" ja olet paikassa, missä ei ole pysäköintimahdollisuutta. Pärrällä olisit päästellyt kesällä menemään kohti auringonlaskua ja sen jälkeen kuutamouinnille.

Ja tämä vastaava kaiken kokoisissa asioissa, joka päivä, monta kertaa. Mitä ikinä oletkaan tekemässä, toinen tulee auttamaan, vaikka apua ei ole pyydetty. Toi sukkahousuesimerkki ylempää oli hyvä.

Elämä menee sellaiseksi jatkuvaksi varomiseksi. Jotain hiton sukkahousuja ei voi jättää suihkun ajaksi esille, kun niille voi sinä aikana käydä ihan mitä vaan!

No kyllä ko suhteessa on muutakin pielessä kuin vain toisen rajattomuus. Toinen yrittää pitää puolisoaan kaikilla tavoilla etäällä ja toinen menettämisen pelossaan toimii vielä suuremmalla vimmalla ja tunkee lähelle.

Itse olisin onnellinen tuollaisesta miehestä, joka jo puolesta sanasta ryhtyy toimiin. Meillä saa mainita muutamankin kerran asioista jotka pitäisi tehdä.

Voi että kun te voisitte vaihtaa miehiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos. Meillä on lapsia kuvioissa, se tekee asiasta vaikean joka suuntaan. Eli myös niin, etä jos lähdetään eri teille, lapsilla tulisi olemaan enemmän aikaa yksin tämän rajattoman vanhemman kanssa.

Meilläkin kävi niin, että ongelmien mittakaava paljastui vasta lasten jälkeen, siihen asti eleltiin vieraskoreasti.

Toinen vastaaja, miten käytännössä sopivan terapeutin voi löytää? Meilläkin on hyvin selvää, että minkätyyppisiä ongelmat ovat, ja tarvittaisiin todella suoraa puhetta ja selviä neuvoja.

Eli ymmärsinkö oikein, mies ei siis itse pidä tätä ongelmana? Siinä tapauksessa voit unohtaa terapiat sun muut, niihin pitää ihmisellä olla oma halu ja kyky nähdä ettei ole "terve". Et voi toisen puolesta määritellä häntä viakeaksi, mt-ongelmaiseksi jne, voit vain määritellä halusi jatkaa kyseisen ihmisen kanssa suhdetta.

Mua kiinnostaisi tietää että miten tämä nyt yhtäkkiä lasten synnyttyä tuli tämä piirre mieheen? Harvoin nimittäin niin käy, vaan ennemminkin on ollut niin että olet pitänyt söpönä huolehtimisena tätä miehen piirrettä aiemmin, mutat nyt se onkin sinulle yhtäkkiä ongelma. Ristiriitaista miehen kannalta, kun aiemmasta kiitellystä käytöksestä yhtäkkiä haukutaan pershäiriöiseksi.

En ymmärrä. 

On mielenterveysongelman merkki, jos pyytämättä kerää perheen pyykit koneeseen. Sekin on mielenterveysongelman merkki, jos kysyy toiselta että voiko noi sun tuolilla lojuvat vaatteet laittaa koneeseen vai mitä ajattelit niille tehdä. Ja sitten sitä vasta psyykkisesti sairas onkin, jos ostaakin lahjaksi auton eikä moottoripyörää. 

Mä oon jo nelikymppinen ja ollut sinkku monta vuotta ihan omasta vapaasta tahdostani. Ja aina, kun luen tän palstan ketjuja parisuhteista, aion myös pysytellä sinkkuna jatkossakin. Jotenkin vaan tuntuu, että olen itse ihan toiselta planeetalta, kuin nämä nykyiset parisuhteilevat tai "tapailevat" ihmiset. 

Vierailija kirjoitti:

Niin siis nämä tapahtumathan eivät jää rajattoman kanssa eläessä johonkin yhteen satunnaiseen konfliktiin kuukaudessa, vaan niitä tulee 20 päivässä.

Olet lähdössä ulos ja valitset sitä varten vaatteet tuolille, ja menet suihkuun. Kun tulet suihkusta, vaatteet ovat kadonneet. Kysyt puolisolta, joka kertoo laittaneensa ne pesukoneeseen, joka on käynnissä. Siellä ovat ainoat mustat sukkahoususi märkinä, ja puoliso sanoo "olisit onnellinen kun autan sinua".

Olet leipomassa pullaa kun tänään on tulossa kavereita talkoisiin. Liotat viimeisen hiivapalan lämpimään veteen kun lapsi kaatuu olohuoneessa. Menet lohduttamaan ja vaihtamaan vaipan. Kun tulet takaisin, keittiön työpöytä on siivottu. Kysyt, missä taikinakulho on. Tiskikoneessa, ja hän on kaatanut siinä olleen likaisen nesteen pois. "Olisit sanonut että sinulla on jotain kesken. Olisit iloinen kun autan siivoamisessa." Kun puoliso tajuaa että mokasi, uuden hiivan hankkimisesta tulee päivän tärkein tehtävä, vaikka sanot että sitä ei enää tarvita. Kun kaverit tulevat pihaan talkoita varten, puoliso häviää kuin pieru saharaan hiivaa ostamaan, jotta saisit leipoa. Mitä et muutenkaan enää ehdi tehdä, ja talkooväki ihmettelee siellä mitä tehdään kun isäntä on hiivakaupoilla.

Siitä huolimatta rajaton puoliso jatkossakin ihan koko ajan sekaantuu asioihisi samalla tavalla ja on hämillään, kun hänen hyvä työnsä ei saa kiitosta.

Eihän tuo nyt mitään rajattomuutta tai pershäiriötä ole! Hajamielisyyttä, tarkkaamattomuutta, tilannetajun puutetta ehkä. Sosiaalisen kognition puutetta.

Onpa kiinnostava keskustelu! Tunnistan jotain omasta nykyisestä parisuhteestani. Meillä kuitenkin ongelma on lievempi, ja uskon, että selvitettävissä. Pystymme puhumaan asiasta, hän näkee oman toimintansa ongelmallisuuden ja ymmärtää, miten tämä toiminta liittyy hänen ahdistukseensa ja traumoihin, joita hän käsittelee parhaillaan terapiassa.

Meillä ongelma iski naamalle heti yhteen muuton aikana. Ennen muuttoa juteltiin paljon ja sovittiin eri käytännöistä mielestäni ihan yhteisymmärryksessä. Ehkä jo etukäteen aavistelin jotain, sillä puhuin monta kertaa ennen muuttoa, että sovitaan yhdessä esineiden paikat ja uudet hankinnat. Silti ensimmäisinä yhteisasumisen kuukausina tavaroita tuli ja meni ja liikkui ympäriinsä ja kaikki sovitut käytännöt unohtuivat. Vasta monen riidan jälkeen tilanne jotenkin asettautui. Ja siis haluan painottaa, että en tietenkään vaadi että mitään ei saa siirtää ilman lupaani, mutta on tosi uuvuttavaa jos toinen hallitsee ahdistustaan mylläämällä huoneet kaapit uuteen uskoon kertomatta etu- tai jälkikäteen, mitä on siirtänyt minnekin.

Isompi ongelma on kuitenkin nämä "palvelukset", joita en ole pyytänyt tai halunnut. Kun olemme keskustelleet näistä tilanteista, on käynyt ilmi, että hänen mielestään olen aina pyytänyt. Olen esimerkiksi katsonut tietyllä tavalla tiettyä kohdetta tai minulla on ollut tietynlainen ilme. Samalla tavalla hän mielestään viestittää asioita katseella ja ilmeellä (hän tosiaan käyttää sanaa "viestittää"). Olen teroittanut moneen kertaan, että minä en osaa lukea hänen aikeitaan hänen kasvoiltaan, eli hänen täytyy käyttää sanoja. Samoin minä viestin omat toiveeni ja tarpeeni sanoilla. Nää on välillä tosi absurdeja tilanteita, kun hän inttää, että "kyllähän mä viestitin", ja käy ilmi, että kyseessä on ollut joku ohimenevä katse silloin kun olen itse ollut ajatuksissani ja katsonut ehkä itse eri suuntaan.

Mutta, kuten sanoin, hänellä tämä käytös johtuu ahdistuksesta eli ei ole päällä koko ajan. Syynä on myös ihan selvästi itsetuhoisen ja muutenkin mielenterveysongelmaisen äidin kanssa kasvaminen. Hän siis opettelee nyt tällaisia tunne- ja vuorovaikutustaitoja mun kanssa ja terapiassa.

Tosi moni ketjussa kuvaa ihmisiä, joilta puuttuu ns tilannetajua tai jotka ovat astetta tavallista impulsiivisempia. Ei noissa hyvällä tai pahalla tahdollakaan kyllä mitään persoonallisuushäiriöistä ole, eikö oikein rajattomuuttakaan. Sosiaalista kömpelyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin siis nämä tapahtumathan eivät jää rajattoman kanssa eläessä johonkin yhteen satunnaiseen konfliktiin kuukaudessa, vaan niitä tulee 20 päivässä.

Olet lähdössä ulos ja valitset sitä varten vaatteet tuolille, ja menet suihkuun. Kun tulet suihkusta, vaatteet ovat kadonneet. Kysyt puolisolta, joka kertoo laittaneensa ne pesukoneeseen, joka on käynnissä. Siellä ovat ainoat mustat sukkahoususi märkinä, ja puoliso sanoo "olisit onnellinen kun autan sinua".

Olet leipomassa pullaa kun tänään on tulossa kavereita talkoisiin. Liotat viimeisen hiivapalan lämpimään veteen kun lapsi kaatuu olohuoneessa. Menet lohduttamaan ja vaihtamaan vaipan. Kun tulet takaisin, keittiön työpöytä on siivottu. Kysyt, missä taikinakulho on. Tiskikoneessa, ja hän on kaatanut siinä olleen likaisen nesteen pois. "Olisit sanonut että sinulla on jotain kesken. Olisit iloinen kun autan siivoamisessa." Kun puoliso tajuaa että mokasi, uuden hiivan hankkimisesta tulee päivän tärkein tehtävä, vaikka sanot että sitä ei enää tarvita. Kun kaverit tulevat pihaan talkoita varten, puoliso häviää kuin pieru saharaan hiivaa ostamaan, jotta saisit leipoa. Mitä et muutenkaan enää ehdi tehdä, ja talkooväki ihmettelee siellä mitä tehdään kun isäntä on hiivakaupoilla.

Siitä huolimatta rajaton puoliso jatkossakin ihan koko ajan sekaantuu asioihisi samalla tavalla ja on hämillään, kun hänen hyvä työnsä ei saa kiitosta.

Vastuun ottaminen omista tekemisistä on tuollaisella ihan hukassa. Syyttää omista tekemisistään toisia sekä piiloutumalla oman avuliaisuutensa taakse, marttyroimalla, että kääntämällä toisten viaksi omat mokansa.

Vierailija kirjoitti:

Tosi moni ketjussa kuvaa ihmisiä, joilta puuttuu ns tilannetajua tai jotka ovat astetta tavallista impulsiivisempia. Ei noissa hyvällä tai pahalla tahdollakaan kyllä mitään persoonallisuushäiriöistä ole, eikö oikein rajattomuuttakaan. Sosiaalista kömpelyyttä.

Kyllä, mutta pointti onkin siinä vika, ihminen vuosien jälkeen ymmärrä muuttaa käytöstään. ”Vain” sosiaalisesti kömpelö alkaa pohtimaan, onkohan tämä nyt sopivaa, mitä teen, vai pitäisikö jättää tekemättä. Jos on epäsopivaa, hän tuntee toiminnastaan syyllisyyttä.

Rajattomat katsovat _oikeudekseen_ toimia niin kuin toimivat. Ja toiset ovat hänen mielestään aina väärässä.

Tämä palsta on niin outo. Täällä korostuu kaikki mt-ongelmat niin vahvasti. Jollei kirjoittajalla itsellään ole diagnooseja, niin puolisolta tai lähisuvusta niitä ainakin löytyy. Eikö täällä oikeasti kirjoita ketään normaaleja ihmisiä..?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin siis nämä tapahtumathan eivät jää rajattoman kanssa eläessä johonkin yhteen satunnaiseen konfliktiin kuukaudessa, vaan niitä tulee 20 päivässä.

Olet lähdössä ulos ja valitset sitä varten vaatteet tuolille, ja menet suihkuun. Kun tulet suihkusta, vaatteet ovat kadonneet. Kysyt puolisolta, joka kertoo laittaneensa ne pesukoneeseen, joka on käynnissä. Siellä ovat ainoat mustat sukkahoususi märkinä, ja puoliso sanoo "olisit onnellinen kun autan sinua".

Olet leipomassa pullaa kun tänään on tulossa kavereita talkoisiin. Liotat viimeisen hiivapalan lämpimään veteen kun lapsi kaatuu olohuoneessa. Menet lohduttamaan ja vaihtamaan vaipan. Kun tulet takaisin, keittiön työpöytä on siivottu. Kysyt, missä taikinakulho on. Tiskikoneessa, ja hän on kaatanut siinä olleen likaisen nesteen pois. "Olisit sanonut että sinulla on jotain kesken. Olisit iloinen kun autan siivoamisessa." Kun puoliso tajuaa että mokasi, uuden hiivan hankkimisesta tulee päivän tärkein tehtävä, vaikka sanot että sitä ei enää tarvita. Kun kaverit tulevat pihaan talkoita varten, puoliso häviää kuin pieru saharaan hiivaa ostamaan, jotta saisit leipoa. Mitä et muutenkaan enää ehdi tehdä, ja talkooväki ihmettelee siellä mitä tehdään kun isäntä on hiivakaupoilla.

Siitä huolimatta rajaton puoliso jatkossakin ihan koko ajan sekaantuu asioihisi samalla tavalla ja on hämillään, kun hänen hyvä työnsä ei saa kiitosta.

Vastuun ottaminen omista tekemisistä on tuollaisella ihan hukassa. Syyttää omista tekemisistään toisia sekä piiloutumalla oman avuliaisuutensa taakse, marttyroimalla, että kääntämällä toisten viaksi omat mokansa.

Jees, äitini... Yritän pärjätä hänen kanssaan mahdollisimman pienillä konflikteilla. Kun hän on reissussa, ja pyytää minua käymään katsomassa postit, ja kastelemassa ulkokukat. Hän sanoo ohjeeksi että nämä ulkokukat tässä, muita ei tarvitse koska olen kastellut ne jo. Sitten tehdään niin. Kun minä olen reissussa, ja pyydän jos hän kävisi vastaavasti meillä, se sopii ilman muuta. Samat ohjeet minulta, eli nämä kukat tässä, ei muita koska olen kastellut ne jo. Kun tulen reissusta, niin hän on kastellut kaikki kukat useaan kertaan niin, että osa niistä kuolee. Myös sen kukan jota ei missään nimessä saa kastella, koska se tarvitsee harvoin vettä. Kun asiasta tulee puhe, niin hän sanoo että minun olisi pitänyt kertoa mitä kukkia EI SAA kastella. Että vika on minun, ei hänen. Seuraavalla reissukerralla hän joko kieltäytyy auttamasta, kun "ei apu viimeksikään kelvannut vaan haukut sain", tai sitten häntä pitäisi maanitella ja pyydellä edellistä käytöstäni anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä palsta on niin outo. Täällä korostuu kaikki mt-ongelmat niin vahvasti. Jollei kirjoittajalla itsellään ole diagnooseja, niin puolisolta tai lähisuvusta niitä ainakin löytyy. Eikö täällä oikeasti kirjoita ketään normaaleja ihmisiä..?

Miksi kukaan kirjoittaisi tänne tuikitavallisesta ihmisestä? Mitä mielenkiintoista siinä olisi?

Persoonallisuushäiriöisiä on 5-15 prosenttia ihmisistä. Kun ottaa mukaan vielä heidät, joilla ei ole varsinaista häiriötä, vaan vähännsennsuuntaista häikkää, niin 35-50 prosentista riittää kirjoittamista. Ja kun siihen lisää vielä outoudet, niin näistä ketjuista saa pitkät.

Minusta kuulostaa siltä, että ap:n suhteessa ongelma on pikemminkin jossain adhd:n (jota joskus myös hajamielisyydeksi kutsutaan), epävarmuuden ja neuroottisen ylikompensaation välimaastossa kuin rajattomuudessa. Lasten saaminen on saattanut herätellä miehen omasta lapsuudesta kumpuavaa ahdistusta, ja se kanavoituu vaimoon tuollaisella hösäämisellä. Lisäksi epäilen että pienten lasten kanssa molemmilla on tekemistä jaksamisen kanssa, eikä ap kykene näkemään omaa osuuttaan.

Minun neuvoni on, että ap:n on opittava siedättämään itseään ja irroittamaan omia fiiliksiäsi miehestä. Esimerkiksi tuo kukkasipulijuttu on toki loukkaavaa, mutta on myös ap:ltä aikamoista taantumusta heittää hanskat tiskiin kokonaan uuden kiinnostuksenkohteen kanssa, ja syyttää tästä miestä. Ei pidä luopua omasta toimijuudestaan, etenkään jos tilalla on marttyyrin viitta. Sellainen vain katkeroittaa.

Tärkeää olisi myös tunnistaa, miten ap:n oma käytös pahentaa miehen toimintaa. Ainakin tuosta hiivahommasta oli luettavissa, että mies meni aivan puihin siitä, että oli tuottanut pettymyksen. Tämä sitten ilmeni pakkomielteisellä tavalla. Tyhjästä ei tuollainen kuitenkaan kumpua, vaan suhteessa on jo syvästi vinoutuneet roolitukset ja ”pahan kierrettä” ruokkiva dynamikka.

Ap:n mies ei tunnista mikä on soveliasta tai tulkitsee väärin, ap loukkaantuu koska hänen toiveitaan ei kunnoiteta, mies menee lukkoon ja purkaa epävarmuuttaan ylikompensoimalla, ap ei osaa pysähtyä ja rauhoittua vaan reagoi hermostumalla, mies ahdistuu ja kokee että hänellä ei ole mitään arvoa.

Miehen itsetunnon ja itsetuntemuksen kehittymistä varten, sekä ap:n oman minäkuvan vaalimisen tähden pariterapia on varmaan ainoa mahdollisuus päästä asiassa eteenpäin. Ilman työkaluja ja ulkopuolista silmää vuorovaikutussuhteen uudelleenreitittäminen voi olla pariskunnalle liian iso duuni.