Lue keskustelun säännöt.
Mikä on elämäsi suurin pettymys?
25.12.2020 |
Ja miten selvisit siitä.
Kaikki käy. Ammatti, unelmat, lapsettomuus, suhteet, elämän kiero kulku, yritys ja erehdys, tai joku onnettomuus esti jotain, joku epäonninen sattumusten summa pilasi elämäsi...
Itselläni oli se, kun päästin elämäni rakkauden karkuun. Kaikki olisi mennyt elämässäni toisin, jos oltaisiin päädytty yhteen.
Kommentit (401)
Opiskeluun tuhlatut vuodet ja rahat. Tiesin jo viimeistään kolmantena vuonna, että ala ei ole minua varten, en ole tarpeeksi kiinnostunut joten ei ole edes motivaatiota paikkaamaan luontaisen lahjakkuuden puutetta. En silti halunnut "luovuttaa", joten hampaat irvessä väänsin yliopistolla 8 vuotta. Ei todellakaan mikään työllistävä ala muutenkaan, ja itse en edes oppinut mitään. Suoritin vain, rimaa hipoen, koska eihän nyt mitään saa kesken jättää! Voi kunpa olisin jättänyt ja pitänyt vaikka välivuoden ja yrittänyt löytää jotain kiinnostampaa ja minulle sopivaa. Nyt olen sitten kolmekymppinen työtön, masentunut ja vailla tulevaisuutta. Liian myöhäistä enää mitään opiskella, ja kun tuo masennuskin tuli hankittua, niin ei riitä jaksaminen eikä mielenkiinto edes elämään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin luottanut hyvään, parhaaseen ystävääni kuin peruskallioon 9-v. saakka.
Oltiin aina yhdessä lapsina, nuorina, aikuisinakin.
Menin naimisiin, hän oli kaaso, muttei miestä löytänyt.
Kun tulin raskaaksi, hän iloitsi, mutta lapsen synnyttyä tilanne muuttui kateuden vuoksi ja jouduin laittamaan kaksikymmentäkuusi vuotta jatkuneen ihmissuhteen poikki.
Se on elämäni suurin pettymys.
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluun tuhlatut vuodet ja rahat. Tiesin jo viimeistään kolmantena vuonna, että ala ei ole minua varten, en ole tarpeeksi kiinnostunut joten ei ole edes motivaatiota paikkaamaan luontaisen lahjakkuuden puutetta. En silti halunnut "luovuttaa", joten hampaat irvessä väänsin yliopistolla 8 vuotta. Ei todellakaan mikään työllistävä ala muutenkaan, ja itse en edes oppinut mitään. Suoritin vain, rimaa hipoen, koska eihän nyt mitään saa kesken jättää! Voi kunpa olisin jättänyt ja pitänyt vaikka välivuoden ja yrittänyt löytää jotain kiinnostampaa ja minulle sopivaa. Nyt olen sitten kolmekymppinen työtön, masentunut ja vailla tulevaisuutta. Liian myöhäistä enää mitään opiskella, ja kun tuo masennuskin tuli hankittua, niin ei riitä jaksaminen eikä mielenkiinto edes elämään...
Mikä ala?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En onnistu laihdutuksessa koskaan. Yritän ja repsahdan, yritän ja repsahdan.
N 100kg 34vLääkärin tuella seuraavaksi.
Tätäkin kokeiltu. Kaikkea. Mietin jo it se mur haa mutta lapset estää.
Lihavuusleikkaus.
Bulimia taustalla eli en saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluun tuhlatut vuodet ja rahat. Tiesin jo viimeistään kolmantena vuonna, että ala ei ole minua varten, en ole tarpeeksi kiinnostunut joten ei ole edes motivaatiota paikkaamaan luontaisen lahjakkuuden puutetta. En silti halunnut "luovuttaa", joten hampaat irvessä väänsin yliopistolla 8 vuotta. Ei todellakaan mikään työllistävä ala muutenkaan, ja itse en edes oppinut mitään. Suoritin vain, rimaa hipoen, koska eihän nyt mitään saa kesken jättää! Voi kunpa olisin jättänyt ja pitänyt vaikka välivuoden ja yrittänyt löytää jotain kiinnostampaa ja minulle sopivaa. Nyt olen sitten kolmekymppinen työtön, masentunut ja vailla tulevaisuutta. Liian myöhäistä enää mitään opiskella, ja kun tuo masennuskin tuli hankittua, niin ei riitä jaksaminen eikä mielenkiinto edes elämään...
Mikä ala?
Humanistinen, kulttuuriala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluun tuhlatut vuodet ja rahat. Tiesin jo viimeistään kolmantena vuonna, että ala ei ole minua varten, en ole tarpeeksi kiinnostunut joten ei ole edes motivaatiota paikkaamaan luontaisen lahjakkuuden puutetta. En silti halunnut "luovuttaa", joten hampaat irvessä väänsin yliopistolla 8 vuotta. Ei todellakaan mikään työllistävä ala muutenkaan, ja itse en edes oppinut mitään. Suoritin vain, rimaa hipoen, koska eihän nyt mitään saa kesken jättää! Voi kunpa olisin jättänyt ja pitänyt vaikka välivuoden ja yrittänyt löytää jotain kiinnostampaa ja minulle sopivaa. Nyt olen sitten kolmekymppinen työtön, masentunut ja vailla tulevaisuutta. Liian myöhäistä enää mitään opiskella, ja kun tuo masennuskin tuli hankittua, niin ei riitä jaksaminen eikä mielenkiinto edes elämään...
Mikä ala?
Humanistinen, kulttuuriala.
No sitten ymmärrän. Eikö sillä tutkinnolla voi hakea mihinkään soveltavaankaan työtehtävään?
Ruma akka. En muutakaan saanut. Voi minua polosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluun tuhlatut vuodet ja rahat. Tiesin jo viimeistään kolmantena vuonna, että ala ei ole minua varten, en ole tarpeeksi kiinnostunut joten ei ole edes motivaatiota paikkaamaan luontaisen lahjakkuuden puutetta. En silti halunnut "luovuttaa", joten hampaat irvessä väänsin yliopistolla 8 vuotta. Ei todellakaan mikään työllistävä ala muutenkaan, ja itse en edes oppinut mitään. Suoritin vain, rimaa hipoen, koska eihän nyt mitään saa kesken jättää! Voi kunpa olisin jättänyt ja pitänyt vaikka välivuoden ja yrittänyt löytää jotain kiinnostampaa ja minulle sopivaa. Nyt olen sitten kolmekymppinen työtön, masentunut ja vailla tulevaisuutta. Liian myöhäistä enää mitään opiskella, ja kun tuo masennuskin tuli hankittua, niin ei riitä jaksaminen eikä mielenkiinto edes elämään...
Mikä ala?
Humanistinen, kulttuuriala.
No sitten ymmärrän. Eikö sillä tutkinnolla voi hakea mihinkään soveltavaankaan työtehtävään?
Voisi varmaan, jos olisi jäänyt opinnoista edes jotain päähän. Käytännössä olen työmarkkinoilla suurempi turhake kuin pelkkä ylioppilas, koska en ole enää edes nuori ja lisäksi olen "ylikoulutettu" moneen hanttihommaan. Niitä olen siis välillä tehnytkin, pätkätöitä.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni jätti viime jouluna toisen naisen takia. Tarkkaan suunnittellut asiat menivät aivan pieleen. Hetkessä hyvin toimeentulevan miehen puolisosta ja kotiäidistä kahden lapsen yh-äidiksi joka vielä synnyttäisi piakkoin kolmannen. Varmasti ansaitsin ainakin osin sen naurun ja halveksunnan jonka kohtasin eron jälkeen. Lapset eivät kuitenkaan ansaitse sitä ettei isänsä ole heitä suostunut tapaamaan lähdettyään.
Olen todella pahoillani.
Et ansainnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ruma akka. En muutakaan saanut. Voi minua polosta.
Löysit vertaisesi.
Sinänsä kävi tuuri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluun tuhlatut vuodet ja rahat. Tiesin jo viimeistään kolmantena vuonna, että ala ei ole minua varten, en ole tarpeeksi kiinnostunut joten ei ole edes motivaatiota paikkaamaan luontaisen lahjakkuuden puutetta. En silti halunnut "luovuttaa", joten hampaat irvessä väänsin yliopistolla 8 vuotta. Ei todellakaan mikään työllistävä ala muutenkaan, ja itse en edes oppinut mitään. Suoritin vain, rimaa hipoen, koska eihän nyt mitään saa kesken jättää! Voi kunpa olisin jättänyt ja pitänyt vaikka välivuoden ja yrittänyt löytää jotain kiinnostampaa ja minulle sopivaa. Nyt olen sitten kolmekymppinen työtön, masentunut ja vailla tulevaisuutta. Liian myöhäistä enää mitään opiskella, ja kun tuo masennuskin tuli hankittua, niin ei riitä jaksaminen eikä mielenkiinto edes elämään...
Mikä ala?
Humanistinen, kulttuuriala.
No sitten ymmärrän. Eikö sillä tutkinnolla voi hakea mihinkään soveltavaankaan työtehtävään?
Voisi varmaan, jos olisi jäänyt opinnoista edes jotain päähän. Käytännössä olen työmarkkinoilla suurempi turhake kuin pelkkä ylioppilas, koska en ole enää edes nuori ja lisäksi olen "ylikoulutettu" moneen hanttihommaan. Niitä olen siis välillä tehnytkin, pätkätöitä.
Minusta on arvokasta, että teit kuitenkin tutkinnon loppuun. Keskenjättäminen näyttäisi pudokkaalta. Etkä ole ensimmäinen etkä viimeinen, joka huomaa kouluttautuneensa itselleen väärälle alalle. Voit lukea useammankin uuden tutkinnon tai kouluttautua muuten. Mieti vaikka ensin, että mikä sinua kiinnostaa. Voi tietysti olla vähän idealistista, mutta yritän olla kannustava :). Tsemppiä sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se etten saa koskaan kokea perhe-elämää enkä rakkautta. En pysty suhteisiin traumojeni takia. Koko elämä oli ihan turhaa yksinnuikotusta, jossa yksinäisyys alkoi jo lapsena.
Se, että musta tuli tällanen estynyt, saamaton vätys, sätkynukke, masentunut päihdeaddikti joka ei pysty tekemään oman elämänsä ja tulevaisuutensa eteen yhtään mitään. Koko elämä on ollu pettymys lapsesta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluun tuhlatut vuodet ja rahat. Tiesin jo viimeistään kolmantena vuonna, että ala ei ole minua varten, en ole tarpeeksi kiinnostunut joten ei ole edes motivaatiota paikkaamaan luontaisen lahjakkuuden puutetta. En silti halunnut "luovuttaa", joten hampaat irvessä väänsin yliopistolla 8 vuotta. Ei todellakaan mikään työllistävä ala muutenkaan, ja itse en edes oppinut mitään. Suoritin vain, rimaa hipoen, koska eihän nyt mitään saa kesken jättää! Voi kunpa olisin jättänyt ja pitänyt vaikka välivuoden ja yrittänyt löytää jotain kiinnostampaa ja minulle sopivaa. Nyt olen sitten kolmekymppinen työtön, masentunut ja vailla tulevaisuutta. Liian myöhäistä enää mitään opiskella, ja kun tuo masennuskin tuli hankittua, niin ei riitä jaksaminen eikä mielenkiinto edes elämään...
Mikä ala?
Humanistinen, kulttuuriala.
No sitten ymmärrän. Eikö sillä tutkinnolla voi hakea mihinkään soveltavaankaan työtehtävään?
Voisi varmaan, jos olisi jäänyt opinnoista edes jotain päähän. Käytännössä olen työmarkkinoilla suurempi turhake kuin pelkkä ylioppilas, koska en ole enää edes nuori ja lisäksi olen "ylikoulutettu" moneen hanttihommaan. Niitä olen siis välillä tehnytkin, pätkätöitä.
Kolmikymppisenä voi ihan hyvin kouluttautua uudelle alalle, eihän ikä sitä katso.
Masennus on kyllä paska vaiva. Itselläkin nyt on tilanne että lähdin muiden kannustuksesta opiskelemaan alaa jolta en tule koskaan saamaan töitä. Olisi muka järkevää tekemistä pariksi vuodeksi pitkän työttömyyden jälkeen. No, nyt sitten homehdun täällä itsariyksiössä yksin ja koitan jaksaa elää niin kauan että pääsen täältä pois ja jään taas työttömäksi. Kaikki energia menee kouluun ja masennuksen kanssa kamppailuun. Olipa järkevää joo. No puoli vuotta enää...
Työelämä on ollut suuri pettymys. Opiskelin hyvän tutkinnon hyvin arvosanoin, sitten toisen. Mutta työelämässä olen tehnyt vaan monotonista p&skaa. Nyt työtön enkä tällä turhalla työkokemuksellani työllisty mihinkään, enkä edes haluaisi näitä arvottomia töitä enää tehdä. Olen 38 vuotias joten se urajuna meni jo. Muuten onneksi elämä oikein ihanaa, perhe on, koti, harrastukset, opiskelu, taloudellinen turvakin kun noista 1300 euron kk nettopalkkaduuneistani oon saanut kasattuu suht mittavan osakesalkun ja sijoituskämppäkin on. Mutta tuo työelämä, hyi hitto.
Vierailija kirjoitti:
Työelämä on ollut suuri pettymys. Opiskelin hyvän tutkinnon hyvin arvosanoin, sitten toisen. Mutta työelämässä olen tehnyt vaan monotonista p&skaa. Nyt työtön enkä tällä turhalla työkokemuksellani työllisty mihinkään, enkä edes haluaisi näitä arvottomia töitä enää tehdä. Olen 38 vuotias joten se urajuna meni jo. Muuten onneksi elämä oikein ihanaa, perhe on, koti, harrastukset, opiskelu, taloudellinen turvakin kun noista 1300 euron kk nettopalkkaduuneistani oon saanut kasattuu suht mittavan osakesalkun ja sijoituskämppäkin on. Mutta tuo työelämä, hyi hitto.
Jos sulla on noin hyvin asiat, niin kannattaako takertua yhteen pettymykseen, joka on vielä niinkin vähäpätöinen asia kuin työelämä.
Ihmisten itsekkyyden tajuaminen.
Oma toiminta tai toimimattomuus on aiheuttanut pahimmat pettymykset. En saanut biologisesti omaa lasta, kun ryhdyin yrittämään aivan liian myöhään. Oli kova paikka tajuta tämä.
Toinen pettymys on se, etten omista asuntoa päälle nelikymppisenä vaan asun pienessä vuokrayksiössä. Olen yrittänyt paikata tekemiäni virheitä. Nykyinen kumppanini on myös nainen, ja olemme olleet yhdessä hedelmöityshoidoissa. Kumppanini on nyt raskaana, joten minusta tulee kuitenkin vanhempi. Vanhat velkani olen saanut maksettua, ja säästöjäkin on kertynyt, joten voimme joskus ostaa yhdessä asunnon. Pettymyksistä huolimatta on tärkeää edes yrittää saada hyvä elämä niillä eväillä, mitä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työelämä on ollut suuri pettymys. Opiskelin hyvän tutkinnon hyvin arvosanoin, sitten toisen. Mutta työelämässä olen tehnyt vaan monotonista p&skaa. Nyt työtön enkä tällä turhalla työkokemuksellani työllisty mihinkään, enkä edes haluaisi näitä arvottomia töitä enää tehdä. Olen 38 vuotias joten se urajuna meni jo. Muuten onneksi elämä oikein ihanaa, perhe on, koti, harrastukset, opiskelu, taloudellinen turvakin kun noista 1300 euron kk nettopalkkaduuneistani oon saanut kasattuu suht mittavan osakesalkun ja sijoituskämppäkin on. Mutta tuo työelämä, hyi hitto.
Jos sulla on noin hyvin asiat, niin kannattaako takertua yhteen pettymykseen, joka on vielä niinkin vähäpätöinen asia kuin työelämä.
En mä nyt tohon takerru, mut kuka kerran kysyttiin. Ja onhan tuo osa jokapäiväistä elämää. Ja tylsää tää musta on, kotona päivät pitkät miehen ja lapsen kanssa etenkin nyt koronan aikaan. Haluisin siis työn mutta en saa ja pelottaa jos saan, kun kuitenkin se on jotain masentavaa tylsyyttä. Olis ihan lapsenkin kannalta ihan hyvä että edes toinen vanhemmista kävis töissä, mies on pokerilla rikastunut oloneuvos, joten yritäppä tässä kasvattaa työntekoa arvostavat lasta!
Lastenhoitoala! Olen opiskellut paljon kyseistä alaa. Sitten kun menin työelämään, se olikin aivan hirveää. Koulu antoi siitä liian leppoisen kuvan. Mun koulu ei esim. antanut mennä erityislasten pariin töihin. Niitä kiljuvia ja aggressiivisia erityisen tuen lapsia on lähes joka ryhmässä. Saa pelätä mitä keksivät, yhtäkkiä joku poika oli kuristanut lastentarhanopettajaa, heitteli minua nuppineuloilla, juoksevat pöydän alle pakoon jne. Siinä sitten joku 2.v pyörii samalla sun jaloissa ja koitat katsoa ettei se tunge suuhun mitään lelua. Lelut lentää, kiukuttelevat ihan kaikesta, mikään ei oo kivaa. Edes nukkumisaikaan eivät ole olleet hiljaa. Normaalit ryhmätkin on koettu ja ihan kauheaa se 22 muksua siinä ympärillä. Ei kiitos enää lastenhoitoalaa tai lapsia muutenkaan!