Lue keskustelun säännöt.
Mikä on elämäsi suurin pettymys?
25.12.2020 |
Ja miten selvisit siitä.
Kaikki käy. Ammatti, unelmat, lapsettomuus, suhteet, elämän kiero kulku, yritys ja erehdys, tai joku onnettomuus esti jotain, joku epäonninen sattumusten summa pilasi elämäsi...
Itselläni oli se, kun päästin elämäni rakkauden karkuun. Kaikki olisi mennyt elämässäni toisin, jos oltaisiin päädytty yhteen.
Kommentit (401)
Se, kun tajusin yli nelikymppisenä, että äitini ei välitä minusta eikä ole koskaan välittänytkään. Hän toki sanoo välittävänsä, mutta käytös osoittaa aukottomasti päinvastaista.
Kun keskustelemme, hän saattaa kysyä mitä kuuluu, mutta ei jaksa kuunnella vastausta paria hetkeä kauempaa, eikä muista seuraavalla kerralla asioita joita olen kertonut. Kun kerron toiveistani, niitä kunnioitetaan vain jos ne ovat samoja kuin äidillä. Jos toiveissamme on eroavaisuuksia, äiti käyttäytyy kuin minun toiveeni olisivat ilmaa enkä olisi niitä koskaan kertonut - tai sitten hän alkaa väitellä niistä kanssani juristimaisesti saadakseen jyrättyä minut alleen. Oman persoonallisuuteni ja toiveideni puolustaminen sellaista vastaan on raskasta.
Kielteisiä tunteitani en ole saanut koskaan näyttää. Jo lapsena olen joutunut kannattelemaan äitini tunteita, vaikka oikeasti kai kuuluisi olla päin vastoin. Huonosta vanhemmuudestaan hän syyttää minua. Olin niin kauhea ja mahdoton lapsi, ettei hän voinut muutakaan kuin reagoida myrkyllisesti ja keskenkasvuisesti tekemiini virheisiin. Oikeasti olen ollut lähes tulkoon jokaisen äidin unelmatytär, ja vaikka en olisikaan, niin vanhemman kai kuuluisi sallia myös virheitä kehittyvälle lapselleen. Kun kerron että hänen mitätöivä ja vähättelevä puhetapansa satuttaa minua, hän kääntää syyn minun niskoilleni. Olen kuulemma liian herkkä, tulkitsen väärin, hän ei kokaan ole sanonut niin, jne. Tosiasiassa jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi kunnioittavasti, ja mielipaha on aivan terve reaktio sairaaseen käytökseen - ei yliherkkyyttä.
Eihän välittävä ihminen kohtele muita näin. Nykyään kun ymmärrän sen, kykenen paremmin suojautumaan vahingollista käytöstä vastaan ja olen alkanut voida paremmin. Veljeni sen sijaan on niin riippuvainen äidistämme, että sääliksi käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että en ole tarpeeksi älykäs mihinkään toiveammattiini. Tämä riipii ja rassaa ajatuksissa päivittäin.
Vierailija kirjoitti:
Se, että en ole tarpeeksi älykäs mihinkään toiveammattiini. Tämä riipii ja rassaa ajatuksissa päivittäin.
Oletko tullut ajatelleeksi, että nuo ammatit eivät oikeastaan voi olla toiveammattejasi? Jos on totta että sinulla ei ole niihin vaadittavia kykyjä, olisit valtavan onneton yrittäessäsi toimia sellaisessa ammatissa. Oikea toiveammattisi on sellainen, johon kykysi riittävät, koska ihminen on onnellisimmillaan saadessaan lahjansa tarkoituksenmukaiseen käyttöön ja kokiessaan onnistumisen tunnetta riittävän usein.
Mietipä ajan kanssa uudestaan noita haaveitasi. Haaveammattisi voi johdattaa sinua oikeaan suuntaan, mutta varsinainen täysosuma on ehkä sittenkin jotain vähän erilaista?
Parisuhteeni. Mies löysi nuoremman ja kauniimman, muuttivat melkein samantien yhteen. Uusi nainen pukeutuu todella rohkeasti, minä olen harmaa hiiri sen rinnalla. En pääse asista yli, tunnen itseni rumaksi ja epäonnistuneeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsettomuus ja vain määräaikaisten töiden saaminen, vaikka panostin koulutukseen ja ahkeroin työssä. Näistä selviää. Seuraavaksi lahjamunasoluja ja työnimikkeellä ei lopulta niin väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miehen puutteessa ruikuttaja. Mitä iloa on miehestä omassa kodissa? Ei niin mitään. Ehkä ensimmäisen 10 vuoden ajan ja kun lapset on pieniä, mutta sen jälkeen? Mies haluaa vain olla. Oikeasti, vain olla ja katsoa televisiota. Jotain tylsää toimintaa tai urheilua, joka ei kiinnosta yhtään. Mielellään makuuasennossa. Ei siitä ole edes mitään seuraa enää tässä vaiheessa. Ei se enää kiihota. Se pieree. Ei peseydy. Ei se puhu mitään. Ei osoita kiinnostusta, myötuntoa, eikä mitään muutakaan. Se vain on. Herää hetkellisesti eloon, jos joku kaveri soittaa. Sitten taas vaipuu koomaan.
Todella toivoisin ettei minusta tule tuollaista miestä, olinpa sitten parisuhteessa tai en. Toivoisin vielä vanhempanakin innostuvani musiikista, kirjoista, politiikasta, maailmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni halusi lapsia, ne olivat hänelle tärkein asia saada. Hän halusi myös pitää vanhempainvapaan itse kokonaan. Hän irtisanoutui töistä ollakseen kotiäiti. Sitten hän huomasi ettei haluakkaan olla äiti. Jatkuva narina kun joutuu olemaan kotona, ei ole rahaa, miksi minä olen joka päivä töissä(enkä auttamassa häntä kotona). Miksi minä menen aamulla töihin, enkä jää laittamaan lapsia tarhaan/kouluun? Ja jos jään, niin miksi olen sitten pidempään töissä? Lapsia on kaksi. Kunhan ovat teini-ikäisiä, niin lähden niiden kanssa muualle. Etsiköön vaimo sitten töitä.
Tokihan ymmärrän, että hän on masentunut, mutta ei suostu hakemaan apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällä hetkellä olen kaikkein pettynein taloudelliseen tilanteeseeni. Palkka on pieni ja omaisuutta ei juuri ole kertynyt. Yritin ratkaista tilannetta opiskelemalla uuden tutkinnon, muuttamalla halvempaan asuntoon ja säästämällä rahastoon. Ongelma ei ole silti poistunut.
Parisuhde joka päättyi aivan liian lyhyeen. Hän oli täydellinen minulle, mutta minä en ollut hänelle. En ole selvinnyt siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se, kun tajusin yli nelikymppisenä, että äitini ei välitä minusta eikä ole koskaan välittänytkään. Hän toki sanoo välittävänsä, mutta käytös osoittaa aukottomasti päinvastaista.
Kun keskustelemme, hän saattaa kysyä mitä kuuluu, mutta ei jaksa kuunnella vastausta paria hetkeä kauempaa, eikä muista seuraavalla kerralla asioita joita olen kertonut. Kun kerron toiveistani, niitä kunnioitetaan vain jos ne ovat samoja kuin äidillä. Jos toiveissamme on eroavaisuuksia, äiti käyttäytyy kuin minun toiveeni olisivat ilmaa enkä olisi niitä koskaan kertonut - tai sitten hän alkaa väitellä niistä kanssani juristimaisesti saadakseen jyrättyä minut alleen. Oman persoonallisuuteni ja toiveideni puolustaminen sellaista vastaan on raskasta.
Kielteisiä tunteitani en ole saanut koskaan näyttää. Jo lapsena olen joutunut kannattelemaan äitini tunteita, vaikka oikeasti kai kuuluisi olla päin vastoin. Huonosta vanhemmuudestaan hän syyttää minua. Olin niin kauhea ja mahdoton lapsi, ettei hän voinut muutakaan kuin reagoida myrkyllisesti ja keskenkasvuisesti tekemiini virheisiin. Oikeasti olen ollut lähes tulkoon jokaisen äidin unelmatytär, ja vaikka en olisikaan, niin vanhemman kai kuuluisi sallia myös virheitä kehittyvälle lapselleen. Kun kerron että hänen mitätöivä ja vähättelevä puhetapansa satuttaa minua, hän kääntää syyn minun niskoilleni. Olen kuulemma liian herkkä, tulkitsen väärin, hän ei kokaan ole sanonut niin, jne. Tosiasiassa jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi kunnioittavasti, ja mielipaha on aivan terve reaktio sairaaseen käytökseen - ei yliherkkyyttä.
Eihän välittävä ihminen kohtele muita näin. Nykyään kun ymmärrän sen, kykenen paremmin suojautumaan vahingollista käytöstä vastaan ja olen alkanut voida paremmin. Veljeni sen sijaan on niin riippuvainen äidistämme, että sääliksi käy.
Tämä on karmeaa. Ota etäisyyttä, jos vain voit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
5cm penis ja siitä johtuvat mielenterveys ongelmat.
Harmi ettei lääketiede ole vielä riittävän kehittynyt korjaamaan näitäkään asioita.
Yhdyssanoista puhumattakaan...
eikä vittuilijoillekaan osata tehdä mitään ...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se miten rakkautta, parisuhteita ja avioliittoa on romantisoitu niin älyttömästi. kun kuvittelee, että sellanen satukirjamainen romanssi muka voisi kestää ikuisesti ja todellisuus on ihan toinen. joillain huuma kestää pidempään kuin toisilla mutta aina suhteet muuttuu enemmän sellaseksi kumppanuudeksi. ja ihan aina on parisuhteissa jotain ongelmia - vaikka itse kumppanusten välit olisikin hyvät niin elämä heittää eteen jotain paskaa ja siinä sitten on suhdekin koetuksella.
Sairaus, joka tuhosi uran unelma-ammatissani. Arki on hankalampaa myös. Siinä rytäkässä meni myös unelmien nainen... 10v mennyt enkä ole vielä noussut. Apua hakenut paljon, mutta uutta ammattia vaikea löytää, mutta eläkkeelekään ei pääse.
Unelmien työpaikka muuttui painajaiseksi ja rankaksi työpaikkakiusaamiseksi. Oli pakko ottaa lopputili, etten hajonnut psyykkisesti täysin ja joutunut sairauseläkkeelle alle 40-vuotiaana.
Minä itse. En löydä iloa mistään. Ei unelmia, ei toiveita. Kaikki läheiseni olivat oikeassa; minusta ei koskaan ole mihinkään. Ei parisuhteeseen, ei opiskelemaan, ei töihin, ei mihinkään. Mietin joskus, että synnyinkö varoittavaksi esimerkiksi.
Vierailija kirjoitti:
Minä itse. En löydä iloa mistään. Ei unelmia, ei toiveita. Kaikki läheiseni olivat oikeassa; minusta ei koskaan ole mihinkään. Ei parisuhteeseen, ei opiskelemaan, ei töihin, ei mihinkään. Mietin joskus, että synnyinkö varoittavaksi esimerkiksi.
Höpsistä. Sinusta on vaikka mihin!
Vierailija kirjoitti:
Se että poikamme joutui rikos ja päihdekierteeseen.On sillä tiellä yhä.
Se valitaan, siihen ei joudu.
Kun opin perusasiat ekologiasta ja ilmastotieteestä ja sain tietää, että ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta.