Mikä on elämäsi suurin pettymys?

Sen tajuaminen, miten loputtoman typeriä ja lapsellisia aikuiset ihmiset ovat.

Vierailija kirjoitti:

Se etten saa hoitoa endometrioosiin... Siis sitä ei leikata ja kärsin kivuista

Mikset saa? Läheskään aina endoa ei edes voida leikata. Kipuihin auttaa parhaiten lääkitys. Mene yksityiselle ja pyydä lääkkeet , jotka toimivat.

Se, kun tajusin että oma lapsuudenperhe ei ollutkaan sellainen, mitä olin luullut. Oli kamalaa tajuta aikuisena, ettei mulla ole oikeastaan ketään, joka todella välittäisi. Että omat perheenjäsenet kiusaa jopa aikuisena. Että oma seksuaalinen hyväksikäyttökin leimataan p-puheeksi.

Elämä on ollut tosi yksinäistä. Joskus ihmettelen, miksi olen täällä.

Vierailija kirjoitti:

itse asiassa ei ole vielä vastaan tullut kovinkaan kummoisia pettymyksiä....tai sitten on elämä hionut senverran, ettei ihan joka tikunpistämää edes ymmärrä pettymykseksi laskea.

Sama täällä. En ole ajatellutkaan, että kaikki hyvä tulee kaikille, ainakaan automaattisesti ja ajelehtien.

Toki joku ihminen joskus on osoittautunut kuspääksi, joku rakkaus on loppunut jne, mutta sehän on ihan normaalia elämää.

Töitäkin joutui etsimään pitkään ja hartaasti, mutta en osaa nähdä sitä henkilökohtaisena pettymyksenä, työmarkkinat vaan ovat tämmöiset kun ovat.

Suurin pettymys oli kun tajusin panostaneeni liikaa opiskeluun ja työelämään ja laitoin lapseni liian aikaisin päiväkotiin. Missasin suurimman osan lapseni ensimmäisistä opituista asioista ollessani töissä. Nyt lapseni on jo iso ja minä kaipaan sitä pientä poikaa joka tuli iloisesti aina vastaan kotona<3 jos saisin tehtyä toisin oisin jäänyt pidemmäksi ajaksi lapseni kanssa kotiin ja ottanut vähemmän työtehtäviä vastaan.

Ydinperheen hajoaminen. Lasten isä oli väkivaltainen alkoholisti, mutta silti se pettymys, kun ydinperhe hajosi.

Kaksi vanhinta lastani tähän mennessä!

Poikia.

Suurin pettymys on ilman muuta ollut se, että ympäröivä yhteiskunta tuputtaa valmista elämisen mallia joka puolelta - että näin kuuluu elää ja toimia.

Kuuluu käydä koulut, käydä rippikoulu, käydä armeija, autokoulu, seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa, mennä töihin, mennä naimisiin, hankkia asuntolainaa, hankkia auto, hankkia lapsia, hankkia kesämökki, hankkia kultainennoutaja, hankkia vatsahaava, kuuluu harrastaa, kuuluu olla sosiaalinen, kuuluu matkustella, kuuluu huolehtia, että lapset harrastaa, kuuluu jäädä eläkkeelle, kuuluu vaatia lapsiltaan lapsenlapsia, kuuluu ja täytyy ja on pakko sitä ja tätä.

Muuten on outo ja poikkeava ja mielenvikainen.

Toki tämä kaikki on nykyaikana vähenemään päin, mutta ei silti poistumassa kokonaan.

Joitakin näistä pakollisista suorituksista olen onnistunut skippaamaan, mutten kaikkia.

Vähän epäilen, että olisin onnellisempi ilman työpaikkaa ja perhettä ja kaikenlaista joutavaa materiaa ja sen perässä juoksemista. Ihan vaikka erakkona.

Mutta nyt on toisaalta myöhäistä pyristellä, kun pas#at on jo housuissa, pakko sinnitellä mukana ainakin niin kauan, kunnes lapset pärjäävät omillaan.

Vierailija kirjoitti:

Suurin pettymys on ilman muuta ollut se, että ympäröivä yhteiskunta tuputtaa valmista elämisen mallia joka puolelta - että näin kuuluu elää ja toimia.

Kuuluu käydä koulut, käydä rippikoulu, käydä armeija, autokoulu, seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa, mennä töihin, mennä naimisiin, hankkia asuntolainaa, hankkia auto, hankkia lapsia, hankkia kesämökki, hankkia kultainennoutaja, hankkia vatsahaava, kuuluu harrastaa, kuuluu olla sosiaalinen, kuuluu matkustella, kuuluu huolehtia, että lapset harrastaa, kuuluu jäädä eläkkeelle, kuuluu vaatia lapsiltaan lapsenlapsia, kuuluu ja täytyy ja on pakko sitä ja tätä.

Muuten on outo ja poikkeava ja mielenvikainen.

Toki tämä kaikki on nykyaikana vähenemään päin, mutta ei silti poistumassa kokonaan.

Joitakin näistä pakollisista suorituksista olen onnistunut skippaamaan, mutten kaikkia.

Vähän epäilen, että olisin onnellisempi ilman työpaikkaa ja perhettä ja kaikenlaista joutavaa materiaa ja sen perässä juoksemista. Ihan vaikka erakkona.

Mutta nyt on toisaalta myöhäistä pyristellä, kun pas#at on jo housuissa, pakko sinnitellä mukana ainakin niin kauan, kunnes lapset pärjäävät omillaan.

Samaa mieltä tuon kaiken pakon tuputtamisesta.

Masennus, ahdistus, kaksisuuntainen mielialahäiriödiagnoosit, 30 kg ylipaino, ikisinkkuus, rumuus, tissittömyys, 1700e/kk palkka, sos elämää ei ole ollut 14 vuoteen

Vierailija kirjoitti:

Suurin pettymys on ilman muuta ollut se, että ympäröivä yhteiskunta tuputtaa valmista elämisen mallia joka puolelta - että näin kuuluu elää ja toimia.

Kuuluu käydä koulut, käydä rippikoulu, käydä armeija, autokoulu, seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa, mennä töihin, mennä naimisiin, hankkia asuntolainaa, hankkia auto, hankkia lapsia, hankkia kesämökki, hankkia kultainennoutaja, hankkia vatsahaava, kuuluu harrastaa, kuuluu olla sosiaalinen, kuuluu matkustella, kuuluu huolehtia, että lapset harrastaa, kuuluu jäädä eläkkeelle, kuuluu vaatia lapsiltaan lapsenlapsia, kuuluu ja täytyy ja on pakko sitä ja tätä.

Muuten on outo ja poikkeava ja mielenvikainen.

Toki tämä kaikki on nykyaikana vähenemään päin, mutta ei silti poistumassa kokonaan.

Joitakin näistä pakollisista suorituksista olen onnistunut skippaamaan, mutten kaikkia.

Vähän epäilen, että olisin onnellisempi ilman työpaikkaa ja perhettä ja kaikenlaista joutavaa materiaa ja sen perässä juoksemista. Ihan vaikka erakkona.

Mutta nyt on toisaalta myöhäistä pyristellä, kun pas#at on jo housuissa, pakko sinnitellä mukana ainakin niin kauan, kunnes lapset pärjäävät omillaan.

Monta kohtaa listassasi on sellaisia, joita olen ryhtynyt jo vuosia sitten karsimaan elämästäni. Olo ja fiilikset voi parantua jo muutaman "turhuuden" häivyttämisestä. Tutustu minimalismiin vaikka youtuben videoiden kautta, ylimääräisten tavaroiden ja sitoumusten hävittäminen elämästä on antanut ihan uudenlaista rauhaa ja onnellisuutta elämään, vaikka en ole muuttanut erakoksi vuorille. Joskun on tuntunut että se olisi oikea ratkaisu omallakin kohdalla. 

Vierailija kirjoitti:

Suurin pettymys on ilman muuta ollut se, että ympäröivä yhteiskunta tuputtaa valmista elämisen mallia joka puolelta - että näin kuuluu elää ja toimia.

Kuuluu käydä koulut, käydä rippikoulu, käydä armeija, autokoulu, seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa, mennä töihin, mennä naimisiin, hankkia asuntolainaa, hankkia auto, hankkia lapsia, hankkia kesämökki, hankkia kultainennoutaja, hankkia vatsahaava, kuuluu harrastaa, kuuluu olla sosiaalinen, kuuluu matkustella, kuuluu huolehtia, että lapset harrastaa, kuuluu jäädä eläkkeelle, kuuluu vaatia lapsiltaan lapsenlapsia, kuuluu ja täytyy ja on pakko sitä ja tätä.

Muuten on outo ja poikkeava ja mielenvikainen.

Toki tämä kaikki on nykyaikana vähenemään päin, mutta ei silti poistumassa kokonaan.

Joitakin näistä pakollisista suorituksista olen onnistunut skippaamaan, mutten kaikkia.

Vähän epäilen, että olisin onnellisempi ilman työpaikkaa ja perhettä ja kaikenlaista joutavaa materiaa ja sen perässä juoksemista. Ihan vaikka erakkona.

Mutta nyt on toisaalta myöhäistä pyristellä, kun pas#at on jo housuissa, pakko sinnitellä mukana ainakin niin kauan, kunnes lapset pärjäävät omillaan.

Toi on itsestä kiinni myöskin. Jos on valmis kantamaan hullunleimaa niin tee asioille jotain jo nyt.

Tietty ne lapset pitää hoitaa, ehkä ainoa asia millä todella merkitystä on läheiset.

Itseeni olen pettynyt. Lähtökohdat piti olla hyvät: olin jo lapsena jonkunlainen ihmelapsi jota ihailtiin. Koulu meni kuin vettä vaan, lisäksi minulla oli lahjoja musiikkiin ja kirjoittamiseen. Erityislahkakkuutena kuitenkin matemaattiset aineet - yläasteella voitin kansallisen fysiikkakilpailun. Olin kaikin puolin kunnollisesta ja hyvästä perheestäkin, en voi syyttää vanhempiani. En edes kiusaajia tai mitään. Vain itse olen syyllinen siihen missä nyt 46 v olen.

Ylipisto-opinnot jäi kesken kun ei vaan laiskuus antanut periksi opiskella. Menin tehtaalle töihin. Erilaisia duunarihommia olen sitten tehnyt, nyt kassamyyjänä marketissa, osa-aikainen, paska palkka. Miestä tai lapsia ei ole, kukaan ei vaan koskaan kiinnostunut minusta koska olen ruma ja outo. Pitkään haaveilin, että jossain vaiheessa tulen käyttämään mielikuvitustani ja kirjallisia lahjojani kirjan kirjoittamiseen. Mutta kun sitten yritin, totesin että pää on täysin tyhjä, ei synny mitään tarinoita enää. Eikä enää vaihdevuosien myötä yleensäkään järki leikkaa, olen liian tyhmä tekemään melkein mitään.

Vierailija kirjoitti:

Itseeni olen pettynyt. Lähtökohdat piti olla hyvät: olin jo lapsena jonkunlainen ihmelapsi jota ihailtiin. Koulu meni kuin vettä vaan, lisäksi minulla oli lahjoja musiikkiin ja kirjoittamiseen. Erityislahkakkuutena kuitenkin matemaattiset aineet - yläasteella voitin kansallisen fysiikkakilpailun. Olin kaikin puolin kunnollisesta ja hyvästä perheestäkin, en voi syyttää vanhempiani. En edes kiusaajia tai mitään. Vain itse olen syyllinen siihen missä nyt 46 v olen.

Ylipisto-opinnot jäi kesken kun ei vaan laiskuus antanut periksi opiskella. Menin tehtaalle töihin. Erilaisia duunarihommia olen sitten tehnyt, nyt kassamyyjänä marketissa, osa-aikainen, paska palkka. Miestä tai lapsia ei ole, kukaan ei vaan koskaan kiinnostunut minusta koska olen ruma ja outo. Pitkään haaveilin, että jossain vaiheessa tulen käyttämään mielikuvitustani ja kirjallisia lahjojani kirjan kirjoittamiseen. Mutta kun sitten yritin, totesin että pää on täysin tyhjä, ei synny mitään tarinoita enää. Eikä enää vaihdevuosien myötä yleensäkään järki leikkaa, olen liian tyhmä tekemään melkein mitään.

Nyt menet jollekin luovan kirjoittamisen verkkokurssille ja alat kirjoittaa vaikka elämäkertaa. Pystyt siihen varmasti. 

Se, että olen kolmekymppisenä ihan helvetin yksinäinen ja yksin. Mieskin häipyi jonkun parikymppisen seksipommin matkaan, teki varsin selväksi ettei halua enää olla missään tekemisissä kanssani. Olen yrittänyt jatkaa elämää eteenpäin, olen harrastanut ja tehnyt mukavia asioita, mutta silti oloni on surullinen24/7. En tiedä miksi en pääse eteenpäin, tunnen itseni arvottomaksi.

Suurin pettymys minä itse. Olen monen eri tekijän summa. Lähtökohtaisesti äitini olisi pitänyt vaatia minulta enemmän. Ei koskaan edes kysynyt olinko esim. läksyjä tehnyt. Voisi jopa luokitella äitisuhdetta ajatuksella "paras kaveri". Lisänä vuosikausien koulukiusaaminen (niin fyysinen kuin henkinen) johon siihen aikaan maailmaa koulumaailmassa ei hirveästi edes puututtu. Tai no puututtiin kyllä, merkitsemällä minut kiusattuna siksi hankalaksi tapaukseksi. Eristettiin muista oppilaista. Kerran sain turpaani kolmelta tyypiltä ihan vain sen takia kun satuin kävelemään väärässä paikassa väärään aikaan. Olivat jahtaamassa yhtä tuttua tyyppiä jota eivät saaneet kiinni, hakkasivat sitten huvikseen minut hänen tilallaan vaikka en koko tapaukseen liittynyt millään tavalla. Tästäkin naureskeltiin koulussa päin naamaa miten olin saanut turpaani vaivaiselta kolmelta tyypiltä. Lisäksi monen monta muutakin elämässä tapahtunutta asiaa on myötävaikuttanut siihen että olen puhdas ihmisraunio, täydellisesti yhteiskunnasta syrjäytynyt mies joka ei pysty luomaan uusia ihmissuhteita vaikkapa kaveripohjalta. Aina takoo takaraivossa ajatus että onko tämä mahdollinen kaveri aidosti kaveri vai ei. Pystyn laskemaan tältä istumalta elämästäni vain kaksi ihmistä jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen, ellei lasketa vanhempia mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Itseeni olen pettynyt. Lähtökohdat piti olla hyvät: olin jo lapsena jonkunlainen ihmelapsi jota ihailtiin. Koulu meni kuin vettä vaan, lisäksi minulla oli lahjoja musiikkiin ja kirjoittamiseen. Erityislahkakkuutena kuitenkin matemaattiset aineet - yläasteella voitin kansallisen fysiikkakilpailun. Olin kaikin puolin kunnollisesta ja hyvästä perheestäkin, en voi syyttää vanhempiani. En edes kiusaajia tai mitään. Vain itse olen syyllinen siihen missä nyt 46 v olen.

Ylipisto-opinnot jäi kesken kun ei vaan laiskuus antanut periksi opiskella. Menin tehtaalle töihin. Erilaisia duunarihommia olen sitten tehnyt, nyt kassamyyjänä marketissa, osa-aikainen, paska palkka. Miestä tai lapsia ei ole, kukaan ei vaan koskaan kiinnostunut minusta koska olen ruma ja outo. Pitkään haaveilin, että jossain vaiheessa tulen käyttämään mielikuvitustani ja kirjallisia lahjojani kirjan kirjoittamiseen. Mutta kun sitten yritin, totesin että pää on täysin tyhjä, ei synny mitään tarinoita enää. Eikä enää vaihdevuosien myötä yleensäkään järki leikkaa, olen liian tyhmä tekemään melkein mitään.

Jos olisin sinä, niin menisin opiskelemaan lääkäriksi. Nopeasti pääsee käytännönhommiin ja palkka on hyvä ja varma työ.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseeni olen pettynyt. Lähtökohdat piti olla hyvät: olin jo lapsena jonkunlainen ihmelapsi jota ihailtiin. Koulu meni kuin vettä vaan, lisäksi minulla oli lahjoja musiikkiin ja kirjoittamiseen. Erityislahkakkuutena kuitenkin matemaattiset aineet - yläasteella voitin kansallisen fysiikkakilpailun. Olin kaikin puolin kunnollisesta ja hyvästä perheestäkin, en voi syyttää vanhempiani. En edes kiusaajia tai mitään. Vain itse olen syyllinen siihen missä nyt 46 v olen.

Ylipisto-opinnot jäi kesken kun ei vaan laiskuus antanut periksi opiskella. Menin tehtaalle töihin. Erilaisia duunarihommia olen sitten tehnyt, nyt kassamyyjänä marketissa, osa-aikainen, paska palkka. Miestä tai lapsia ei ole, kukaan ei vaan koskaan kiinnostunut minusta koska olen ruma ja outo. Pitkään haaveilin, että jossain vaiheessa tulen käyttämään mielikuvitustani ja kirjallisia lahjojani kirjan kirjoittamiseen. Mutta kun sitten yritin, totesin että pää on täysin tyhjä, ei synny mitään tarinoita enää. Eikä enää vaihdevuosien myötä yleensäkään järki leikkaa, olen liian tyhmä tekemään melkein mitään.

Jos olisin sinä, niin menisin opiskelemaan lääkäriksi. Nopeasti pääsee käytännönhommiin ja palkka on hyvä ja varma työ.

Samaa mieltä. Lisäksi siinä hommassa elämänkokemus on vaan eduksi.

Kiusaaja on meillä vallanpitäjien suosiossa ja menestyy.

Isän alkoholiriippuvuus joka pilannut omansa ja minun elämää. Lapsena kantelin kaljoja pois ostoskorista, vanhempana kuskasin vierotukseen ja nyt murehdin hänen "elämätöntä" elämäänsä. Hoitokodissa alle 50v, aivot rappeutuneet ja halvaantunut. Aina ollut isän tyttö, ne toistuvat pettymykset ja lupaukset, syyllisyyden tunteet. En pääse tästä murheesta varmaan koskaan yli (kyllä olin juuri aloittanut terapian mutta korona laittoi rahapussin tiukille) Tuntuisi itsekkäältä "hylätä" ja lopettaa yhteydenpito isään.