Äitipuoli pärjää hyvin ilman miehen lapsia.

Tuokin on jännä että sen miehen täytyy kyllä tulla toimeen naisen lasten kanssa ja rakastaa kuin omiaan kun kerran saman katon alla ollaan mutta toisin päin ei toimikaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti jos asenne on tuo, niin ei pidä pariutua miehen kanssa, jolla on lapsia. Niin yksinkertaista se vain on! Hanki itsellesi lapseton mies. Myrkytät asenteellasi tuon perheen.

Minä aloin inhota miehen lapsia vasta kun tulin itse raskaaksi. Mistä sellaisen olisi voinut etukäteen tietää?

Niin, mistäpä se mies olisi sitä voinut tietää. Sinun pitää kyllä tietää tuollainen asia. Ja raskaaksi tulo ei ole mikään selitys sille että vihaat miehesi lapsia.

Normaali eläinkunnan vaistonvarainen toiminta. Hyljeksitään toisen naaraan jälkeläisiä että omat saa enemmän elintilaa

Kyllä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, jolla on ohut sivistyksen pintakiilto. Käytökseen voi vaikuttaa, mutta syvältä biologiasta kumpuaviin reaktioihin ei juurikaan.

Ja tämän voin sanoa ihan ydinperheellisenä, ei tarvitse kivittää pahana äitipuolena puolustelemassa.

Jotkut ihmiset solahtavat paremmin toisten elämään kuin toiset. Esim. vävyni on ollut erittäin helppo kaveri, ja tulee toimeen kaikkien kanssa. Onneksi.

Lapset ovat mutkikkaampi tapaus. Varsinkin jos lähivanhemmat eivät luota etään. Eikähän tätä kukaan tahallaan tee. Helpointahan se olisi kaikille, jos asiat menisivät hyvin ja luontevasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on palauttanut uskoni ihmisiin kaikkien Facebookin uusperheryhmien jälkeen!

Kiinnostaa, mitä tarkoitat?

Uusperheryhmissä valtaosa keskustelijoista on äitipuolia, joiden elämä olisi täydellistä ilman niitä kaameita bonuslapsia, jotka eivät taivu äitipuolen siisteyskäsityksiin ja joita pitää vielä elättääkin, vaikka se kaikki on niiltä yhteisiltä, jotka tietysti on kaikkein rakkaimpia, pois. Miehen exä on tietysti myös ihan hirviö. Näitä aloituksia sitten hymistelee ja komppaa muut äitipuolet ja auta armias, jos uskallat siellä sanoa jotain lapsia puolustavaa, niin heti sinä olet se tunteeton hirviö, joka ei ymmärrä, miten rankkaa on olla äitipuoli ja miten taloudellisesti tiukkaa on, kun pitää olla kotihoidontuella ja mies joutuu vielä elättämään niitä edellisen liitonkin lapsia.

Kiitos kommentistasi. Näin vähän arvelinkin. Suoraan sanottuna järkyttävää. Aikuiset ihmiset itse hakeutuvat näihin tilanteisiin, ja ne tilanteet pitäisi käsitellä myös aikuisesti. Tunteet ovat tietysti sallittuja, mutta aina ei tarvitse toimia niidenkään mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.

Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin. 

Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä te muutatte yhteen miehen, jolla on lapsia, kanssa, jos ”vieraiden” ihmisten sietäminen omassa kodissa on niin vaikeaa? Sen teidän ”oman kotinne” pitäisi olla myös lasten oma koti, mutta nyt sen on vallannut vieras aikuinen, joka ei jaksa näitä lapsia. On jotenkin äärettömän ristiriitaista kuulla, kuinka äitipuolet kertovat, ettei heidän kuulukaan olla tärkeä aikuinen bonuslapselle, vaan lapsi tarvitsee isänsä ja äitinsä, mutta silti sinne lapsen kotiin pitää ehdoin tahdoin muuttaa. Onko oikeasti ihan mahdoton ajatus pitää se oma asunto ja seurustella sieltä käsin?

Minä näen asian näin: kyseessä on minun asuntoni, ja miksi minä omasta asunnostani pois muuttaisin? Sinä nöet, että minä, äitipuoli, olen se ylimääräinen henkilö talossa, mutta ei, ne lapset ovat niitä ylimääräisiä.

Mies muutti minun asuntooni. Minä en hänen.

Toisekseen on ihan eri asia, asuvatko lapset koko ajan vai käyvätkö vain viikonloppuisin. Kukaan viikonloppulapsi ei pidä isän kotia omana kotinaan. Kyllä he lähtökohtaisesti ovat vain kylässä isän kodissa. Tämä monelta erolapselta kuultua.

Eihän kenenkään tarvitse olla ylimääräinen. Miksi et sanonut miehelle, ettet ole valmis muuttamaan yhteen ja hankkisi oman kodin lasten kanssa? Tai heidän vierailuja varten? Niin, koska talous ja käytännöllisyys, muiden lasten sielut eivät ole minkään, edes pienen säästön arvoisia jos se on itseltä pois. Tässä toki katsoisin miehen suuntaan.

Kun ollaan kylässä, usein vieraat huomioidaan. Eli haluttiinko sitä arkea vai kestitä? Jos ollaan vieraina niin sitten kohdellaan vieraina, pidot pystyyn. Muistakaa säilyttää vieraskoreus sisältäen usein viihdyttämisen. Niin, eihän toimi, eli älkää pliis puhuko itseänne pussiin.

Olen vastaaja 55. Lue myös se.

Ehdotin tuota miehelle, mutta hänelle ei sopinut kaksi asuntoa.

Kun meillä on miehen puoleisia, niin teen ruoan ja istun ruokapöydässä. Siinä keskustelut. Sen jälkeen jätän miehen vierainineen rauhaan ja minä teen omiani.

Yhtä kohtelias olen lasten ollessa meillä.

Eihän mies ollut neuvotteluasemissa, jos hänellä on "rasitteet". Muutit siis yhteen miehen kanssa, joka ei ajattele muita kuin itseään, niin suhteessa sinuun kuin lapsiinsa. Onnea. Onnea teille kaikille.

Olihan miehellä mahdollisuus jäädä omaan asuntoon.

Tämä mies on epäitsekkäin olento, mitä minä olen alämäni aikana tavannut. Siitä hänetä ei voi syyttää. En edes ymmärrä viestistäsi, mikä meillä on ongelma. Kun sellaista ei ole.

Sinä varmaan sanot, että kysy lapsilta. Tiedätkö, että lapset tulevat mielellään meille. Ovat jo sen 12 ja silti tulevat. Eikö se osoita laaten mielipidettä? Äiti kun ei heitä haluaisi päästää.

Ehdotit miehelle omaan asuntoon jäämistä? Miehen oli mahdollista jäädä omaan asuntoon. Mies ei suostunut jäämään omaan asuntoon, se ei ollut vaihtoehto. Epäilemättä hän oli arvioinut riskit etukäteen muut edellä. Epäitsekkäänä mies olisi varmasti handlannut tilanteen, vaikka se olisi käynyt vaikeaksi. Hyvä niin. Paitsi että hänen lapsensa ovat hieman ylimääräisiä vieraita hänen kodissaan (vai sinun?), mutta semantiikkaa. Onneksi lapset eivät tätä tajua ja heillä on hyvä asenne muutenkin. Olkoonkin että heille ehkä viestitetään sanattomasti, että että ovat vieraina ja kutsu voi jäädä jatkossa saamatta jos edellinen ei toteudu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on palauttanut uskoni ihmisiin kaikkien Facebookin uusperheryhmien jälkeen!

Kiinnostaa, mitä tarkoitat?

Uusperheryhmissä valtaosa keskustelijoista on äitipuolia, joiden elämä olisi täydellistä ilman niitä kaameita bonuslapsia, jotka eivät taivu äitipuolen siisteyskäsityksiin ja joita pitää vielä elättääkin, vaikka se kaikki on niiltä yhteisiltä, jotka tietysti on kaikkein rakkaimpia, pois. Miehen exä on tietysti myös ihan hirviö. Näitä aloituksia sitten hymistelee ja komppaa muut äitipuolet ja auta armias, jos uskallat siellä sanoa jotain lapsia puolustavaa, niin heti sinä olet se tunteeton hirviö, joka ei ymmärrä, miten rankkaa on olla äitipuoli ja miten taloudellisesti tiukkaa on, kun pitää olla kotihoidontuella ja mies joutuu vielä elättämään niitä edellisen liitonkin lapsia.

Kiitos kommentistasi. Näin vähän arvelinkin. Suoraan sanottuna järkyttävää. Aikuiset ihmiset itse hakeutuvat näihin tilanteisiin, ja ne tilanteet pitäisi käsitellä myös aikuisesti. Tunteet ovat tietysti sallittuja, mutta aina ei tarvitse toimia niidenkään mukaan.

Noh, kuinka aikuinen lopulta se esimerkiksi reilu parikymppinen suhteeseen lähtevä on? Joidenkin väitteiden mukaan ihmisen ei pitäisi ryhtyä vakavaan parisuhteeseen ennenkuin noin 28-30 v iässä, siihen asti on aivan liian keskeneräinen. Tiedä sitten, mutta kyllä minä ihan aidosti uskon siihen, että se tulee ihmiselle jossain vaiheessa yllätyksenä kuinka paljon negatiivisia tunteita kumppanin ex-liitosta olevat lapset nostattavat. Pitkältihän se varmasti on aikuisten välisestä dynamiikasta johtuvaa ennemmin kuin lapsista, lapsista vaan tulee helpompi syntipukki kuin se ihana uusi mies/vaimo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on palauttanut uskoni ihmisiin kaikkien Facebookin uusperheryhmien jälkeen!

Kiinnostaa, mitä tarkoitat?

Uusperheryhmissä valtaosa keskustelijoista on äitipuolia, joiden elämä olisi täydellistä ilman niitä kaameita bonuslapsia, jotka eivät taivu äitipuolen siisteyskäsityksiin ja joita pitää vielä elättääkin, vaikka se kaikki on niiltä yhteisiltä, jotka tietysti on kaikkein rakkaimpia, pois. Miehen exä on tietysti myös ihan hirviö. Näitä aloituksia sitten hymistelee ja komppaa muut äitipuolet ja auta armias, jos uskallat siellä sanoa jotain lapsia puolustavaa, niin heti sinä olet se tunteeton hirviö, joka ei ymmärrä, miten rankkaa on olla äitipuoli ja miten taloudellisesti tiukkaa on, kun pitää olla kotihoidontuella ja mies joutuu vielä elättämään niitä edellisen liitonkin lapsia.

Kiitos kommentistasi. Näin vähän arvelinkin. Suoraan sanottuna järkyttävää. Aikuiset ihmiset itse hakeutuvat näihin tilanteisiin, ja ne tilanteet pitäisi käsitellä myös aikuisesti. Tunteet ovat tietysti sallittuja, mutta aina ei tarvitse toimia niidenkään mukaan.

Onko tämä nyt mikään yllätys? Monet naiset on just tällaisia itsekeskeisiä diivoja, jotka kuvittelee et elämä pyörii itsensä ja omien halujen ja toiveiden ja kuvitelmien mukaan. Ja monet miehet taas itsekeskeisiä, välinpitämättömiä tossusankareita, jotka kehtaavat laittaa diivan jopa omien lasten edelle. Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.

Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin. 

Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.

Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on palauttanut uskoni ihmisiin kaikkien Facebookin uusperheryhmien jälkeen!

Kiinnostaa, mitä tarkoitat?

Uusperheryhmissä valtaosa keskustelijoista on äitipuolia, joiden elämä olisi täydellistä ilman niitä kaameita bonuslapsia, jotka eivät taivu äitipuolen siisteyskäsityksiin ja joita pitää vielä elättääkin, vaikka se kaikki on niiltä yhteisiltä, jotka tietysti on kaikkein rakkaimpia, pois. Miehen exä on tietysti myös ihan hirviö. Näitä aloituksia sitten hymistelee ja komppaa muut äitipuolet ja auta armias, jos uskallat siellä sanoa jotain lapsia puolustavaa, niin heti sinä olet se tunteeton hirviö, joka ei ymmärrä, miten rankkaa on olla äitipuoli ja miten taloudellisesti tiukkaa on, kun pitää olla kotihoidontuella ja mies joutuu vielä elättämään niitä edellisen liitonkin lapsia.

Kiitos kommentistasi. Näin vähän arvelinkin. Suoraan sanottuna järkyttävää. Aikuiset ihmiset itse hakeutuvat näihin tilanteisiin, ja ne tilanteet pitäisi käsitellä myös aikuisesti. Tunteet ovat tietysti sallittuja, mutta aina ei tarvitse toimia niidenkään mukaan.

Noh, kuinka aikuinen lopulta se esimerkiksi reilu parikymppinen suhteeseen lähtevä on? Joidenkin väitteiden mukaan ihmisen ei pitäisi ryhtyä vakavaan parisuhteeseen ennenkuin noin 28-30 v iässä, siihen asti on aivan liian keskeneräinen. Tiedä sitten, mutta kyllä minä ihan aidosti uskon siihen, että se tulee ihmiselle jossain vaiheessa yllätyksenä kuinka paljon negatiivisia tunteita kumppanin ex-liitosta olevat lapset nostattavat. Pitkältihän se varmasti on aikuisten välisestä dynamiikasta johtuvaa ennemmin kuin lapsista, lapsista vaan tulee helpompi syntipukki kuin se ihana uusi mies/vaimo.

Ihan varmasti jokainen suhteeseen lähtevä on aikuisempi kuin lapset, joita suhteen osapuolilla on. Vai puhutaanko nyt jostain lapsivaimoista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on palauttanut uskoni ihmisiin kaikkien Facebookin uusperheryhmien jälkeen!

Kiinnostaa, mitä tarkoitat?

Uusperheryhmissä valtaosa keskustelijoista on äitipuolia, joiden elämä olisi täydellistä ilman niitä kaameita bonuslapsia, jotka eivät taivu äitipuolen siisteyskäsityksiin ja joita pitää vielä elättääkin, vaikka se kaikki on niiltä yhteisiltä, jotka tietysti on kaikkein rakkaimpia, pois. Miehen exä on tietysti myös ihan hirviö. Näitä aloituksia sitten hymistelee ja komppaa muut äitipuolet ja auta armias, jos uskallat siellä sanoa jotain lapsia puolustavaa, niin heti sinä olet se tunteeton hirviö, joka ei ymmärrä, miten rankkaa on olla äitipuoli ja miten taloudellisesti tiukkaa on, kun pitää olla kotihoidontuella ja mies joutuu vielä elättämään niitä edellisen liitonkin lapsia.

Kiitos kommentistasi. Näin vähän arvelinkin. Suoraan sanottuna järkyttävää. Aikuiset ihmiset itse hakeutuvat näihin tilanteisiin, ja ne tilanteet pitäisi käsitellä myös aikuisesti. Tunteet ovat tietysti sallittuja, mutta aina ei tarvitse toimia niidenkään mukaan.

Noh, kuinka aikuinen lopulta se esimerkiksi reilu parikymppinen suhteeseen lähtevä on? Joidenkin väitteiden mukaan ihmisen ei pitäisi ryhtyä vakavaan parisuhteeseen ennenkuin noin 28-30 v iässä, siihen asti on aivan liian keskeneräinen. Tiedä sitten, mutta kyllä minä ihan aidosti uskon siihen, että se tulee ihmiselle jossain vaiheessa yllätyksenä kuinka paljon negatiivisia tunteita kumppanin ex-liitosta olevat lapset nostattavat. Pitkältihän se varmasti on aikuisten välisestä dynamiikasta johtuvaa ennemmin kuin lapsista, lapsista vaan tulee helpompi syntipukki kuin se ihana uusi mies/vaimo.

Ihan varmasti jokainen suhteeseen lähtevä on aikuisempi kuin lapset, joita suhteen osapuolilla on. Vai puhutaanko nyt jostain lapsivaimoista?

Ei, mutta mietin vain, että nuori aikuinen on kyllä vielä aika lapsellinen (monesti, ei aina) itsekin. Että ei sitä tilannetta vaan sitten realististisesti hahmota kuitenkaan, vaikka pitäisi olla aikuinen ja vastuullinen.

Vierailija kirjoitti:

Olen uusiosuvussa äitipuolena, tai jonain mummipuolen tapaisena.

Minäkään en itse asiassa pitänyt mieheni aikuisita lapsista, aluksi en kummastakaan. Nyt viidentoista vuoden yhdessäolon jälkeen olen oppinut tykkäämään toisesta. Toisesta en.

Tästä meillä on paljon puhuttu. Mies on lastensa isä. Meni pitkään, että suostuin muuttamaan yhteen, koska niskavillani nousivat pystyyn jo ensinäkemisellä tämän toisen tyttären kanssa. 

Pitkien neuvottelujen jälkeen muutimme yhteiseen asuntoon. Mutta valitettavasti tämä on tarkoittanut sitä, että meille ei miehen lapset ja lapsenlapset piipahtele. Meillä on toinen asunto kaupungissa sitä varten, että minä menen sinne, kun miehen lapsia saapuu. Koska minullakin on oikeus kotiini, tämä ei tietysti voi tapahtua kovin usein. Mies käy kyllä lastensa ja lastenlastensa luona.

Valitettavaa tietysti. Mutta näin se nyt on.

No kerro nyt se syy, mikset pitänyt lapsista? Mitä pahaa tekivät, vai et muuten vaan pidä lapsista?

Ehkä olis syytä keskittyä nykyään tukemaan ydinperheitä ja sitä, ettei ihmissuhteista hypittäis jatkuvasti toiseen. Mut ku tää ei oo se moderni ja hyväksyttävä tapa toimia. Nyt pitää silitellä itsekeskeisten hedonisti-vanhempien päitä, et "ei se mitään, nykyään perheen käsite on häilyvä..."

Lapset kärsivät, kun aikuiset ovat epäkypsiä eivätkä osaa sitoutua mihinkään. Nautintojen perässä juostaan ja suhteen eteen työskentely tarkoittaa lähinnä ravintolaillallisia kun lapset jätetään mummolaan. Ei kompromisseja, ei itsetutkiskelua... Sen sijaan se on somekuvia miten ihkua on. (Seuraavalla viikolla eroilmoitus)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen uusiosuvussa äitipuolena, tai jonain mummipuolen tapaisena.

Minäkään en itse asiassa pitänyt mieheni aikuisita lapsista, aluksi en kummastakaan. Nyt viidentoista vuoden yhdessäolon jälkeen olen oppinut tykkäämään toisesta. Toisesta en.

Tästä meillä on paljon puhuttu. Mies on lastensa isä. Meni pitkään, että suostuin muuttamaan yhteen, koska niskavillani nousivat pystyyn jo ensinäkemisellä tämän toisen tyttären kanssa. 

Pitkien neuvottelujen jälkeen muutimme yhteiseen asuntoon. Mutta valitettavasti tämä on tarkoittanut sitä, että meille ei miehen lapset ja lapsenlapset piipahtele. Meillä on toinen asunto kaupungissa sitä varten, että minä menen sinne, kun miehen lapsia saapuu. Koska minullakin on oikeus kotiini, tämä ei tietysti voi tapahtua kovin usein. Mies käy kyllä lastensa ja lastenlastensa luona.

Valitettavaa tietysti. Mutta näin se nyt on.

No kerro nyt se syy, mikset pitänyt lapsista? Mitä pahaa tekivät, vai et muuten vaan pidä lapsista?

Kommentissa 25.

Tosi monellahan on varaa ylimääräisiin asuntoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.

Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin. 

Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.

Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.

Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.

Pliis oikeesti nyt.

Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.

Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin. 

Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.

Niinpä. Lapsi ajattelee, ettei tässä ole välttämättä mitään hyvää tai etua hänelle ja häntä hatuttaa. Äitipuolella on etu kumppanuudesta ainakin tunnetasolla ja häntä hatuttaa silti tehdä kompromissia. Äitipuoli punnitsee etuja ja haittoja, kuitenkin päättäen etujen ylittävän harmilliset haitat. Ja sitten rinnastetaan nämä tilanteet samanarvoisiksi ja lapset epäkiitollisiksi epäempaattisiksi tuituiksi, kun itsellekin on jo hankalaa elää _omien_ valintojen kanssa, saati että muut päättäisivät 100% elämän olosuhteista.

Vierailija kirjoitti:

Tosi monellahan on varaa ylimääräisiin asuntoihin.

Mitenkähän sinkuilla ja yksinhuoltajilla on? Ei kaikki taloudet ole kahden aikuisen talouksia. Mihin ne rahat parisuhteessa yhtäkkiä häviävät?

Mua lähinnä vitutti kuunnella yhtä uusioperheen "äitipuolta" (tai silloista tulevaa sellaista) joka aluksi niin hehkutti "perhettään" ja sit alkoikin vittuuntumaan kaikessa niissä lapsissa. Tosi kiva petos niille lapsille tuollainen oikuttelu. Lapsilla on vielä taipumus etsiä syitä itsestään. Mutta että aikuinen ihminen kehtaa haukkua lapsia, jotka eivät ole tilanteeseen millään tapaa syyllisiä. Olivat olemassa. Se riitti vitutukseen. Ei tämä pari koskaan onneks avioitunu. Hyvä niin. Mut varmaan ehti tehdä jo vauriota lasten kehitykselle. Ei olla enää tekemisissä. En missään nimessä halua tuollaista ystävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.

Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin. 

Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.

Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.

Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.

Pliis oikeesti nyt.

Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.

Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan. 

Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.