Parisuhteessa koettu henkinen väkivalta ahdistaa vielä vuosien jälkeen

Sinähän olet se sama henkilö, joka puhui siitä, että mistä voi hakea apua ja sitten vaan jossittelit, ette voi apua hakea kun kaikki pelottaa.

Tunnistin kirjoitustyylistäsi.

Vierailija kirjoitti:

Sinähän olet se sama henkilö, joka puhui siitä, että mistä voi hakea apua ja sitten vaan jossittelit, ette voi apua hakea kun kaikki pelottaa.

Tunnistin kirjoitustyylistäsi.

Siis anteeksi, missä olen noin kirjoittanut? Olen aloittanut tästä aiheesta tämän sekä yhden toisen ketjun, joka käsitteli häpeää. Viime aikoina olen hakenut aktiivisesti apua, en ole jossitellut. 

- ap

Vierailija kirjoitti:

Nuo Kuparikettujutut on suorastaan vaarallisia. Traumassa on kuin aikakoneessa, ja silloin on tärkeää pyrkiä keskittymään juuri nykyhetkeen.

En tajua miten narsismista kirjoittanut Jenni saattaa suositella niitä.

Perustelisitko, miksi pidät Kupariketun videoita vaarallisina? Kehotetaanko niissä liialliseen trauman pohtimiseen?

Ovatko muut tässä ketjussa postatut videot ok? Jason Stephensonin jutut olen kokenut hyödyllisinä.

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa AP, en ehkä osaa auttaa sinua tarpeeksi mutta halusin tulla kertomaan yhden vertaistukikokemuksen lisää. Itsellä samanlainen tilanne, muutama vuosi sitten loppunut sairas suhde ja sen aiheuttamat traumat vaivaavat edelleen vaikka olen uudessa (elämäni ensimmäisessä terveessä) parisuhteessa. Olen huomannut, että tuo ahdistus menee ihan kausittain, välillä ne asiat ovat pinnalla ja välillä taas menee pitkään että osaa jotenkin vain olla itseään ja omaa menneisyyttä kohtaan armollinen. Huomaan että jos olen muutenkin masentunut, väsynyt tai stressaantunut niin silloin ne menneisyyden haamut (eli tämä erityisesti juuri henkisesti väkivaltainen ex) ottavat valtaa päässä. Itse kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja se kyllä auttoi, kun sattui niin ihana hoitaja. En osannut hävetä tai jännittää (olen käynyt nuorempana myös 3v psykoterapian ja siksi kai tottunut siihen, että näistä asioista on melkein pakko puhua jollekin jos niistä haluaa vapautua) sitä asia tulisi Omakannasta tms. joskus vastaan. Ei siitä ollut ainakaan mitään haittaa eikä minusta sinunkaan kannata pelätä mitään tietomurtoja. Sinähän olet ollut asiassa uhri, kuka tahansa ymmärtää sen!

Mutta ymmärrän hyvin että itse itselleen on vaikea suoda anteeksiantoa. Itselläkin suurimpana haasteena tuntuu olevan kuukaudesta ja vuodesta toiseen juurikin se itselleen anteeksi antaminen. Häpeän sitä miten tyhmä, naiivi ja epätoivoinen olin. Miksi en toiminut toisin, miksi jäin, miksi sallin... Mutta tiedostan myös että tuo on ihan loputon suo lähteä tuohon. Jos olisin tiennyt silloin paremmin, olisin myös toiminut eri tavalla. Niin yksinkertaista se on. Olin nuori, vailla rakkautta ja halusin uskoa tähän kyseiseen ihmiseen, mitä hävettävää siinä toisaalta olisi? Henkinen (ja seksuaalinen) väkivalta myös alkoi niin ovelasti pikkuhiljaa, ettei se vielä ensimmäisillä kerroilla ollut väkivaltaa. Aluksi se oli "viattomia" heittoja joista jäi vähän outo olo. Jos en tuomitsisi esim. ystävääni tai sisarustani samanlaisen tarinan kokeneena, miksi tuomitsisin enää menneistä virheistä itseäni? Juttelen mielelläni kanssasi aiheesta lisää, jos vielä AP seuraat tätä ketjua. Tämä on erittäin terapeuttista jo pelkästään anonyyminä kirjoittaa näitä ajatuksia, aina kun näitä "itsestäänselvyyksiä" kirjoittaa ylös tuntuu edes vähän vapaammalta. :)

Kiitos viestistä ja rohkaisusta. Aloititko sinä sen ketjun, jossa käsiteltiin fyysistä parisuhdeväkivaltaa?

Mielelläni jatkan tätä ketjua. Tästä on ollut minulle paljon apua ja iloa. Kaikkea hyvää päivääsi! 🙂

- ap

Kiva kuulla. En ollut se, omassa suhteessani kun ei onneksi ollut fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan erilaisia muotoja ja seksuaalista rajojen rikkomista ja manipulointia sitten senkin edestä. Olen silloin sairaan suhteen aikana (siis vuosia sitten) aloittanut jonkun ketjun tai pari (en enää edes muista mitkä, kun kipuilin silloin eropäätöksen kanssa vaikka tiesin että se on ainut oikea vaihtoehto) mutta muuten lähinnä seuraillut näitä vertaistuen toivossa. Sain silloin itse tsemppiä täältä palstalta lähteä suhteesta. Vaikka se silloin sattui, teki hyvää nähdä kymmeniä ja kymmeniä kommentteja joissa luki suunnilleen kaikissa sama sisältö: tuo on ihan sairasta, lähde suhteesta. Joskus jopa näytin ketjun exälle itselleenkin että huomaatko, 99,999% ihmisistä on sitä mieltä että olet sairas. Lupasi aina muuttua mutta oikeasti käytös vain paheni. Eron jälkeen sitten tuli tappouhkaus. Av:lla oltiin oikeassa ja olisi kannattanut uskoa. Läheisriippuvuus vain on niin monimutkainen mielentila, että sitä yrittää viimeiseen asti selittää itselleen asiat parhain päin. Sitä alkaa ajattelemaan manipuloinnin seurauksena, että ehkä ansaitsen tämän tai jään lopullisesti yksin ja siksi parempi olla huonossa suhteessa. Nyt muutamaa vuotta myöhemminhän tuo tuntuu jo aivan absurdilta ja näitä ajatellessa sitä vain huokaisee syvään.

Koitetaan ajatella, että vaikka traumat vielä vaivaavat mieltä ajoittain paljonkin, ollaan me kaikki samassa tilanteessa olevat kuitenkin tultu paljon eteenpäin. Voisi olla niinkin, että oltaisiin edelleen niissä väkivaltaisissa suhteissa ja vain kuoria itsestämme. Nyt tapahtuu kuitenkin kehitystä, kun suhde on konkreettisesti jäänyt taakse ja nyt on enää ne henkiset haavat hoidettavina. Kyllä niiden traumojenkin kanssa tulee vielä se päivä, kun on enää vain haalea arpi jäljellä. Nyt vaan pitää uskaltaa käsitellä ne asiat ja hoitaa itseään kuntoon, ettei sama pääse toistumaan. Jos et enää vedä puoleesi samanlaisia suhteita, tiedät siitä että eheytyminen on alkanut. Jos taas tuntuu että aina löytyy uusia sairaita suhteita, on henkistä työtä vielä edessä. Siltikään se ei tarkoita sitä, että sen kanssa joutuisi olemaan ihan yksin ilman apua. Moni on kokenut samaa ja myös noussut samasta. Aika auttaa, mutta sen lisäksi tarvitaan myös uskoa ja rohkeutta uhmata sitä vanhaa ajattelumallia, jonka mukaan olisit muka jotenkin arvoton. Se kun ei ole sinun omia ajatuksiasi sinusta, vaan sinuun iskostettua manipulaatiota. Sinä olet vahvempi kuin välttämättä tajuatkaan olevasi ja pystyt auttamaan itse itseäsi, kun et enää suostu uskomaan ettet muka nousisi vielä. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja ne kuuluukin kohdata juuri sellaisina kuin ne tulevat. <3

Oletko ap alkoholisti-isän tytär? Mä olen huomannut, että jostain syystä alkoholisti-isien tyttäret usein hankkivat itselleen joko juopon tai muuten vaan narsistisesti käyttäytyvän miehen.

Näin miehenä on vaikeampaa. Valtavan noloa myöntää, että kokee muijan taholta henkistä väkivaltaa. Muijan mielestä minä olen kaikkeen syyllinen, hän ei mihinkään.

Missähä myydään riittävän vahvoja köysiä...

Kristiina xx kirjoitti:

Oletko ap alkoholisti-isän tytär? Mä olen huomannut, että jostain syystä alkoholisti-isien tyttäret usein hankkivat itselleen joko juopon tai muuten vaan narsistisesti käyttäytyvän miehen.

En ole.

- ap

Vierailija kirjoitti:

Näin miehenä on vaikeampaa. Valtavan noloa myöntää, että kokee muijan taholta henkistä väkivaltaa. Muijan mielestä minä olen kaikkeen syyllinen, hän ei mihinkään.

Missähä myydään riittävän vahvoja köysiä...

Tervetuloa keskustelemaan. Tiedäthän, ettei huonoon suhteeseen ole pakko jäädä?

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa AP, en ehkä osaa auttaa sinua tarpeeksi mutta halusin tulla kertomaan yhden vertaistukikokemuksen lisää. Itsellä samanlainen tilanne, muutama vuosi sitten loppunut sairas suhde ja sen aiheuttamat traumat vaivaavat edelleen vaikka olen uudessa (elämäni ensimmäisessä terveessä) parisuhteessa. Olen huomannut, että tuo ahdistus menee ihan kausittain, välillä ne asiat ovat pinnalla ja välillä taas menee pitkään että osaa jotenkin vain olla itseään ja omaa menneisyyttä kohtaan armollinen. Huomaan että jos olen muutenkin masentunut, väsynyt tai stressaantunut niin silloin ne menneisyyden haamut (eli tämä erityisesti juuri henkisesti väkivaltainen ex) ottavat valtaa päässä. Itse kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja se kyllä auttoi, kun sattui niin ihana hoitaja. En osannut hävetä tai jännittää (olen käynyt nuorempana myös 3v psykoterapian ja siksi kai tottunut siihen, että näistä asioista on melkein pakko puhua jollekin jos niistä haluaa vapautua) sitä asia tulisi Omakannasta tms. joskus vastaan. Ei siitä ollut ainakaan mitään haittaa eikä minusta sinunkaan kannata pelätä mitään tietomurtoja. Sinähän olet ollut asiassa uhri, kuka tahansa ymmärtää sen!

Mutta ymmärrän hyvin että itse itselleen on vaikea suoda anteeksiantoa. Itselläkin suurimpana haasteena tuntuu olevan kuukaudesta ja vuodesta toiseen juurikin se itselleen anteeksi antaminen. Häpeän sitä miten tyhmä, naiivi ja epätoivoinen olin. Miksi en toiminut toisin, miksi jäin, miksi sallin... Mutta tiedostan myös että tuo on ihan loputon suo lähteä tuohon. Jos olisin tiennyt silloin paremmin, olisin myös toiminut eri tavalla. Niin yksinkertaista se on. Olin nuori, vailla rakkautta ja halusin uskoa tähän kyseiseen ihmiseen, mitä hävettävää siinä toisaalta olisi? Henkinen (ja seksuaalinen) väkivalta myös alkoi niin ovelasti pikkuhiljaa, ettei se vielä ensimmäisillä kerroilla ollut väkivaltaa. Aluksi se oli "viattomia" heittoja joista jäi vähän outo olo. Jos en tuomitsisi esim. ystävääni tai sisarustani samanlaisen tarinan kokeneena, miksi tuomitsisin enää menneistä virheistä itseäni? Juttelen mielelläni kanssasi aiheesta lisää, jos vielä AP seuraat tätä ketjua. Tämä on erittäin terapeuttista jo pelkästään anonyyminä kirjoittaa näitä ajatuksia, aina kun näitä "itsestäänselvyyksiä" kirjoittaa ylös tuntuu edes vähän vapaammalta. :)

Kiitos viestistä ja rohkaisusta. Aloititko sinä sen ketjun, jossa käsiteltiin fyysistä parisuhdeväkivaltaa?

Mielelläni jatkan tätä ketjua. Tästä on ollut minulle paljon apua ja iloa. Kaikkea hyvää päivääsi! 🙂

- ap

Kiva kuulla. En ollut se, omassa suhteessani kun ei onneksi ollut fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan erilaisia muotoja ja seksuaalista rajojen rikkomista ja manipulointia sitten senkin edestä. Olen silloin sairaan suhteen aikana (siis vuosia sitten) aloittanut jonkun ketjun tai pari (en enää edes muista mitkä, kun kipuilin silloin eropäätöksen kanssa vaikka tiesin että se on ainut oikea vaihtoehto) mutta muuten lähinnä seuraillut näitä vertaistuen toivossa. Sain silloin itse tsemppiä täältä palstalta lähteä suhteesta. Vaikka se silloin sattui, teki hyvää nähdä kymmeniä ja kymmeniä kommentteja joissa luki suunnilleen kaikissa sama sisältö: tuo on ihan sairasta, lähde suhteesta. Joskus jopa näytin ketjun exälle itselleenkin että huomaatko, 99,999% ihmisistä on sitä mieltä että olet sairas. Lupasi aina muuttua mutta oikeasti käytös vain paheni. Eron jälkeen sitten tuli tappouhkaus. Av:lla oltiin oikeassa ja olisi kannattanut uskoa. Läheisriippuvuus vain on niin monimutkainen mielentila, että sitä yrittää viimeiseen asti selittää itselleen asiat parhain päin. Sitä alkaa ajattelemaan manipuloinnin seurauksena, että ehkä ansaitsen tämän tai jään lopullisesti yksin ja siksi parempi olla huonossa suhteessa. Nyt muutamaa vuotta myöhemminhän tuo tuntuu jo aivan absurdilta ja näitä ajatellessa sitä vain huokaisee syvään.

Koitetaan ajatella, että vaikka traumat vielä vaivaavat mieltä ajoittain paljonkin, ollaan me kaikki samassa tilanteessa olevat kuitenkin tultu paljon eteenpäin. Voisi olla niinkin, että oltaisiin edelleen niissä väkivaltaisissa suhteissa ja vain kuoria itsestämme. Nyt tapahtuu kuitenkin kehitystä, kun suhde on konkreettisesti jäänyt taakse ja nyt on enää ne henkiset haavat hoidettavina. Kyllä niiden traumojenkin kanssa tulee vielä se päivä, kun on enää vain haalea arpi jäljellä. Nyt vaan pitää uskaltaa käsitellä ne asiat ja hoitaa itseään kuntoon, ettei sama pääse toistumaan. Jos et enää vedä puoleesi samanlaisia suhteita, tiedät siitä että eheytyminen on alkanut. Jos taas tuntuu että aina löytyy uusia sairaita suhteita, on henkistä työtä vielä edessä. Siltikään se ei tarkoita sitä, että sen kanssa joutuisi olemaan ihan yksin ilman apua. Moni on kokenut samaa ja myös noussut samasta. Aika auttaa, mutta sen lisäksi tarvitaan myös uskoa ja rohkeutta uhmata sitä vanhaa ajattelumallia, jonka mukaan olisit muka jotenkin arvoton. Se kun ei ole sinun omia ajatuksiasi sinusta, vaan sinuun iskostettua manipulaatiota. Sinä olet vahvempi kuin välttämättä tajuatkaan olevasi ja pystyt auttamaan itse itseäsi, kun et enää suostu uskomaan ettet muka nousisi vielä. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja ne kuuluukin kohdata juuri sellaisina kuin ne tulevat. <3

Kiitos tästäkin. Enää en vedä puoleeni vahingollisia ihmissuhteita tai ainakin haluan uskoa niin.

- ap

Kristiina xx kirjoitti:

Oletko ap alkoholisti-isän tytär? Mä olen huomannut, että jostain syystä alkoholisti-isien tyttäret usein hankkivat itselleen joko juopon tai muuten vaan narsistisesti käyttäytyvän miehen.

Vastaus vierailijalta: Olen alkoholisti-isän tytär. En solminut ensimmäistä avioliittoa alkoholistin kanssa, hän "vain"  käytti minua taloudellisesti hyväkseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa AP, en ehkä osaa auttaa sinua tarpeeksi mutta halusin tulla kertomaan yhden vertaistukikokemuksen lisää. Itsellä samanlainen tilanne, muutama vuosi sitten loppunut sairas suhde ja sen aiheuttamat traumat vaivaavat edelleen vaikka olen uudessa (elämäni ensimmäisessä terveessä) parisuhteessa. Olen huomannut, että tuo ahdistus menee ihan kausittain, välillä ne asiat ovat pinnalla ja välillä taas menee pitkään että osaa jotenkin vain olla itseään ja omaa menneisyyttä kohtaan armollinen. Huomaan että jos olen muutenkin masentunut, väsynyt tai stressaantunut niin silloin ne menneisyyden haamut (eli tämä erityisesti juuri henkisesti väkivaltainen ex) ottavat valtaa päässä. Itse kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja se kyllä auttoi, kun sattui niin ihana hoitaja. En osannut hävetä tai jännittää (olen käynyt nuorempana myös 3v psykoterapian ja siksi kai tottunut siihen, että näistä asioista on melkein pakko puhua jollekin jos niistä haluaa vapautua) sitä asia tulisi Omakannasta tms. joskus vastaan. Ei siitä ollut ainakaan mitään haittaa eikä minusta sinunkaan kannata pelätä mitään tietomurtoja. Sinähän olet ollut asiassa uhri, kuka tahansa ymmärtää sen!

Mutta ymmärrän hyvin että itse itselleen on vaikea suoda anteeksiantoa. Itselläkin suurimpana haasteena tuntuu olevan kuukaudesta ja vuodesta toiseen juurikin se itselleen anteeksi antaminen. Häpeän sitä miten tyhmä, naiivi ja epätoivoinen olin. Miksi en toiminut toisin, miksi jäin, miksi sallin... Mutta tiedostan myös että tuo on ihan loputon suo lähteä tuohon. Jos olisin tiennyt silloin paremmin, olisin myös toiminut eri tavalla. Niin yksinkertaista se on. Olin nuori, vailla rakkautta ja halusin uskoa tähän kyseiseen ihmiseen, mitä hävettävää siinä toisaalta olisi? Henkinen (ja seksuaalinen) väkivalta myös alkoi niin ovelasti pikkuhiljaa, ettei se vielä ensimmäisillä kerroilla ollut väkivaltaa. Aluksi se oli "viattomia" heittoja joista jäi vähän outo olo. Jos en tuomitsisi esim. ystävääni tai sisarustani samanlaisen tarinan kokeneena, miksi tuomitsisin enää menneistä virheistä itseäni? Juttelen mielelläni kanssasi aiheesta lisää, jos vielä AP seuraat tätä ketjua. Tämä on erittäin terapeuttista jo pelkästään anonyyminä kirjoittaa näitä ajatuksia, aina kun näitä "itsestäänselvyyksiä" kirjoittaa ylös tuntuu edes vähän vapaammalta. :)

Kiitos viestistä ja rohkaisusta. Aloititko sinä sen ketjun, jossa käsiteltiin fyysistä parisuhdeväkivaltaa?

Mielelläni jatkan tätä ketjua. Tästä on ollut minulle paljon apua ja iloa. Kaikkea hyvää päivääsi! 🙂

- ap

Kiva kuulla. En ollut se, omassa suhteessani kun ei onneksi ollut fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan erilaisia muotoja ja seksuaalista rajojen rikkomista ja manipulointia sitten senkin edestä. Olen silloin sairaan suhteen aikana (siis vuosia sitten) aloittanut jonkun ketjun tai pari (en enää edes muista mitkä, kun kipuilin silloin eropäätöksen kanssa vaikka tiesin että se on ainut oikea vaihtoehto) mutta muuten lähinnä seuraillut näitä vertaistuen toivossa. Sain silloin itse tsemppiä täältä palstalta lähteä suhteesta. Vaikka se silloin sattui, teki hyvää nähdä kymmeniä ja kymmeniä kommentteja joissa luki suunnilleen kaikissa sama sisältö: tuo on ihan sairasta, lähde suhteesta. Joskus jopa näytin ketjun exälle itselleenkin että huomaatko, 99,999% ihmisistä on sitä mieltä että olet sairas. Lupasi aina muuttua mutta oikeasti käytös vain paheni. Eron jälkeen sitten tuli tappouhkaus. Av:lla oltiin oikeassa ja olisi kannattanut uskoa. Läheisriippuvuus vain on niin monimutkainen mielentila, että sitä yrittää viimeiseen asti selittää itselleen asiat parhain päin. Sitä alkaa ajattelemaan manipuloinnin seurauksena, että ehkä ansaitsen tämän tai jään lopullisesti yksin ja siksi parempi olla huonossa suhteessa. Nyt muutamaa vuotta myöhemminhän tuo tuntuu jo aivan absurdilta ja näitä ajatellessa sitä vain huokaisee syvään.

Koitetaan ajatella, että vaikka traumat vielä vaivaavat mieltä ajoittain paljonkin, ollaan me kaikki samassa tilanteessa olevat kuitenkin tultu paljon eteenpäin. Voisi olla niinkin, että oltaisiin edelleen niissä väkivaltaisissa suhteissa ja vain kuoria itsestämme. Nyt tapahtuu kuitenkin kehitystä, kun suhde on konkreettisesti jäänyt taakse ja nyt on enää ne henkiset haavat hoidettavina. Kyllä niiden traumojenkin kanssa tulee vielä se päivä, kun on enää vain haalea arpi jäljellä. Nyt vaan pitää uskaltaa käsitellä ne asiat ja hoitaa itseään kuntoon, ettei sama pääse toistumaan. Jos et enää vedä puoleesi samanlaisia suhteita, tiedät siitä että eheytyminen on alkanut. Jos taas tuntuu että aina löytyy uusia sairaita suhteita, on henkistä työtä vielä edessä. Siltikään se ei tarkoita sitä, että sen kanssa joutuisi olemaan ihan yksin ilman apua. Moni on kokenut samaa ja myös noussut samasta. Aika auttaa, mutta sen lisäksi tarvitaan myös uskoa ja rohkeutta uhmata sitä vanhaa ajattelumallia, jonka mukaan olisit muka jotenkin arvoton. Se kun ei ole sinun omia ajatuksiasi sinusta, vaan sinuun iskostettua manipulaatiota. Sinä olet vahvempi kuin välttämättä tajuatkaan olevasi ja pystyt auttamaan itse itseäsi, kun et enää suostu uskomaan ettet muka nousisi vielä. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja ne kuuluukin kohdata juuri sellaisina kuin ne tulevat. <3

Kiitos tästäkin. Enää en vedä puoleeni vahingollisia ihmissuhteita tai ainakin haluan uskoa niin.

- ap

Uskon, että et vedä puoleesi vahingollisia ihmisiä. Mitä siihen tulee, että traumat haalenevat, haluaisin todella uskoa sen. Ne tulevat vuosikymmenten takaa aivan tuoreina. Jokainen meistä, samassa tilanteessa olleet, olemme yksilöitä ja toivumme oman aikataulumme mukaisesti. "Jos tapaat kadulla Buddhan, lyö häntä."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa AP, en ehkä osaa auttaa sinua tarpeeksi mutta halusin tulla kertomaan yhden vertaistukikokemuksen lisää. Itsellä samanlainen tilanne, muutama vuosi sitten loppunut sairas suhde ja sen aiheuttamat traumat vaivaavat edelleen vaikka olen uudessa (elämäni ensimmäisessä terveessä) parisuhteessa. Olen huomannut, että tuo ahdistus menee ihan kausittain, välillä ne asiat ovat pinnalla ja välillä taas menee pitkään että osaa jotenkin vain olla itseään ja omaa menneisyyttä kohtaan armollinen. Huomaan että jos olen muutenkin masentunut, väsynyt tai stressaantunut niin silloin ne menneisyyden haamut (eli tämä erityisesti juuri henkisesti väkivaltainen ex) ottavat valtaa päässä. Itse kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja se kyllä auttoi, kun sattui niin ihana hoitaja. En osannut hävetä tai jännittää (olen käynyt nuorempana myös 3v psykoterapian ja siksi kai tottunut siihen, että näistä asioista on melkein pakko puhua jollekin jos niistä haluaa vapautua) sitä asia tulisi Omakannasta tms. joskus vastaan. Ei siitä ollut ainakaan mitään haittaa eikä minusta sinunkaan kannata pelätä mitään tietomurtoja. Sinähän olet ollut asiassa uhri, kuka tahansa ymmärtää sen!

Mutta ymmärrän hyvin että itse itselleen on vaikea suoda anteeksiantoa. Itselläkin suurimpana haasteena tuntuu olevan kuukaudesta ja vuodesta toiseen juurikin se itselleen anteeksi antaminen. Häpeän sitä miten tyhmä, naiivi ja epätoivoinen olin. Miksi en toiminut toisin, miksi jäin, miksi sallin... Mutta tiedostan myös että tuo on ihan loputon suo lähteä tuohon. Jos olisin tiennyt silloin paremmin, olisin myös toiminut eri tavalla. Niin yksinkertaista se on. Olin nuori, vailla rakkautta ja halusin uskoa tähän kyseiseen ihmiseen, mitä hävettävää siinä toisaalta olisi? Henkinen (ja seksuaalinen) väkivalta myös alkoi niin ovelasti pikkuhiljaa, ettei se vielä ensimmäisillä kerroilla ollut väkivaltaa. Aluksi se oli "viattomia" heittoja joista jäi vähän outo olo. Jos en tuomitsisi esim. ystävääni tai sisarustani samanlaisen tarinan kokeneena, miksi tuomitsisin enää menneistä virheistä itseäni? Juttelen mielelläni kanssasi aiheesta lisää, jos vielä AP seuraat tätä ketjua. Tämä on erittäin terapeuttista jo pelkästään anonyyminä kirjoittaa näitä ajatuksia, aina kun näitä "itsestäänselvyyksiä" kirjoittaa ylös tuntuu edes vähän vapaammalta. :)

Kiitos viestistä ja rohkaisusta. Aloititko sinä sen ketjun, jossa käsiteltiin fyysistä parisuhdeväkivaltaa?

Mielelläni jatkan tätä ketjua. Tästä on ollut minulle paljon apua ja iloa. Kaikkea hyvää päivääsi! 🙂

- ap

Kiva kuulla. En ollut se, omassa suhteessani kun ei onneksi ollut fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan erilaisia muotoja ja seksuaalista rajojen rikkomista ja manipulointia sitten senkin edestä. Olen silloin sairaan suhteen aikana (siis vuosia sitten) aloittanut jonkun ketjun tai pari (en enää edes muista mitkä, kun kipuilin silloin eropäätöksen kanssa vaikka tiesin että se on ainut oikea vaihtoehto) mutta muuten lähinnä seuraillut näitä vertaistuen toivossa. Sain silloin itse tsemppiä täältä palstalta lähteä suhteesta. Vaikka se silloin sattui, teki hyvää nähdä kymmeniä ja kymmeniä kommentteja joissa luki suunnilleen kaikissa sama sisältö: tuo on ihan sairasta, lähde suhteesta. Joskus jopa näytin ketjun exälle itselleenkin että huomaatko, 99,999% ihmisistä on sitä mieltä että olet sairas. Lupasi aina muuttua mutta oikeasti käytös vain paheni. Eron jälkeen sitten tuli tappouhkaus. Av:lla oltiin oikeassa ja olisi kannattanut uskoa. Läheisriippuvuus vain on niin monimutkainen mielentila, että sitä yrittää viimeiseen asti selittää itselleen asiat parhain päin. Sitä alkaa ajattelemaan manipuloinnin seurauksena, että ehkä ansaitsen tämän tai jään lopullisesti yksin ja siksi parempi olla huonossa suhteessa. Nyt muutamaa vuotta myöhemminhän tuo tuntuu jo aivan absurdilta ja näitä ajatellessa sitä vain huokaisee syvään.

Koitetaan ajatella, että vaikka traumat vielä vaivaavat mieltä ajoittain paljonkin, ollaan me kaikki samassa tilanteessa olevat kuitenkin tultu paljon eteenpäin. Voisi olla niinkin, että oltaisiin edelleen niissä väkivaltaisissa suhteissa ja vain kuoria itsestämme. Nyt tapahtuu kuitenkin kehitystä, kun suhde on konkreettisesti jäänyt taakse ja nyt on enää ne henkiset haavat hoidettavina. Kyllä niiden traumojenkin kanssa tulee vielä se päivä, kun on enää vain haalea arpi jäljellä. Nyt vaan pitää uskaltaa käsitellä ne asiat ja hoitaa itseään kuntoon, ettei sama pääse toistumaan. Jos et enää vedä puoleesi samanlaisia suhteita, tiedät siitä että eheytyminen on alkanut. Jos taas tuntuu että aina löytyy uusia sairaita suhteita, on henkistä työtä vielä edessä. Siltikään se ei tarkoita sitä, että sen kanssa joutuisi olemaan ihan yksin ilman apua. Moni on kokenut samaa ja myös noussut samasta. Aika auttaa, mutta sen lisäksi tarvitaan myös uskoa ja rohkeutta uhmata sitä vanhaa ajattelumallia, jonka mukaan olisit muka jotenkin arvoton. Se kun ei ole sinun omia ajatuksiasi sinusta, vaan sinuun iskostettua manipulaatiota. Sinä olet vahvempi kuin välttämättä tajuatkaan olevasi ja pystyt auttamaan itse itseäsi, kun et enää suostu uskomaan ettet muka nousisi vielä. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja ne kuuluukin kohdata juuri sellaisina kuin ne tulevat. <3

Saako kysyä, teitkö rikosilmoitusta eksästäsi?

Minäkin uskon kärsineeni jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta henkisesti väkivaltainen ihminen voi olla todella koukuttava. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä hän sai minut manipuloimalla uskomaan, etten pärjää ilman häntä.

- ap

Tänään on taas mietityttänyt. Onko kenelläkään ideoita, miten ottaa tämä asia esille psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla? Minusta tuntuu, etten pysty kertomaan kaikkea.

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa AP, en ehkä osaa auttaa sinua tarpeeksi mutta halusin tulla kertomaan yhden vertaistukikokemuksen lisää. Itsellä samanlainen tilanne, muutama vuosi sitten loppunut sairas suhde ja sen aiheuttamat traumat vaivaavat edelleen vaikka olen uudessa (elämäni ensimmäisessä terveessä) parisuhteessa. Olen huomannut, että tuo ahdistus menee ihan kausittain, välillä ne asiat ovat pinnalla ja välillä taas menee pitkään että osaa jotenkin vain olla itseään ja omaa menneisyyttä kohtaan armollinen. Huomaan että jos olen muutenkin masentunut, väsynyt tai stressaantunut niin silloin ne menneisyyden haamut (eli tämä erityisesti juuri henkisesti väkivaltainen ex) ottavat valtaa päässä. Itse kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja se kyllä auttoi, kun sattui niin ihana hoitaja. En osannut hävetä tai jännittää (olen käynyt nuorempana myös 3v psykoterapian ja siksi kai tottunut siihen, että näistä asioista on melkein pakko puhua jollekin jos niistä haluaa vapautua) sitä asia tulisi Omakannasta tms. joskus vastaan. Ei siitä ollut ainakaan mitään haittaa eikä minusta sinunkaan kannata pelätä mitään tietomurtoja. Sinähän olet ollut asiassa uhri, kuka tahansa ymmärtää sen!

Mutta ymmärrän hyvin että itse itselleen on vaikea suoda anteeksiantoa. Itselläkin suurimpana haasteena tuntuu olevan kuukaudesta ja vuodesta toiseen juurikin se itselleen anteeksi antaminen. Häpeän sitä miten tyhmä, naiivi ja epätoivoinen olin. Miksi en toiminut toisin, miksi jäin, miksi sallin... Mutta tiedostan myös että tuo on ihan loputon suo lähteä tuohon. Jos olisin tiennyt silloin paremmin, olisin myös toiminut eri tavalla. Niin yksinkertaista se on. Olin nuori, vailla rakkautta ja halusin uskoa tähän kyseiseen ihmiseen, mitä hävettävää siinä toisaalta olisi? Henkinen (ja seksuaalinen) väkivalta myös alkoi niin ovelasti pikkuhiljaa, ettei se vielä ensimmäisillä kerroilla ollut väkivaltaa. Aluksi se oli "viattomia" heittoja joista jäi vähän outo olo. Jos en tuomitsisi esim. ystävääni tai sisarustani samanlaisen tarinan kokeneena, miksi tuomitsisin enää menneistä virheistä itseäni? Juttelen mielelläni kanssasi aiheesta lisää, jos vielä AP seuraat tätä ketjua. Tämä on erittäin terapeuttista jo pelkästään anonyyminä kirjoittaa näitä ajatuksia, aina kun näitä "itsestäänselvyyksiä" kirjoittaa ylös tuntuu edes vähän vapaammalta. :)

Kiitos viestistä ja rohkaisusta. Aloititko sinä sen ketjun, jossa käsiteltiin fyysistä parisuhdeväkivaltaa?

Mielelläni jatkan tätä ketjua. Tästä on ollut minulle paljon apua ja iloa. Kaikkea hyvää päivääsi! 🙂

- ap

Kiva kuulla. En ollut se, omassa suhteessani kun ei onneksi ollut fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan erilaisia muotoja ja seksuaalista rajojen rikkomista ja manipulointia sitten senkin edestä. Olen silloin sairaan suhteen aikana (siis vuosia sitten) aloittanut jonkun ketjun tai pari (en enää edes muista mitkä, kun kipuilin silloin eropäätöksen kanssa vaikka tiesin että se on ainut oikea vaihtoehto) mutta muuten lähinnä seuraillut näitä vertaistuen toivossa. Sain silloin itse tsemppiä täältä palstalta lähteä suhteesta. Vaikka se silloin sattui, teki hyvää nähdä kymmeniä ja kymmeniä kommentteja joissa luki suunnilleen kaikissa sama sisältö: tuo on ihan sairasta, lähde suhteesta. Joskus jopa näytin ketjun exälle itselleenkin että huomaatko, 99,999% ihmisistä on sitä mieltä että olet sairas. Lupasi aina muuttua mutta oikeasti käytös vain paheni. Eron jälkeen sitten tuli tappouhkaus. Av:lla oltiin oikeassa ja olisi kannattanut uskoa. Läheisriippuvuus vain on niin monimutkainen mielentila, että sitä yrittää viimeiseen asti selittää itselleen asiat parhain päin. Sitä alkaa ajattelemaan manipuloinnin seurauksena, että ehkä ansaitsen tämän tai jään lopullisesti yksin ja siksi parempi olla huonossa suhteessa. Nyt muutamaa vuotta myöhemminhän tuo tuntuu jo aivan absurdilta ja näitä ajatellessa sitä vain huokaisee syvään.

Koitetaan ajatella, että vaikka traumat vielä vaivaavat mieltä ajoittain paljonkin, ollaan me kaikki samassa tilanteessa olevat kuitenkin tultu paljon eteenpäin. Voisi olla niinkin, että oltaisiin edelleen niissä väkivaltaisissa suhteissa ja vain kuoria itsestämme. Nyt tapahtuu kuitenkin kehitystä, kun suhde on konkreettisesti jäänyt taakse ja nyt on enää ne henkiset haavat hoidettavina. Kyllä niiden traumojenkin kanssa tulee vielä se päivä, kun on enää vain haalea arpi jäljellä. Nyt vaan pitää uskaltaa käsitellä ne asiat ja hoitaa itseään kuntoon, ettei sama pääse toistumaan. Jos et enää vedä puoleesi samanlaisia suhteita, tiedät siitä että eheytyminen on alkanut. Jos taas tuntuu että aina löytyy uusia sairaita suhteita, on henkistä työtä vielä edessä. Siltikään se ei tarkoita sitä, että sen kanssa joutuisi olemaan ihan yksin ilman apua. Moni on kokenut samaa ja myös noussut samasta. Aika auttaa, mutta sen lisäksi tarvitaan myös uskoa ja rohkeutta uhmata sitä vanhaa ajattelumallia, jonka mukaan olisit muka jotenkin arvoton. Se kun ei ole sinun omia ajatuksiasi sinusta, vaan sinuun iskostettua manipulaatiota. Sinä olet vahvempi kuin välttämättä tajuatkaan olevasi ja pystyt auttamaan itse itseäsi, kun et enää suostu uskomaan ettet muka nousisi vielä. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja ne kuuluukin kohdata juuri sellaisina kuin ne tulevat. <3

Saako kysyä, teitkö rikosilmoitusta eksästäsi?

Minäkin uskon kärsineeni jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta henkisesti väkivaltainen ihminen voi olla todella koukuttava. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä hän sai minut manipuloimalla uskomaan, etten pärjää ilman häntä.

- ap

En tehnyt. En kai siinä tilanteessa vielä edes tajunnut miten sairasta se kaikki oli, olin shokissa ja sekaisin. Ymmärrän hyvin tuon koukuttavuuden ja se tekeekin asiasta hyvin monimutkaisen. Ainakin itse häpesin sitä, että olin koukussa tällaisiin ihmisiin. Läheisriippuvuuteen sekin kuitenkin paljolti pohjautuu, onneksi aiheesta on helppo opiskella jo pelkästään netin avulla lisää. Kirjat ja terapia myös olleet tärkeitä. Kerrot vaan rohkeasti sille psyk sairaanhoitajalle, että sulla on eräs asia josta varmasti olisi hyödyllistä puhua mutta et oikein osaa. Voit sanoa ihan suoraan, että aihe on erittäin arka etkä oikein tiedä mistä aloittaisit. Jos hän on ammattilainen, hän kyllä kyselee sinulta jatkokysymyksiä eikä tee oloasi epämukavaksi. Toki hoitajissakin on eroja, mutta ei tuossa oikein auta kuin kokeilla. Se tuntuu todella hyvältä, kun uskaltautuu puhumaan ja sitten saakin tukea ja ymmärrystä. Häpeää et tarvitse enää yhtään mihinkään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa AP, en ehkä osaa auttaa sinua tarpeeksi mutta halusin tulla kertomaan yhden vertaistukikokemuksen lisää. Itsellä samanlainen tilanne, muutama vuosi sitten loppunut sairas suhde ja sen aiheuttamat traumat vaivaavat edelleen vaikka olen uudessa (elämäni ensimmäisessä terveessä) parisuhteessa. Olen huomannut, että tuo ahdistus menee ihan kausittain, välillä ne asiat ovat pinnalla ja välillä taas menee pitkään että osaa jotenkin vain olla itseään ja omaa menneisyyttä kohtaan armollinen. Huomaan että jos olen muutenkin masentunut, väsynyt tai stressaantunut niin silloin ne menneisyyden haamut (eli tämä erityisesti juuri henkisesti väkivaltainen ex) ottavat valtaa päässä. Itse kävin myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja se kyllä auttoi, kun sattui niin ihana hoitaja. En osannut hävetä tai jännittää (olen käynyt nuorempana myös 3v psykoterapian ja siksi kai tottunut siihen, että näistä asioista on melkein pakko puhua jollekin jos niistä haluaa vapautua) sitä asia tulisi Omakannasta tms. joskus vastaan. Ei siitä ollut ainakaan mitään haittaa eikä minusta sinunkaan kannata pelätä mitään tietomurtoja. Sinähän olet ollut asiassa uhri, kuka tahansa ymmärtää sen!

Mutta ymmärrän hyvin että itse itselleen on vaikea suoda anteeksiantoa. Itselläkin suurimpana haasteena tuntuu olevan kuukaudesta ja vuodesta toiseen juurikin se itselleen anteeksi antaminen. Häpeän sitä miten tyhmä, naiivi ja epätoivoinen olin. Miksi en toiminut toisin, miksi jäin, miksi sallin... Mutta tiedostan myös että tuo on ihan loputon suo lähteä tuohon. Jos olisin tiennyt silloin paremmin, olisin myös toiminut eri tavalla. Niin yksinkertaista se on. Olin nuori, vailla rakkautta ja halusin uskoa tähän kyseiseen ihmiseen, mitä hävettävää siinä toisaalta olisi? Henkinen (ja seksuaalinen) väkivalta myös alkoi niin ovelasti pikkuhiljaa, ettei se vielä ensimmäisillä kerroilla ollut väkivaltaa. Aluksi se oli "viattomia" heittoja joista jäi vähän outo olo. Jos en tuomitsisi esim. ystävääni tai sisarustani samanlaisen tarinan kokeneena, miksi tuomitsisin enää menneistä virheistä itseäni? Juttelen mielelläni kanssasi aiheesta lisää, jos vielä AP seuraat tätä ketjua. Tämä on erittäin terapeuttista jo pelkästään anonyyminä kirjoittaa näitä ajatuksia, aina kun näitä "itsestäänselvyyksiä" kirjoittaa ylös tuntuu edes vähän vapaammalta. :)

Kiitos viestistä ja rohkaisusta. Aloititko sinä sen ketjun, jossa käsiteltiin fyysistä parisuhdeväkivaltaa?

Mielelläni jatkan tätä ketjua. Tästä on ollut minulle paljon apua ja iloa. Kaikkea hyvää päivääsi! 🙂

- ap

Kiva kuulla. En ollut se, omassa suhteessani kun ei onneksi ollut fyysistä väkivaltaa. Henkisen väkivallan erilaisia muotoja ja seksuaalista rajojen rikkomista ja manipulointia sitten senkin edestä. Olen silloin sairaan suhteen aikana (siis vuosia sitten) aloittanut jonkun ketjun tai pari (en enää edes muista mitkä, kun kipuilin silloin eropäätöksen kanssa vaikka tiesin että se on ainut oikea vaihtoehto) mutta muuten lähinnä seuraillut näitä vertaistuen toivossa. Sain silloin itse tsemppiä täältä palstalta lähteä suhteesta. Vaikka se silloin sattui, teki hyvää nähdä kymmeniä ja kymmeniä kommentteja joissa luki suunnilleen kaikissa sama sisältö: tuo on ihan sairasta, lähde suhteesta. Joskus jopa näytin ketjun exälle itselleenkin että huomaatko, 99,999% ihmisistä on sitä mieltä että olet sairas. Lupasi aina muuttua mutta oikeasti käytös vain paheni. Eron jälkeen sitten tuli tappouhkaus. Av:lla oltiin oikeassa ja olisi kannattanut uskoa. Läheisriippuvuus vain on niin monimutkainen mielentila, että sitä yrittää viimeiseen asti selittää itselleen asiat parhain päin. Sitä alkaa ajattelemaan manipuloinnin seurauksena, että ehkä ansaitsen tämän tai jään lopullisesti yksin ja siksi parempi olla huonossa suhteessa. Nyt muutamaa vuotta myöhemminhän tuo tuntuu jo aivan absurdilta ja näitä ajatellessa sitä vain huokaisee syvään.

Koitetaan ajatella, että vaikka traumat vielä vaivaavat mieltä ajoittain paljonkin, ollaan me kaikki samassa tilanteessa olevat kuitenkin tultu paljon eteenpäin. Voisi olla niinkin, että oltaisiin edelleen niissä väkivaltaisissa suhteissa ja vain kuoria itsestämme. Nyt tapahtuu kuitenkin kehitystä, kun suhde on konkreettisesti jäänyt taakse ja nyt on enää ne henkiset haavat hoidettavina. Kyllä niiden traumojenkin kanssa tulee vielä se päivä, kun on enää vain haalea arpi jäljellä. Nyt vaan pitää uskaltaa käsitellä ne asiat ja hoitaa itseään kuntoon, ettei sama pääse toistumaan. Jos et enää vedä puoleesi samanlaisia suhteita, tiedät siitä että eheytyminen on alkanut. Jos taas tuntuu että aina löytyy uusia sairaita suhteita, on henkistä työtä vielä edessä. Siltikään se ei tarkoita sitä, että sen kanssa joutuisi olemaan ihan yksin ilman apua. Moni on kokenut samaa ja myös noussut samasta. Aika auttaa, mutta sen lisäksi tarvitaan myös uskoa ja rohkeutta uhmata sitä vanhaa ajattelumallia, jonka mukaan olisit muka jotenkin arvoton. Se kun ei ole sinun omia ajatuksiasi sinusta, vaan sinuun iskostettua manipulaatiota. Sinä olet vahvempi kuin välttämättä tajuatkaan olevasi ja pystyt auttamaan itse itseäsi, kun et enää suostu uskomaan ettet muka nousisi vielä. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja ne kuuluukin kohdata juuri sellaisina kuin ne tulevat. <3

Saako kysyä, teitkö rikosilmoitusta eksästäsi?

Minäkin uskon kärsineeni jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta henkisesti väkivaltainen ihminen voi olla todella koukuttava. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä hän sai minut manipuloimalla uskomaan, etten pärjää ilman häntä.

- ap

En tehnyt. En kai siinä tilanteessa vielä edes tajunnut miten sairasta se kaikki oli, olin shokissa ja sekaisin. Ymmärrän hyvin tuon koukuttavuuden ja se tekeekin asiasta hyvin monimutkaisen. Ainakin itse häpesin sitä, että olin koukussa tällaisiin ihmisiin. Läheisriippuvuuteen sekin kuitenkin paljolti pohjautuu, onneksi aiheesta on helppo opiskella jo pelkästään netin avulla lisää. Kirjat ja terapia myös olleet tärkeitä. Kerrot vaan rohkeasti sille psyk sairaanhoitajalle, että sulla on eräs asia josta varmasti olisi hyödyllistä puhua mutta et oikein osaa. Voit sanoa ihan suoraan, että aihe on erittäin arka etkä oikein tiedä mistä aloittaisit. Jos hän on ammattilainen, hän kyllä kyselee sinulta jatkokysymyksiä eikä tee oloasi epämukavaksi. Toki hoitajissakin on eroja, mutta ei tuossa oikein auta kuin kokeilla. Se tuntuu todella hyvältä, kun uskaltautuu puhumaan ja sitten saakin tukea ja ymmärrystä. Häpeää et tarvitse enää yhtään mihinkään!

Kiitos. Minulla on aika ensi viikolla. Olen miettinyt, miten kertoisin asiasta. Nyt itse asiassa alkaa nousta mieleen muitakin menneisyyden haamuja, joista luulin jo päässeeni yli. Taitaakin olla niin, että tuo läheisriippuvuus on monimutkainen juttu. Olen potenut sitä ainakin kahdessa suhteessa ja tehnyt todella huonoja ratkaisuja, kun en ole osannut pitää puoliani. Tässä riittää pohdittavaa.

- ap

Nosto

nosto

Kävin Nettiturvakodin chatissa. Sain sieltä apua!

- ap

Vierailija kirjoitti:

Tänään on taas mietityttänyt. Onko kenelläkään ideoita, miten ottaa tämä asia esille psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla? Minusta tuntuu, etten pysty kertomaan kaikkea.

- ap

Kirjoita kirje, jossa kerrot asiat, joita et kykene ääneen sanomaan, mutta haluaisit niistä kuitenkin puhua

Anna sitten kirje hoitajalle. Hän kyselee ja avaa asiaa sitten kanssasi.

Mikäli joukossa on asioita, mitä et pysty kertomaan kenellekään, kirjoita niistä toinen kirje, sulje kuoreen ja laita pöydälle odottamaan seuraavaa päivää. Seuraavana päivänä saatat huomata, että huolen aihe onkin pienentynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään on taas mietityttänyt. Onko kenelläkään ideoita, miten ottaa tämä asia esille psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla? Minusta tuntuu, etten pysty kertomaan kaikkea.

- ap

Kirjoita kirje, jossa kerrot asiat, joita et kykene ääneen sanomaan, mutta haluaisit niistä kuitenkin puhua

Anna sitten kirje hoitajalle. Hän kyselee ja avaa asiaa sitten kanssasi.

Mikäli joukossa on asioita, mitä et pysty kertomaan kenellekään, kirjoita niistä toinen kirje, sulje kuoreen ja laita pöydälle odottamaan seuraavaa päivää. Seuraavana päivänä saatat huomata, että huolen aihe onkin pienentynyt.

Tämä on todella hyvä idea, kiitos!

- ap