Mikä on elämäsi suurin pettymys?

Vierailija kirjoitti:

Unelmien työpaikka muuttui painajaiseksi ja rankaksi työpaikkakiusaamiseksi. Oli pakko ottaa lopputili, etten hajonnut psyykkisesti täysin ja joutunut sairauseläkkeelle alle 40-vuotiaana.

Rohkea ratkaisu, kaikista ei tuohon olisi. Peukku ylöspäin sille!

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miehen puutteessa ruikuttaja. Mitä iloa on miehestä omassa kodissa? Ei niin mitään. Ehkä ensimmäisen 10 vuoden ajan ja kun lapset on pieniä, mutta sen jälkeen? Mies haluaa vain olla. Oikeasti, vain olla ja katsoa televisiota. Jotain tylsää toimintaa tai urheilua, joka ei kiinnosta yhtään. Mielellään makuuasennossa. Ei siitä ole edes mitään seuraa enää tässä vaiheessa. Ei se enää kiihota. Se pieree. Ei peseydy. Ei se puhu mitään. Ei osoita kiinnostusta, myötuntoa, eikä mitään muutakaan. Se vain on. Herää hetkellisesti eloon, jos joku kaveri soittaa. Sitten taas vaipuu koomaan.

No kyllä taas yleistetään. Kaikki miehet ja aina? Onko ystäviesi ja sukulaistesi kaikki miehet tuollaisia? Oliko isäsi tai pappasi samanlaisia vätyksiä? Oliko sinun pakko ottaa tuollainen mies?

Kun sain selville Että Elvis on oikeasti kuollut.

Suurin pettymys on se, että varmaankin toistuvasta masennuksesta johtuen en osaa iloita ja olla onnellinen elämästäni. Olen saanut aikalailla kaiken mitä olen toivonut, koska en ole toivonut lottovoittoa tai maailman komeinta miestä. Olen toivonut aika normaaleja keskiluokkaisia asioita ja ne kaikki saanut tai saavuttanut.

Mutta en ole onnellinen. Söin mielialalääkkeitä vielä vuosi sitten ja silloin koin olevani suht onnellinen. Näköjään en voi elää onnellista elämää ilman lääkitystä, se on surullista.

Ongelma ovat nämä läheisesi, et sinä.

Se etten saa hoitoa endometrioosiin... Siis sitä ei leikata ja kärsin kivuista

Kun lievästi oirehtinut Bouanane tuomittiin vankilaan.

Vierailija kirjoitti:

Puolison pelivelkojen ja haluttomuuden kautta vuokralla asuminen ja lapsettomuus

Lähde lätkimään. Miksi ihmeessä tuommoista katselet?

Vierailija kirjoitti:

Se, että vaikka teet asiat ns. oikein, lopputulos on silti nolla (tai jopa miinuksen puolella). 

Minulla oli aivan kamala lapsuus, olin koulukiusattu eskarista lukioon ja olen joutunut raiskausyrityksen sekä tappouhkauksen kohteiksi. Kaikesta paskasta huolimatta olen aina saanut pidettyä pääni pinnalla, esim. en ole tehnyt rikoksia, satuttanut toisia tai ruvennut itse kiusaajaksi. En hengaillut väärässä seurassa teininä, en tehnyt päihdekokeiluja. En jäänyt hautomaan kostofantasioita enkä hukuttanut suruani pulloon. Eikä minusta tullut katkera, rääväsuinen elämänkoululainen. Viimeiseen asti tsemppasin, hain itselleni apua kun en enää jaksanut. Kävin terapiat, sitouduin lääkehoitoon, yritin elää tavallista ja tervettä elämää. Opiskelin. Romahdin aina uudestaan, mutta nousin ylös. Vaikka kuinka yritin kovettaa itseäni muita ihmisiä kohtaan, siitä ei tullut mitään: tänäkin päivänä spontaani reaktio on hymy ja empatian tunne toisia kohtaan. Haluan auttaa muita, jos vaan pystyn.

Mihin tämä kaikki "fiksuus" on sitten johtanut? Vastaus on, että ei yhtään mihinkään. Ei, ympärilläni ei ole ystäväpiiriä joka pitäisi minua arvossa. En käy töissä, en opiskele. Kukaan ei ymmärrä ajatuksenjuoksuani, ei edes psykiatrinen hoitajani. Istun päivät kunnan vuokra-asunnossa huonolla alueella ja kuuntelen, miten muut ympärilläni voivat pahoin henkisesti. Öisin näen hirveitä painajaisia lapsuudestani ja luulen joskus sekoavani. En kuitenkaan sekoa, enhän minä sellaista osaa. Mieleni pitää itsensä kasassa vaikka väkisin, minut on lähetetty kotiin jopa itsemurhayrityksen jälkeen samana päivänä koska tuntemattoman lääkärin luotto psyykeeseeni oli niin kova. Terveyskeskuspäivystäjä taas arvioi kerran ahdistukseni olevan psykoosin rajamailla, muttei uskonut ettenkö pärjäisi kotonakin parin rauhoittavan voimin. Niinpä minä menin kiltisti kotiin ja söin ne pari rauhoittavaa, itkin ja nukuin. Ja seuraavana päivänä olin kutakuinkin toimintakykyinen. 

Vuodatukseni pointti on, että pienestä lapsesta asti olen uskonut saavani palkinnon sitkeydestäni "sitten joskus". En ole haaveillut suurista jutuista, mutta kuvittelin naiivina, että minullakin olisi aikuisena ystäviä, puoliso, ehkä lapsia. Kävisin töissä ja ostaisin hienoja vaatteita joskus. Kukaan ei joisi alkoholia lähelläni tai yrittäisi satuttaa minua kosketuksellaan. Ei, minä selviytyisin. Minä pystyisin tähän. 

Mutta tässä kirjoitan tätä, kolmekymppisenä ja yksinäisenä naisena, kunnan omistamassa itsemurhayksiössä. Tänään ei ole hyvä päivä, ehkä huomenna on. Tänään suurin haasteeni on mennä suihkuun ja muistaa, että en ole kasa paskaa vaikka sellaisena olen tullut kohdelluksi. Toivon kaikille palstalaisille hyvää tapaninpäivää, kiitos kun sain avautua. 

Minulla on samantyyppisiä kokemuksia, joita en halua yksityiskohtaisesti luetella. Koulukiusaaminen 12 vuoden ajan, pari seksuaalisen hyväksikäytön yritystä auktoriteetin taholta, väkivaltaa lapsuuden kodissa ja aikuisena suhde joka päättyi raakaan pahoinpitelyyn. Olen silti ajatellut että olen arvokas ja voin tavoitella omia unelmiani. Pyrkimys eteenpäin on antanut minulle muuta ajateltavaa. Olen saanut valituisen työn, opiskellut korkeakoulututkinnon (tosin alalta joka ei ollut unelmani, mutta olen onnellinen että valmistuin jostakin ja tein sen eteen kovasti töitä).

Varmasti meidän taustassa on asioita, joilla minä olen saanut voimavaroja ja jaksanut uskoa itseeni tarpeeksi. Tulin vain ajatelleeksi viestiäsi lukiessa että ehkä olisin samassa tilanteessa ilman tavoitteitani. Menneisyys oireilee vielä viikottain, mutta olen onnellinen siitä mihin olen pystynyt.

Voimia sinulle. Kuulostat viisaalta ja mukavalta ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että vaikka teet asiat ns. oikein, lopputulos on silti nolla (tai jopa miinuksen puolella). 

Minulla oli aivan kamala lapsuus, olin koulukiusattu eskarista lukioon ja olen joutunut raiskausyrityksen sekä tappouhkauksen kohteiksi. Kaikesta paskasta huolimatta olen aina saanut pidettyä pääni pinnalla, esim. en ole tehnyt rikoksia, satuttanut toisia tai ruvennut itse kiusaajaksi. En hengaillut väärässä seurassa teininä, en tehnyt päihdekokeiluja. En jäänyt hautomaan kostofantasioita enkä hukuttanut suruani pulloon. Eikä minusta tullut katkera, rääväsuinen elämänkoululainen. Viimeiseen asti tsemppasin, hain itselleni apua kun en enää jaksanut. Kävin terapiat, sitouduin lääkehoitoon, yritin elää tavallista ja tervettä elämää. Opiskelin. Romahdin aina uudestaan, mutta nousin ylös. Vaikka kuinka yritin kovettaa itseäni muita ihmisiä kohtaan, siitä ei tullut mitään: tänäkin päivänä spontaani reaktio on hymy ja empatian tunne toisia kohtaan. Haluan auttaa muita, jos vaan pystyn.

Mihin tämä kaikki "fiksuus" on sitten johtanut? Vastaus on, että ei yhtään mihinkään. Ei, ympärilläni ei ole ystäväpiiriä joka pitäisi minua arvossa. En käy töissä, en opiskele. Kukaan ei ymmärrä ajatuksenjuoksuani, ei edes psykiatrinen hoitajani. Istun päivät kunnan vuokra-asunnossa huonolla alueella ja kuuntelen, miten muut ympärilläni voivat pahoin henkisesti. Öisin näen hirveitä painajaisia lapsuudestani ja luulen joskus sekoavani. En kuitenkaan sekoa, enhän minä sellaista osaa. Mieleni pitää itsensä kasassa vaikka väkisin, minut on lähetetty kotiin jopa itsemurhayrityksen jälkeen samana päivänä koska tuntemattoman lääkärin luotto psyykeeseeni oli niin kova. Terveyskeskuspäivystäjä taas arvioi kerran ahdistukseni olevan psykoosin rajamailla, muttei uskonut ettenkö pärjäisi kotonakin parin rauhoittavan voimin. Niinpä minä menin kiltisti kotiin ja söin ne pari rauhoittavaa, itkin ja nukuin. Ja seuraavana päivänä olin kutakuinkin toimintakykyinen. 

Vuodatukseni pointti on, että pienestä lapsesta asti olen uskonut saavani palkinnon sitkeydestäni "sitten joskus". En ole haaveillut suurista jutuista, mutta kuvittelin naiivina, että minullakin olisi aikuisena ystäviä, puoliso, ehkä lapsia. Kävisin töissä ja ostaisin hienoja vaatteita joskus. Kukaan ei joisi alkoholia lähelläni tai yrittäisi satuttaa minua kosketuksellaan. Ei, minä selviytyisin. Minä pystyisin tähän. 

Mutta tässä kirjoitan tätä, kolmekymppisenä ja yksinäisenä naisena, kunnan omistamassa itsemurhayksiössä. Tänään ei ole hyvä päivä, ehkä huomenna on. Tänään suurin haasteeni on mennä suihkuun ja muistaa, että en ole kasa paskaa vaikka sellaisena olen tullut kohdelluksi. Toivon kaikille palstalaisille hyvää tapaninpäivää, kiitos kun sain avautua. 

Minulla on samantyyppisiä kokemuksia, joita en halua yksityiskohtaisesti luetella. Koulukiusaaminen 12 vuoden ajan, pari seksuaalisen hyväksikäytön yritystä auktoriteetin taholta, väkivaltaa lapsuuden kodissa ja aikuisena suhde joka päättyi raakaan pahoinpitelyyn. Olen silti ajatellut että olen arvokas ja voin tavoitella omia unelmiani. Pyrkimys eteenpäin on antanut minulle muuta ajateltavaa. Olen saanut valituisen työn, opiskellut korkeakoulututkinnon (tosin alalta joka ei ollut unelmani, mutta olen onnellinen että valmistuin jostakin ja tein sen eteen kovasti töitä).

Varmasti meidän taustassa on asioita, joilla minä olen saanut voimavaroja ja jaksanut uskoa itseeni tarpeeksi. Tulin vain ajatelleeksi viestiäsi lukiessa että ehkä olisin samassa tilanteessa ilman tavoitteitani. Menneisyys oireilee vielä viikottain, mutta olen onnellinen siitä mihin olen pystynyt.

Voimia sinulle. Kuulostat viisaalta ja mukavalta ihmiseltä.

Tämä on arvokas kommentti.

Itse olen itselleni se isoin pettymys. Vaikka kuinka yritän niin tätä ylipainoa en saa millään laihdutettua pois. Kaikilla soppakuureilla olen ollut ja pysyvää elämäntapamuutosta yrittänyt, mutta ei. Muutaman kilon saan aina pois ja sitten se taas repsahtaa. No toisaalta voi kyllä sanoa että kaikki muu onkin sitten sujunut paremmin kuin ikinä kuvittelin, kaikki muu on hyvin. Oma terveys nyt toistaiseksi myös, vaikka 2 tyypin diabetes kolkuttelee ovella varmasti. Miten se laihdutus voikin olla niin hankalaa.

Menin ja panin poikaa. Hitto mikä häpeä.

Vierailija kirjoitti:

Menin ja panin poikaa. Hitto mikä häpeä.

Mitä sitä häpeemään. Olet vain himppari.

tod. himppari.

M o d e ainakin on elämäänsä syvästi pettynyt, täältä lähtee kaikki ei-itsääliset kommentit heti.

Mutta jatka pettymistä.

Suurin pettymys on ollut ”läheinen ystävä” joka halusikin varastaa elämäni. Miestä myöten.

Vierailija kirjoitti:

Eläinallergia. Kissaton elämä on elämätön elämä.

Voi sinua....eikö siihen ole siedätyshoitoa saatavilla. Tuttuni oli koiralle allerginen, mutta halusi koiran ja sai siedätyshoitoa ennen koiran hankintaa. Ei ole ollut ongelmia.

Olen monesti ajatellut, että jos tulisi kissaallergia, niin mitä olisi tehtävissä kun rakastan kissoja. Nyt on kohta 11v kissaneiti ihana, hellä rakastava luonteeltaan. Taitaisi loppua elämäni suruun jollei kissaa olisi.

itse asiassa ei ole vielä vastaan tullut kovinkaan kummoisia pettymyksiä....tai sitten on elämä hionut senverran, ettei ihan joka tikunpistämää edes ymmärrä pettymykseksi laskea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolison pelivelkojen ja haluttomuuden kautta vuokralla asuminen ja lapsettomuus

Lähde lätkimään. Miksi ihmeessä tuommoista katselet?

Jotenkin sitä yrittää roikkua toivossa paremmista ajoista. Elämäni suurin haave ollut ehjä koko elämän liitto sekä ydinperhe. Mitä jos en saakaan lapsia ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Kun opin perusasiat ekologiasta ja ilmastotieteestä ja sain tietää, että ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta.

Sen luulisi olevan päinvastainen kuin pettymys.

Luonto, eläimet ja kaikki muu voi paljon paremmin kun ihmiset vähenee tai poistuu jopa kokonaan, mikä kuitenkin on epätoden näköistä....jonnekin luolaansa jää joku kuitenkin josta uusi kasvu lähtee räjähdysvoimaiseen kasvuun, taas. Se on pettymys.