Lue keskustelun säännöt.
En halua aikuista lasta enää tänne asumaan..
07.02.2021 |
Tyttäreni on 22v, asunut omassa kodissaan lukion jälkeen eli melkein 3 vuotta. Hiljattain hän muutti opintojen perässä toiselle paikkakunnalle..
Nyt hänellä on tulossa työharjoittelujaksoja, jotka hän haluaisi suorittaa täällä vanhalla kotipaikkakunnalla. Ja ajatuksena tulla siis asumaan "kotiin" niiden ajaksi.
En oikeastaan edes tiedä miksi, mutta ajatus tuntuu minusta vaikealta. Hän on käynyt yksittäisiä viikonloppuja täällä, ja asunut meillä, mikä on ok ja kivaakin, mutta silti tuntuu aina ihan kivalta kun lähtee takaisin. Koti on taas oma... ajatus useammasta parin kuukauden pätkästä tuntuu nyt kyllä siltä, että en jaksaisi. Mies on samoilla linjoilla tässä kanssani, meillä on vihdoinkin talo ns omassa käytössä, kun nuorinkin muutti hiljattain pois ja nyt taas pitäisi sopeutua siihen, että täällä asuukin taas yksi nuori aikuinen.
Meillä on tyttären kanssa ihan hyvät välit noin muuten, mutta aika erilainen temperamentti. Hän on puhelias, seurallinen, koko ajan touhuamassa. Itse taas rauhallinen, viihdyn hiljaisuudessa, en jaksa koko ajan rupatella.
Saa kivittää.
Kommentit (775)
Oma äitini totesi, kun oli aika lentää pesästä, että takaisin ei koskaan halua. Nyt kun on omia lapsia niin he saavat tulla aina takaisin, jos tilanne on sellainen, ei tietenkään loppuelämäkseen, mutta perhettä autetaan aina pulmissa. Ikuisestihan lapseni ovat lapsiani, joista pidän huolta kuolemaani saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää ei nyt oikein mee aapeen mukavuusalueelle, että oma lapsi tulee työharjoittelunsa ajaksi kotiin.
Mikä puupää.
Olet itsekäs.
Tämä on mielipiteeni 24-vuotiaana opiskelijana. Itse tosin teen äidille aina ruokaa ja siivoan silloin kun olen siellä, mutta voitte kyllä vaatia tytärtäkin osallistumaan kodinhoitamiseen. Se harjoittelu ei kauaa kestä ja aikuisetkin lapset kaipaavat vanhempien tukea joskus...
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
Käy sääliksi tuon jälkikasvua.
Eivät aidosti tykkää kun ovat työntämässä pois elämänpiiristään eivätkä tykkää jeesata omaa lasta. Kiristelevät etukäteen hampaitaan kun on tulossa sekaamaan arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
Olisko hei pikkasen eri asia olla "liimana kyljessä" kuin jelppiä omaa lastaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
On muitakin vaihtoehtoja kuin asua kylkikyljessä monta kuukautta tai ei tavata ollenkaan. Nykyisin perheet on ehkä normaalimpia kuin ennen, eikä omat perheenjäsenet ole kamalinta seuraa mitä ihminen voi keksiä ja välit kuin virastossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää ei nyt oikein mee aapeen mukavuusalueelle, että oma lapsi tulee työharjoittelunsa ajaksi kotiin.
Mikä puupää.
Vähän alasta riippuen AMK:ssa esimerkiksi on kaksi tai jopa kolme 2-3 kk harjoittelua vuodessa. Opinnot kestävät 3,5 vuotta suurinpiirtein. Aika paljon siinä tulee lapsuudenkodissa hengaamista, jos nuo kaikki asustelee vanhempien nurkissa. Plus mahdollisesti kesälomat ja viikonloppuja, jos ei kerran opiskelukaupungissa oikein viihdy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
On muitakin vaihtoehtoja kuin asua kylkikyljessä monta kuukautta tai ei tavata ollenkaan. Nykyisin perheet on ehkä normaalimpia kuin ennen, eikä omat perheenjäsenet ole kamalinta seuraa mitä ihminen voi keksiä ja välit kuin virastossa.
Nomutta eikö aloituksessa juuri sanottu, että lyhyet vierailut ovat mukavia mutta se liimana yhdessä asuminen ei niin houkuttele? Eli minusta aika normaalia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaihda Ap lukot. Tai sähän olet tosiaan sen jo tehnytkin. Lymyätte hiljaa tönössänne, valot pois päältä ja silleen.
Kyllä se siitä tajuu vinkin.
Aikuisen lapsen täytyy ymmärtää vanhempansa kato jo "kokonaisina ihmisinä" ja "erillisinä pers----oonina".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minusta lapsuudenkoti ei ole kotoa muuton jälkeen mikään automaattinen turvasatama, jonne voi tulla ja mennä miten huvittaa. Siinä vaiheessa se on omien vanhempien koti, se on lähtökohta.
Se on sitten ihmisistä kiinni kuinka tuollaiseen suhtaudutaan. Ei minusta kenelläkään ole oikeutta verisesti loukkaantua siitä, jos ei halua muita asumaan kotiinsa, oli kyse lapsista, vanhemmista tai ystävistä.
Omat lapseni ovat vielä nuorempia, joten en tiedä miten sitten joskus. Luulisin, että tilapäinen asuminen järjestyisi, jos välit ovat kunnossa noin muuten, mutta mikään itsestäänselvyys se ei silti olisi.
Miksi mielestäsi lapsuudenkoti ei ole turvasatama? Mun mielestä se on juurikin sitä. Kiinnostaa kovasti miksi sinun mielestäsi se ei sitä ole? Johtuuko omista kokemuksistasi omien vanhempiesi kanssa?
Mun koti on ollut turvasatama myös tyttären parhaalle ystävälle vähän aikaa kun hänet pistettiin omasta kodista pihalle 18- vuotiaana.
Sanoin automaattinen turvasatama. Ei toisten apua voi pitää itsestäänselvyytenä, ei edes omien vanhempien siinä vaiheessa kun ollaan jo aikuisia. Hienoa se tottakai on, että autetaan, ja toivottavaakin, kunhan suhde pysyy muuten tasapainoisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yliopistoaikana olin kaikki kesät kotona toukokuusta syyskuuhun. Jos sain kesätöitä, säästin rahat, eli en osallistu ja ruokakuluihin. Elin kotona ihan kuin lukioaikanakin. Perheelleni tämä oli itsestään selvyys. Nyt olen työelämässä ja kesällä voin olla vanhemmillani pari viikkoa putkeen. Nyt toki osallistun ruokaostoksiin ja teen osani kotitöistä.
Haluaisitko vieläkin olla teini? Äidin ja isän suojissa, ilman vastuuta omasta elämästä? Etkö halua itsenäistyä?
En. Meillä tuo vain oli itsestään selvää. Itse maksoin elämäni opiskellessa, rahasta oli tiukkaa, vanhemmat eivät voineet auttaa rahallisesti opiskelujani mutta kotiin sai aina mennä ja kotona olo oli mahdollisuus säästää elämisessä syksyä varten. Vanhempani kävivät omilla lomillaan opiskelija-asunnosani ja nukkuivat patjalla lattialla. Suvussamme on muutenkin ollut tuollainen siskonpetimeininki, että vieraat majoitetaan ja syötetään vaikkei mitään hienoa ole voitu tarjota. Aikuiseksi, itsenäiseksi olen kasvanut enkä äidin ja isän kanssa halua asua. Tiedän kuitenkin että vanhemmilta voin aina kysyä neuvoa ja apua ja itse olen myös vanhempieni tukena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
Ylee sä ne lapset kaipaa sitä tukea aikuistuessaan. Ei enää keski-iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tunnekylmä äiti, jonka kanssa on vain näennäiset välit.
Silti hän on majoittanut minut lapsuudenkotiini vastaavassa tilanteessa. Olen kahdesti saanut asua myös hänen kesäasunnollaan ilmaiseksi pidempiä jaksoja.
Anoppiin välit ovat vielä etäisemmät mutta hänkin on majoittanut minut ja puolisoni kyselemättä kuukaudeksi, kun oli hätätilanne.
Kiitos sinun aloituksesi ap, alan arvostaa elämäni kylmiä naisia entistä enemmän. Vaikka heillä ei ole kykyä terveeseen tunne-elämään tai "kivoihin väleihin", he ovat sentään pitäneet huolen maailmaan synnyttämistään jälkeläisistä, kun konkreettista apua on tarvittu. Minulle kelpaa kylmäkin turvasatama.
Meillä kävi niin, että miehen 24 v poika muutti työharjoittelun perässä meille siksi aikaa asumaan. Mutta kuinka kävikään. Poika taantui teiniksi, lopetti niin opinnot kuin työharjoittelun, odotti täysihoitoa ja pelasi illasta aamuun huoneessaan.
Thank god olin säästänyt oman asuntoni, muutin takaisin sinne ja isä jäi passaamaan aikuista poikaansa. Joka ei edelleenkään käy töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
No sitä en tiedä, mutta nykyään tosiaan vanhemmilta odotetaan aivan ihme yksisarvissuorituksia. Sinä hetkenä kun lisäännyit, lakkasit olemasta omana itsenäsi.
(Omat lapset vielä ihan pieniä, mutta aikamoiset ovat vaatimukset joka suunnasta)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minusta lapsuudenkoti ei ole kotoa muuton jälkeen mikään automaattinen turvasatama, jonne voi tulla ja mennä miten huvittaa. Siinä vaiheessa se on omien vanhempien koti, se on lähtökohta.
Se on sitten ihmisistä kiinni kuinka tuollaiseen suhtaudutaan. Ei minusta kenelläkään ole oikeutta verisesti loukkaantua siitä, jos ei halua muita asumaan kotiinsa, oli kyse lapsista, vanhemmista tai ystävistä.
Omat lapseni ovat vielä nuorempia, joten en tiedä miten sitten joskus. Luulisin, että tilapäinen asuminen järjestyisi, jos välit ovat kunnossa noin muuten, mutta mikään itsestäänselvyys se ei silti olisi.
Miksi mielestäsi lapsuudenkoti ei ole turvasatama? Mun mielestä se on juurikin sitä. Kiinnostaa kovasti miksi sinun mielestäsi se ei sitä ole? Johtuuko omista kokemuksistasi omien vanhempiesi kanssa?
Mun koti on ollut turvasatama myös tyttären parhaalle ystävälle vähän aikaa kun hänet pistettiin omasta kodista pihalle 18- vuotiaana.
Sanoin automaattinen turvasatama. Ei toisten apua voi pitää itsestäänselvyytenä, ei edes omien vanhempien siinä vaiheessa kun ollaan jo aikuisia. Hienoa se tottakai on, että autetaan, ja toivottavaakin, kunhan suhde pysyy muuten tasapainoisena.
Ok, no sitten tästä me ollaan eri mieltä. Mun mielestä perheen apu on itsestäänselvyys, jos on mahdollisuus auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mulla oli vaikeaa opiskelija-aikana tai yksinäisyys iski kyntensä niskaan pahasti, niin vanhempani tulivat jopa hakemaan kotivierailulle ja painottivat että kotiin saa aina tulla.
Lämmin ja rakastava koti on ollut aikuiseksi kasvussa korvaamaton voimavara. Selustan takaava perusturva. Vanhempani tykkäsivät meistä lapsista yli kaiken ja päinvastoin.
Ehkä siksi kellään meistä lapsista ei mt-sairauksia tai masennuksia, paniikkihäiriöitä sun muita ahdistuksia jotka yleensä kumpuaa syvästä turvattomuuden tunteesta?
Tuo ap-vanhempana olisi ollut kammotus, ei oikeasti tykkää tuosta aikuisesta lapsestaan, eikä nauti tämän seurasta, olemassaolosta puhumattakaan.
Ovatko perheet nykyään jotenkin symbioottisempia kuin ennen ja haetaan jotenkin vahvemmin vakuuttelua sille että rakastetaan? Itse olen keski-ikäinen, lapseton, enkä ole koskaan kokenut, etteivät vanhempani rakastaisi minua tai pitäisi minusta, vaikkemme liimana kyljessä kiinni olosta nautikaan. Nautin kylässä käymisestä ja kutsun heitä mielellään meille, joskus on käyty yhdessä lomilla jne, mutten todellakaan nauttisi mistään kuukausia saman katon alla asumisesta.
Ylee sä ne lapset kaipaa sitä tukea aikuistuessaan. Ei enää keski-iässä.
Olen ajatellut samoin viimeiset 20 vuotta, ei tämä ajatus mystisesti tässä 40 vuotiaana päähän tupsahtanut :D
En yksinkertaisesti käsitä ihmisiä, joilla on kerta toisensa jälkeen aikuisuudessaan tarvetta ”turvasatamaan”.
Ei, mutta joku syyhän siihen on, että tuntuu ettei jaksaisi aikuista lasta kotiinsa asumaan. Ihan jo se, että tuossa iässä ollaan vielä täysillä työelämässä ja monesti varsin vastuullisissa asemissa voi viedä jaksamisen aika tehokkaasti. Hän taisi mainita toisen lapsen muuttaneen hiljattain pois? Se voi olla sellainen asia, että on menty jaksamisen rajoilla pitkään, ja nyt on ajateltu hieman elää itseä varten välillä, ehkä parisuhteeseen keskittyen tai jotain.
Tämä nyt vain arvailua. En vaan lähtisi tuomitsemaan ihmisten tilanteita. Omasta mielestäni aikuisen lapsen tulee jo ymmärtää vanhempansa ns kokonaisina ihmisinä, joilla on elämässään muutakin kuin se lapsen auttaminen.