Mikä on elämäsi suurin pettymys?

Ei  pettymyksiä - rankka sana. Nuorena tuli ero poikaystävästä ja silloin tuntui pahalta, mutta nyt kun asiaa katson taaksepäin, se oli hyvä juttu. Lähdin opiskelemaan, valmistuin hyvään ammattiin, löysin fiksun miehen. Surullinen ja ahdistunut olin pitkään sairastuttuani syöpään 20 vutta sitten. Toivoa ei juuri annettu. Ja tässä olen! Lapsi valmistui toiveammattinsa, joka on yhteiskunnallisestikin hyvin arvostettu. Ja perhe on kasassa ja vahva usko on, että pysyykin tämän yhden elämän. 

Yliopisto. Hirveästi hehkutettu, kuulemma elämän parhaat vuodet ja välivuosien ajan jaksoin painaa duunia sisälle päästäkseni. Todellisuus olikin: täynnä bilettäviä teinejä joista suurinta osaa ei edes kiinnosta, opetusta ei ole kontaktina juuri ollenkaan peruskurssien jälkeen ja yhtään mikään ei laitoksella ei toimi. Kukaan ei arvostele tenttejä eikä esseitä, kaikki se vähä kontaktiopetus on ryhmätöinä (joista ei opi mitään) ja ne iki-ihanat bileet on lähinnä viiden saman ihmisen perseilyn seuraamista kerta toisensa jälkeen. Ystäviä ei saa koska kaikki muut tuntuvat olevan ihan eri maailmasta. 

Jos en olisi jo niin vanha ja lähellä valmistumista niin vaihtaisin vaikka amikseen. 

Se, että mediaan ei voi luottaa, nykyään se uutinen on vain toimittajan oma mielipide (tai päätoimittajan), ei kokonaisvaltainen, puolueeton uutinen.

Se, että sinua manipuloidaan joka suunnasta internetissä.

Se, että pysyäksesi järjissäsi, sinun on melkeinpä erakoiduttava yhteiskunnasta, koska pahoja, itsekkäitä ihmisiä on niin paljon.

Avioliiton kaatuminen, mies lähti petettyään. Olin kuulemma ollut väärä valinta ja huono vaimo. Luulin olleeni sielunkumppanini kanssa ja annoin hänelle itsestäni paljon. Jäin kahdestaan parivuotiaan kanssa. Kohta kuudetta vuotta yksin, en enää luota itseeni, että voisin olla kenellekään riittävän hyvä kumppani.

Vierailija kirjoitti:

Avioliiton kaatuminen, mies lähti petettyään. Olin kuulemma ollut väärä valinta ja huono vaimo. Luulin olleeni sielunkumppanini kanssa ja annoin hänelle itsestäni paljon. Jäin kahdestaan parivuotiaan kanssa. Kohta kuudetta vuotta yksin, en enää luota itseeni, että voisin olla kenellekään riittävän hyvä kumppani.

Tuo on miehen tappio. Varmasti olet hyvä kumppani!

Mies, jonka kanssa menin naimisiin. Hän tartutti minuun sukupuolitaudin, valehteli, petti myös raha-asioissa, töni henkisesti ja fyysisestikin.

Vierailija kirjoitti:

Mies, jonka kanssa menin naimisiin. Hän tartutti minuun sukupuolitaudin, valehteli, petti myös raha-asioissa, töni henkisesti ja fyysisestikin.

Toivottavasti erosit äkkiä.

Vierailija kirjoitti:

Yliopisto. Hirveästi hehkutettu, kuulemma elämän parhaat vuodet ja välivuosien ajan jaksoin painaa duunia sisälle päästäkseni. Todellisuus olikin: täynnä bilettäviä teinejä joista suurinta osaa ei edes kiinnosta, opetusta ei ole kontaktina juuri ollenkaan peruskurssien jälkeen ja yhtään mikään ei laitoksella ei toimi. Kukaan ei arvostele tenttejä eikä esseitä, kaikki se vähä kontaktiopetus on ryhmätöinä (joista ei opi mitään) ja ne iki-ihanat bileet on lähinnä viiden saman ihmisen perseilyn seuraamista kerta toisensa jälkeen. Ystäviä ei saa koska kaikki muut tuntuvat olevan ihan eri maailmasta. 

Jos en olisi jo niin vanha ja lähellä valmistumista niin vaihtaisin vaikka amikseen. 

Missä yliopistossa ja laitoksella noin surkeaa opetusta on?

Vierailija kirjoitti:

Avioliiton kaatuminen, mies lähti petettyään. Olin kuulemma ollut väärä valinta ja huono vaimo. Luulin olleeni sielunkumppanini kanssa ja annoin hänelle itsestäni paljon. Jäin kahdestaan parivuotiaan kanssa. Kohta kuudetta vuotta yksin, en enää luota itseeni, että voisin olla kenellekään riittävän hyvä kumppani.

Otan osaa, tuollainen on aika raskasta. Olo on niin totaalisen huijattu.

Lapsen kuolleena syntyminen. Se veti elämäni aika pitkäksi aikaa täysin sekaisin ja kärsin edelleen 16 vuoden jälkeen vahvoista masennuskausista, vaikka olen saanut kolme tervettä lasta sen jälkeen.

Se, etten osannut arvostaa itseäni tarpeeksi tähän päivään mennessä. 

Olen nyt 29 -vuotias ja uusi ihana elämä viimeinkin edessä sen vuoksi, että sisäistin itseni arvostamisen ja jatkan itseni kiittämistä (ja menestymistä) hamaan tulevaisuuteen asti :) 

Etten olekaan niin rakastava ihminen kun luulin olevani. Olen usein täysin tunnekylmä p*skapää. Sisimmässäni tunnen kyllä lämpöä ja rakkautta, miksen minä nuija osaa tuoda sitä esille?

Kun tajusin omaavani nysän.

Ei nyt ehkä pettymys mutta vastoinkäyminen - isäni kuolema agressiiviseen syöpään melko nuorena. Se järkytti mun perusluottamusta elämään. Sen jälkeen (13 v sitten) on ollut todella hankalaa.

Miten te annatte jonkun lapsuuden kiusaamisen määrittää koko elämän, ja miksi. Useimpia nykyisiä aikuisia on kiusattu jossakin vaiheessa, ennen ei siihen niin koulussakaan puututtu.

Entä sitten? Joku muu kokee sitten jotakin muuta ikävää, kuten vakavan sairauden. Tai tosi huonot vanhemmat. Oppimisvaikeuksia jne.

Ei yhteen kurjaan asiaan kannata jäädä jumiin, harvassa on ne joille ei koskaan epäreilua satu. Vastuuta omasta elämästä.

Nimihullu, mene pois.

Minulla varmasti yleisesti se etten meinaa pärjätä elämässäni. Olin kiusattu pitkään ja ilman ystäviä ja näin en tavallaan ole tottunut lainkaan ihmisten seuraan kunnolla. Nyt olenkin lähes syrjäytynyt ja ikää tulee aina lisää ja aina jään enemmän jälkeen. Mikään ammatti tai yleensäkin töissä olo ei ole minulle helppoa vaan ahdistun paljon. Nyt monesti ajattelen, ettei kukaan edes ota enää töihin, kun kokemusta ei ole. Yksinäinen olen edelleen ja en pysty luottamaan muihin. Itsetunto ihan nolla. Opiskeluista haaveilin pitkään, mutta en ole sinne päässyt. Tähän vielä masentunut mieliala ja yleisistä pelko siitä miten kestän eteenpäin. Olo on on monesti huono ja tulevaisuus pelottaa. En ehkä ajatellut kaiken menevän näin.

Vierailija kirjoitti:

Nimihullu, mene pois.

Se on joku katkera vanhapiika.

Mä. En kelpaa kellekkään.

Maailman onnellisin kansa...